Siis on selvä eroa sillä, että jotain sodassa tarvittavaa taitoa väännetään kerta toisensa jälkeen ja että varusmiehet pannaan tekemään jotain täysin sotimiseen liittymätöntä puhtaasti rankaisumielessä. Beerfact mainitsi esimerkkinä pinkat ja punkat. Itsekin muistan, että Aukissa punkan saattoi joutua tekemään samana päivänä seitsemän kertaa. Tämä ei kouluta yhtään mihinkään. Samassa Aukissa viestitoimintaleirillä sitten käsky siirtyä tuli aina juuri sillä hetkellä, kun oli saanut unenpäästä kiinni. Tämäkin on ikävää kun univelkaa on vaikka kuinka, mutta siihen suhtautuu juuri ihan eri tavalla, koska sen ymmärtää liittyvän siihen, että minusta koulutetaan sotilasta tositilannetta varten. Etenkin näin jälkikäteen en missään tapauksessa pidä sitä simputuksena, että sillä leirillä yöunemme jäivät jatkuvan siirtymisen vuoksi niin vähäiseksi kuin jäivät, mutta edelleen pidän sitä täysin koulutukseen kuulumattomana, että punkat räjäytettiin 7 kertaa päivässä. Edellinen teki minusta paremman sotilaan Suomen armeijalle, jälkimmäinen mahdollisesti jopa huonomman, koska laski maanpuolustustahtoani ja alensi kunnioitustani kyseistä organisaatiota kohtaan (touhu oli sen verran systemaattista, ettei kyse voinut olla mitenkään kiinni muutamasta huonosta omenasta santsarien keskuudessa, vaan kyllä sillä piti olla kapparien siunaus).
Huonoimmat kokemuksesi armeijasta eli armeijan toiminnan epäkohdat
- Viestiketjun aloittaja Beerfect
- Aloitus PVM
Siis on selvä eroa sillä, että jotain sodassa tarvittavaa taitoa väännetään kerta toisensa jälkeen ja että varusmiehet pannaan tekemään jotain täysin sotimiseen liittymätöntä puhtaasti rankaisumielessä. Beerfact mainitsi esimerkkinä pinkat ja punkat. Itsekin muistan, että Aukissa punkan saattoi joutua tekemään samana päivänä seitsemän kertaa. Tämä ei kouluta yhtään mihinkään. Samassa Aukissa viestitoimintaleirillä sitten käsky siirtyä tuli aina juuri sillä hetkellä, kun oli saanut unenpäästä kiinni. Tämäkin on ikävää kun univelkaa on vaikka kuinka, mutta siihen suhtautuu juuri ihan eri tavalla, koska sen ymmärtää liittyvän siihen, että minusta koulutetaan sotilasta tositilannetta varten. Etenkin näin jälkikäteen en missään tapauksessa pidä sitä simputuksena, että sillä leirillä yöunemme jäivät jatkuvan siirtymisen vuoksi niin vähäiseksi kuin jäivät, mutta edelleen pidän sitä täysin koulutukseen kuulumattomana, että punkat räjäytettiin 7 kertaa päivässä. Edellinen teki minusta paremman sotilaan Suomen armeijalle, jälkimmäinen mahdollisesti jopa huonomman, koska laski maanpuolustustahtoani ja alensi kunnioitustani kyseistä organisaatiota kohtaan (touhu oli sen verran systemaattista, ettei kyse voinut olla mitenkään kiinni muutamasta huonosta omenasta santsarien keskuudessa, vaan kyllä sillä piti olla kapparien siunaus).
YliKoo
Greatest Leader
Voisi miettiä asialle taustaa koulukäyttäytymisestä. Kasvava osuus on lapsia, jotka eivät vaan kykene toimimaan porukassa porukan ehdoilla, tottelemaan opettajia saati vanhempiaan. Ajatus on vahvasti minä-keskeinen ja nykyisin pystyy luovimaan elämässä eteenpäin törmäämättä siihen että kenties minä teen jotakin väärin, kenties minun täytyy tarkistaa ajatuksiani ja toimintatapojani. Aina löytyy kanava ja tapa purkaa oma saamattomuus tai välinpiämättömyys jonkun muun kontolle.
Miksi tämä ei näkyisi varusmiespalveluksessa. Jos joudutaan tekemään puoli tuntia tai kaksi päivää jotakin todella typerää niin sehän on todella typerää. Mutta onko se yksilölle kuitenkaan kovin vahingollista jos hiukan vituttaakin. Mikäli on oppinut siihen että oma hyvä on ensimmäisenä niin voihan se olla kova paikka, kun välittömässä läheisyydessä olekaan mirjapyykköä kysymässä että miltä tämä nyt tuntui.
