Hakkapeliitat – Ruotsin salainen ase



Kolmikymmenvuotisessa sodassa Ruotsin armeijan suomalainen ratsuväkiosasto oli vaatimaton, jos ei suorastaan surkea näky. Kurinalainen taistelutapa ja hyvä yhteishenki teki hakkapeliitoista kuitenkin pelottavan aseen.

hakkapelita1.jpg

Kustaa II Aadolfista Breitenfeldin taistelussa. Johan Walterin maalaus on vuodelta 1632.

Syyskuun 7. päivän aamuna 1631 Breitenfeldin kylän luona seisoi vastakkain kaksi sotajoukkoa lähes neljä kilometriä leveässä rintamassa. Maasto oli loivaharjuista tasankoa ja suosi ratsuväen käyttöä. Protestanttien armeijaa johti kuningas Kustaa II Aadolf, ja siihen kuului Ruotsin armeijan lisäksi Saksin ruhtinaskunnan joukkoja. Katolisten armeija koostui keisari Ferdinand II:n sekä ns. Katolisen liigan joukoista, ja sen ylipäällikkönä toimi taitava sotapäällikkö kreivi Johan Tilly.
Kustaa Aadolfilla oli käytössään 23 000 miehen armeija, josta ratsuväkeä noin 8 000. Katolisten puolella sotilaita oli 32 000. Protestanttien rintama oli kuitenkin venytetty pidemmäksi, ja se mahdollisti joukkojen tehokkaamman käytön. Kustaa Aadolfin oikea sivusta oli vasenta vahvempi, ja tässä taistelussa ensimmäistä kertaa kunniapaikalla, äärimmäisenä oikealla oli 700 hakkapeliittaa eli suomalaista ratsumiestä. Tämä paikka vakiintui sittemmin rykmentin sijoitukseksi armeijan taistelujärjestyksessä.
Taistelussa Tilly hyökkäsi rajusti Saksin jalkaväkeä vastaan, sillä hän tiesi, että miehet olivat pakko-otettuja ja huonosti koulutettuja. Saksilaiset pakenivat, mutta suomalaiskenraali Kustaa Hornin johdolla Ruotsin armeijan vasen siipi sai tilanteen vakiinnutettua. Oikealla siivellä hakkapeliitat hyökkäsivät keisarillisen ratsuväen kimppuun, ja nyt nähtiin ensimmäistä kertaa outo näky: huonosti varustetut lähes haarniskoimattomat joukot ajoivat pienillä hevosillaan takaa Euroopan parhaiten varustettua, raskaasti haarniskoitua ratsuväkeä. Taistelu ratkesi lopullisesti, kun hakkapeliitat valtasivat keisarillisen armeijan Galgenbergilla eli Hirsipuukukkulalla sijainneen tykistön, ja tykit suunnattiin keisarillisen armeijan jalkaväkeä vastaan. Suomalaiset ratsujoukot olivat suorittaneet ensiesiintymisensä suurella sotanäyttämöllä.

Tuli ja liike

Kolmikymmenvuotisessa sodassa Ruotsin alkumenestys oli häikäisevä. Armeija taisteli uudella taktiikalla, joustavasti ja liikkuvasti. Tykistön uutuus olivat pienikokoiset pronssista valetut tykit, joita oli helppo liikutella taistelukentällä. Usein taistelu alkoi siten, että nämä rykmenttitykit laukaistiin joukkojen edestä. Niiden kantama oli 300–400 metriä, ja niillä voitiin ampua sekä rautakuulia että kartesseja. Kartessiammuksessa peltikuoren sisällä oli pieniä rautakuulia, jotka levisivät viuhkana vihollisryhmitykseen.
Myös Ruotsin ratsuväellä oli uudenlainen taistelutaktiikka. Vielä 1600-luvun alkupuolella Euroopan taistelukentillä vallalla oli karakolli-taktiikka eli karakolointi. Siinä ratsuväkirivistöt ratsastivat vuorotellen vihollisrintaman eteen, laukaisivat pistoolinsa ja vetäytyivät taakse lataamaan aseitaan ja odottamaan uutta vuoroaan. Tässä taktiikassa ratsuväki ei juurikaan hyödyntänyt hevosen massaa ja liikettä, vaan hevosella edettiin ainoastaan sopivalle ampumaetäisyydelle. Karakolointi vaati huolellista koulutusta ja saumatonta yhteistyötä.
Jo Puolan sodissa 1610- ja 1620-luvulla Kustaa II Aadolf oli huomannut, ettei tämä taktiikka soveltunut ruotsalaisille joukoille, jotka koostuivat paljolti talonpoikaisista ratsumiehistä maatiaishevosineen. Sen sijaan ruotsalaiset omaksuivat puolalaisilta rajun rynnäkön, jossa myös hevonen toimi taisteluvälineenä ja vihollisen kanssa käytiin käsikähmään teräasein. Puolalaiset puolestaan olivat oppineet tämän taktiikan mongoleilta.
Ruotsalaiset kehittivät tätä rynnäkkötaktiikkaa edelleen: he yhdistivät tulen ja liikkeen. Ratsumiehet rynnäköivät tiiviinä kiilamuodostelmana, viereisen miehen polvi painettuna naapurin polvitaipeeseen. Näin isoa ja tiivistä massaa on täydessä laukkavauhdissa lähes mahdotonta pysäyttää. Lähietäisyydeltä, alle kymmenestä metristä, ammuttu pistoolien yhteislaukaus aiheutti viholliselle sen aikaisilla epätarkoilla aseillakin pahat tappiot. Rynnäkkö jatkui ja nyt esiin vedettiin miekat. Vaikutus oli vastustajalle kaiken kaikkiaan musertava: vain hetki yhteislaukauksen aiheuttaman järkytyksen jälkeen joukot saivat kokea hevosten ruhjovan massan sekä ratsusotilaiden terävät miekat. Tällaisella rynnäköllä hakkapeliitat ratkaisivat monta taistelua.

Pistooli, miekka ja puukko

Hakkapeliitat, kuten muukin Ruotsin ratsuväki, olivat kevyesti haarniskoituja joukkoja, useimmiten sotilailla oli vain kypärä ja rintahaarniska. Raskaampaan varustukseen ei ollut varaa, eivätkä pienet hevoset olisi jaksaneet täyshaarniskoituja miehiä kantaakaan. Kypärän sijasta hakkapeliitalla saattoi olla pelkkä rautakehikko, joka laitettiin leveälierisen hatun ulko- tai sisäpuolelle. Kehikko suojasi lähinnä ylhäältä tulevilta iskuilta. Kevyen varustuksen vuoksi suomalaista ratsuväkeä luultiin usein rakuunoiksi, jotka olivat ratsain liikkuvaa jalkaväkeä.
Ratsuväen tuliaseina oli yleensä piilukkopistooli, joskus kaksikin. Pistooleja kannettiin satulaan kiinnitetyissä koteloissa ampumavalmiina. Koteloissa aseet oli sijoitettu siten, että niiden kahvat osittivat eteenpäin. Ase tempaistiin siis tositilanteessa ”ristiin”, eli vasemmassa kotelossa ollut ase otettiin oikeaan käteen. Näin se oli nopeampi ja varmempi tempaista täydessä laukassa. Pistoolit olivat kooltaan isoja, kokonaispituudeltaan 35–40 senttimetriä.
Hakkapeliitoilla oli käytössään luonnollisesti myös miekka, joka oli pitempi kuin jalkaväen käytössä olleet. Juuri näillä aseilla ”hakattiin päälle”. Suomalaisten miekat olivat usein kotimaista tekoa, paikallisten kyläseppien takomia. Paikallista tekoa oli myös lähitaistelua varten vasemmassa kädessä pidetty pistoase. Muilla kansallisuuksilla käytössä oli tikari, mutta suomalaiset kantoivat kotitekoista puukkoa.

Pienet ja sisukkaat hevoset

Hakkapeliittojen tärkein ”ase” oli kuitenkin hevonen. Tyypillinen hakkapeliitan käytössä ollut sotahevonen oli suomenhevonen, joka oli huomattavasti nykyistä lajikumppaniaan pienempi. Rivimiesten hevosten korkeus oli noin 104–129 senttimetriä ja upseerien hevosten 129–140 senttimetriä. Eurooppalaisen ratsuväen hevoset olivat keskimäärin 20–30 senttimetriä korkeampia kuin hakkapeliittojen. Hakkapeliitat ratsastivat siis nykymittapuun mukaan ponien kokoisilla hevosille – jos kohta miehetkin olivat tuohon aikaan pienikokoisempia.

Suomalaisten hevoset eivät muutenkaan olleet kovin edustavan näköisiä. Niiden karva oli pitkää ja takkuista, eikä hevosten harjoja tai häntiä kammattu tai palmikoitu kuten keisarillisessa armeijassa. Hevoset olivat usein raskaan työn rasittamia, ennen sotapalvelukseen ottamista ne olivat tehneet pitkän työrupeaman auran edessä ja muissa maatöissä. Ratsumiehen varustaneesta talosta ei tietenkään annettu sotatielle talon parasta hevosta.
Mutta suomenhevosilla oli ominaisuuksia, jotka korvasivat koon ja ulkonäön puutteet. Ne olivat rauhallisia, sitkeitä ja kestäviä. Ne oli myös huomattavasti helpompi ruokkia vaativissa sotaolosuhteissa, jolloin rehua oli usein haalittava kasaan kymmenien kilometrien päästä. Suomenhevoset soveltuivat hyvin kiitolaukkaan, eivätkä ne säikkyneet taistelutilanteissa. Ratsuväen yllättävät paot johtuivat usein hevosten vauhkoontumisesta, ja tässä suhteessa hakkapeliittojen hevoset olivat luotettavia taistelutovereita.

