Sitten HX:stä pari sanaa:
Olen tässä miettinyt, mitä ominaisuuksia tulevaisuuden (monitoimi)hävittäjässä tarvitaan. Missä suhteessa pitää painottaa koneen omien sensoreiden tehokkuutta, koneen kykyä pysyä vihollisen sensoreiden havaitsemattomissa, koneen kykyä verkottua ja koneen raakaa suorituskykyä (nopeus, supercruise, kiihtyvyys, turn rate jne)? (Hyökkäykselliset ELSO- ja asejärjestelmät ovat nekin yksi tekijä, mutta jätetään ne toistaiseksi sivuun.)
Rajallisten resurssien ja suuren ilmatilan vuoksi voi ajatella, että raaka suorituskyky on Suomelle tärkeää. Torjuntatehtävälle pitää päästä nopeasti 100-200 kilometrin päähän, pohjoisessa jopa kauemmaksi. Lisäksi perillä olisi kiva olla vielä polttoainettakin jäljellä ilmataistelua ja tukikohtaan paluuta varten. Supercruise, kiihtyvyys ja nopeus ovat siis Suomelle merkityksellisiä uutta konetyyppiä valittaessa, miksei myös suuri "fuel fraction".
Sen sijaan en korostaisi raa'an suorituskyvyn merkitystä taistelun tai etenkään näköetäisyydeltä tapahtuvan taistelun vuoksi. Esimerkiksi muutamaa sivua aiemmin
postaamistani taulukoista näkee, että amerikkalaishävittäjät liikehtivät merkittävästi alle kolmanneksessa näköetäisyydeltä käydyistä taisteluista. Tämä siis jo 25 vuotta sitten. Samoista taulukoista ilmenee, että yksikään amerikkalaiskone ei myöskään ylittänyt taistelussa 650 solmun nopeutta. Nykyisellään koneissa on kypärätähtäimet ja entistä kehittyneempi BVR-kyky, mikä vähentänee raa'an suorituskyvyn merkitystä taistelussa entisestään.
Koneiden omien sensorien kykyjen kehitys on suorastaan ällistyttävää verrattuna vaikkapa 2. sukupolven hävittäjiin. Huomionarvoista on kuitenkin se, että vaikka Hornet havaitsisi viholliskoneen 100 kilometrin päästä ja voisi periaatteessa hyökätä tuolta etäisyydeltä, se tuskin sitä tekee asejärjestelmien rajoitusten vuoksi. Uudemmissa koneissa sensorien ja aseiden kantaman välinen epäsuhta on vieläkin suurempi. Vaikka koneisiin kehitetään yhä kauempaa vihollisen havaitsevia sensoreita, ei aseissa vastaavia kantama-parannuksia ole välittömässä näköpiirissä: eurooppalaiset ihastelevat Meteoriaan, joka lienee kantamassa vain hieman parempi kuin uusin Amraam, ja Yhdysvalloissa leikitellään Cudalla ja T3:lla, konsepteilla. Kysymysmerkiksi jää lähinnä se, miten ELSO ja häiveteknologiat vaikuttavat sensorien ja aseiden kantaman väliseen epäsuhtaan. Onko niin, että vaikka AESA-tutkalla näkee nykyään useimmat hävittäjämaalit helposti pariin-kolmeensataan kilometriin, niin 20 vuoden kuluttua ei näe enää kuin ehkä 50-100 kilometriin?
Ajattelenkin, että sensoreissa ei pidä keskittyä maksimaaliseen havaintoetäisyyteen tai TR-moduulien laskeskeluun, sillä kaikissa meille tarjottavissa koneissa ne lienevät riittävät. Enemmän tulee keskittyä sensorien häiriönsietokykyyn, monipuolisuuteen (IRST, tutka, RWR jne.) ja fuusioon (sekä edellä mainittujen eri sensorien kesken että eri koneiden kesken). Selviytymiskyvyn kannalta olisi toivottavaa, että sensorit (MAWS) myös mahdollistaisivat mahdollisimman tarkan ennakkovaroituksen lähestyvistä ohjuksista ja muista uhista (ammusilmatorjunta ym.) sekä maalitiedon päivittämisen omalle ohjukselle muutenkin kuin melkein suoraan maalia kohti lentäen, joko ohjuksen ampuvasta koneesta itsestään tai kahden koneen kesken (ampuja "luovuttaa" ohjuksen toisen koneen ohjattavaksi ja kääntyy itse poispäin maalista).