Yksilöön käyvän käyvän ja kollektiivisen kurmoottamisen rajanveto voi joskus olla vaikeaa. Jos yksi tyrii niin koko porukkaa ei saisi höykyttää mutta tuo yksilö ei välttämättä koe itse tehneensä mitään väärää vaan on kenties omasta mielestään toiminut vain siihenastisen elämänsä ohjenuorien mukaan. Monet myös pitänevät sotaa mahdottomana tai se asia ei ole käynyt edes mielessä, joten inttiin suhtaudutaan vain yksilön vapautta rajoittavana juttuna eikä valmistautumisena kriisiin.
Oma varusmiespalvelu tapahtui varhain 80-luvulla ja jos nyt miettii niin kyllähän silloin jossakin vaiheessa vitutti. On myös vituttanut sen jälkeen joten sinänsä se ei ollut ainutlaatuinen kokemus.
Miksi tämä ei näkyisi varusmiespalveluksessa. Jos joudutaan tekemään puoli tuntia tai kaksi päivää jotakin todella typerää niin sehän on todella typerää. Mutta onko se yksilölle kuitenkaan kovin vahingollista jos hiukan vituttaakin. Mikäli on oppinut siihen että oma hyvä on ensimmäisenä niin voihan se olla kova paikka, kun välittömässä läheisyydessä olekaan mirjapyykköä kysymässä että miltä tämä nyt tuntui.
Yksilöön käyvän käyvän ja kollektiivisen kurmoottamisen rajanveto voi joskus olla vaikeaa. Jos yksi tyrii niin koko porukkaa ei saisi höykyttää mutta tuo yksilö ei välttämättä koe itse tehneensä mitään väärää vaan on kenties omasta mielestään toiminut vain siihenastisen elämänsä ohjenuorien mukaan. Monet myös pitänevät sotaa mahdottomana tai se asia ei ole käynyt edes mielessä, joten inttiin suhtaudutaan vain yksilön vapautta rajoittavana juttuna eikä valmistautumisena kriisiin.
Oma varusmiespalvelu tapahtui varhain 80-luvulla ja jos nyt miettii niin kyllähän silloin jossakin vaiheessa vitutti. On myös vituttanut sen jälkeen joten sinänsä se ei ollut ainutlaatuinen kokemus.
Jos nyt siis oikein ymmärsin, niin ajat sitä, että armeijan simputusta (=jonkun tosi typerän ja turhanpäiväisen tekemistä) otettaisiin mukaan peruskoulun opetusohjelmaan?
Itse väittäisin, että intin typerät jutut eivät liity epsilonin vertaa siihen, että joku ei kykene toimimaan porukassa porukan ehdoilla, vaan se vitutus liittyy lähes aina siihen, että rankaisutoimet ovat enemmän tai vähemmän mielivaltaisia. Jos joku oikeasti toimii väärin (ja etenkin jos tämä on koko porukkaa vastaan), niin tästä rankaisua pidetään oikeudenmukaisena. Ei siitä kukaan valita.
Itse ainakin menin inttiin puhtaasti sillä mielin, että siellä oppisin sotimaan. Ehkä asia oli kylmän sodan ajan lapsella erilainen kuin se on nykynuorilla, mutta kyllä sen luulisi aika hyvin olevan jokaisella selvillä, miksi siellä ollaan. Toinen asia on toki se, kuinka todennäköisenä sotaa pidetään ja onko asevelvollisuus yksilönvapautta rajoittava asia (tietenkin se on sitäkin, minusta tätä on ihan turha kieltää). Olisin kuitenkin varsin kiinnostunut tietämään, mihin viittaat tuolla "siihenastisen elämän ohjenuorilla", kun Suomessa suunnilleen kaikkien nuorten on tullut käytyä peruskoulu, jossa nyt on kuitenkin pakko sopeutua olemaan yhteisön ehdoilla ja noudattamaan opettajan käskyjä. Ok, on sielläkin aina mukana tarkkislaisia (tai millä nimellä tätä nykyisin kutsutaankaan).