Outoa porukkaa

Hakkapeliittojen nimi juontuu sotahuudosta ”Hakkaa päälle”. Tällä komennolla suomalainen ratsuväki käskettiin rynnäkköön vihollisen kimppuun. Tuohon muotoon ratsumiesten nimi on luultavasti vääntynyt kun Ruotsin armeijan ruotsinkieliset tai skotlantilaiset palkkasoturit ovat yrittäneet lausua sitä: ”hakka peele”. Hakkapeliittojen päällikkö Torsten Stålhandske osasi suomen ja ruotsin lisäksi hyvin myös englantia, sillä hän oli nuoruudessaan matkustellut paljon Skotlannissa. Hän on osannut siis myös selittää huudon merkityksen.
Voi olla että tuo ”Hakkaa päälle” -huuto on kajautettu ilmoille ainoastaan rynnäkköön lähdettäessä. Joidenkin lähteiden mukaan hakkapeliitoilla oli nimittäin poikkeuksellinen tapa taistella lähes hiljaa, ilman jatkuvaa huutamista. Tämä oli sen aikaisista sotilaista pelottavaa. Huutaminen taistelukentällä ilmaisee useimmiten enemmän pelkoa kuin raivoa, joten hiljaa taistelevat joukot tuntuivat todella oudoilta: nehän eivät edes pelänneet. Suomalaiset ottivat kenties tappamisen työnä, jota urakoitiin eleettömästi ja tehokkaasti.
Suomalaiset liitettiin lappalaisiin, ja heillä oletettiin olevan käytössään jonkinlaisia noitakeinoja. Heitä vierastettiin. Osaltaan tämä johtui kielimuurista, suomalaisia eivät ymmärtäneet edes omat, ruotsinkieliset upseerit. Kielitaidottomuus teki suomalaisista tavallista yhtenäisemmän ja kiinteämmän joukon. Vieraassa maassa ja kulttuurissa pärjäsi parhaiten kun turvautui tuttuun porukkaan ja taisteli sen kanssa.

Julmia vai kurinalaisia?

Koska hakkapeliitat eivät ymmärtäneet ruotsia, he eivät juuri kiinnittäneet huomiotaan ruotsinkieliseen jumalanpalvelukseen. Sanotaan, että he käyttivät kirkossa aikansa miekkojen hiomiseen. Kun kuningas Kustaa II Adolfille valitettiin asiasta, tämä sanoi suomalaisten palvelevan omalla tavallaan Jumalaa. Kuningas suhtautui muutenkin hyvin suopeasti suomalaisiin talonpoikaissotilaisiin. Ehkä se johtui siitä, että suomalaiset talonpojat olivat tukeneet hänen isäänsä Kaarle IX:tä Ruotsin sisällissodassa 1590-luvulla.
Joidenkin tarinoiden mukaan suomalaiset ja ruotsalaiset joukot olivat 30-vuotisessa sodassa tavallista julmempia, toisten lähteiden mukaan taas tavallista kurinalaisempia ja siviilejä kohtaan ystävällisempiä joukkoja. Kumpaankin piirteeseen löytyy oma selityksensä.
Ruotsalaisjoukot olivat tottuneet sodankäyntiin Venäjän ja Puolan armeijoita vastaan. Nämä sodat olivat olleet luonteeltaan hyvin raakoja, niissä ei useinkaan otettu vankeja, vaan viholliset pyrittiin surmaamaan. Ruotsin armeija ei ollut tottunut eurooppalaiseen ”herrasmiessotaan”, jossa varsinkin korkeammat upseerit haluttiin ottaa vangeiksi, koska heistä saatiin myöhemmin isot lunnaat.
Ruotsin armeija oli varsinkin sodan alkuvuosina selvästi kurinalaisempi kuin esimerkiksi Wallensteinin joukot. Nostoväkeen perustuva kansallinen armeija ei syyllistynyt samanlaiseen ryöstelyyn kuin palkkasoturijoukot, jotka elivät sodasta ja joille sodankäynnin motiivi oli nimenomaan rikastuminen. Suomalaiset olivat kurinalaista joukkoa, ja he kohtelivat siviiliväestöä asiallisesti. Kaukaa pohjoisesta tuodut maalaispojat tuskin sortuivat miehittäjän ylimielisyyteen.
Nürnbergin kronikoissa kuvattiin Ruotsin armeijan käytöstä näin: ”Vaikka he humaltuivat viinirypäleen mehusta, johon he olivat tottumattomia, ei heidän kuultu kiroilevan, ei heissä myöskään havaittu siveettömyyttä eikä muita paheita, vaan he säilyttivät hyvän kurin. Tämä näyttää uskomattomalta sellaisesta, joka ei ole nähnyt heitä omin silmin.”
Ruotsin armeijan julmuudet olivat usein monikansallisen palkkasoturijoukon työtä – joita heitäkin toki Ruotsin joukkoihin kuului. Sittemmin sota raaisti kyllä Ruotsin joukotkin, ja 1630-luvun lopulla myös Stålhandsken johtamat hakkapeliitat olivat huonossa maineessa pahoin hävitetyssä Sleesiassa. Sodan köyhdyttämillä alueilla armeijan huolto oli käytännössä ryöstelyä. Sota oli julmaa ja ratsuväki raakaa, niin myös hakkapeliitat.

Hakkapeliittojen päällikkö

hakkapeliitta2.jpg

Torsten Stålhandske eli ”rautahanska” oli myös melkoinen rautakoura. J.W. Wångbergin tekemä kopio tuntemattoman taiteilijan muotokuvasta.

Hakkapeliittojen päällikkönä toimi kuolemaansa asti Porvoossa syntynyt Torsten Stålhandske. Vuonna 1632 hänet nimitettiin 38-vuotiaana everstiksi ja rykmenttinsä komentajaksi. Hänen ratsumiehensä seurasivat Kustaa II Adolfin mukana kaikissa tämän Saksassa käymissä taisteluissa. Breitenfeldin ohella ne kunnostautuivat niin Lech-virralla kuin Lützenissäkin.
Kolmekymmenvuotisessa sodassa päälliköt aivan korkeimpia upseereita myöten olivat eturivissä mukana taistelussa. Näin ollen myös korkeita sotapäälliköitä sai surmansa, kuten Kustaa II Aadolf, Tilly ja Pappenheim. Stålhandske selvisi lukuisista taisteluistaan sangen vähin vammoin. Stålhandskesta väitettiin, että hän olisi ollut luodinkestävä. Hän suosi aggressiivista, häikäilemätöntä rynnäkköä.
Huhtikuussa 1634 Stålhandske korotettiin kenraalimajuriksi. Wittstockin taistelussa syyskuussa 1636 Stålhandske ja hakkapeliitat pelastivat Johan Banérin johtaman Ruotsin pääarmeijan. Banérin pohjoiseen vetäytynyt, nääntynyt armeija joutui tuolloin taistelemaan ylivoimaista vihollista vastaan. Banér lähetti koko vasemman siipensä kiertämään kauas vihollisen selustaan. Uhkapeli onnistui, ja viime hetkellä, Stålhandsken ratsuväki teki rynnäkön vihollisen kylkeen ja valtasi sen tykistön.
Stålhandske sai 1639 ensimmäisen itsenäisen johtotehtävänsä, Sleesiassa toimineiden 5 000 miehen vahvuisten joukkojen johdon. Hän joutui kolmen vuoden ajan taistelemaan ylivoimaisia joukkoja vastaan. Leipzigin eli Breitenfeldin toisessa taistelussa lokakuussa 1642 Stålhandske johti taas hakkapeliittojaan tarmokkaasti. Taistelu päättyi ruotsalaisten suureen voittoon, mutta Stålhandske itse haavoittui vaikeasti. Toivuttuaan hän sai ylennyksen ratsuväenkenraaliksi.
Syyskuussa 1643 hakkapeliitat hyökkäsivät Tanskaan, ja tammikuussa 1644 Stålhandske käytännössä ratkaisi Koldingissa käydyn taistelun lyömällä rynnäköllä tanskalaisen ratsuväen. Tällä sotaretkellä hän kuitenkin sairastui vakavasti ja oltuaan kuusi viikkoa vuoteenomana kuoli huhtikuussa 1644. Stålhandske on haudattu Turun tuomiokirkkoon.
Stålhandsken nimi viittaa rautahansikkaaseen, ja se kuvaakin hyvin tätä hakkapeliittakenraalia. Vaikka Stålhandske oli pienikokoinen, hänellä oli hämmästyttävät ruumiinvoimat. Hänellä oli muun muassa tapana kätellä vangitut upseerit kädenpuristuksella, joka ”sai veren tirskumaan kynsien alta”.

Alkuperäinen artikkeli ilmestyi kirjassa ”Menneisyyden salaisuudet” (Valitut Palat 2013).
 


