Ilmastoharhan lyhyt historia sivustakatsojan silmin
Vieraskirjoitus, kirjoittaja professori Antero Järvinen
”Ja yössä mielesi jos kauhistuu, niin pensaskin se karhuks muodostuu.” Nämä Shakespearen sanat Kesäyön unelmasta luonnehtivat hyvin tavallisten ihmisten ajatuksia ilmaston lämpenemisestä eli ilmastonmuutoksesta, perusteettomasta pelottelusta maailmanlopulla. Kuinka te saatoitte, tiedeihmiset, media, ympäristöjärjestöt, poliitikot, kaikki! Pitämällä keinotekoisesti hengissä yliampuviin tietokonemalleihin perustuvaa tulevaisuudenkuvaa te rapautitte kansalaisten luottamusta kriittiseen, itseään korjaavaan ja vapaaseen tieteeseen, joka oli ollut sivistyksemme kulmakivi viimeiset 500 vuotta. Parissa vuosikymmenessä ilmastouskontonne hukkasi ison osan renessanssin perintöä.
Tulevat sukupolvet saattavat ihmetellä, kuinka järjen aikakaudesta siirryttiin järjettömyyden aikakauteen. Aikalaiskuvaus tapahtumien kulusta voi hyödyttää historiankirjoittajia.
Preludi
Vuodenvaihde 1997/1998 oli säiltään erikoinen. Silloin koettiin tavanomaista voimakkaampi El Niño –sääilmiö, merivirran muutos Tyynellämerellä, jonka vuoksi vesi oli selvästi keskimääräistä lämpimämpää. Tämä ilmiö, jota on mitattu vuodesta 1870 lähtien, lämmitti laajasti koko maapallon ilmastoa. Kritiikitön hurmos karkasi käsistä, kun El Niño –huippu kruunasi lähes pari vuosikymmentä kestäneen lämpimän ilmastojakson. Aivan normaali ja luonnonmukainen jakso osui yhteen ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kasvun ja ilmastopoliittisten ambitioiden kanssa. Sitä pidettiin lopullisena todisteena lämpenemiselle, jota ajatusta eräät tiedemiespiirit olivat alkaneet ajaa.
Hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli, IPCC, perustettiin kiireellä 1988. Tieteen periaatteiden vastaisesti sen tehtävänä oli alusta alkaen arvioida ihmisen aiheuttamaa ilmaston lämpenemistä ja sen vaikutuksia. Ennen kuin asiaa oli edes kunnolla tutkittu, oltiin varmoja, että lämpeneminen oli totta ja että se oli ihmisen syytä. Epäily, viisauden tunnus, jouti romukoppaan. Luonnollista vaihtelua ja muita vaihtoehtoja ei otettu riittävästi huomioon. Luonto ei kuitenkaan ole staattinen, vaan sen omat rytmit olivat pitkälti havaittujen vaihteluiden ja muutosten takana, asia, jota yksikään tutkimus ei ollut kyennyt kumoamaan.
Vain vähän aikaisemmin, 1970-luvulla, uhkana oli pidetty ilmaston kylmenemistä ja uutta jääkautta, vaikka hiilidioksidipitoisuus oli ollut kasvussa silloinkin. Kylmeneminen (global cooling) oli suurinta muotia ja tieteen hyväksymä konsensus. Ensimmäisenä Maan päivänä 1970 professori Kenneth Watt ennusti: ”Maailma on kylmentynyt rajusti noin 20 vuotta. Jos nykysuuntaus jatkuu, vuonna 1990 globaalilämpötila tulee olemaan noin neljä astetta kylmempi ja vuonna 2000 yksitoista astetta kylmempi. Tämä on noin kaksi kertaa se mikä tarvitaan jääkauteen.” Tiedeihmiset ja poliitikot ajoivat muun muassa seuraavia hätätoimia ihmiskunnan tuhon estämiseksi: hiilidioksidituotannon lisääminen, Beringinsalmen sulkeminen padolla Neuvostoliiton ja Alaskan välillä, padon rakentaminen Norjan ja Grönlannin välille, napa-alueiden kattaminen mustalla kelmulla, metallipölyn sirottelu ilmakehään, jättimäisten peilien lähettäminen maata kiertävälle radalle, kaliumpölystä tehdyn keinorenkaan rakentaminen planeetallemme (vrt. Saturnus), Färsaarten luona olevien vedenalaisten vuorten räjäyttäminen vetypommeilla, jotta lämmin vesi pääsisi helpommin Arktisille alueille, Grönlannin lämmittäminen ydinreaktoreilla ja napajään sulattaminen vetypommeilla.
