Neekeri-sana esiintyi menneinä vuosikymmeninä
populaarikulttuurissa huomattavasti nykyistä useammin.
[9] Suomalaisissa
kupleteissa 1920-luvulla on selviä
minstrel show -vaikutteita mustista ihmisistä kertovissa lauluissa. Myös eräiden farssielokuvien, kuten
Pekka ja Pätkä neekereinä, "neekerihahmot" sekä
Musta Pekka -pelikortit ja suomalaiset
lakritsipatukkahahmot juontavat juurensa minstrel show -taiteeseen.
[37] Elokuvassa
Pekka ja Pätkä neekereinä (1960) suomalainen parivaljakko
Pekka ja Pätkä osallistuu naamansa mustiksi värjänneinä viihderavintolan koe-esiintymiseen. Antti-Ville Kärjän mukaan elokuva on tyypillinen esimerkki aikansa elokuvahuumorista, jossa stereotyyppiset ja eksoottiset
representaatiot, joilla ei välttämättä ole suhdetta viittauskohteidensa todelliseen kulttuuriin, huvittavat suurta yleisöä. ”Sheikit ja neekerit nyt vain kävelevät jossain vaiheessa elämäänsä nykivin niskoin ja askelin, polvet tiukasti yhdessä.” Yleisö nauraa eksoottisille kummajaisille, kuten neekereille.
[38]
Esimerkkejä löytyy viljalti
populaarimusiikista läpi koko vuosisadan, kuten
J. Alfred Tannerin levytyksestä ”Kymmenen pientä neekeripoikaa” (1924),
Georg Malmsténin ”Oli kerran neekeripoikanen” ja ”Neekeriprinsessa” (1938),
Klamydian ”Ratkiriemukkaat neekerit” (1991),
Reino Helismaan ”Balladi Villistä lännestä” (1949) ja "Daiga-daiga-duu" (1949),
Metro-tyttöjen ”Suzy, pieni neekerityttö” (1950),
Kristiina Halkolan ja
Kaj Chydeniuksen ”Magdaleenan neekerilaulu” (1968),
Martti Innasen ”Neekeriäiteen kumipanaani” (1978),
Eppu Normaalin ”Maailma loppuu neekerikylässä” (1984)
[39],
Freud Marx Engels & Jungin "Buuri Johannesburgista" (1986) sekä
Hausmyllyn vuoden 1991 Suomen myydyimmän singlen ”
Se mustamies” sanoituksissa.
[40][41] Hausmyllyn kappaleen kertosäe lainattiin
Kake Singersin kappaleesta ”
Me halutaan olla neekereitä”.
[41]
Mikko Alatalon vuonna 1980 julkaistulla levyllä
Elävänä Pispalassa on kappale ”
Kyllä sitä ny ollaan niin neekeriä, että”. Alatalon mukaan kappale oli alun perin tarkoitettu ”satiiriksi suomalaisten rotuennakkoluuloista”, mutta laulu kääntyi itseään vastaan ja eräs afrikkalainen opiskelija oli kertonut Alatalolle pihan lasten kiusaavan häntä laulun sanoin.
[42] Mikko Alatalo kertoi vuonna 2002 lehtihaastattelussa empineensä kappaleensa uudelleenlevyttämistä, koska ”tätä n-alkuista sanaa ei saisi enää nykyisin sanoa”.
[43] Neljä vuotta myöhemmin Alatalo totesi, ettei enää haluaisi esittää kappaletta kuin korkeintaan nostalgisista syistä ja silloinkin vain ”edellyttäen, etteivät toivojat ole
uusnatseja”.
[44][9]
Lastenkulttuuriin Suomessa ja Euroopassa on kuulunut myös sellainen
vitsi- ja
loruperinne, jonka kohteena ovat olleet ”neekerit” ja heidän ihonvärinsä. Esimerkiksi
Sirkka-lastenlehdessä julkaistiin vuonna 1927 vitsi:
”Pikku Poju: Minäpä tiedän, miksi pikku neekeripojat ovat niin onnellisia. Äiti: No minkä tähden? Pikku Poju: Niiden äidithän eivät voi koskaan nähdä, ovatko kädet puhtaat vai likaiset.”[24]
https://fi.wikipedia.org/wiki/Neekeri