Ilmavoimien tulevaisuus

T&T:n F-35-jutussa Lockheedin koelentäjä sanoi, että firman insinöörien mukaan eivät enää tekisi TVC:a F-22:een jos suunnittelisivat koneen tänä päivänä. Paino ja lisääntynyt monimutkaisuus ovat suuremmat haitat kuin saatavat hyödyt, ja riittävä liikehtimiskyky saavutettaisiin ilmankin
 
Viimeksi muokattu:
Kertokaa nyt mullekin, mikä tämä TVC on?
 
Kertokaa nyt mullekin, mikä tämä TVC on?
Thrust vector control eli kääntyvät moottorin suuttimet.

Taisi olla niin ettei off-boresight-ohjuksia ihan visioitu silloin kuin TVC valittiin. Tietysti YF-23:ssahan ei ollut sitä.
Eikös YF-23-dokkarissa suunnittelijat valitelleet jälkeenpäin, että YF-23:n liikehtimiskyky oli valtavien korkeus-/sivuvakaajien ansiosta samassa luokassa kuin YF-22:lla, mutta epäonnekseen eivät olleet tajunneet erityisesti esitellä sitä kykyä koelento-ohjelmassa ja esittelyissä. (Näyttävyys-aspektia, siis) Tai sitten se oli Metz/Sandberg-luennossa. Mutta jossain kuitenkin.
 
Viimeksi muokattu:
Japanilla ja Australialla olisi selkeästi yhtäläinen tarve uudelle pitkien etäisyyksien kaksomoottorisille hävittäjälle, mutta ei taida ulkopoliittisesti palikat naksahtaa yhteen. Eikä insinööri-kulttuurien yhteensovittaminen sekään välttämättä olisi läpihuutojuttu.
 
Raakaa touhua jos kehityskustannukset per hävittäjä yli 100 miljoonaa. Sitten saa vielä maksaa rungosta niin 250 yhteensä pahimmillaan per. Huhui.
 
Japanilla ja Australialla olisi selkeästi yhtäläinen tarve uudelle pitkien etäisyyksien kaksomoottorisille hävittäjälle, mutta ei taida ulkopoliittisesti palikat naksahtaa yhteen. Eikä insinööri-kulttuurien yhteensovittaminen sekään välttämättä olisi läpihuutojuttu.

Tulee toisaalta mieleen, kannattaisiko enemmän ostaa vaikka MQ-25 Stingray häiveisiä tankkausdrooneja tai kehitellä vaikka oma häiveinen drooni toimimaan tankkerina + hävittäjien aseenkantajana? Sellaiselle voisi olla jopa maailmanmarkkinoita. Uniikki Lumihiutale Japanilaishävittäjälle ei välttis ole, tosin esim. Intia voisi olla villi kortti ja Japanille turvallisuuspoliittisesti mieluisa.

Toisaalta tuolloin ei pääsisi jakamaan wairoa eri yrityksille ;)
 
Japanilla ja Australialla olisi selkeästi yhtäläinen tarve uudelle pitkien etäisyyksien kaksomoottorisille hävittäjälle, mutta ei taida ulkopoliittisesti palikat naksahtaa yhteen. Eikä insinööri-kulttuurien yhteensovittaminen sekään välttämättä olisi läpihuutojuttu.

Tuossahan toisessa jutussa näköjään käsitellään Australia-Japani-suhteita.


After Abe: Where to for Australia’s quasi-alliance with Japan?

6 Oct 2020|Graeme Dobell

SHARE

Print This Post
abemorrison0210.jpg

The departure of Abe Shinzo as Japan’s leader opens a new era for Canberra’s quasi-alliance with Tokyo.


Australia is going to find out how much its small ‘a’ alliance is based on Abe and how much on more permanent shifts in Japan’s policy personality.


Was Abe an outlier or has he recast the mould for future leaders and Tokyo’s role in Asia? Japan’s longest-serving prime minister was transformative. Now we’ll see how deep the transformation goes.


Abe pushed for a stronger, more autonomous Japan rather than a comfortable Japan declining gently into middle-power ease.


Comfortable Japan would cuddle the peace of its pacifist strain, no longer wanting to serve as the US’s unsinkable aircraft carrier. The US–Japan alliance would fade as Tokyo decided the cost of resisting Beijing was too high. A Sinocentric future would be portrayed as Japan turning back to Asia.


One Abe-era change that fits either the strong or the comfortable narrative is the decision to drop Western name order and return to Asian tradition, putting the surname first. Thus, this column refers to Abe Shinzo, rather than the previous Shinzo Abe ordering. Here was a prime minister who changed things.


A mark of Abe’s impressive leadership was his ability to engage China but never bow to Beijing. As Ramesh Thakur notes, Abe’s ‘foreign-policy and national-security accomplishments will be key parts of his enduring legacy’. Rod Lyon mused that Abe’s ‘special relationship’ with Oz was atypical in the region—a level of strategic cooperation that no other Asian leader would reach for. Australia valued Abe’s declaration that Japan will have a military and security role in Asia’s future.