Kolmikymmenvuotisessa sodassa Ruotsin armeijan suomalainen ratsuväkiosasto oli vaatimaton, jos ei suorastaan surkea näky. Kurinalainen taistelutapa ja hyvä yhteishenki teki hakkapeliitoista kuitenkin pelottavan aseen.

hakkapelita1.jpg

Kustaa II Aadolfista Breitenfeldin taistelussa. Johan Walterin maalaus on vuodelta 1632.

Syyskuun 7. päivän aamuna 1631 Breitenfeldin kylän luona seisoi vastakkain kaksi sotajoukkoa lähes neljä kilometriä leveässä rintamassa. Maasto oli loivaharjuista tasankoa ja suosi ratsuväen käyttöä. Protestanttien armeijaa johti kuningas Kustaa II Aadolf, ja siihen kuului Ruotsin armeijan lisäksi Saksin ruhtinaskunnan joukkoja. Katolisten armeija koostui keisari Ferdinand II:n sekä ns. Katolisen liigan joukoista, ja sen ylipäällikkönä toimi taitava sotapäällikkö kreivi Johan Tilly.
Kustaa Aadolfilla oli käytössään 23 000 miehen armeija, josta ratsuväkeä noin 8 000. Katolisten puolella sotilaita oli 32 000. Protestanttien rintama oli kuitenkin venytetty pidemmäksi, ja se mahdollisti joukkojen tehokkaamman käytön. Kustaa Aadolfin oikea sivusta oli vasenta vahvempi, ja tässä taistelussa ensimmäistä kertaa kunniapaikalla, äärimmäisenä oikealla oli 700 hakkapeliittaa eli suomalaista ratsumiestä. Tämä paikka vakiintui sittemmin rykmentin sijoitukseksi armeijan taistelujärjestyksessä.
Taistelussa Tilly hyökkäsi rajusti Saksin jalkaväkeä vastaan, sillä hän tiesi, että miehet olivat pakko-otettuja ja huonosti koulutettuja. Saksilaiset pakenivat, mutta suomalaiskenraali Kustaa Hornin johdolla Ruotsin armeijan vasen siipi sai tilanteen vakiinnutettua. Oikealla siivellä hakkapeliitat hyökkäsivät keisarillisen ratsuväen kimppuun, ja nyt nähtiin ensimmäistä kertaa outo näky: huonosti varustetut lähes haarniskoimattomat joukot ajoivat pienillä hevosillaan takaa Euroopan parhaiten varustettua, raskaasti haarniskoitua ratsuväkeä. Taistelu ratkesi lopullisesti, kun hakkapeliitat valtasivat keisarillisen armeijan Galgenbergilla eli Hirsipuukukkulalla sijainneen tykistön, ja tykit suunnattiin keisarillisen armeijan jalkaväkeä vastaan. Suomalaiset ratsujoukot olivat suorittaneet ensiesiintymisensä suurella sotanäyttämöllä.

Tuli ja liike

Kolmikymmenvuotisessa sodassa Ruotsin alkumenestys oli häikäisevä. Armeija taisteli uudella taktiikalla, joustavasti ja liikkuvasti. Tykistön uutuus olivat pienikokoiset pronssista valetut tykit, joita oli helppo liikutella taistelukentällä. Usein taistelu alkoi siten, että nämä rykmenttitykit laukaistiin joukkojen edestä. Niiden kantama oli 300–400 metriä, ja niillä voitiin ampua sekä rautakuulia että kartesseja. Kartessiammuksessa peltikuoren sisällä oli pieniä rautakuulia, jotka levisivät viuhkana vihollisryhmitykseen.
Myös Ruotsin ratsuväellä oli uudenlainen taistelutaktiikka. Vielä 1600-luvun alkupuolella Euroopan taistelukentillä vallalla oli karakolli-taktiikka eli karakolointi. Siinä ratsuväkirivistöt ratsastivat vuorotellen vihollisrintaman eteen, laukaisivat pistoolinsa ja vetäytyivät taakse lataamaan aseitaan ja odottamaan uutta vuoroaan. Tässä taktiikassa ratsuväki ei juurikaan hyödyntänyt hevosen massaa ja liikettä, vaan hevosella edettiin ainoastaan sopivalle ampumaetäisyydelle. Karakolointi vaati huolellista koulutusta ja saumatonta yhteistyötä.
Jo Puolan sodissa 1610- ja 1620-luvulla Kustaa II Aadolf oli huomannut, ettei tämä taktiikka soveltunut ruotsalaisille joukoille, jotka koostuivat paljolti talonpoikaisista ratsumiehistä maatiaishevosineen. Sen sijaan ruotsalaiset omaksuivat puolalaisilta rajun rynnäkön, jossa myös hevonen toimi taisteluvälineenä ja vihollisen kanssa käytiin käsikähmään teräasein. Puolalaiset puolestaan olivat oppineet tämän taktiikan mongoleilta.
Ruotsalaiset kehittivät tätä rynnäkkötaktiikkaa edelleen: he yhdistivät tulen ja liikkeen. Ratsumiehet rynnäköivät tiiviinä kiilamuodostelmana, viereisen miehen polvi painettuna naapurin polvitaipeeseen. Näin isoa ja tiivistä massaa on täydessä laukkavauhdissa lähes mahdotonta pysäyttää. Lähietäisyydeltä, alle kymmenestä metristä, ammuttu pistoolien yhteislaukaus aiheutti viholliselle sen aikaisilla epätarkoilla aseillakin pahat tappiot. Rynnäkkö jatkui ja nyt esiin vedettiin miekat. Vaikutus oli vastustajalle kaiken kaikkiaan musertava: vain hetki yhteislaukauksen aiheuttaman järkytyksen jälkeen joukot saivat kokea hevosten ruhjovan massan sekä ratsusotilaiden terävät miekat. Tällaisella rynnäköllä hakkapeliitat ratkaisivat monta taistelua.

Pistooli, miekka ja puukko

Hakkapeliitat, kuten muukin Ruotsin ratsuväki, olivat kevyesti haarniskoituja joukkoja, useimmiten sotilailla oli vain kypärä ja rintahaarniska. Raskaampaan varustukseen ei ollut varaa, eivätkä pienet hevoset olisi jaksaneet täyshaarniskoituja miehiä kantaakaan. Kypärän sijasta hakkapeliitalla saattoi olla pelkkä rautakehikko, joka laitettiin leveälierisen hatun ulko- tai sisäpuolelle. Kehikko suojasi lähinnä ylhäältä tulevilta iskuilta. Kevyen varustuksen vuoksi suomalaista ratsuväkeä luultiin usein rakuunoiksi, jotka olivat ratsain liikkuvaa jalkaväkeä.
Ratsuväen tuliaseina oli yleensä piilukkopistooli, joskus kaksikin. Pistooleja kannettiin satulaan kiinnitetyissä koteloissa ampumavalmiina. Koteloissa aseet oli sijoitettu siten, että niiden kahvat osittivat eteenpäin. Ase tempaistiin siis tositilanteessa ”ristiin”, eli vasemmassa kotelossa ollut ase otettiin oikeaan käteen. Näin se oli nopeampi ja varmempi tempaista täydessä laukassa. Pistoolit olivat kooltaan isoja, kokonaispituudeltaan 35–40 senttimetriä.
Hakkapeliitoilla oli käytössään luonnollisesti myös miekka, joka oli pitempi kuin jalkaväen käytössä olleet. Juuri näillä aseilla ”hakattiin päälle”. Suomalaisten miekat olivat usein kotimaista tekoa, paikallisten kyläseppien takomia. Paikallista tekoa oli myös lähitaistelua varten vasemmassa kädessä pidetty pistoase. Muilla kansallisuuksilla käytössä oli tikari, mutta suomalaiset kantoivat kotitekoista puukkoa.

Pienet ja sisukkaat hevoset

Hakkapeliittojen tärkein ”ase” oli kuitenkin hevonen. Tyypillinen hakkapeliitan käytössä ollut sotahevonen oli suomenhevonen, joka oli huomattavasti nykyistä lajikumppaniaan pienempi. Rivimiesten hevosten korkeus oli noin 104–129 senttimetriä ja upseerien hevosten 129–140 senttimetriä. Eurooppalaisen ratsuväen hevoset olivat keskimäärin 20–30 senttimetriä korkeampia kuin hakkapeliittojen. Hakkapeliitat ratsastivat siis nykymittapuun mukaan ponien kokoisilla hevosille – jos kohta miehetkin olivat tuohon aikaan pienikokoisempia.

Suomalaisten hevoset eivät muutenkaan olleet kovin edustavan näköisiä. Niiden karva oli pitkää ja takkuista, eikä hevosten harjoja tai häntiä kammattu tai palmikoitu kuten keisarillisessa armeijassa. Hevoset olivat usein raskaan työn rasittamia, ennen sotapalvelukseen ottamista ne olivat tehneet pitkän työrupeaman auran edessä ja muissa maatöissä. Ratsumiehen varustaneesta talosta ei tietenkään annettu sotatielle talon parasta hevosta.
Mutta suomenhevosilla oli ominaisuuksia, jotka korvasivat koon ja ulkonäön puutteet. Ne olivat rauhallisia, sitkeitä ja kestäviä. Ne oli myös huomattavasti helpompi ruokkia vaativissa sotaolosuhteissa, jolloin rehua oli usein haalittava kasaan kymmenien kilometrien päästä. Suomenhevoset soveltuivat hyvin kiitolaukkaan, eivätkä ne säikkyneet taistelutilanteissa. Ratsuväen yllättävät paot johtuivat usein hevosten vauhkoontumisesta, ja tässä suhteessa hakkapeliittojen hevoset olivat luotettavia taistelutovereita.

