Laadukas työ ja viimeistely oli asia, jota ei voinut yhdistää tuohon hyrysysyyn ja tuumakoon toleranssit korityössä olivat suurin piirtein sinnepäin. Valmetin ahtamaton nelipyttyinen ”metsäkonediesel” oli hiukkasen liian raaka ja tärisevä hyrskytin ja rikkoi alakerrasta vaimenninkumeja & kardaanin niveliä. 80km/h oli moottorimelun vuoksi käytännöllinen matkanopeus. Satasta pystyi ajamaan, mutta se ei mitään herkkua ollut. Teoreettinen huippu nelilovisella manuaalilootalla oli 132 km/h. Oma-asenteinen lisälämmitin oli ehdottomasti tarpeen pakkaskeleillä. Kuusipyttyinen diesel, esim. MB, olisi ollut ehkä sopivampi valinta moottoriksi. Mene ja tiedä. Valmet -koneisen Wagoneerin moottoriääniä voisi kuvailla miehekkäiksi. Ja sitten kun alkuperäinen pakoputki meni vanhoilla päivillään poikki, ajamisessa oli pommikonelaivueen tuntu.
Huoltohommat olivat oma lukunsa. Mobilin Delvacia vaihdeltiin tämän tästä koneeseen, kantta piti käyttää kertaalleen irti ja vaihtaa tiiviste, yksi takapyörän laakeri piti vaihtaa, ohjaustehostinta ja vesipumppua korjata sekä vaihdella vaimenninkumeja voimansiirtoon ja niveliä kardaaniin. Hommathan tehtiin tuon ajan tyyliin itse taivasalla tai kylmässä tallissa.
Kerran laturi hajosi, kun oltiin tultu Saksasta Tanskan kautta Etelä-Ruotsiin. Ja sopivaa laturia ei saanut tietenkään mistään koko Ruotsista. Akun turvin valoja säästeliäästi käyttäen ajeltiin yötä myöten läpi Ruotsin Tornioon samoilla silmillä kun autoa ei voinut sammuttaa. Sähköähän Valmetti ei tarvinnut käydäkseen, mutta ajovalot kuluttivat akkua. Siltä reissulta selvittiin ehjin nahoin kotiin.
Jokunen kerta pakkanen oli niin kova, että diesel hyytyi vedenerottajassa. Kerran maalikyliin suuntautuneella tanssireissulla elohopean hyydyttäneessä pakkasessa (arviolta -40-42˚C) näytti paluumatkan alussa jo kiperältä, mutta moottori lämmitti onneksi sammuttuaan sen verran, että hyhmä suli ja matka jatkui hieman hitaammalla marssivauhdilla. Ajoviimallakin voi olla vaikutuksensa. Muutama ulosvetäjä tuli tehtyä teknisen työn kerhossa ja korjattua yksi rikkoutunut vedenerotin varaosaksi autoon tenkkapootilanteita varten.
90-luvun alkupuolella tuli tehtyä vaimoihmisen kanssa parin viikon reissu Kiinaan. Auto oli ollut keula ylöspäin ja 80 litran tankki harvinaista kyllä tyhjänä, joten ei kun hakemaan menovettä kanisterilla. Ja sitten ruuvasin jakopumpusta linjoja hieman löysemmälle. Vähän starttia kun näytti, niin johan taas suihkusi ja hyrähti. Ja sammutuksen jälkeen linjat kiinni ja menoksi.
Autolla kyllä pääsi kelillä kuin kelillä ja poroja ei tavinnut pelätä samalla tavalla kuin riisikupeissa. Toistaiseksi ainoassa porokolarissani iso vaadin juoksi viistosti edestä päin täyttä laukkaa pysähtyneen Jeepin etukulmaan, katkaisi niskansa ja lommotti ruhollaan hieman kuskin puolen ovea. Ajovalon suojana ollut omatekoinen pleksi lennähti irti paikaltaan, mutta lamppu pysyi ehjänä.
Jeep Wagoneerin pellit olivat tolkun tavaraa ja täysteräksinen puskuri kromauksineen luultavasti lujinta, mitä ihminen on keksinyt. Eräässä paskakaupunnin parkkitalon betonipalkissa on vieläkin Jeepillä kaiverretut urat, kun ajattelematon ökymersuilija oli jättänyt ässänsä turhan viistosti suoraan ruutuun. Puolitoista senttiä erotti puskurin ja upouuden johtotähden kyljen toisistaan täpärimmässä kohdassa. Kamala ääni siitä raapimisesta kuului ja yksi täti säikähti niin, että ostoskassit tipahtivat lattialle.
Parkkipaikalla ei tarvinnut koskaan jännittää lommoja yms., sillä kaikista suunnista tulleet hyökkäykset kilpistyivät lähestulkoon läpäisemättömään panssariteräkseen. Kokoisekseen auto oli takaveto päällä yllättävän ketterä ja kulmien hahmottaminen oli suhteellisen simppeliä. Ohjauksen tehostus mahdollisti pikkusormella ohjaamisen. Auto oli leppoisa ja vakaa ajettava ja pysyi painavana patarautana hyvin tiessä kunhan muisti fysiikan lait.
Kulutus oli suureksi autoksi yllättävän pieni, kerran ajoin vastikään kortin saaneena Koillismaalta Nääsvillessä reissun peräkärryn kanssa ja vänkärinä pysytellyt isäukko hämmästeli reissun 6,5 litran kulutusta kun pintakaasua enempää ei monesti tarvinnut käyttää. Kokoon ja painoon sekä muotoiluun nähden kiisseliä kului siis suhteellisen vähän.
Wagoneer ei ollut mistään kohtaa hitech, vaan kunnon patarautaa ajalta, jolloin elämässä oli elämisen tuntu: miehet olivat miehiä, naiset naisia ja mikkihiiret... no, ne ainakin tiesivät olevansa mikkihiiriä.
www.thedrive.com