Niin, tuskinpa armeijasta löytyy vaikkapa potkujen saamiseen tai parisuhteen katkeamiseen verrattavaa vitutusta ja noitakin monet joutuvat elämänsä aikana kokemaan. Jos intin touhut voisi kuitata vain sillä, että siellä tulee muutama mätä omena vastaan ihan niin kuin tulee muillakin elämänaloilla, niin ok, tässä ei olisi mitään, mutta ainakin joidenkin itse kokemieni vitutusten pohjalla eivät olleet vain yksilöt, vaan organisaatio. Tai sanotaan vähintään niin, että se miten kyseinen laitos oli organisoitu, sai tietyt henkilöt toimimaan niin kuin toimivat ja paremmalla organisoinnilla tämä olisi vältetty.
hessukessu
Kenraali
Ööhh. En kylläkään. Sinnittelin armeijan läpi runsaalla poissaolomäärällä. Pikkuhiljaa kroppa tottui vissiin ja vastustuskyky kasvoi. Armeijan jälkeen en moneen vuoteen sairastunut yhteenkään räkätautiin.
YliKoo
Greatest Leader
Taidan olla huono pukemaan ajatuksiani sanoiksi jos ymmärsit, että ajan simputusta peruskouluihin. Olin myös kirjoittavani taustaa tuolle "siihenastisen elämän ohjenuorilla", kts ensimmäinen kappale.
Vanha sanonta sanoo että kannattaa miettiä mitä toivoo, se saattaa toteutua. Vaikka visiosi toteutuessaan olisikin huolestuttava niin luulenpa että voit hyvillä mielin ajaa sitä eteenpäin.
Honcho
SMLNKO M/83
Eikö RVL:lla käytetty jarrua ollenkaan?
Rajajääkäri
Ylipäällikkö
En tiedä , jos, niin ei se 20 -ikäiseen tehonnut.
Sarek1
Ylipäällikkö
Omat kokemukseni alokkaana varusmiesesimiehistä olivat osittain samankaltaisia. Kaikki heistä eivät olleet kouhoja mutta joillakin oli häiriövirtaa muidenkin edestä. Laitosmainen pennalismi oli minulle entuudestaan tuttu juttu kun olin asunut kotoa pois kouluviikot 13v alkaen ja pudonnut jo vuosia aikaisemmin pumpulin sisältä piikkipensaaseen. Aiemmat kokemukset antoivat perspektiiviä, sillä pennalismin katkaisun vastalääkkeetkin oli jo aikaa sitten keksitty ja ihanneyhteiskunta rakennettu lukioikään tullessa. Kantapään kautta saadun kokemuksen avulla saattoi omalta osaltaan tukea ja rakentaa oman porukan me-henkeä ja ylläpitää hyvää huumoria joka auttoi vastoinkäymisissä. Periksi ei kannata antaa.
Joukko-osaston henki muodostuu niistä ihmisistä, jotka siellä vaikuttavat. Minulla oli onni saada pääasiassa hyviä ja asiallisia kouluttajia joista jäi positiivinen kuva. Osa oli positiivisella tavalla persoonallisia ja mieleenpainuvia hahmoja. Asiallisia henkilöitä. Eräs nuori ja "särmä" luutnantti eteni myöhemmin mm. EU:n rajavalvontaviraston pääjohtajaksi ja on nykyään RVL:n apulaispäällikkö. Tavja ohitti ko. henkilön sisäministeriön kansliapäällikkönimityksessä johon hän valitsi oman demavikavevin.
Huonojakin omenoita osui kohdalle. Ensimmäinen joukko-osastomme komentaja oli hieman höyrähtänyt ja sen vuoksi oli siirretty rajakomppaniasta meille mutta hän jatkoi onneksi varsin pian matkaa. Mieleen jäi lähinnä supermahdottomat rättisulkeiset, joissa juostiin 3-4 tuntia. Valmistautumisajat olivat mahdottomia ja lopulta päällä olivat lähes kaikki vaatteet vähintäinkin nurinkurisessa järjestyksessä. Muut kouluttajat eivät naureskelleet vaan pudistelivat vaivihkaa päätään. Muutaman kerran menin portaikossa kolme kerrosta ylös ja alas niin että jalat eivät koskeneet lainkaan maahan.