Sitten taas lämpeni. Pian alettiin kilvan etsiä siihen syyllisiä ja keksiä vastakkaisia ehkäisytoimia.
”Jääkausi on päättymässä… Sen täytyy olla meidän syytä.”
Kontrapunkti
Tiedeyhteisö – jopa samat tutkijat – ja media sekä poliitikot käänsivät kelkkansa, omaksuivat uuden konsensuksen – lämpenemisopin – ja alkoivat saarnata sen puolesta. Olisi ollut vaikeaa löytää tieteeseen sopimattomampaa käsitettä kuin konsensus, yksimielisyys. Uuden ajatusmallin omaksuneet fundamentalistit vainosivat vääräuskoisia ja kilpailivat toinen toistaan kauhistuttavammilla uhka-arvauksilla. Ajatus tuhosta vietteli ja myi. Tutkijat esittivät luovuutta vaativimmat pohjanoteeraukset, toki selustansa turvaten ”ehkä, jos, saattaa, mahdollisesti ja voi” –varauksilla. Kun virheellisiä käsityksiä yritti korjata, päätoimittajat sensuroivat vastineet. Suomessa Lapin Kansa oli harvoja sananvapauden puolustajia sallimalla avoimen ilmastokeskustelun.
IPCC:n ’lätkämaila’-propaganda, jossa liioiteltiin 1900-luvun lämpötilakehitystä aikaisempiin vuosisatoihin verrattuna, oli alkusoitto tieteellisen kulttuurin rappiolle. Vuonna 2009 paljastunut Climategate-tietovuotoskandaali todisti, että erityisesti ilmastogurujen aggressiivinen sisäpiiri pyrki vilpillisin keinoin tukahduttamaan perinteisen tieteellisen väittelyn. Toukokuussa 2007 eräs tunnontuskiin tullut konspiraattori lähetti sisäpiiriläisille huolestuneen viestin: “Mitä jos ilmastonmuutos osoittautuukin vain vuosikymmeniä kestäneeksi luonnolliseksi vaihteluksi? Ne luultavasti tappavat meidät."
Ja mikä surullisinta: skandaalissa ryvettyneet tutkijat eivät katuneet, eikä tiedeyhteisö tuominnut väärinkäytöksiä, vaan pyrki kieltämään ja vähättelemään tekoja. Tiedekiusaaminen globalisoitui: toisinajattelevien tutkijoiden rahoituksen saantia vaikeutettiin, heidän tutkimuksiaan ei enää julkaistu, jos ne eivät tukeneet vallitsevaa oppia, eikä heitä kutsuttu alan kokouksiin. Itsenäisistä kissaihmisistä muokattiin laumassa kulkevia koiraihmisiä. Se taas johti tiedon vääristymiseen. Tiedelaitokset ja -akatemiat muuttuivat disinformaatiokeskuksiksi. Kaikki luonnonmuutokset ja sääilmiöt, niin lämpenemiset kuin kylmenemiset, olivat muka yhteensopivia lämpenemisteorian kanssa. Entä sitten? Ne tukivat montaa muutakin teoriaa kuten Luojan rangaistusta synneistämme. Ilmastotutkijat jättivät kertomatta tärkeimmän: mitkä vaihtelevat sääilmiöt eivät olisi olleet ortodoksian mukaisia. Nuorten tutkijoiden elämä tehtiin sietämättömäksi: he eivät voineet enää elää ihanteittensa mukaan kriittisinä tiedeihmisinä, koska olisivat jääneet ilman työtä ja apurahoja. Jos todisteet haitallisen ihmisperäisen lämpenemisen puolesta olisivat olleet vahvat, ajatus olisi pysynyt pystyssä ilman totalitarismia.