Outoa porukkaa

Hakkapeliittojen nimi juontuu sotahuudosta ”Hakkaa päälle”. Tällä komennolla suomalainen ratsuväki käskettiin rynnäkköön vihollisen kimppuun. Tuohon muotoon ratsumiesten nimi on luultavasti vääntynyt kun Ruotsin armeijan ruotsinkieliset tai skotlantilaiset palkkasoturit ovat yrittäneet lausua sitä: ”hakka peele”. Hakkapeliittojen päällikkö Torsten Stålhandske osasi suomen ja ruotsin lisäksi hyvin myös englantia, sillä hän oli nuoruudessaan matkustellut paljon Skotlannissa. Hän on osannut siis myös selittää huudon merkityksen.
Voi olla että tuo ”Hakkaa päälle” -huuto on kajautettu ilmoille ainoastaan rynnäkköön lähdettäessä. Joidenkin lähteiden mukaan hakkapeliitoilla oli nimittäin poikkeuksellinen tapa taistella lähes hiljaa, ilman jatkuvaa huutamista. Tämä oli sen aikaisista sotilaista pelottavaa. Huutaminen taistelukentällä ilmaisee useimmiten enemmän pelkoa kuin raivoa, joten hiljaa taistelevat joukot tuntuivat todella oudoilta: nehän eivät edes pelänneet. Suomalaiset ottivat kenties tappamisen työnä, jota urakoitiin eleettömästi ja tehokkaasti.
Suomalaiset liitettiin lappalaisiin, ja heillä oletettiin olevan käytössään jonkinlaisia noitakeinoja. Heitä vierastettiin. Osaltaan tämä johtui kielimuurista, suomalaisia eivät ymmärtäneet edes omat, ruotsinkieliset upseerit. Kielitaidottomuus teki suomalaisista tavallista yhtenäisemmän ja kiinteämmän joukon. Vieraassa maassa ja kulttuurissa pärjäsi parhaiten kun turvautui tuttuun porukkaan ja taisteli sen kanssa.

Julmia vai kurinalaisia?

Koska hakkapeliitat eivät ymmärtäneet ruotsia, he eivät juuri kiinnittäneet huomiotaan ruotsinkieliseen jumalanpalvelukseen. Sanotaan, että he käyttivät kirkossa aikansa miekkojen hiomiseen. Kun kuningas Kustaa II Adolfille valitettiin asiasta, tämä sanoi suomalaisten palvelevan omalla tavallaan Jumalaa. Kuningas suhtautui muutenkin hyvin suopeasti suomalaisiin talonpoikaissotilaisiin. Ehkä se johtui siitä, että suomalaiset talonpojat olivat tukeneet hänen isäänsä Kaarle IX:tä Ruotsin sisällissodassa 1590-luvulla.
Joidenkin tarinoiden mukaan suomalaiset ja ruotsalaiset joukot olivat 30-vuotisessa sodassa tavallista julmempia, toisten lähteiden mukaan taas tavallista kurinalaisempia ja siviilejä kohtaan ystävällisempiä joukkoja. Kumpaankin piirteeseen löytyy oma selityksensä.
Ruotsalaisjoukot olivat tottuneet sodankäyntiin Venäjän ja Puolan armeijoita vastaan. Nämä sodat olivat olleet luonteeltaan hyvin raakoja, niissä ei useinkaan otettu vankeja, vaan viholliset pyrittiin surmaamaan. Ruotsin armeija ei ollut tottunut eurooppalaiseen ”herrasmiessotaan”, jossa varsinkin korkeammat upseerit haluttiin ottaa vangeiksi, koska heistä saatiin myöhemmin isot lunnaat.
Ruotsin armeija oli varsinkin sodan alkuvuosina selvästi kurinalaisempi kuin esimerkiksi Wallensteinin joukot. Nostoväkeen perustuva kansallinen armeija ei syyllistynyt samanlaiseen ryöstelyyn kuin palkkasoturijoukot, jotka elivät sodasta ja joille sodankäynnin motiivi oli nimenomaan rikastuminen. Suomalaiset olivat kurinalaista joukkoa, ja he kohtelivat siviiliväestöä asiallisesti. Kaukaa pohjoisesta tuodut maalaispojat tuskin sortuivat miehittäjän ylimielisyyteen.
Nürnbergin kronikoissa kuvattiin Ruotsin armeijan käytöstä näin: ”Vaikka he humaltuivat viinirypäleen mehusta, johon he olivat tottumattomia, ei heidän kuultu kiroilevan, ei heissä myöskään havaittu siveettömyyttä eikä muita paheita, vaan he säilyttivät hyvän kurin. Tämä näyttää uskomattomalta sellaisesta, joka ei ole nähnyt heitä omin silmin.”
Ruotsin armeijan julmuudet olivat usein monikansallisen palkkasoturijoukon työtä – joita heitäkin toki Ruotsin joukkoihin kuului. Sittemmin sota raaisti kyllä Ruotsin joukotkin, ja 1630-luvun lopulla myös Stålhandsken johtamat hakkapeliitat olivat huonossa maineessa pahoin hävitetyssä Sleesiassa. Sodan köyhdyttämillä alueilla armeijan huolto oli käytännössä ryöstelyä. Sota oli julmaa ja ratsuväki raakaa, niin myös hakkapeliitat.

Hakkapeliittojen päällikkö

hakkapeliitta2.jpg

Torsten Stålhandske eli ”rautahanska” oli myös melkoinen rautakoura. J.W. Wångbergin tekemä kopio tuntemattoman taiteilijan muotokuvasta.

Hakkapeliittojen päällikkönä toimi kuolemaansa asti Porvoossa syntynyt Torsten Stålhandske. Vuonna 1632 hänet nimitettiin 38-vuotiaana everstiksi ja rykmenttinsä komentajaksi. Hänen ratsumiehensä seurasivat Kustaa II Adolfin mukana kaikissa tämän Saksassa käymissä taisteluissa. Breitenfeldin ohella ne kunnostautuivat niin Lech-virralla kuin Lützenissäkin.
Kolmekymmenvuotisessa sodassa päälliköt aivan korkeimpia upseereita myöten olivat eturivissä mukana taistelussa. Näin ollen myös korkeita sotapäälliköitä sai surmansa, kuten Kustaa II Aadolf, Tilly ja Pappenheim. Stålhandske selvisi lukuisista taisteluistaan sangen vähin vammoin. Stålhandskesta väitettiin, että hän olisi ollut luodinkestävä. Hän suosi aggressiivista, häikäilemätöntä rynnäkköä.
Huhtikuussa 1634 Stålhandske korotettiin kenraalimajuriksi. Wittstockin taistelussa syyskuussa 1636 Stålhandske ja hakkapeliitat pelastivat Johan Banérin johtaman Ruotsin pääarmeijan. Banérin pohjoiseen vetäytynyt, nääntynyt armeija joutui tuolloin taistelemaan ylivoimaista vihollista vastaan. Banér lähetti koko vasemman siipensä kiertämään kauas vihollisen selustaan. Uhkapeli onnistui, ja viime hetkellä, Stålhandsken ratsuväki teki rynnäkön vihollisen kylkeen ja valtasi sen tykistön.
Stålhandske sai 1639 ensimmäisen itsenäisen johtotehtävänsä, Sleesiassa toimineiden 5 000 miehen vahvuisten joukkojen johdon. Hän joutui kolmen vuoden ajan taistelemaan ylivoimaisia joukkoja vastaan. Leipzigin eli Breitenfeldin toisessa taistelussa lokakuussa 1642 Stålhandske johti taas hakkapeliittojaan tarmokkaasti. Taistelu päättyi ruotsalaisten suureen voittoon, mutta Stålhandske itse haavoittui vaikeasti. Toivuttuaan hän sai ylennyksen ratsuväenkenraaliksi.
Syyskuussa 1643 hakkapeliitat hyökkäsivät Tanskaan, ja tammikuussa 1644 Stålhandske käytännössä ratkaisi Koldingissa käydyn taistelun lyömällä rynnäköllä tanskalaisen ratsuväen. Tällä sotaretkellä hän kuitenkin sairastui vakavasti ja oltuaan kuusi viikkoa vuoteenomana kuoli huhtikuussa 1644. Stålhandske on haudattu Turun tuomiokirkkoon.
Stålhandsken nimi viittaa rautahansikkaaseen, ja se kuvaakin hyvin tätä hakkapeliittakenraalia. Vaikka Stålhandske oli pienikokoinen, hänellä oli hämmästyttävät ruumiinvoimat. Hänellä oli muun muassa tapana kätellä vangitut upseerit kädenpuristuksella, joka ”sai veren tirskumaan kynsien alta”.