Toisessa joukko-osastossa vietetty lyhyt erikoiskoulutusaika oli kasarmilla oloaikana hieman erikoista, sillä osaston komentaja oli toivottanut meikäläisille: "Te ette ole tervetulleita tänne." Tulin päivää myöhemmin paikalle huomaamatta, joten vältyin pahimmalta vainolta. Lähtöpuhuttelussa sanottiin seuraavaa: "Toivon, että en enää koskaan tapaa ketään teistä. Erityisesti tämä koskee x:ää." "Tunne on molemminpuolinen" vastasii x hymyillen, veti käden lippaan ja kopsautti kannat komeasti yhteen ja nousimme helpottuneina autoon. Minua säälittivät ne piruparat, jotka olivat koulutettavina ko. yksikössä, sillä siellä oli mm. kaksi hyvää trangiakaveriani Rajakoulun ajoilta. Tullessani mattimyöhäsenä koulutusjaksolle jouduin heti ensiksi erottamaan heidät toistensa kurkusta; molemmille taisi jäädä kuristusjäljet kaulaan pingiserimielisyyden vuoksi. Olivat aivan raivona. En olisi millään uskonut tuollaista mahdolliseksi, mutta toisena päivänä kireän tunnelman alkulähde selvisi minulle.
Varusmiesesimiesten välit kouluttajiin olivat alokkaana ollessani kehnot ja ne joilla oli korvien välissä lähinnä vaikkua huusivat omaa huonoa oloaan huutamisen riemusta. Kumpi johtui kummasta, sitä on vaikea sanoa. Omalla esimiesvuorolla jonkin aikaa myöhemmin meillä olikin sitten yhtenäinen linja alaisten kohtelun suhteen. Kukaan ei poikennut inhimillisestä ja asiallisesta linjasta. Harhateille eksyvä olisi käännytetty melko välittömästi porukalla nurkan takana (ei meillä kyllä ollut ketään sellaista, jota olisi tarvinnut... ohjata Oikealle Tielle).
Alokkaat otettiin vastaan hyvin pehmeästi ja ensimmäisten viikkojen aikana opetimme heille kädestä pitäen ja kiireettömästi miten asiat tehdään oikein heti kerralla. Kaikki jipot ja konstit mitä oli opittu opetettiin myös ja Rajakouluun lähtijät valmennettiin etukäteen niin että heillä oli lähtiessään hyvät pohjatiedot. Valitsemamme alaisystävällinen lähestymistapa mahdollisti sen, että komppanian vääpeli antoi kasarmilla ollessa vastuuvuorossa olleelle päiväohjelman ja pyysi ystävällisesti huolehtimaan että kaikki tapahtuu ajallaan. Näin myös tapahtui ja ilman hämminkiä ja hässäkkää.
Sisäministeriön palveluksessa reissut olivat aika usein vaativia mutta niihin tottui. Kun lumi oli tullut maahan, lähdettiin viikonloppulomille ryhmäkohtaisen n.15km suunnistus-ahkionvetokilpailun kautta. Ensimmäinen ryhmä perillä lähti vaihtamaan suoraan lomakamppeet ja lomille lomps. Motivaatio oli hyvä. Lomat pyörivät paremmin kuin PV:n puolella tuohon aikaan, tosin minulla kaikki suuret juhlat sattuivat napsahtamaan kiinni. Joulun viettäminen oli tehty yksikössä mukavaksi, jouluateria oli luksustasoa pöytiin tarjoiluineen ja juhannuksen kohokohdaksi tuli järjestysmieskeikka yölomineen (käytössä oli koko illan ja yön videoilla varustettu bussi joka oli tuolloin ylellistä jne.). Nakki voi olla joskus myös plussaa.
Metsässä eli sissiteltassa asuin yli 220/330vrk ja ulkoilmaelämä oli oikeastaan aika mukavaa vaikka olosuhteet olivat joskus raakoja tai epämukavia. Kutturassa oli kovimmillaan 46 astetta pakkasta mikä tuntui jo aika kylmältä vaikka meillä oli hyvät kamppeet. 30 km hiihtohinauksessa reilun 30 asteen pakkasella jätti lakanakankaisista lumipuvuista vain kiristysnarut jäljelle.
Muusta ihmiskunnasta erillään oleminen metsäkeikoilla aiheutti nuorissa leijonissa luonnollisesti painetta puntissa sitten kun palattiin takaisin sivistyksen pariin. Herkimmillä värähti jo silloin kun nähtiin ensimmäiset liikennemerkit ("Täällä on ihmisiä!") puhumattakaan siitä, kuinka koomiselta näyttää kun linja-autossa olevat 70 jamppaa (2 koirasta en ole ihan varma) läähättivät silmät pullollaan nenä lasissa kun vähänkään näkyi hameväkeä reissulta palatessa. Iällä tai ulkoisella olemuksella ei ollut niin suurta merkitystä jos oli pitkä reissu takana. Sissimuonassa ei tainnut olla "jarrua", joten telttakankaan kiristäminen tapahtui vikkelästi. Osalla seurustelusuhteet katkesivat, osalla kestivät. Olin itse tuohon aikaan seikkailija vailla suuria tunnesiteitä, joten en kokenut kovia aallonpohjia seurusteluasioissa.