Ennen 1980-luvulla syntynyttä lämpenemiskohua klimatologia eli ilmastotiede oli hohdotonta tilastojen keräämistä ja arkistointia. Julkisuuden myötä taivaanmerkkien tulkinta haluttiin pyhittää papistolle, klimatologeille. Vuonna 2002 IPCC:n, YK:n alaisen tieteellisen organisaation, pitkäaikaiseksi puheenjohtajaksi valittiin silti harmiton maallikko, rautatie-insinööri Rajendra Pachauri, pehmopornokirjailija ja valenobelisti, josta tehtiin meillä kunniaprofessori. Pelkkä maapallon ilmakehän fysiikan tutkiminen ei kuitenkaan antanut tietoa menneestä, nykyisestä eikä tulevasta ilmastosta. Siihen tarvittiin myös astronomiaa, aurinkofysiikkaa, geologiaa, tektoniikkaa, geokemiaa, sedimentologiaa, paleontologiaa, paleoekologiaa, ekologiaa, bakteriologiaa, glasiologiaa, meteorologiaa, oseanografiaa, tilastotiedettä, arkeologiaa, historiaa jne. Edellisen lämpöjakson aikana 1920 – 1940-luvuilla ilmastonmuutosta ja varsinkin sen vaikutuksia pohjoisiin eläin- ja kasvilajeihin olivat selvittäneet monet ekologit. Vanhoja tutkimuksia ei tunnettu, koska niitä ei löytynyt internetistä eikä kirjastossa enää käyty. Tai jos tunnettiin, niitä ei haluttu käyttää, koska ne olivat ristiriidassa uuden ajatusmallin kanssa.
Joukkohysteriassa tutkivat journalistit ja avaramieliset tiedetoimittajat hävisivät lähes sukupuuttoon. Melko vähällä vaivalla he olisivat voineet selvittää, että viimeiset 7000 vuotta ilmasto oli vähitellen viilentynyt ja että yhtä lämpimiä tai lämpimämpiä jaksoja kuin juuri koettu oli ollut myös lähimenneisyydessä (katso kuva alla). Ympäristöaatteen sokaisemat ja yksipuolisesti koulutetut toimittajat sulkivat silmänsä ja kertoivat, että aikaisemmat ja yhtä nopeasti edenneet lämpöjaksot olivat olleet luonnollisia tapahtumia, mutta nykyinen oli ihmisen aiheuttama. 1990-luvun lopulla alkanut ilmaston jäähtyminen oli valaistuneille koettelemus, mutta mitä heikommiksi todisteet kävivät, sitä lujemmaksi kasvoi heidän uskonsa.
Lämpötilan kehitys jääkauden päättymisestä nykyaikaan Pohjois-Norjassa (lähde: Lilleøren ym. 2012. The relative age of mountain permafrost – estimation of Holocene permafrost limits in Norway. Global and Planetary Change). Kuvasta näkyy erityisesti ilmaston pitkäaikainen viileneminen sekä useat nykyistä lämpimämmät kaudet, jolloin kulttuurit ja luonto kukoistivat. Samankaltaisia tutkimustuloksia on kymmenittäin eri puolilta maailmaa.