Alkuperäinen artikkeli ilmestyi kirjassa ”Menneisyyden salaisuudet” (Valitut Palat 2013).
Hakkapeliittojen taktiikan kehittymiseen päällekäyväksi vaikutti myös se, että kyntöhevoset eivät sopineet mihinkään karakolointiin. Ainoa mihin niitä pystyttiin taistelussa suht luotettavasti ohjastamaan, oli täyttä vauhtia suoraan eteenpäin. Tästä tuli se massahyökkäys kylki kylkeä vasten. Karakolointi olisi vaatinut kaartamista sivulle pistoolin laukaisemisen jälkeen.
Toinen syy oli pistoolien huono laatu. Kerran ne saattoi laukaista suurin piirten luotettavasti, vaan toimiminen siitä eteenpäin useampi laakeja, oli vähän hiinä ja hiinä. Tätähän karakoloinnissa olisi pitänyt toistaa ja toistaa.
Haluaisin todella nähdä ponilauman käyvän massahyökkäykseen :uzi::cool:
 
Toinen syy oli pistoolien huono laatu. Kerran ne saattoi laukaista suurin piirten luotettavasti, vaan toimiminen siitä eteenpäin useampi laakeja, oli vähän hiinä ja hiinä. Tätähän karakoloinnissa olisi pitänyt toistaa ja toistaa.

Eiköhän nuo pistoolit rynnäköidessäkin ole joutuneet useimmiten hylätyiksi.

Minä olen yrittänyt eläytyä tuohon tilanteeseen, jossa täyttä laukkaa taistelussa rynnäköidään ratsastaen kohti vihollista. Lähietäisyydeltä (väitetään että noin kymmenen metrin päästä) täydessä vauhdissa ratsun selästä laukaistaan pistooli, ehkä toinenkin. Näinköhän nuo ehtivät takaisin koteloihinsa, kun seuraavassa hetkessä on jo tartuttava miekkaan. Ja kaikki tämä tulessa ja käsikähmässä...

Ellei nuo sitten olleet kiinnitettyjä satulaan esim. nahkanyöreillä, tosin voisi kuvitella että olisivat olleet haitaksi roikkuessaan.
 
Viimeksi muokattu:
Minua on lapsesta lähtien kiusannut tuo "hakkaa päälle". Eihän "päälle" hakata vaan "päähän". Opittuani hieman viroa, rupesi hyökkäyshuuto aukeamaan. Jos virolainen sanoo sinulle "hakka peal", hän tarkoittaa, että voit aloittaa. Rynnäkkökäytössähän tuo olisi siis "Liikkeelle, lähdetään, hyökkäykseen, rynnäkköön".
Onko paremmin viroa osaava @Herman30 samaa mieltä tulkinnastani?
 
Ellei nuo sitten olleet kiinnitettyjä satulaan esim. nahkanyöreillä, tosin voisi kuvitella että olisivat olleet haitaksi roikkuessaan

Ehkä. Ja sotakentälle tuli joukkojen perässä ikämiehet ja poikaset ja naisetkin, jotka siivosivat tavarat visusti talteen. Kaikki oli arvokasta, mitä sinne jäi. Ja kauppatavaraa, aseita ja vaatteitakin palautettiin omistajilleen, jos nämä olivat vielä elossa ja loppu oli kauppatavaraa. Jota saatettiin myydä jopa sille hävinneelle armeijalle takaisin. Sotasaaliin kerääminen oli käsittääkseni hyvin järjestettyä ja johdettua toimintaa. Kun mikään ei muutu, myöhemminkin materiaali on kerätty visusti talteen:

1571374014243.png
 
Eiköhän nuo pistoolit rynnäköidessäkin ole joutuneet useimmiten hylätyiksi.

Minä olen yrittänyt eläytyä tuohon tilanteeseen, jossa täyttä laukkaa taistelussa rynnäköidään ratsastaen kohti vihollista. Lähietäisyydeltä (väitetään että noin kymmenen metrin päästä) täydessä vauhdissa ratsun selästä laukaistaan pistooli, ehkä toinenkin. Näinköhän nuo ehtivät takaisin koteloihinsa, kun seuraavassa hetkessä on jo tartuttava miekkaan. Ja kaikki tämä tulessa ja käsikähmässä...

Ellei nuo sitten olleet kiinnitettyjä satulaan esim. nahkanyöreillä, tosin voisi kuvitella että olisivat olleet haitaksi roikkuessaan.

Toisaalta tuon aikainen pistooli on voinut olla aika arvokas.
 
Kuten artikkelissa sanottiin, ruotsalaiset oppivat ratsuväkisotaa puolalaisilta, erityisesti Kirkholman taistelu oli kallis oppitunti. Se on ehkä puolalaisen sotataidon maineikkain saavutus ja niin loistelias voitto että jopa Chodkiewiczin verivihollinen, Turkin sulttaani, lähetti tälle onnittelut. 1500-luvun lopussa Ruotsin armeija oli melko tehoton ja huonomoraalinen, joulot eivät halunneet käyttää kypäriä ja panssareita kun ne oli epämukavia ja painavia ja koska luonnollisesti jokainen oli mieluummin ampumassa kuin ammuttavana, niin taisteluteho nojasi pelkästään musketteihin ja pistooleihin, mutta jalkaväen drilli ei ollut riittävällä tasolla että tuli olisi saatu tehokkaaksi. Taktiikat oli siis pääasiassa puolustavia ja kankeita ja liikkuvat puolalaiset saivat niistä monta voittoa.
 
Eiköhän nuo pistoolit rynnäköidessäkin ole joutuneet useimmiten hylätyiksi.

Minä olen yrittänyt eläytyä tuohon tilanteeseen, jossa täyttä laukkaa taistelussa rynnäköidään ratsastaen kohti vihollista. Lähietäisyydeltä (väitetään että noin kymmenen metrin päästä) täydessä vauhdissa ratsun selästä laukaistaan pistooli, ehkä toinenkin. Näinköhän nuo ehtivät takaisin koteloihinsa, kun seuraavassa hetkessä on jo tartuttava miekkaan. Ja kaikki tämä tulessa ja käsikähmässä...

Ellei nuo sitten olleet kiinnitettyjä satulaan esim. nahkanyöreillä, tosin voisi kuvitella että olisivat olleet haitaksi roikkuessaan.

Tarkemmin ajateltuna luulisi tuolloinkin ymmärretyn "dumppitaskun" idea. Laukaistut pistoolit ovat ehkä hyvinkin sujautettu satulalaukkuun, johon ne nopea pudottaa. Tai sitten ne on osattu työntää takaisin koteloihin, onhan sekin mahdollista. Olisi mukava tietää noita ruohonjuuritason toimia, taatusti niitä on silloinkin mietitty.

Toki taistelun tuoksinassa putosi yhtä jos toistakin, päitäkin.
 
Puolalainen ratsuväki oli esikuva hakkapeliitoille. Kuitenkaan, käsittääkseni hekään eivät käyttäneet hevosia massamaisessa läpimurtomuodostelmassa, vaan tämä oli nimenomaan ruotsalainen jatkokehitelmä. Kustaa II Aadolf on saanut siitä kunnian, vaan sitä jouduttiin pakostakin opettelemaan edeltävän kuninkaan sodissa, juurikin puolalaisia vastaan. Klassinen ase-vasta-ase -tilanne. Kenraalithan sen käytännössä ovat kehitelleet.
Minua on kiehtonut ajatus siitä, että tämän onnistuneen taktiikan muotoutumiseen vaikutti käytössä ollut materiaali. Köyhät ruotsalaiset eivät voineet nostaa tulille tarvittavaa määrää "oikeita" hevosia, vaan jouduttiin tekemään pakko-ottoja. Eli kyntöhevosia, pohjoismaista rotua, ratsuväelle kulkuvälineeksi. Tuskin kaikki olivat tottuneet ratsukäyttöön, taistelukentän äänet ovat pelottaneet hevosia, vieressä olleet lajitoverit ovat hermostuttaneet jne. Niin mitenkä hallittu iskujoukko tämä rajattomasti ihailtu tuleva hakkapeliitta-iskujoukko on sitten ollut ensimmäisissä taisteluissa?
Ensimmäiset kokeilut tehty varmaan Puolan sodissa. Olisiko niin, että ensiksi on kokeiltu jotain väljempää muotoa, vaan kun bjärkkele senttä, kyntöhevonen ei pysynyt muodossa vaan pyrki vikuroimaan sinne tänne? Ainoa keino saada ne eskadroonan hevoset ratsastajineen menemään oikeaan suuntaan oli ehkä ahtaa niistä niin tiivis massa, ettei kylki kyljessä hädissään laukkaan piiskattu poniparka voinut mennä kuin yhteen suuntaan? Silloinkin on ehkä sivuista karannut vikureita.
Sitten joku viisas on tajunnut tällaisen massan iskuvaikutuksen. Siihen kylmät aseet sitten päälle. Valtakunnassa ei tuossa vaiheessa tainnut olla kylliksi aseteollisuutta, ainakaan luotettavan tasoisella lopputuloksella, niin sekin ohjasi kylmiin aseisiin.

Tottuuhan ne, viisaat suomenhevoset tai silloiset ponit. Ei pitkäänkään niin ovat muutenkin osanneet hommansa. @Erkki , hevosasiantuntija, topikki ikään kuin odottaa lausuntoasi siitä miten nopeasti suomenhevonen oppii mitäkin. Odotamme analyysiä siitä, miten nopeasti kyntöhevonen opetetaan hakkapeliitta-taktiikkaan :)

Näistähän voi lukea Peter Eklundin kirjasta, ja en jaksa muistaa, sanottiinko tämä siinä vai ei. Ehkä sanottiin.
 