Koulutuksen rankkuus, josta Rajajääkäri tuossa mainitsi, oli asia johon tottui hiljalleen. Pientä ihmistä piinattiin monella tapaa joskus täydellisen uupumuksen ja romahtamisen porteille saakka. Sieltä takaisin elävien kirjoihin nouseminen oli kuitenkin tekijä, josta sai henkistä voimaa ja varmuutta kohdata koettelemuksia.
Summa Summarum: välillä väsytti, keljutti ja tympäisi. Oikein kunnolla. Siitä huolimatta muistot ovat myönteisiä. Miksihän?
Honcho
SMLNKO M/83
Omat huonot kokemukset liittyvät osin motivaation puutteeseen joillakin varusmiehillä (sekä miehistö että varusmiesjohtajat) sekä skappareilla (krh-AUKiin meni kaikki innokkaat nuoret kouluttajat ja meille jäi kyllästyneempiä tai vähän luonnevikaisiakin tapauksia - @tulikomento muistaa sen yhden T-aikuisen arvaamattoman herran 
). Tämä johti koulutukseen joka oli isolta osin hyvää, mutta olisi voinut olla sotahommia ajatellen paljonkin parempaa. Meissä "tyhmissä jääkäreissäkin" oli sen verran fiksua(kin) sakkia että puolet tulitukiryhmästä olisi voinut kouluttaa heittimen johtajaa vastaaviin taitoihin ja osin jopa koksun hommiin.
Vakavampi oli kuitenkin älyllisesti köyhä suhtautuminen vaivoihin ja sairauksiin. Koska yllämainitusta syystä osa porukkaa oli oikeasti koko ajan motivaatiovempassa, oli yleinen suhtautuminen miltei se että kaikki vialliset ovat MoVettajia. Itselle tuli marssimurtuma juostuani ylivoimaisesti komppanian parhaan tuloksen Cooperissa P-kauden lopussa ja tuo vaivasi pilaten osan E-kautta. Minulta ei tuota lukuunottamatta ollut ikinä murtunut luita joten en edes tajunnut sen olevan murtuma kuin vasta kun se lopulta kuvattiin ja todettiin että on parantumassa jo. Halusin kuitenkin välttää movettajan leimaa joten aina liian ajoissa lähdin taas harjoituksiin, vaikka vielä esim. viikko lisää olisi ratkaissut ongelman kunnolla. Mutta siihen olisi suhtauduttu enempi vähempi movettamisena, joten "intoilin" mukaan liian ajoissa ja ongelma pitkittyi.
Jälkimmäisessä asiassa toki myös oma epävarmuuteni oli ihan yhtä syyllinen asiaan - silti jos suhtautuminen sairastamiseen ja vaivoihin ei olisi ollut "aivokuollutta" niin ei olisi päässyt ongelmaa syntymään.
Edit: Joskus tehtiin "tyhmiä" vähän mutta suhtauduin niihin huumorilla, mitään varsinaista simputusta ei ollut vähääkään.
). Tämä johti koulutukseen joka oli isolta osin hyvää, mutta olisi voinut olla sotahommia ajatellen paljonkin parempaa. Meissä "tyhmissä jääkäreissäkin" oli sen verran fiksua(kin) sakkia että puolet tulitukiryhmästä olisi voinut kouluttaa heittimen johtajaa vastaaviin taitoihin ja osin jopa koksun hommiin.Vakavampi oli kuitenkin älyllisesti köyhä suhtautuminen vaivoihin ja sairauksiin. Koska yllämainitusta syystä osa porukkaa oli oikeasti koko ajan motivaatiovempassa, oli yleinen suhtautuminen miltei se että kaikki vialliset ovat MoVettajia. Itselle tuli marssimurtuma juostuani ylivoimaisesti komppanian parhaan tuloksen Cooperissa P-kauden lopussa ja tuo vaivasi pilaten osan E-kautta. Minulta ei tuota lukuunottamatta ollut ikinä murtunut luita joten en edes tajunnut sen olevan murtuma kuin vasta kun se lopulta kuvattiin ja todettiin että on parantumassa jo. Halusin kuitenkin välttää movettajan leimaa joten aina liian ajoissa lähdin taas harjoituksiin, vaikka vielä esim. viikko lisää olisi ratkaissut ongelman kunnolla. Mutta siihen olisi suhtauduttu enempi vähempi movettamisena, joten "intoilin" mukaan liian ajoissa ja ongelma pitkittyi.