Hiilidioksidista, värittömästä, hajuttomasta ja myrkyttömästä kasvien ravinnosta, tehtiin kaiken tuhoava saaste, jonka väitettiin jopa lisäävän teiniprostituutiota ja uskottomuutta sekä kutistavan aivoja. Maailmaa pelastavat vanhemmat ja opettajat menettivät suhteellisuudentajunsa ja säikäyttivät lapset itsemurhan partaalle. Hyvää tarkoittavat lääkärit pohtivat keinoja päästöjen vähentämiseksi ja ehdottivat potilaiden proteiiniannosten pienentämistä. Alamaisilta vaadittiin Tuhkimon hiilijalanjälkeä, mutta eliitti sai pitää kalossinsa. Kymmenettuhannet virkamiehet lensivät ympäri maapalloa toimittajalauma kintereillään ja kokoustivat tuloksetta luksuslomakohteissa vuosikymmenestä toiseen.
Tosiasiassa hiilidioksidi, CO2, oli heikko kasvihuonekaasu. Ensimmäisellä 20 ppm:llä (miljoonasosalla) hiilidioksidia oli suurin vaikutus lämpötilaan. Noin 200 ppm:n jälkeen CO2 oli tehnyt tehtävänsä kasvihuonekaasuna: se oli imenyt itseensä lähes teoreettisen enimmäismäärän infrapunaenergiaa. Vuosituhannen vaihteessa havaitulla pitoisuuden kasvulla maapallon lämpötila olisi noussut noin 0,2 Celsiusastetta vuoteen 2100 mennessä. Näin pientä ’muutosta’ globaalissa lämpötilassa olisi ollut mahdotonta edes mitata. Yksinkertainen fysiikka osoitti, että ilmasto ei ollut kovin hiilidioksidiherkkä ja että katastrofia ei ollut näköpiirissä. Kauhistuttava kahden asteen nousun myyttinen rajapyykki, jolta ei olisi paluuta, oli satua eikä tiedettä. Noususta käytiin jopa huutokauppaa. Ilmatieteen laitoksemme taisi voittaa kisan povaamalla peräti kymmenen lisäastetta.
Virtuaalimaailmassa eläneet selvännäkijät supertietokoneineen pönkittivät hiilidioksidin tuhovoimaa mielikuvituksellisilla positiivisilla eli vahvistavilla takaisinkytkentämekanismeilla. Luonnossa kuitenkin vallitsivat negatiiviset seurannaisvaikutukset, jotka olivat vuosimiljoonia hillinneet ylilyöntejä ja pitäneet ilmaston tasapainossa. Satelliittimittaukset osoittivat, että termostaatti toimi. Esimerkiksi Euroopan keskilämpötila oli vaihdellut 36 vuodessa ahtaissa rajoissa (±1 °C). Hiilidioksidivaikutuksen logaritmisuuden vuoksi maapallon lämpötila ei karannut korkeuksiin menneinäkään vuosimiljoonina, jolloin CO2-taso oli ajoittain jopa 20 kertaa Niinistön presidenttikauden tasoa korkeampi. Puheet hiilivelasta perustuivat väärinkäsitykseen.
Vuosittaisista hiilidioksidipäästöistä 97 % tuli luonnon omista lähteistä, erityisesti maasta ja meristä. Vain 3 % syntyi fossiilisten polttoaineiden palamistuotteena. Ilmakehän hiilidioksidi oli korkeintaan 0,001 % kiviaineksissa, maaperässä, merissä ym. olevasta CO2:n kokonaismäärästä. CO2 ei jäänyt ilmaan pysyvästi, vaan liukeni meriin, jossa osa sitoutui hiiliyhdisteinä eliöihin ja kerrostui pohjasedimenttiin. Aikanaan sedimentistä syntyi kerroskivilajeja. Hiilidioksidipitoisuus nousi 1900-luvun alun 300 miljoonasosasta 2000-luvun alun 400 miljoonasosaan. Monet jääkaudet alkoivat huomattavasti sitä korkeammissa pitoisuuksissa. Hiilidioksidilisällä oli positiivinen vaikutus luontoon: aavikoiden reuna-alueet alkoivat vihertää, mikä helpotti siellä asuvien ihmisten ja eläinten elämää. Närpiön kasvihuoneviljelijät tunsivat tämän elämäneliksiirin tarpeellisuuden ja tavoittelivat lasihuoneisiinsa 1500 miljoonasosan pitoisuutta (150 ppm:n alapuolella kasvit kuolevat nälkään).
