Kuinka rakentavaa on verrata nykyhetkeä vaikkapa niinkin tuoreeseen aikaan, kuin 80-lukuun? Ei sieltä asti kannata mitään kollektiivisen kärsimyksen ja kunnian auraa itselleen kirkastaa. Ei paskan nieleminen eri vuosikymmenellä tee tilannetta yhtään hohdokkaammaksi. Tämän langan aihe oli ”hyödyttömimmät asiat”. Kerroin oman näkemykseni hyödyttömästä palveluksesta, ja siitä jokin veti herneet nokkaan teemalla ”kyl meilkiiin 80-luvull”. Tuo toteamus ei mittaa mitään korkealla motivaatiolla ja parhaani yrittäen tehdystä palveluksestani. Ja sitä sentään myös piisaa. Teen aina parhaani, kun kysymys on ”järkevistä asioista”. Harmi että toisinaan motivaationsa joutui hakemaan teemalla ”kyllä pappakin sodassa, joten miksen minäkin” -teemalla, eikä oikeasti asiallisen ja perustellun käskyn pohjalta. Varsinkin jos käsky tuli mieheltä, joka oli pelkkä muutamalla ruusulla koristeltu vääntynyt narikkalappu. Noh - tervehdimme sotilasarvoa univormussa, emme miestä sen sisällä!
Olen nykyään opettaja. Opetan lapsia, nuoria oikeammin. Aina kun mietin kuka olen ammatillisesti, pyrin aina olemaan jotain muuta kuin huonoimmat opettajani. Emuloin parempiani, mutta yritän kehittää myös uutta. Lapsille on myöskin helppoa olla hyväntahtoinen, vaikka he tyrisivätkin tai eivät tee parhaansa. He vasta kasvavat ja tuen sitä prosessia. Tiedotan siitä myöskin heille aktiivisesti: ”Tämä on vaan peruskoulu, sinut mitataan ihmisenä vasta aikaisintaan 25-vuotiaana, joten tehdääs tänään paremmin kuin eilen.” Käsi sydämelle, kuinka moni esimies varusmiespalveluksessa motivoi sinua ”hyvällä” ainakaan edellisellä vuosituhannella?
Tämä ei ole sama lähtökohta sotilasmaailmassa kokemukseni mukaan. Pohdin aikanani myös sitä uravaihtoehtoa. Oli lapsellinen ihanne ennen varusmiespalvelustani ja reaalikokemus sen jälkeen. Aihe kiinnosti kovasti, nähty todellisuus vähemmän. Punnitsin omia esimiehiäni. Tulin 20-vuotiaan ”laajalla” elämänkokemuksella tulokseen, että suurin osa esimiehistäni - toisin kuin peruskoulun ja lukion opettajistani - eivät olleet mitään erityistä. Itse asiassa aina pieniä ihmisiä. Useimmat sidoksissa omaan uraunelmaansa, tyriä ei voi: Kadettikoulu => hra. majuri eläkkeellä on epäonnistuminen. Rottakoulusta maksimi lieni kapteeni? Kilpailu oli kuitenkin kovaa. Paskan osuessa tuulettimeen joku aina heitetään bussin alle. Ideaalitilanteessa varusmies. Kerrankin muodon eteen tuli luutnantti mustan silmän kanssa ja sotilasmestari murtuneella kylkiluulla (PsK): ”Oltiin oltu kerholla”. Osa esimiehistäni olivat jäähdyttelemässä ennen eläkettä. Vain harva esimies osoittautui 11 kk:n mittaan ”läpeensä reiluksi mieheksi” ja innostavaksi esikuvaksi. Mitä vattua minä tuollaisessa maailmassa tekisin itseni tuntien? En minä osaisi luovia merimerkkejä pitkään menestyksekkääseen sotilasuraan asti, sillä jossain kohdassa äkkivääränä luonteena ajaisin kuitenkin karille. En ole kynäniska akateemikko enkä aliupseerimessin kovin karju, mutta kyllä minäkin osaan ja pystyn - aikanaan myös provosoiduin - panemaan ranttaliksi. Siihen se ura varmasti olisi olisikin jäänyt. Ennemmin tai myöhemmin. Toki on myönnettävä, että kertausharjoituksissa kaikki esimieheni ovat laittaneet parastaan. Aivan eri maailma. Mukavaa puuhaa. Tosin 93,33 % kertausharjoituksistani on tapahtunut tämän vuosituhannen puolella. Liekö uudet tuulet puhaltaneet tsaarinaikaiseen nostoväkeen ylevämpiä arvoja, missä alainen ei ole pelkkä ”дурак”?
Summa summarum: ansaitse arvostukseni, niin pysyn rinnallasi loppuun asti.
Nämä olivat ajatuksiani syysloman viimeiseltä todelliselta vapaapäivältä. Join alle puoli koria kaljaa, kun olen männäviikon käyttänyt opiskeluun ja talon töihin, enkä ole ehtinyt nollata. Seuraavaksi jatkan jälkimmäiselle puolikkaalle. Perhe on nukkumassa.
