Hybridivaikuttamisen narratiivinen rakenne ja dynamiikka

Miksi uskoa varauksetta, että hybridisotaa työkseen arvioivat ammattilaiset eivät tajua mitään ja tarvitsevat teoreettista kurssinkorjausta?
Varauksetta on tietysti liioittelua, mutta ammattilaiset antavat julkisuudessa perkeleen huonon kuvan itsestään. Panen tähän nyt pari ihan nimellä, koska ansaitsevat sen. Punahilkka-satuileva Teemu Sinkkonen. Afganistanin suurlähettiläs Pekka Kosonen, jolle kaikki tuli yllätyksenä. Twitterin valepoliiseja en mainitse, heillä ongelmat eivät ole tajuamisessa, vaan ne ovat poliittisia.
 
Tätä mekaniikkaahan käytetään vaikuttamisessa paljon, koska se on niin tehokas. Puolin ja toisin.


Sanotaanko vaikka näin, että siinä vaiheessa kun "aihetodisteita" on riittävä määrä, ei tarvita savuavaa asetta, suoraa silminnäkijähavaintoa tai tekijän tunnustusta.
"Aihetodisteet" eivät riitä varsinkaan tilanteessa, jossa aihetodisteita luovat kaikki osapuolet.

Katsoppa vaikka suomessa käytyä keskustelua lentojen AIS-järjestelmistä.
 
"Dynamiikkaa/substanssia pitäisi painottaa enemmän hybridisodan tutkimisessa" on yhtä mielekäs lause, kuin esim. neuvoa lääkäriä painottamaan enemmän diagnostiikkatutkimuksia kuin kliinistä kuvaa
Tältä osin kyllä puhuit itsesi pussiin, sillä nimenomaan monen vakavan sairauden osalta erilaisten diagnostiikkamenetelmien painottaminen on välttämätöntä huonojen lopputulosten estämiseksi, vaikka kliininen kuva olisi hyvä. Esimerkiksi syövät etenevät usein kliinisen kuvan perusteella seuratessa täysin parantamattoman pitkälle, jos ei tehdä diagnostiikkaa laboratoriokokeiden perusteella. Vaikkapa esimerkiksi leukemiat havaitaan helposti vasta akuutissa vaiheessa, jos ei satu käymään verikokeissa hyvissä ajoin. Sama tietenkin esimerkiksi sepelvaltimotaudin ja muiden elintasosairauksien kohdalla, joiden seuraukset huomataan vasta, kun kyseessä on jo selkeä sairaus seurannaisvaikutuksineen, jos ei puututa taudin kehittymisprosessiin ja yritetä estää sitä.

Mikä onkin ironista tässä yhteydessä, että esimerkiksi syöpä pääsee kasvamaan täysin rauhassa kliinisesti hyvävointisella ja vähäoireisella potilaalla jos vain kliinistä kuvaa seurataan, usein kunnes havaitaan vaikeahoitoiseksi, parantumattomaksi edennyt tauti.

Sikäli kun puhutaan subversiosta yhteiskuntaa sisäisesti mädättävänä prosessina, niin myöhäistä on parkua, kun maito on jo maassa eli prosessi on edennyt havaittavaan loppupisteeseensä, silloin voidaan enää "opetella uimaan", kuten @baikal on ilmaissut.
 
Kun otsikon aiheen mukaan asiaa ei voida liikaa supistaakaan, niin otampa esimerkin.

Se eräs dosentti. Joka tuntee Suomen tietyt asiat kuin taskunsa, ottaen huomioon opinnot ja dosentuurit. Viranomaiset vaikenevat, metiat ja yksittäiset toimijat ja kommentoijat yrittävät osoittaa hepun naurunalaisuutta. Suurin piirtein.

Minä olen päätellyt monesta seikasta, että dosentti on paljon enemmän kuin halutaan kertoa. Hänen taustansa ja osaamisensa hyödyntäminen: entäs jos mielikuvitustasavalta on eräänlainen oppimisympäristö jatkoa ajatellen???? Väitän, että en kirjoita nyt suun mauksi.

Vasta-argumenttina se, että -itä-ukraina on eri asia böööö kuin esim. blaa blaa- ei ole edes vasta-argumentti vaan typerää vähättelyä. Yleensä argumentti tulee, kun argumentoija on kiinnittynyt Raatteen tielle ja Summaan. Tai hän ei halua syystä tai toisesta myöntää asiaa.

Kahtokaa miehen oppitaustaa. Hän ei ole selvästikään mikään panssarilautta-asiantuntija. Mutta millaiseen toimintaan vs. Suomi hänen osaamisensa sopii kuin nenä kasvoon? Aivan. Hänen osoittamisyrityksensä tolloksi infosoturintekeleeksi on surkeaa yrittämistä. Olen varma, että hänen osaamisensa voidaan hyödyntää aivan eri tason tempuissa. Ja hänellä on ollut vuosia aikaa luoda todella oppimisympäristö Itä-Ukrainassa.

Ovatko Itä-Ukrainan pojat ukrainalaisia vai venäläisiä? Puhuvatko he ukrainaa vai venäjää? Voiko Putin liikutella valkovenäläisiä jollain statuksella? Kuka neuvoo ja ohjaa....ehkä se, joka on oikeusalan oppinut, valtiotieteen tohtori jne.?
 
Nostanpas vanhan aiheen esiin hyvällä artikkelilla. Artikkelissa käsitellään siis tässäkin ketjussa puhuttua "pitkää marssia instituutioiden läpi", ja viitataan hyvään asiaa käsittelevään tai ilmiötä laajemmin koskevaan kirjallisuuteen. Tämä ei siis varsinaisesti käsittele Venäjän tai muiden valtojen vaikutustoimintaa, vaan pikemminkin 1960-1970-luvun radikaalien toiminnan seurauksia, ja vastaavia ilmiöitä yhteiskunnan eri aikoina, siis kulttuurisotia.

Erityisesti tämän haluaisin nostaa esille:
Taken together, these four papers explain many of the odd characteristics of cultural change. Generational churn helps account for the “gradually, then suddenly” tempo of social revolution. Cultural insurgents win few converts in their own cohort. They can, however, build up a system of ideas and institutions which will preserve and refine the ideals they hope their community will adopt in the future. The real target of these ideas are not their contemporaries, but their contemporaries’ children and grandchildren. Culture wars are fought for the hearts of the unborn. Future generations will be open to values the current generation rejects outright.

This will not be apparent at first. Beneath the official comings and goings of the cohorts above, a new consensus forms in the cohorts below. Ideas will fester among the young, but their impact will be hidden by the inability and inexperience of youth. But the youth do not stay young. Eventually a transition point arrives. Sometimes, this transition will be marked by a great event the old orthodoxy cannot explain. At other times it is simply a matter of numbers. In either case, the end falls swift: the older cohorts suddenly find themselves outnumbered and outgunned, swept up in a flood they had assumed was a mere trickle.

For them it was a trickle. They spent their time with members of their own cohort. The revolution occurring below did not echo in their souls. It won no converts among their friends, nor even among their rivals. The new values remained the preserve of weirdos and extremists. Not so for the rising generation!

The rising cohort has many reasons to thirst for new ideas. Old orthodoxies, designed to solve the problems of a past age, will have difficulty explaining crises in the new one. These events will be formative for the new generation; a group of insurgents who can explain these formative events in terms of their own program will win converts to the cause.
 
Back
Top