Jälkimmäisessä asiassa toki myös oma epävarmuuteni oli ihan yhtä syyllinen asiaan - silti jos suhtautuminen sairastamiseen ja vaivoihin ei olisi ollut "aivokuollutta" niin ei olisi päässyt ongelmaa syntymään.
Edit: Joskus tehtiin "tyhmiä" vähän mutta suhtauduin niihin huumorilla, mitään varsinaista simputusta ei ollut vähääkään.
Viimeksi muokattu:
Rajajääkäri
Ylipäällikkö
Sarek1:
Koulutuksen rankkuus, josta Rajajääkäri tuossa mainitsi, oli asia johon tottui hiljalleen. Pientä ihmistä piinattiin monella tapaa joskus täydellisen uupumuksen ja romahtamisen porteille saakka. Sieltä takaisin elävien kirjoihin nouseminen oli kuitenkin tekijä, josta sai henkistä voimaa ja varmuutta kohdata koettelemuksia.
Summa Summarum: välillä väsytti, keljutti ja tympäisi. Oikein kunnolla. Siitä huolimatta muistot ovat myönteisiä. Miksihän?
Rajajääkäri:
Tuo on kyllä totta, että koulutuksen rankkuuteen tottui ajan kanssa. Ensimmäisen pienen shokin koin, kun alokasaikana pakattiin täyspakkaukset ja nostettiin selkään...ei jumal...voiko tätä jaksaa kantaa kymmeniäkilometrejä vuorokaudessa? (20- vuotiaan lihasmassa ei välttämättä ole vielä niin vahva), mutta, kumma kyllä, pikkuhiljaa siihen alkoi tottua, kun rinkan viillekkeet "teki paikkansa"olkapäihin ja alaselkä ja lonkka alkoi tottua satularepun satulaan.
Talvileireistä jäi epämiellyttävänä muistona jatkuva unenpuute, pieni vilu tiedustelussa ja tuliylläkön odotteluissa ja loputon rinkan ja ahkion veto, aamuvarhaisesta iltapimeään. Mutta hengissä selvisin, ehkä siitä jonkinlainen tyytyväisyys.
Tuo ruokapuolihan oli liioittelematta RVL:ssa tosi hyvä, niin metsässä, kuin kasarmillakin.
Kai ihmismieli on rakennettu niin, että huonot ja ikävät asiat painuvat helpommin unholaan, kuin positiiviset muistot. Ehkä ihminen ei muuten kestä.
Koulutuksen rankkuus, josta Rajajääkäri tuossa mainitsi, oli asia johon tottui hiljalleen. Pientä ihmistä piinattiin monella tapaa joskus täydellisen uupumuksen ja romahtamisen porteille saakka. Sieltä takaisin elävien kirjoihin nouseminen oli kuitenkin tekijä, josta sai henkistä voimaa ja varmuutta kohdata koettelemuksia.
Summa Summarum: välillä väsytti, keljutti ja tympäisi. Oikein kunnolla. Siitä huolimatta muistot ovat myönteisiä. Miksihän?
Rajajääkäri:
Tuo on kyllä totta, että koulutuksen rankkuuteen tottui ajan kanssa. Ensimmäisen pienen shokin koin, kun alokasaikana pakattiin täyspakkaukset ja nostettiin selkään...ei jumal...voiko tätä jaksaa kantaa kymmeniäkilometrejä vuorokaudessa? (20- vuotiaan lihasmassa ei välttämättä ole vielä niin vahva), mutta, kumma kyllä, pikkuhiljaa siihen alkoi tottua, kun rinkan viillekkeet "teki paikkansa"olkapäihin ja alaselkä ja lonkka alkoi tottua satularepun satulaan.
Talvileireistä jäi epämiellyttävänä muistona jatkuva unenpuute, pieni vilu tiedustelussa ja tuliylläkön odotteluissa ja loputon rinkan ja ahkion veto, aamuvarhaisesta iltapimeään. Mutta hengissä selvisin, ehkä siitä jonkinlainen tyytyväisyys.
Tuo ruokapuolihan oli liioittelematta RVL:ssa tosi hyvä, niin metsässä, kuin kasarmillakin.
Kai ihmismieli on rakennettu niin, että huonot ja ikävät asiat painuvat helpommin unholaan, kuin positiiviset muistot. Ehkä ihminen ei muuten kestä.