Verkottuminen on ollut tärkeää oikeastaan aina. Resurssit ovat rajalliset ja ilmatilaa riittää tällä planeetalla. Ratkaisuna on ollut tukeutuminen taistelunjohtoon, jolla koneet saadaan valjastettua tehokkaaseen käyttöön, ja ulkoiseen sensoridataan (aisti-ilmavalvonta, maasijoitteiset tutkat, tutkavalvontalentokoneet jne.), jonka avulla hävittäjä ohjataan maalin lähettyville, josta se pystyy jatkamaan torjuntatehtävää omien sensoriensa varassa. Tämä ulkopuoliseen maalinosoitukseen pohjautuva järjestely ei ole mitenkään poikkeuksellista, vaan myös supervallat harjoittavat sitä. Näkyvin esimerkki on Balkanilla ja Persianlahdella lentäneet Yhdysvaltain/Naton AWACS-tutkavalvonta- ja taistelunjohtolentokoneet. Suomessa verkottumisen merkitys kuitenkin korostuu pienten konemäärien ja suuren ilmatilan vuoksi: meillä ei ole resursseja lentää CAP-tehtäviä jokaisessa karttaruudussa kellon ympäri.
"Uutena" verkottumisen muotona on tullut mukaan koneiden välinen tiedonvaihto. Toki sitä on harjoitettu siitä lähtien, kun koneisiin tuli radiot, mutta nykyiset ja tulevat datalinkit mahdollistavat aivan erilaisen tietojen siirron sekä määrällisesti että laadullisesti. Siinä missä jokin aika sitten datalinkeilläkin siirrettiin lähinnä maalien ja omien koneiden sijaintitietoja, niin nyt mukaan on tulossa mm. koneiden välinen sensorifuusio. Myös tietoturvaan, häirinnänsietoon ja heikkoon havaittavuuteen kiinnitetään enemmän huomiota kuin ennen. Pelkkää hävittäjien välistä kommunikaatiota tärkeämpää tällä saralla on mielestäni se, että huomioidaan verkostokeskeisen sodankäynnin tarpeet myös huomenna ja ylihuomenna. Ei liene kovin kaukaista väittää, että yhtenä päivänä niin panssarivaunu, hävittäjä kuin rannikkojääkäri ovat kaikki osa tätä verkkoa ja vuorovaikutuksessa keskenään. Koneessa pitää siis olla modernit datayhteydet ja ennen kaikkea kasvunvaraa.
Heikkoa havaittavuutta suunnitellaan muuallekin kuin vain kommunikaatioyhteyksiin: stealth - häiveominaisuudet. Koneiden herätettä yritetään pienentää usealla taajuusalueella, perinteisesti tutkia vastaan, nyt enenevässä määrin myös infrapunasensoreita vastaan. Nämä ovat ehkäpä kiistellyimpiä ominaisuuksia hävittäjissä: toiset vannovat niiden nimeen, toiset sanovat, että vähänkin pidemmällä aikajänteellä ELSO on huomattavasti merkittävämpi tekijä vihollisen sensoreilta piiloutumisessa kuin mikään nyt markkinoilla tarjolla oleva häiveteknologia. Totuus lienee jossakin puolimaastossa: tuskin häiveominaisuudet katoavat, niiden kehittämistä vain jatketaan, jotta pysyttäisiin sensorien edellä.
ELSO-kyvyt on kyllä syytä ottaa huomioon konetta valittaessa. Näkisin kuitenkin, että aktiivisina vastatoimina ne ovat riskialttiimpi tapa yrittää piiloutua kuin passiiviset häiveominaisuudet. Sikäli kuin häiveomiaisuudet toimivat kuten mainospuheissa, ovat ne valtaisa etu. Ne eivät lisää ainoastaan selviytyvyyttä, vaan lisäävät myös taistelutehoa, kun hävittäjät pääsevät puikkelehtimaan ampuma-asemiinsa huomaamatta.
Summa summarum: Tärkeimmät ominaisuudet järestyksessä ovat verkottumiskyky, kyky piiloutua vihollisen sensoreilta (sekä häiveellä että ELSO:lla), koneen omat sensorit ja raaka suorituskyky.