Puolueet ilmastoituivat. Demokraattisen päätöksenteon ulkopuolella toimivat järjestöt ilmastovastaaviensa johdolla näkivät hysteriassa tilaisuutensa. Säikyttelyllä voitiin anekaupan lailla lyödä rahoiksi: pelastut, jos tuet meidän sanomaa ja aatetta. Kansalta piti vain salata tieto, että muutoksen ikoneilla – jääkarhuilla, mursuilla, pingviineillä, trooppisilla sammakoilla ja koralliriutoilla – ei ollut ilmaston puolesta mitään hätää. Tilastot osoittivat, että muutkin kauhukuvat olivat vain Shakespearen karhukuvia: myrskyjen, tulvien ja kuivakausien määrä ei lisääntynyt, merenpinnat eivät nousseet eivätkä meret ’happamoituneet’, talvet ja Himalajan jäätiköt eivät hävinneet eikä ilmastopakolaisia ilmaantunut. Etelämantereen jäämassa kasvoi kiusallisesti ja oli 2010-luvulla suurempi kuin koskaan 35-vuotisen mittaushistorian aikana. Ilosanomat olivat osalle taiteilijoista pettymyksiä, koska he eivät saaneet dramaattista kuvattavaa.
Arktisten alueiden kohtaloa surkuteltiin, mutta samalla laadittiin kuumeisesti suunnitelmia sulamisen ansiosta helpommin saavutettavien luonnonvarojen ryöstämiseksi. Helppous osoittautui kangastukseksi. Jää, jonka olisi pitänyt haihtua vuosituhannen vaihteessa, niskoitteli. Sen määrä oli ollut laskussa 1970-luvun huippulukemista, mutta näin oli tapahtunut 1930-luvullakin, kunnes valkeus taas tuli. Viimeisen jääkauden jälkeen 7000 vuotta sitten jääkarhut tepastelivat kesäisin jäättömällä Arktiksella. Myös Kölivuoristo oli ilman jäätikköjä. Viime vuosikymmeninä Skandinavian jäätiköt olivat hieman vetäytyneet, mistä kertoivat jään alta paljastuneet asuinrakennukset. Kuinka ihmeessä ihmiset olivat pystyneet elämään jään alla? Oliko Hannibal ollut huolissaan jäätiköiden sulamisesta, kun hänen onnistui roomalaisella lämpökaudella (katso kaavio yllä) ylittää sotanorsuillaan silloin lähes jäättömät Alpit?
Dissonanssi
Sitten jotkut uskossaan horjuneet sielut eksyivät selaamaan tilastoja internetistä, jota ei onneksi ehditty sulkea. Ilmastokirkon maallikkojäsenet tajusivat, että netistä sai puolueettomampaa ja luotettavampaa tietoa kuin tutkijoilta ja perinteisestä mediasta. He hylkäsivät lehdet, koska yksikään niistä ei kertonut, että lämpeneminen oli kestänyt vain 17 vuotta (1980 – 1997) ja että yhtä kauan (1998 – 2014) se oli ollut kateissa. Kiveen hakatut tietokonemallit ja niiden antamat tuhoskenaariot, joiden varassa korttitalo lepäsi, olivat menneet pieleen (katso kuva alla). Asiantuntijat kuitenkin väittivät, että lämpeneminen ei ollut kuollut, vaan se lepäsi kuten Monty Pythonin haiseva Norwegian Blue -papukaija. Varmuuden vuoksi termi ’ilmaston lämpeneminen’ korvattiin merkityksettömällä ’ilmastonmuutoksella’. Muutoshan on ikuista.