Jos laukkaavan ratsun selässä saa jousen nuolen jänteelle, niin eiköhän tuo pistoolin sujahada koteloon aika ripeästi. Ainakin muutaman sadan treenikerran jälkeen.
Jos käytössä on kaksi pistoolia, ensi ammutaan oikealla kädellä, sitten ase koteloon, seuraavaksi vasemmalla ja mikäs estää samaan aikaan vetämästä miekkaa oikella kädellä?
Näin oikeakätisen ampujan ollessa kyseessä.

...niin, juu, täytyyhän niistä ohjaksistakin huolehtia samaan aikaan...
 
Jos teillä on alla laukkaava hevonen, kädessä pistooli, jolla ammutte laukauksen alle 10 metristä vauhdista ja jäätte miettimään, että mihin se pistooli pannaan, niin jää kyllä miekka ottamatta lyöntikäteen.....koska samassa on se hevonen jo ryntäämässä vihollisen sekaan. Yksi mahdollisuus on se, että tuo rintama on kylmästi vaan puskenut ensin läpi, jätkät kääntäneet hevosensa, tuupanneet pistoolin huotraan ja napanneet miekan ja alkaneet hutkia. Pistoolikin on ollut melkoinen lyömäase. Matalat suomenhevoset ovat mahdollistaneet -yltämisen- jalkaväkeen eri tavalla kuin isot hevosen korhakkeet. Painavalla pistoolilla on ollut aika hyvä pätkiä siinä vauhdissa: hevosen vauhti ja kunnon heilautus kalloon....ihan sama oliko kypärää vastaanottajalla tai ei, on siinä ainakin hetken keräillyt varusteitaan tai niskat ovat sanoneet kerrasta niks naks.

Tuon aikainen suomenhevonen on ollut melko pieni ja matala, tosin sitkeä ja tottelevainen otus, hyvähermoinen ja luja. Itseasiassa ei ole paljon poikennut mongolien käyttämistä ratsuista. Ruotsalaisilla on ollut lähes samanlainen maatiaishevonen itselläänkin, tosin siellä oli jo näitä isojakin heppoja tuohon aikaan.

On se tuo suomenhevonenkin ehtinyt jo nähdä melko monta sotaa.

Summa: painava pistooli on todennäköisesti ollut lyömäpeli läpimurrossa, koska laukauksen jälkeen hevonen on ollut jo vihollisessa kiinni, seassa, päällä, todennäköisesti hyppinyt ja on ollut työ ja tuska saada se hallintaan, tuupata pistooli koteloon ja miekka esille. Tätä rataa luulen rynnäkön edenneen.
 
Niillä oli kotelot pistoolille satulassa. Tässä Kustaa II Aadolfin hevonen Streif satuloineen.

Bv7MQJz.jpg

Jep, kyllä minä alan uskoa että ne pistoolit on ainakin yritetty palauttaa koteloon.

Tuossa kuninkaan pistoolikotelossa tosin kiinnittää huomiota sen suunta/kallistus. Kun minä mielikuvissani (harva se päivä) rynnäköin hakkapeliittakolleegojeni kanssa hallavalla kyntöponillani pelottomasti kohti keisarin joukkoja, loppurynnistyksen viime vaiheessa kulkupelini kiitäessä kunnioitettavaa huippunopeuttaan olen kumartunut jyrkkään etukenoon ponini kaulalle. Niinpä olen kiinnittänyt pistoolikoteloni niin, että kahva osoittaa menosuuntaan yläviistoon. Näin se helppo vetäistä vakaan, teräksenomaisen käsivarteni jatkoksi... Ja loppu on historiaa.

Nooh, paluu todellisuuteen, ehkäpä tosiaan kuvittelin liikoja.
 


Kolmikymmenvuotisessa sodassa Ruotsin armeijan suomalainen ratsuväkiosasto oli vaatimaton, jos ei suorastaan surkea näky. Kurinalainen taistelutapa ja hyvä yhteishenki teki hakkapeliitoista kuitenkin pelottavan aseen.

hakkapelita1.jpg

Kustaa II Aadolfista Breitenfeldin taistelussa. Johan Walterin maalaus on vuodelta 1632.

Syyskuun 7. päivän aamuna 1631 Breitenfeldin kylän luona seisoi vastakkain kaksi sotajoukkoa lähes neljä kilometriä leveässä rintamassa. Maasto oli loivaharjuista tasankoa ja suosi ratsuväen käyttöä. Protestanttien armeijaa johti kuningas Kustaa II Aadolf, ja siihen kuului Ruotsin armeijan lisäksi Saksin ruhtinaskunnan joukkoja. Katolisten armeija koostui keisari Ferdinand II:n sekä ns. Katolisen liigan joukoista, ja sen ylipäällikkönä toimi taitava sotapäällikkö kreivi Johan Tilly.
Kustaa Aadolfilla oli käytössään 23 000 miehen armeija, josta ratsuväkeä noin 8 000. Katolisten puolella sotilaita oli 32 000. Protestanttien rintama oli kuitenkin venytetty pidemmäksi, ja se mahdollisti joukkojen tehokkaamman käytön. Kustaa Aadolfin oikea sivusta oli vasenta vahvempi, ja tässä taistelussa ensimmäistä kertaa kunniapaikalla, äärimmäisenä oikealla oli 700 hakkapeliittaa eli suomalaista ratsumiestä. Tämä paikka vakiintui sittemmin rykmentin sijoitukseksi armeijan taistelujärjestyksessä.
Taistelussa Tilly hyökkäsi rajusti Saksin jalkaväkeä vastaan, sillä hän tiesi, että miehet olivat pakko-otettuja ja huonosti koulutettuja. Saksilaiset pakenivat, mutta suomalaiskenraali Kustaa Hornin johdolla Ruotsin armeijan vasen siipi sai tilanteen vakiinnutettua. Oikealla siivellä hakkapeliitat hyökkäsivät keisarillisen ratsuväen kimppuun, ja nyt nähtiin ensimmäistä kertaa outo näky: huonosti varustetut lähes haarniskoimattomat joukot ajoivat pienillä hevosillaan takaa Euroopan parhaiten varustettua, raskaasti haarniskoitua ratsuväkeä. Taistelu ratkesi lopullisesti, kun hakkapeliitat valtasivat keisarillisen armeijan Galgenbergilla eli Hirsipuukukkulalla sijainneen tykistön, ja tykit suunnattiin keisarillisen armeijan jalkaväkeä vastaan. Suomalaiset ratsujoukot olivat suorittaneet ensiesiintymisensä suurella sotanäyttämöllä.

Tuli ja liike

Kolmikymmenvuotisessa sodassa Ruotsin alkumenestys oli häikäisevä. Armeija taisteli uudella taktiikalla, joustavasti ja liikkuvasti. Tykistön uutuus olivat pienikokoiset pronssista valetut tykit, joita oli helppo liikutella taistelukentällä. Usein taistelu alkoi siten, että nämä rykmenttitykit laukaistiin joukkojen edestä. Niiden kantama oli 300–400 metriä, ja niillä voitiin ampua sekä rautakuulia että kartesseja. Kartessiammuksessa peltikuoren sisällä oli pieniä rautakuulia, jotka levisivät viuhkana vihollisryhmitykseen.
Myös Ruotsin ratsuväellä oli uudenlainen taistelutaktiikka. Vielä 1600-luvun alkupuolella Euroopan taistelukentillä vallalla oli karakolli-taktiikka eli karakolointi. Siinä ratsuväkirivistöt ratsastivat vuorotellen vihollisrintaman eteen, laukaisivat pistoolinsa ja vetäytyivät taakse lataamaan aseitaan ja odottamaan uutta vuoroaan. Tässä taktiikassa ratsuväki ei juurikaan hyödyntänyt hevosen massaa ja liikettä, vaan hevosella edettiin ainoastaan sopivalle ampumaetäisyydelle. Karakolointi vaati huolellista koulutusta ja saumatonta yhteistyötä.
Jo Puolan sodissa 1610- ja 1620-luvulla Kustaa II Aadolf oli huomannut, ettei tämä taktiikka soveltunut ruotsalaisille joukoille, jotka koostuivat paljolti talonpoikaisista ratsumiehistä maatiaishevosineen. Sen sijaan ruotsalaiset omaksuivat puolalaisilta rajun rynnäkön, jossa myös hevonen toimi taisteluvälineenä ja vihollisen kanssa käytiin käsikähmään teräasein. Puolalaiset puolestaan olivat oppineet tämän taktiikan mongoleilta.
Ruotsalaiset kehittivät tätä rynnäkkötaktiikkaa edelleen: he yhdistivät tulen ja liikkeen. Ratsumiehet rynnäköivät tiiviinä kiilamuodostelmana, viereisen miehen polvi painettuna naapurin polvitaipeeseen. Näin isoa ja tiivistä massaa on täydessä laukkavauhdissa lähes mahdotonta pysäyttää. Lähietäisyydeltä, alle kymmenestä metristä, ammuttu pistoolien yhteislaukaus aiheutti viholliselle sen aikaisilla epätarkoilla aseillakin pahat tappiot. Rynnäkkö jatkui ja nyt esiin vedettiin miekat. Vaikutus oli vastustajalle kaiken kaikkiaan musertava: vain hetki yhteislaukauksen aiheuttaman järkytyksen jälkeen joukot saivat kokea hevosten ruhjovan massan sekä ratsusotilaiden terävät miekat. Tällaisella rynnäköllä hakkapeliitat ratkaisivat monta taistelua.