Minuteman
Eversti
Kyllä se kouluttaa. Se kouluttaa toimimaan huolellisesti, täsmällisesti ja pikkutarkasti stressaavassa tilanteessa näennäisesti merkityksettömässä tehtävässä. Samalla se kasvattaa pettymyksensietoa ja ns. vitutuskynnystä. Paineensietokyky on merkittävä osa sotilaan kyvykkyyttä ja parempi että se koeponnistetaan kasarmilla eikä siellä missä luoti hiihtää ja läski tummuu.
Täydellisessä maailmassahan esimies voi käydä alaisensa kanssa rajattoman pitkän ajan kestävän keskustelun siitä miksi joku asia täytyy tehdä pilkuntarkasti annetun ohjeen mukaan ilman mitään sooloiluja mutta oikeassa elämässä saati sitten siinä tilanteessa jossa ry**ä rynnii päälle niin esimiehen on pystyttävä luottamaan siihen että alainen tekee käskystä mitä käsketään täsmällisesti, pilkuntarkasti ja huolellisesti käskyn mukaan vaikka selässä käryäisi litra napalmia.
Rajajääkäri
Ylipäällikkö
Niin helv...ikävältä, kuin tuo kuullostaakin, on siinä totuuden siemen.
Vonka
Supreme Leader
Alokasaikaa lukuun ottamatta minulla ei ollut huonoja kokemuksia. Inhosin kasarmia alokkaana. Olen kakarasta asti ollut erällä ja telttaillut ja teen niin vieläkin. Pärjään ulkona kesät talvet tarvittaessa.
Tunsin syvää halveksuntaa, kun ne kaksi pissapääryhmänjohtajaa lähtivät kanssamme ensimmäiseen harjoitukseen ja huomasin, millaisia avutttomia tumpuloita suurimmat kiusaajat sitten olivat. Aina monttu auki joka liikkeessä. Sen sijaan ne kaksi erinomaista ryhmyriä olivat kuin kalat vedessä harjoituksissa, eikä heidän kanssaan ollut kasarmillakaan ongelmia. Muistan vielä, että toinen otti eräältä hyytyvältä alokkaalta painavan repunkin pitkällä marssilla, vaikka oli omat vermeet kannettavana.
Tunsin syvää halveksuntaa, kun ne kaksi pissapääryhmänjohtajaa lähtivät kanssamme ensimmäiseen harjoitukseen ja huomasin, millaisia avutttomia tumpuloita suurimmat kiusaajat sitten olivat. Aina monttu auki joka liikkeessä. Sen sijaan ne kaksi erinomaista ryhmyriä olivat kuin kalat vedessä harjoituksissa, eikä heidän kanssaan ollut kasarmillakaan ongelmia. Muistan vielä, että toinen otti eräältä hyytyvältä alokkaalta painavan repunkin pitkällä marssilla, vaikka oli omat vermeet kannettavana.
skärdis
Greatest Leader
Mutta kasvattaako se noita hyveitä? Vaiko sittenkin vain silmänpalvontaan taipuvaisia alaisia, joilta putoaa hanskat heti kun silmä välttää tai - mikä pahempaa - tarvittaisiin oma-aloitteisuutta ja hoksottomia.
Valitettavasti omat kokemukset sotaväestä puhuvat enemmänkin tuon jälkimmäisen vahvistamisen puolesta.
Hyvä esimerkki oli ruokailuun lähteminen, jossa tietysti järjestäydyttiin ulos. Jos järjestäytyminen ei mennyt kunnolla, niin takaisin tupiin jne. Hyvin nopeasti kävi alokas Skärdiksellekin selväksi pelin henki eli gonahtaneet eivät viitsineet edes tulla ulos, koska ilmeisesti näkivät ennakkoon järjestäytymisen menevän huonosti ja otettaisiin uusiksi. Se tietysti vaatii selvännäkijän lahjoja tai sitten kyse oli puhtaasta kusipäisyydestä. Päivästä toiseen seuraavana taisi tyhmemmätkin alokkaat ymmärtää, ettei suorituksilla oikeasti ole mitään väliä.
Ei ainakaan meidän komppanian koulutuksen perusteella pystynyt tietämään, että tekeekö joku käsketyn asian a) tosissaan, b) perseillen vaik c) jättää kokonaan tekemättä kun esimiehen silmä välttää. Kerrassaan säälittävää toimintaa niin esimiehiltä kuin alaisiltakin.