Ilmastomallien lämpenemisennusteen (punainen) ja luonnossa vallitsevan todellisuuden (sininen) välinen huima ero (lähde:
TheRoyal Netherlands Meteorological Institute). Voimakkaat El Niño –vuodet on myös merkitty.
Tutkijoiden olisi alusta alkaen pitänyt seurata mitattua dataa (faktoja) eikä malleja (fiktioita). Jos he olisivat toimineet niin kuin tieteessä yleensä eli korjanneet malleja faktojen osoittamaan suuntaan ja etsineet omatoimisesti hypoteesinsa heikkoja kohtia, he olisivat hylänneet lämpenemisajatuksen alkuunsa. Mutta ei. He keksivät uuden postmodernin tavan tehdä ’tiedettä’: oikealle tieteelle tyypillisen hypoteesin kumoamisyrityksen sijaan muokattiinkin dataa samalla etsien epätieteellisesti todisteita hypoteesin puolesta (ns. konfirmaatioharha). ”Meidän on esitettävä kauhuskenaarioita, annettava yksinkertaistettuja, ylidramaattisia lausuntoja ilman epäilyksen häivää”, opetti huippututkija Stephen Schneider Yhdysvalloissa. Charles Darwinin isällinen neuvo oli unohtunut: ”Tiedemiehellä ei pidä olla toiveita eikä mieltymyksiä, ainoastaan kivisydän.”
Miehistö hylkäsi täyteen reikiä ammutun Settled Science -ilmastolaivan. Koska kyseessä oli politiikka, valta ja raha, laivan päällystö yritti epätoivoisesti pelastaa Mariaanien haudassa lepäävän hylyn. Viimeisenä oljenkortena lämpenemisen messiaaniseen paluuseen uskoneet keksivät satakunta selitystä ’puuttuvalle’ lämmölle. Fysiikan lakien ja mittausten vastaisesti lämmön arveltiin muun muassa piileskelevän valtamerten pohjissa tai kuumissa, liikkuvissa pisteissä avaruudessa. Miksi sata selitystä, jos luotettaviksi mainostettujen mallien mukaan lämpenemisen piti olla täysin varmaa ja loppuun asti tieteellisesti selitetty? Yksinkertainen totuus oli poliittisesti epäkorrekti: lämpöjakso oli ollut pääosin luonnollinen ilmiö ja se päättyi luonnon omien voimien vaikutuksesta.
Pelon lietsojat, joiden elämäntehtävänä oli ilmastopornon levittäminen, olivat pulassa. Virheellisiä käsityksiä oli pönkitetty jopa maasääasemien tietoja väärentämällä, ’korjaamalla’ varhaisempia lämpötiloja todellista alhaisemmiksi ja uusimpia todellista korkeammiksi (riippumattomiin satelliittimittauksiin ei päästy käsiksi). Kun kansalaiset menivät iltaisin nukkumaan havaitsematta katastrofin merkkejä, he riemuitsivat, että luonto oli elpynyt, eikä apokalypsi koittanutkaan. Tervejärkisinä he sijoittivat mielipidemittauksissa ilmastonmuutoksen pienimpien riskien joukkoon. Sen sijaan tiedemiehet ristivät kätensä ja anelivat puhdistavaa kiirastulta voidakseen osoittaa, että heidän tietokonemallinsa olivat sittenkin oikeassa.