Pistooli, miekka ja puukko

Hakkapeliitat, kuten muukin Ruotsin ratsuväki, olivat kevyesti haarniskoituja joukkoja, useimmiten sotilailla oli vain kypärä ja rintahaarniska. Raskaampaan varustukseen ei ollut varaa, eivätkä pienet hevoset olisi jaksaneet täyshaarniskoituja miehiä kantaakaan. Kypärän sijasta hakkapeliitalla saattoi olla pelkkä rautakehikko, joka laitettiin leveälierisen hatun ulko- tai sisäpuolelle. Kehikko suojasi lähinnä ylhäältä tulevilta iskuilta. Kevyen varustuksen vuoksi suomalaista ratsuväkeä luultiin usein rakuunoiksi, jotka olivat ratsain liikkuvaa jalkaväkeä.
Ratsuväen tuliaseina oli yleensä piilukkopistooli, joskus kaksikin. Pistooleja kannettiin satulaan kiinnitetyissä koteloissa ampumavalmiina. Koteloissa aseet oli sijoitettu siten, että niiden kahvat osittivat eteenpäin. Ase tempaistiin siis tositilanteessa ”ristiin”, eli vasemmassa kotelossa ollut ase otettiin oikeaan käteen. Näin se oli nopeampi ja varmempi tempaista täydessä laukassa. Pistoolit olivat kooltaan isoja, kokonaispituudeltaan 35–40 senttimetriä.
Hakkapeliitoilla oli käytössään luonnollisesti myös miekka, joka oli pitempi kuin jalkaväen käytössä olleet. Juuri näillä aseilla ”hakattiin päälle”. Suomalaisten miekat olivat usein kotimaista tekoa, paikallisten kyläseppien takomia. Paikallista tekoa oli myös lähitaistelua varten vasemmassa kädessä pidetty pistoase. Muilla kansallisuuksilla käytössä oli tikari, mutta suomalaiset kantoivat kotitekoista puukkoa.

Pienet ja sisukkaat hevoset

Hakkapeliittojen tärkein ”ase” oli kuitenkin hevonen. Tyypillinen hakkapeliitan käytössä ollut sotahevonen oli suomenhevonen, joka oli huomattavasti nykyistä lajikumppaniaan pienempi. Rivimiesten hevosten korkeus oli noin 104–129 senttimetriä ja upseerien hevosten 129–140 senttimetriä. Eurooppalaisen ratsuväen hevoset olivat keskimäärin 20–30 senttimetriä korkeampia kuin hakkapeliittojen. Hakkapeliitat ratsastivat siis nykymittapuun mukaan ponien kokoisilla hevosille – jos kohta miehetkin olivat tuohon aikaan pienikokoisempia.

Suomalaisten hevoset eivät muutenkaan olleet kovin edustavan näköisiä. Niiden karva oli pitkää ja takkuista, eikä hevosten harjoja tai häntiä kammattu tai palmikoitu kuten keisarillisessa armeijassa. Hevoset olivat usein raskaan työn rasittamia, ennen sotapalvelukseen ottamista ne olivat tehneet pitkän työrupeaman auran edessä ja muissa maatöissä. Ratsumiehen varustaneesta talosta ei tietenkään annettu sotatielle talon parasta hevosta.
Mutta suomenhevosilla oli ominaisuuksia, jotka korvasivat koon ja ulkonäön puutteet. Ne olivat rauhallisia, sitkeitä ja kestäviä. Ne oli myös huomattavasti helpompi ruokkia vaativissa sotaolosuhteissa, jolloin rehua oli usein haalittava kasaan kymmenien kilometrien päästä. Suomenhevoset soveltuivat hyvin kiitolaukkaan, eivätkä ne säikkyneet taistelutilanteissa. Ratsuväen yllättävät paot johtuivat usein hevosten vauhkoontumisesta, ja tässä suhteessa hakkapeliittojen hevoset olivat luotettavia taistelutovereita.

Outoa porukkaa

Hakkapeliittojen nimi juontuu sotahuudosta ”Hakkaa päälle”. Tällä komennolla suomalainen ratsuväki käskettiin rynnäkköön vihollisen kimppuun. Tuohon muotoon ratsumiesten nimi on luultavasti vääntynyt kun Ruotsin armeijan ruotsinkieliset tai skotlantilaiset palkkasoturit ovat yrittäneet lausua sitä: ”hakka peele”. Hakkapeliittojen päällikkö Torsten Stålhandske osasi suomen ja ruotsin lisäksi hyvin myös englantia, sillä hän oli nuoruudessaan matkustellut paljon Skotlannissa. Hän on osannut siis myös selittää huudon merkityksen.
Voi olla että tuo ”Hakkaa päälle” -huuto on kajautettu ilmoille ainoastaan rynnäkköön lähdettäessä. Joidenkin lähteiden mukaan hakkapeliitoilla oli nimittäin poikkeuksellinen tapa taistella lähes hiljaa, ilman jatkuvaa huutamista. Tämä oli sen aikaisista sotilaista pelottavaa. Huutaminen taistelukentällä ilmaisee useimmiten enemmän pelkoa kuin raivoa, joten hiljaa taistelevat joukot tuntuivat todella oudoilta: nehän eivät edes pelänneet. Suomalaiset ottivat kenties tappamisen työnä, jota urakoitiin eleettömästi ja tehokkaasti.
Suomalaiset liitettiin lappalaisiin, ja heillä oletettiin olevan käytössään jonkinlaisia noitakeinoja. Heitä vierastettiin. Osaltaan tämä johtui kielimuurista, suomalaisia eivät ymmärtäneet edes omat, ruotsinkieliset upseerit. Kielitaidottomuus teki suomalaisista tavallista yhtenäisemmän ja kiinteämmän joukon. Vieraassa maassa ja kulttuurissa pärjäsi parhaiten kun turvautui tuttuun porukkaan ja taisteli sen kanssa.

Julmia vai kurinalaisia?

Koska hakkapeliitat eivät ymmärtäneet ruotsia, he eivät juuri kiinnittäneet huomiotaan ruotsinkieliseen jumalanpalvelukseen. Sanotaan, että he käyttivät kirkossa aikansa miekkojen hiomiseen. Kun kuningas Kustaa II Adolfille valitettiin asiasta, tämä sanoi suomalaisten palvelevan omalla tavallaan Jumalaa. Kuningas suhtautui muutenkin hyvin suopeasti suomalaisiin talonpoikaissotilaisiin. Ehkä se johtui siitä, että suomalaiset talonpojat olivat tukeneet hänen isäänsä Kaarle IX:tä Ruotsin sisällissodassa 1590-luvulla.
Joidenkin tarinoiden mukaan suomalaiset ja ruotsalaiset joukot olivat 30-vuotisessa sodassa tavallista julmempia, toisten lähteiden mukaan taas tavallista kurinalaisempia ja siviilejä kohtaan ystävällisempiä joukkoja. Kumpaankin piirteeseen löytyy oma selityksensä.
Ruotsalaisjoukot olivat tottuneet sodankäyntiin Venäjän ja Puolan armeijoita vastaan. Nämä sodat olivat olleet luonteeltaan hyvin raakoja, niissä ei useinkaan otettu vankeja, vaan viholliset pyrittiin surmaamaan. Ruotsin armeija ei ollut tottunut eurooppalaiseen ”herrasmiessotaan”, jossa varsinkin korkeammat upseerit haluttiin ottaa vangeiksi, koska heistä saatiin myöhemmin isot lunnaat.
Ruotsin armeija oli varsinkin sodan alkuvuosina selvästi kurinalaisempi kuin esimerkiksi Wallensteinin joukot. Nostoväkeen perustuva kansallinen armeija ei syyllistynyt samanlaiseen ryöstelyyn kuin palkkasoturijoukot, jotka elivät sodasta ja joille sodankäynnin motiivi oli nimenomaan rikastuminen. Suomalaiset olivat kurinalaista joukkoa, ja he kohtelivat siviiliväestöä asiallisesti. Kaukaa pohjoisesta tuodut maalaispojat tuskin sortuivat miehittäjän ylimielisyyteen.
Nürnbergin kronikoissa kuvattiin Ruotsin armeijan käytöstä näin: ”Vaikka he humaltuivat viinirypäleen mehusta, johon he olivat tottumattomia, ei heidän kuultu kiroilevan, ei heissä myöskään havaittu siveettömyyttä eikä muita paheita, vaan he säilyttivät hyvän kurin. Tämä näyttää uskomattomalta sellaisesta, joka ei ole nähnyt heitä omin silmin.”
Ruotsin armeijan julmuudet olivat usein monikansallisen palkkasoturijoukon työtä – joita heitäkin toki Ruotsin joukkoihin kuului. Sittemmin sota raaisti kyllä Ruotsin joukotkin, ja 1630-luvun lopulla myös Stålhandsken johtamat hakkapeliitat olivat huonossa maineessa pahoin hävitetyssä Sleesiassa. Sodan köyhdyttämillä alueilla armeijan huolto oli käytännössä ryöstelyä. Sota oli julmaa ja ratsuväki raakaa, niin myös hakkapeliitat.