Abe’s influence touched much that matters in Canberra:


  • Japan has risen to become a defence partner for Australia on par with New Zealand and Britain. The quasi-alliance has deepened and Japan now sits on the second tier, with the traditional Anglo allies, below the peak where the US resides as the paramount ally.
  • Japan and Australia were the first countries to place the Indo-Pacific atop their foreign policies in a new regional construct. A more conventional Japanese leader wouldn’t have overturned Tokyo’s old Asia–Pacific frame.
  • The trilateral (Australia, Japan and the US) has been strengthened, making the linkage between the US–Japan and US–Australia alliances.
  • The Quad (Australia, India, Japan and the US) was reborn; the second Quad foreign ministers’ meeting happens today in Tokyo.
  • Australia pondered buying its new submarine from Japan as a crowning expression of the small ‘a’ alliance. As PM, Tony Abbott went close to delivering Option J for our ‘strong ally’ Japan, but the Canberra system and the Liberal Party jibed.
  • In 2014, Abe signed a free-trade agreement with Australia in Canberra. He was instrumental in saving the Trans-Pacific Partnership after US President Donald Trump pulled out—a TPP without the US could only exist with Japan at its heart. The Regional Comprehensive Economic Partnership is set to redraw the economic and strategic map of the Indo-Pacific.

Abe was Asia’s pre-eminent Trump whisperer, setting the model for lavishing The Donald with love and dealing with a US that’s less predictable and less reliable. Malcolm Turnbull boasted he was tougher than Abe and got a better result with Trump, but Abe showed the way. An Australian prime minister used a Japanese prime minister to shape his approach to a US president. Mark that another Abe first for Australia–Japan relations.


In discussing how prime ministers direct the future, turn to the different responses of John Howard and Kevin Rudd to a shape-shifting Japan.


Howard was an alliance enthusiast; Rudd, an alliance sceptic. The Oz political parties have been slow to reach consensus on the weight the strategic relationship with Japan can carry.


Back in 2006, one of the best in the business, Des Ball, rated Japan as Australia’s fourth most important security partner, saying Australia’s security cooperation had intensified and expanded to the point where Japan ranked behind only the US, UK and New Zealand. And Ball was writing before Abe really got going.


In launching the US–Australia–Japan trilateral and in building bilateral defence ties, Howard’s government took the lead and Japan warmed slowly. When Foreign Minister Alexander Downer first broached the trilateral with his Japanese counterpart, he was told Australia was too insignificant as a security player for Tokyo to bother with.


Equally, Canberra was eager to go further than Tokyo in the joint declaration on security cooperation that Howard and Abe signed in March 2007. Howard wanted a formal treaty; Japan thought a treaty too difficult, both politically and constitutionally.


Rudd shared Tokyo’s hesitation. As opposition leader, he said there should be no step beyond the 2007 security declaration towards a full Australia–Japan defence pact, arguing, ‘To do so at this stage may unnecessarily tie our security interests to the vicissitudes of an unknown security policy future in northeast Asia.’


Abe used his second go as prime minister to charge up the trilateral dynamic and resurrect the Quad. In creating Quad 2.0, Abe was ably assisted by China’s wolfishness.


The man who is credited with sinking Quad 1.0 still worries about the quasi-alliance. In his 2018 memoir, The PM years, Rudd attacks with this question:


[W]hy would Australia want to consign the future of its bilateral relationship with China to the future health of the China–Japan relationship, where there were centuries of mutual toxicity? For Australia to embroil itself in an emerging military alliance with Japan against China, which is what the quad in reality was, in our judgment was incompatible with our national interest.

Rudd’s question is good, but China’s shoving was as important as Abe’s embrace.


Australia’s small ‘a’ alliance doesn’t involve a treaty-level commitment like the US–Japan and US–Australia alliances, but it’s a relationship that mirrors those pacts, based on shared interests and growing military and intelligence cooperation. A fresh element—both complicated and contentious—is the idea of Japan joining the Five Eyes intelligence club.


China’s bullying has shown Australia that a quasi-alliance with Japan is more a necessity than an option. Abe’s personality was persuasive, but Beijing’s policies have been decisive.
 
Toisaalta ei niitä AESA-tutkia esimerkiksi Euroopassakaan koneissa paljon vielä ole. Ranskalla muutama uudempi Rafale ja sitten ne F-35:t mitä on tähän mennessä toimitettu. Eurofighteria valmistuu vieläkin MSA-tutkalla varustettuna...
En ole väittänyt, että Euroopassa olisi paljon 4+ -sukupolven koneita ;). Minusta tranche 2 Eurofighterit kuuluvat vahvasti samaan polveen kuin 4-generaatiota edustavat F-16 block 50/52, F-15E tai JAS-39C. Mikä siinä antaisi oikeutuksen "plussalle"? Paitsi se, että se on tuotannossa vastaavia amerikkalaisia koneita myöhemmin.
 
No ne sukupolvet 'plussineen' on tietysti pitkälti sellaista mainosmiesten ja höpöhöpö 'analystien' juttuja, mutta sanoisin että Rafale ja Eurofighter ovat kyllä edellä mainitsemiasi koneita sensorifuusion, ohjaamosuunnittelun ja omasuojan suhteen aivan selkeästi vaikkei tutkaa huomioitaisi mitenkään. Rafale ja Eurofighter voittivat Intiassa AESA-tutkilla varustetut jenkit (ja MiG-35:n johon myös tarjottiin AESA-tutkaa), ja Sveitsin vertailussa nähtiin miten JAS 39C pärjää (ei kovin hyvin). Siihen kisaan amerikkalaiset eivät kehdanneet edes lähteä.
 
Jep, ilmeisesti koneita ei vielä ole toimitettu. Aie vasta.
Onko tämä samanlainen diili kuin laajalti uutisoitu ja hehkutettu saudien asekauppa Venäjän kanssa. Koptereita piti olla tulossa useita nimikkeitä ja satoja kappaleita. Tankkeja ja it-ohjuksia ja ties vaikka mitä.

Toteutuivatko nuo kaupat joskus vai jäikö homma aikomisen tasolle?
 
Back
Top