Rukouksiin ei vastattu. Ilmasto jatkoi ikiaikaista vaihtelevaa ja kaoottista kulkuaan ihmisestä juuri piittaamatta. Eliökannat eivät romahtaneet. Romahduksen koki tieteen, ympäristöjärjestöjen ja politiikan arvovalta sekä kannatus. Historia opetti, että kylminä ajanjaksoina väestön kuolleisuus kasvoi, sosiaaliset ongelmat, nälänhädät, sairaudet, katastrofaaliset kuivuudet ja sukupuutot yleistyivät ja että ihmiset ja luonto kukoistivat lämpiminä ajanjaksoina. Esimerkiksi Amazonin sademetsä ja sen lajirunsaus syntyivät jääkauden jälkeen. Me olimme ensimmäinen ihmissukupolvi, joka pelkäsi lämpöä.
Finaali
Ilmastotutkimuksen politisoitumisesta tuli varoittava esimerkki turmion tiestä, jolle joudutaan, kun tiede valjastetaan ideologian vankkureiksi ja tutkijat Nostradamuksiksi. Viisas strategia olisi ollut varautua ja sopeutua sekä lämpenemiseen että kylmenemiseen. Ja erityisesti todennäköisimpään vuosisatamme vaihtoehtoon, status quohon. Maapallon väestönkasvun taittuessa vuoden 2030 tienoilla päästöt tulisivat laskemaan itsestään ja ilmaiseksi. Nokkelat kiinalaiset huomasivat tämän ja lupasivat vähennyksiä tuohon päivämäärään mennessä.
Miksi tieteellistä harharetkeä ja talousrikosta ei estetty ajoissa? Mistä miljardit toisensa jälkeen saatiin ja miksi ne haaskattiin olemattoman uhan torjumiseen muun muassa Habbo Hotellin kaltaisella päästökaupalla samaan aikaan kun Suomi ja Eurooppa kärvistelivät talousahdingossa ja työttömyydessä sekä velkaantuivat? Rahaa löytyi poliittiseen ilmastopeliin, mutta esimerkiksi koulutuksen rahoitusta leikattiin. Lämpenemisen varjolla harjoitettu rikkaiden länsimaiden kallis politiikka koitui erityisesti energiapulasta kärsivien kehitysmaiden kohtaloksi. Keiden taskuun köyhiltä viety omaisuus päätyi? Ainakin merenrantahuviloita eri puolilta maailmaa itselleen ostaneet päästökauppayhtiöiden perustajat kasvattivat lompakkoaan. Joku heistä sai filantrooppisista ansioistaan Nobelin rauhanpalkinnonkin.
Miksi aikaisempien sukupolvien luonnonsuojelutyö mitätöitiin, miksi luonnon monimuotoisuus, kasvit ja eläimet, uhrattiin turhalle hiilidioksidin torjunnalle epäeettisillä, kannattamattomilla ja sademetsät tuhoavilla biopolttoainehankkeilla, kulttuurimaisemat ja terveyden pilaavilla sekä linnut ja lepakot tappavilla tehottomilla tuulimyllyillä? Tuulienergian mallimaana pidetyssä Espanjassa BirdLife arvioi myllyjen silppuavan vuosittain 6 – 18 miljoona lintua ilman, että siihen puututtiin. Yhden biopolttoainelitran tuottamiseen tarvittiin 1,3 litraa fossiilista polttoainetta. Biotuotteet valmistettiin usein viljasta, joka oli poissa nälkäisten suusta.
Euroopassa energia maksoi yrityksille 30 % enemmän kuin Aasiassa ja 50 % enemmän kuin Venäjällä ja Yhdysvalloissa. Saksan kansa tuki ’uusiutuvaa’ energiaa 25 miljardilla vuosittain. Energiewände, energiakäänne, nähtiin pienen Suomenkin tienä. Halusimme jopa olla (uhka)rohkeasti edelläkävijöitä. Tuulimyllytukiaisemme nousivat vähitellen satoihin miljooniin euroihin vuodessa. Euroopan Unionin ilmastomenot olivat lopulta 20 prosenttia kokonaisbudjetista. Kuristava energiakäärme – tuuli-, aurinko- ja bioenergia – korotti huimasti energian hintaa, mutta ei vähentänyt globaaleja hiilidioksidipäästöjä, eikä vaikuttanut millään tavoin ilmastoon.