Hakkapeliittojen päällikkö

hakkapeliitta2.jpg

Torsten Stålhandske eli ”rautahanska” oli myös melkoinen rautakoura. J.W. Wångbergin tekemä kopio tuntemattoman taiteilijan muotokuvasta.

Hakkapeliittojen päällikkönä toimi kuolemaansa asti Porvoossa syntynyt Torsten Stålhandske. Vuonna 1632 hänet nimitettiin 38-vuotiaana everstiksi ja rykmenttinsä komentajaksi. Hänen ratsumiehensä seurasivat Kustaa II Adolfin mukana kaikissa tämän Saksassa käymissä taisteluissa. Breitenfeldin ohella ne kunnostautuivat niin Lech-virralla kuin Lützenissäkin.
Kolmekymmenvuotisessa sodassa päälliköt aivan korkeimpia upseereita myöten olivat eturivissä mukana taistelussa. Näin ollen myös korkeita sotapäälliköitä sai surmansa, kuten Kustaa II Aadolf, Tilly ja Pappenheim. Stålhandske selvisi lukuisista taisteluistaan sangen vähin vammoin. Stålhandskesta väitettiin, että hän olisi ollut luodinkestävä. Hän suosi aggressiivista, häikäilemätöntä rynnäkköä.
Huhtikuussa 1634 Stålhandske korotettiin kenraalimajuriksi. Wittstockin taistelussa syyskuussa 1636 Stålhandske ja hakkapeliitat pelastivat Johan Banérin johtaman Ruotsin pääarmeijan. Banérin pohjoiseen vetäytynyt, nääntynyt armeija joutui tuolloin taistelemaan ylivoimaista vihollista vastaan. Banér lähetti koko vasemman siipensä kiertämään kauas vihollisen selustaan. Uhkapeli onnistui, ja viime hetkellä, Stålhandsken ratsuväki teki rynnäkön vihollisen kylkeen ja valtasi sen tykistön.
Stålhandske sai 1639 ensimmäisen itsenäisen johtotehtävänsä, Sleesiassa toimineiden 5 000 miehen vahvuisten joukkojen johdon. Hän joutui kolmen vuoden ajan taistelemaan ylivoimaisia joukkoja vastaan. Leipzigin eli Breitenfeldin toisessa taistelussa lokakuussa 1642 Stålhandske johti taas hakkapeliittojaan tarmokkaasti. Taistelu päättyi ruotsalaisten suureen voittoon, mutta Stålhandske itse haavoittui vaikeasti. Toivuttuaan hän sai ylennyksen ratsuväenkenraaliksi.
Syyskuussa 1643 hakkapeliitat hyökkäsivät Tanskaan, ja tammikuussa 1644 Stålhandske käytännössä ratkaisi Koldingissa käydyn taistelun lyömällä rynnäköllä tanskalaisen ratsuväen. Tällä sotaretkellä hän kuitenkin sairastui vakavasti ja oltuaan kuusi viikkoa vuoteenomana kuoli huhtikuussa 1644. Stålhandske on haudattu Turun tuomiokirkkoon.
Stålhandsken nimi viittaa rautahansikkaaseen, ja se kuvaakin hyvin tätä hakkapeliittakenraalia. Vaikka Stålhandske oli pienikokoinen, hänellä oli hämmästyttävät ruumiinvoimat. Hänellä oli muun muassa tapana kätellä vangitut upseerit kädenpuristuksella, joka ”sai veren tirskumaan kynsien alta”.

Alkuperäinen artikkeli ilmestyi kirjassa ”Menneisyyden salaisuudet” (Valitut Palat 2013).
Tämä oli huisin mielenkiintoinen avaus! Eipä ole aikaisemmin tullut luettua yksityiskohtia hakkapeliittojen toimista, vaikka varmasti olisi pitänyt!
 
Niillä oli kotelot pistoolille satulassa. Tässä Kustaa II Aadolfin hevonen Streif satuloineen.

Bv7MQJz.jpg
Tuossa jäin oikein hetkiseksi henkäisemään ja annoin historian tunnelman vyöryä ylitseni. Mitä tuokin on nähnyt ja kokenut, kunpa vois hän puhua ja kertoa...

Kysymys kaikille. Artikkelissa lukee, että pistooli laukaistiin alle 10 metristä. Mustaruutivehkeet, rihlaamattomat joo, mutta kuulostaa silti aika pieneltä etäisyydeltä. Laukaisuetäisyyden sanellut se missä ajassa on voinut liipaista ja lykätä vehje koteloon ja ottaa miekka tilalle, ehkä. 10 metriä kuulostaa aika vähäiseltä siihen, vaikka ase olisi jäänyt nauhaan roikkumaan.
Nimittäin eikös lähteet ole yksimielisiä siitä, että ensiksi kuitenkin laukaistiin pistooli hakkapeliitta-rynnäkössä?

Toinen jurina 30-vuotisesta sodasta. Miksi PV hävittää aina hyvät ja perinteiset joukko-osastojen nimet? Kuten nyt Uudenmaan rakuunapataljoona.
Suurin synti on tietenkin Savon Prikaatin nimen katoaminen. Nimimerkillä nytkin Lech-virta vuolaasti suonissani kohisee.

1571407148068.png
 
Viimeksi muokattu:
Jos ratsukot ovat menneet rynnäkköön polvi toisen polvessa kiinni, niin kuin aiemmin kerrottiin, niin ei siihen ole miekka mahtunut väliin heilumaan.
Epäilen että ensin on ammuttu, runtattu hevosilla läpi ja käännyttäessä takaisin vedetty miekat. Aikakaan ei riitä vetää miekkaa nopeammin ammunnan jälkeen.
Pienellä tuotekehityksellä pistoolin voisi laukaista suoraan kotelosta? Jos vihollista puuronaan, niin ei Kummoista tähtäystä tarvi.
 
Käännyn vasemmalle kirjahyllyn suuntaan ja kysyn auktoriteeteiltä.
J. O. Hannula, Sotataidon historia, osa III, V. 1933. sivu 71.
30-vuotisen sodan kuvaaja v. Chemnitz antaa ruotsalaissuomalaisen ratsuväen hyökkäystekniikasta seuraavan tarkan kuvauksen:
- Ratsuväen suhteen kuninkaan periaatteena oli se, ettei hän välittänyt kaartelemisesta ja karakoloimisesta, vaan se (ratsuväki) oli järjestetty kolmen rivin syvyyteen, ja sen piti käydä suoraa päätä vihollisen kimppuun. Vain ensimmäinen tai korkeintaan kaksi etummaista riviä antoivat tulta saavuttuaan niin lähelle, että vihollisten silmänvalkuaiset näkyivät.
Tämän jälkeen vedettiin sivuaseet ja käytiin vihollisen kimppuun miekoin, viimeinen rivi ampumatta ainoatakaan laukausta, säilyttäen molemmat pistoolinsa, kuten myös etumaiset rivit yhden, reservinä.


Lähteissä v. Chemnitz on tehnyt kaksiosaisen teoksen, joka on painettu Stettinissä vuonna 1648, uusintapainos Tukholma 1753.

Joten näin aikalainen kuvaa hakkapeliittojen hyökkäystä. Pistoolia ja miekkaa on käytetty iskevässä ensimmäisessä rivissä, tapaa voimme pohtia.
Ovelaahan tuossa on se, että on painettu läpi, käännytty takaisin, ja vielä on yksi pistoolin kuti käytössä.
 
Tuli oli siis vain keino, millä valmisteltiin teräasein suoritettua atakkia. 60 askeleen (huom!!!) päässä vihollisesta ratsuväki siirtyi laukkaan, etumaiset rivit laukaisivat pistoolinsa, minkä jälkeen miekkojen heiluessa suoritettiin sisäänmurtautuminen.
Tässä taktiikassa oli hevonen tärkeä, ehkäpä tärkein ase. Ratsuväkiosaston hyökkäyksen painokkuus riippui oleellisesti sen kiinteästä koossapysymisestä ja vauhdista, mutta samalla jokaisen yksilön hyökkäyshengestä.
On kuitenkin huomattava, että atakkia oli useimmiten edeltänyt ratsuväen tueksi annettujen ampujaosastojen tuli.

Hyökkäyksellistä ratsuväkeään kuningas ei myöskään käyttänyt varsinaisena ratkaisujoukkona, taktillisena reservinä, vaan ennen kaikkea tukielimen, jalkaväen, sivustojen suojana. Tämän tehtävän ampujaosastojen tukema ratsuväki suoritti aktiivisesti. Milloin tilaisuus tarjoutui tulen järkyttämän vastustajan hajalle lyömiseen, ratsuväki käytti sen hyväkseen.

Kustaa Aadolf pyrki ensisijassa siihen, että viholllisen hyökkäys olisi tulella torjuttavissa mahdollisimman joustavasti. Tässä tulella oli päätehtävä.
Muodonmuutokset suoritettiin nopeasti, taisteluryhmitys tarkasti toimiva koneisto, vrt Breitenfeld.


Lähde sama.
------------------
Huomatkaa miten menestys taistelukentällä on riippunut siitä, miten osastot ovat tukeneet toisiaan. Jalkaväki ja tykistö tukivat ratsuväkeä. Leopardit ja jääkärit ja epäsuora tänään?
 
Back
Top