Jos työelämässä olisi sama ilmapiiri, niin kyllähän siinä lopputilejä jaettaisiin.
Honcho
SMLNKO M/83
Olen nähnyt tuota työelämässäkin...potkuja jaettiin sitten niin, että ensin potkittiin vääriä ihmisiä eli rohkeimmat perseilyä kritisoineet ja sitten lopulta viiveellä ne ensinmainittujen potkujen jakajat.
Umkhonto
Ylipäällikkö
Honcho
SMLNKO M/83
Joko tämä on yleinen trendi tai sitten meillä on sama työanantaja
Valitettavasti ei ole sama työnantaja...veikkaisin...
Nykyisin on ex-työnantaja, tullut todettua että viihdyn pk-sektorilla paremmin kuin pörssiyhtiössä...
Rauhantekijä
Greatest Leader
Tästä olen kyllä täysin samaa mieltä.
Vaikka omasta armeija-ajasta onkin jo 30 vuotta ja nykymeiningistä meikä jo aika pihalla, niin tuo mainitsemasi asia oli silloin oikeastaan ainoa joka oli päässä koko sen 11 kk ajan. Oli lähes yhdentekevää mitä tapahtui, jotenkin sen käänsi vaan mielessä koulutuksellisksi tarkoitusperäksi ja sillä mentiin. Kyllä ne kaikki looserit oli jo valmiiksi siviilielämän loosereita, eli armeijassa epäonnistuminen ei ollut PV:n vikaa ollenkaan. En nähnyt tai kokenut silloin mitään simputusta.
Vonka
Supreme Leader
Minun näkökulmastani kunnon motivoiva ja kovakin koulutus alkoi aliupseerikoulussa ja jatkui PsRUK:ssa, joka oli aivan loistava paikka. Huumorillahan me sen alokassimppuilun yritimme ottaa. Tyhmää ja tarpeetonta se oli. Ja lopuksi veimme muuten alikersantit suihkuun suntispukuineen, kun tulivat viimeiseltä iltalomaltaan. Sillä se oli sitten kuitattu. Minä silloisena kilpajudokana olin ensimmäisenä kärkimiehenä ovella vastaanottamassa, joten tulipa vuorostaan kiusattua. Yksi hiihtäjämestari onnistui potkaisemaankin minua aika mojovasti ennen kuin sain otteen. Respect.
Ilmoituksia ei tehty puolin eikä toisin.
Ilmoituksia ei tehty puolin eikä toisin.
Minun huonoin kokemus ei ole armeijan epäkohta, vaan ennemmin oma epäkohta. En päässyt johtajakoulutukseen, vaikka olisin halunnut. Jälkeenpäin ajatellen tämä oli varmasti oikea ja kaikkien osapuolten kannalta paras ratkaisu. Tuolloin nuorena miehenä koin sen kumminkin henkilökohtaisena loukkauksena ja päätin viedä homman läpi minimiponnistuksin. Tämäkään päätös ei tosin pitänyt. Suurin ongelma oli minulla, että aika tahtoi tulla pitkäksi. Jos vielä olisin vältellyt järjestettyä aktiviteettia, niin tekemättömyys olisi varmaan alkanut ahdistaa kunnolla. Sen verran pitää kehua itseään, että 8 kuukauteen ei mahtunut yhtä ainoaa vemppapäivää.
Joissain määrin häiritsi miehistölle annettava vähäinen informaatio. Esimerkiksi suurissa harjoituksissa ei ollut kovin hyvää kuvaa tilanteesta, oman toiminnan tavoitteista eikä yhteistoiminnasta muiden omien joukkojen kanssa. Oletan, että tässä on suuri ero miehistön ja johtajien välillä. Ymmärrän toki myös, että on täysi työ pitää ne informoituna, jotka sitä tehtävissään tarvitsee. Motivaation ja homman mielekkyyden kannalta olisi asialla kuitenkin ollut merkitystä.
Joissain määrin häiritsi miehistölle annettava vähäinen informaatio. Esimerkiksi suurissa harjoituksissa ei ollut kovin hyvää kuvaa tilanteesta, oman toiminnan tavoitteista eikä yhteistoiminnasta muiden omien joukkojen kanssa. Oletan, että tässä on suuri ero miehistön ja johtajien välillä. Ymmärrän toki myös, että on täysi työ pitää ne informoituna, jotka sitä tehtävissään tarvitsee. Motivaation ja homman mielekkyyden kannalta olisi asialla kuitenkin ollut merkitystä.