Mitä mieltä olette kokeneet lentäjät, filmin alussa oli noita ensimmäisen maailmansodan/20-luvun tyyppisiä kaksitasoja.
Eli hyvin keveitä, ja merellä kuitenkin voimakkaita sääilmiöitä tuulenpuuskineen. Tukialuksen kansi lyhyt, mutta toisaalta kone pysähtyy nopeasti.
Maallikolle tulee vaan mieleen, että tuuli nakellut noita helposti kuin höyheniä konsanaan. Näettekö eroja hyvin kevyen ja toisaalta raskaamman välillä hallittavuudessa kannella?
Eihän teillä nyt tietysti kokemusta tältä alueelta ole, mutta joku näkemys varmaankin?
@Ikarus @Leaderdog @TBman
Juuu, kyllä on kokemusta alkaen kevyistä ilmailuakrobatiavälineistä ja päättäen Learjettiin asti erilaisista rasseista kokemusta. Valtava merkitys on siipikuormituksella koneen laskeutumiseen. Tai oikeammin koneen käyttäytymiseen. Tunnottomin kokeilupätkä on ollut, deltasiipisen touhutötterön kyydistä, Eli DK.n kyydissä jolloin oli pirun töyssyinen keli, mutta rässirauta tuli kuin kiinteää pintaa myöten olisi laskenut menemään, ilman mitään heilumista.
Hurjinta kyytiä on Pik 3c Kajava, minun Atos Riippuliidin ja Spitts Special 2 joka kevyenä kärkisakkaavana kannuskoneena, erittäin lyhyellä akselivälillä ja kapealla päätelineellä, on erittäin kuumottava värkki tuoda 20 m/s sivulaitasessa hallitusti laskuun ja pitää kone ehyenä hallille asti maakäsittelyssä. Kertakaikkiaan jäytävää hommaa oli Christen Eaglella ja Spittsillä taitolennon opettaminen, kun ensin teoriassa käy asiat 10 tyypin kanssa läpi, että miten temppuja lennetään ja millaisia ovat temppukoneet käsiteltävyyden osalta ilmassa ja maassa. Vaikka kuinka painotin teoriatunneilla, että lentäminen EI LOPU KOSKETUSHETKEEN, vaan jatkuu kunnes olet kupeerannut moottorin, astunut ulos kabiinista ja ottanut hätävarjon selastäsi, niin siihen loppuu lentokeikka ja enään paperityötä ja ilmoituksia niin voi jo ottaa rennosti, mutta kosketuksen jälkeen on se vaikein vaihe. 90% lentokoneista särjetään maakäsittelyssä, johon kuuluu startti- ja laskukiito. No kun sitten päästiin teorioiden jälkeen lentämään, niin joka hepulla ensin tyypit koneeseen, pakkotilanneharjoitteut päälle jonka jälkeen 30 minuutin yksinlento, ilman mitään temppuiluja, vain sakkaukset suorassa ja kaarrossa ja sit 2 läpilaskua ja rullaus plattalle. Itse istuin Kiikari kädessä tornin kupeella ja paita märkänä stressistä, että jos joku ei usko mitä on sanottu ja alkaa pönttöillä jo siinä vaiheessa. No jos kaikki meni ok, niin sitten mä sujuttelin 425 Natikan selkään ja lenneltiin tarkkarit.
Siitä kun selvittiin, niin laadittiin huolellinen harjoitusohjelma jonka jokainen halusi tehdä, mutta joka ohjelmassa oli mun tekemä vakio-osa ja kuten oikeassa taitolennossa on aina, improvisaatio-osa, jonka kylläkin oppilas joutui esittelemään mulle ja muille, riski analyysinä. Sitten "räkänä taivaalle" pitkällä tikulla järjestys, maksimi 35 min per hlö. Meikäläisen takatoosaan kenkälusikan kanssa, kun ei muuten mun olkapuolet mahdu sisään ja oppilas sitten etukoppiin ja matkaan lähtö, pyöritettiin ja käännyttiin sekä väännettiin ja laskuun, tämä oli joka oppilaalla aina, kun teline kosketti, niin kuului huokaisu edestä ja ohjaimet vapaaksi. Silloin mä aina nappasin tilanteen hanskaan ja annoin kunnon löylytyksen sanallisesti. Mutta ei ne mielessä kauaa pysyneet. Kova stressi suorituksesta, koneesta, opesta ja katsojista. Muu unohtui heti kun stressi laukesi. Tuolloin kun oli kunnon sivutuuli, niin rehellisesti sanon, että kyllä mä jännitin niitä laskuja.
Eli iso ero, puhumattakaan taistelulentäjistä, jotka tuli haavoittuneena, yöllä, sumussa, sateessa, vähillä bensoilla, kone risaksi ammuttuna laskuun lentotukialukselle... Huh sanon minä.
.