Kaiken kukkuraksi ekologinen energiatuotanto tuhosi lukemattomia luontoparatiiseja. Tuhannen megawatin perinteinen voimala tarvitsi noin puoli neliökilometriä maata, mutta saman tehoinen aurinkopaneeliaavikko sata neliökilometriä ja tuulimyllyryteikkö 800 neliökilometriä! Missä viipyivät mielenosoitukset? Paneelien ja myllyjen elinikä oli vain 15 – 20 vuotta, minkä ajan nämä loiset tuottivat mitättömän vähän energiaa ja tarvitsivat tuekseen perinteisen hiili-, vesi- tai ydinvoimalan silloin, kun ei tuullut tai paistanut. Hulluuden huippuna Euroopan suurin kivihiilivoimala Englannissa muutettiin ympäristöystävälliseksi puuvoimalaksi. Alun perin se tuotti 4000 megawattia energiaa ja tarvitsi 36000 tonnia vaivattomasti saatavaa halpaa hiiltä päivässä. Muutoksen jälkeen sama voimala tarvitsi 70000 tonnia puuta päivässä. Suunnaton puumäärä saatiin kokoon vain kaatamalla Pohjois-Carolinan metsät ja laivaamalla niistä tehdyt pelletit 5000 kilometriä Atlantin yli.
Asialle vihkiytyneet tiedeihmiset, järjestöt ja poliitikot päästivät tilanteen liian pitkälle joko huomaamattaan, hölmöyttään tai lyhytnäköistä etuaan tavoitellakseen. Ei kauhua = ei rahaa + ei mainetta. Pelkästään Yhdysvalloissa jaettiin vuosittain seitsemän miljardia dollaria lämpenemistutkimuksiin. Jokainen yritti keksiä hankkeisiinsa ilmastokytköksen ja osallistua rahanpesuun. Maailman suurimman Kankkulan-kaivon pohjalla hyväuskoiset eivät huomanneet seisovansa kaivossa. Aktivisteilla ei ollut enää kunniallista perääntymistietä, vaikka he kauhukseen lopulta tajusivatkin erehtyneensä ja johtaneensa ihmisiä harhaan vuosikymmeniä. Ainoa vaihtoehto oli jatkaa pelottelua katkeraan loppuun tai ainakin eläköitymiseen asti. Kuten ekonomistit ja pankkiirit, Nostradamuksetkin pääsivät kuin koira veräjästä.
Vaikka profetia ilmastonmuutoksesta, jota oli uskontojen lailla mahdotonta testata, ei toteutunut luvatussa ajassa, eikä näyttänyt toteutuvan lähitulevaisuudessakaan, niin 97 %:n todennäköisyydellä sadan vuoden kuluttua kuitenkin, meille vakuutettiin. Sadan vuoden kuluttua syyllisiä ei enää olisi saatu vastuuseen, vaikka lämmön he ehkä saivat kokea.
_______________________________________
Professori Antero Järvinen on toiminut yli 35 vuotta Helsingin yliopiston biologisen tutkimusaseman johtajana Kilpisjärvellä. Hän on seurannut ilmastotutkimusta ja -keskustelua 1970-luvulta lähtien. Ilmastonmuutoshypoteesin mukaan maapallon lämpenemisen seuraamusten pitäisi näkyä voimakkaimmin pohjoisilla alueilla. Pitkäaikaisissa tutkimuksissa Lapin luonnosta ei kuitenkaan ole paljastunut ilmaston aiheuttamia hälyttäviä muutoksia, jotka eivät peittyisi suuren luonnollisen vaihtelun alle.
Näin ois tarkoitus jaksaa jatkaa vastarannankiiskenä. En kuitenkaan tässä asiassa koe halua yhdistää marksismia tai vasemmistolaisuutta, jätän ne termeistä paremmin perillä oleville. 
