Iso kuva

Minuteman

Eversti
Ukrainan kriisin oudot käänteet: Vieläkö Venäjä voi kiistää tämän?
14.2.2015 15:25 Linda Pelkonen



Ukrainan, Venäjän, Ranskan ja Saksan johtajat saivat torstaina pitkien neuvottelujen tuloksena sovittua tulitauosta Itä-Ukrainaan.

Neuvottelujen asetelma on varsin mielenkiintoinen.

Venäjän presidentti Vladimir Putin on koko Ukrainan kriisin ajan sanonut, ettei Venäjä ole osapuoli Ukrainan kriisissä, vaan kyse on Ukrainan sisäisestä konfliktista.

Miksi sitten Ukrainan presidentin Petro Poroshenkon kanssa tulitauosta neuvotteli Vladimir Putin, eikä kapinallisten johtaja?

Poroshenko kertoi torstaina kesken neuvottelujen, että sopua ei ole saatu Venäjän ”mahdottomien vaatimusten” takia. Jos Venäjä ei ole osapuoli Ukrainan kriisissä, niin miksi sillä sitten on jotain vaatimuksia, jotka estävät tulitauon?

Kysyin torstaina Maanpuolustuskorkeakoulun erikoistutkijalta Tommi Koivulalta, voiko Putin enää tämän jälkeen kieltää Venäjän osallisuutta kriisissä, kun hän on ollut neuvottelemassa tulitauosta.

– Se mitä nämä neuvottelut tavallaan tulee epäsuorasti osoittaneeksi, että Venäjän rooli tulee yhä näkyvämmäksi tässä tapahtumien taustavoimana, Koivula vastasi.

Koko haastattelun löydät täältä.

Joku voi tietysti viisastella, että samalla logiikalla myös neuvotteluihin osallistuneet Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Ranskan presidentti Francois Hollande olisivat osapuolia Ukrainan kriisissä, koska osallistuivat neuvotteluun. Merkelillä ja Hollandella ei kuitenkaan tietääkseni ollut neuvotteluissa sellaisia ”mahdottomia vaatimuksia” joihin Ukrainan olisi ollut vaikea myöntyä.

Jos Ukrainan tulitauon esteenä olivat Poroshenkon ja Putinin erimielisyydet neuvotteluissa, niin eikö tästä voisi tehdä aika selvän päätelmän siitä, ketkä ovat osapuolia konflitissa?

Viimeistään tämän jälkeen tuntuu oudolta enää kiistää Venäjän roolia asiassa.

Jos jollain on parempaa tietoa tai käsitystä asiasta, niin kertokaa ihmeessä.

Tulitauon on määrä astua voimaan sunnuntain vastaisena yönä. Poroshenko on kuitenkin epäileväinen, onnistuuko se. Hän syyttää Venäjää raskaiden aseiden käyttöönotosta tulitaukosopimuksesta huolimatta.

Mielenkiintoista keskustelua Venäjän ja lännen väleistä käytiin tänään lauantaina Ylen Ykkösaamussa, jossa presidentti Martti Ahtisaari oli vieraana.

Hänen mukaansa Venäjän väitteen, joiden mukaan länsi ja sotilasliitto Nato olisi levittäytyneet itään, eivät pidä paikkansa.

– Se, että Venäjä on jonkin aikaa yrittänyt pitää sellaista asennetta, että länsi ja Nato uhkaa Venäjää, mikä on täyttä roskaa. Se ei pidä paikkansa. Sekä EU, että Nato ovat päinvastoin etsineet kumppanuutta. Siltä pohjalta tätä toimintaa on harrastettu kylmän sodan jälkeisenä aikana, mutta Venäjä on kääntänyt sen tällaiseksi, Ahtisaari sanoi.
 

adam7

Respected Leader
Niin, mutta minkälaista henkilökuntaa? Millainen on arvoliberaalin sotilaan kunniakäsitys, onko sellaista ylipäätään olemassa? Minusta se liittyy testosteroniin, jonka myötä tulee parempi avaruudellinen hahmotuskyky, joka on tarvittu sodassa ruumiinkunnon ohella.
Rauhan aikana puhutaan PV:n henkilökunnasta.

Krriisiajan PV:n henkilökunta on ihan eri asia.

Olen vuosikausia kertonut, että miesten ja naisten ero on olemassa. Jos katsomme spatiaalista kykyä, on eroa jos on istunut 100 000 vuotta nuotiolla tai on jahdannut riistaa ja vielä löytänyt takaisin nuotiolle. Riemuni ei löytänyt rajaa kun joku pirun evoluutioantropologi kertoi saman jutun kehitysantropologan uusimpana keksintönä jokunen pävä sitten.

Isosta kuvasta saa parhaimmaan kuvan kun sotaharjoituksissa pioneerijoukkueen johtaja ilmoittautuu kertoen mikä o tehtävä, kuinka kauan vaikuttavat ja mitä joukoltasi odotetaan. Tähän lisätään vielä pst-joukkueen johtaja sekä tykistön tulenjohtue jotka tulevat tehtäviin. (Tosin uudessa zydeemissä tulenjohto (ja tykistö pstsljoona/taisteluosastotasolla) ovat orgaanisia, joka on parempaa).

Mikään ei ole hienompaa kuin että palaset tipahtavat paikalleen ja porukka osaa tehtävänsä.

Siinä isoa kuvaa..
 

Paavo

Luutnantti
E r i t t ä i n h y v ä pääkirjoitus The Economistissa, löytyy netistäkin.

http://www.economist.com/news/leaders/21643189-ukraine-suffers-it-time-recognise-gravity-russian-threatand-counter

Otin vapauden lihavointiin. Mielestäni olennaisimmat jutut tekstin loppupuolella.

Putin’s war on the West
As Ukraine suffers, it is time to recognise the gravity of the Russian threat—and to counter it


HE IS ridiculed for his mendacity and ostracised by his peers. He presides over a free-falling currency and a rapidly shrinking economy. International sanctions stop his kleptocratic friends from holidaying in their ill-gotten Mediterranean villas. Judged against the objectives Vladimir Putin purported to set on inheriting Russia’s presidency 15 years ago—prosperity, the rule of law, westward integration—regarding him as a success might seem bleakly comical.
But those are no longer his goals, if they ever really were. Look at the world from his perspective, and Mr Putin is winning. For all his enemies’ machinations, he remains the Kremlin’s undisputed master. He has a throttlehold on Ukraine, a grip this week’s brittle agreement in Minsk has not eased. Domesticating Ukraine through his routine tactics of threats and bribery was his first preference, but the invasion has had side benefits. It has demonstrated the costs of insubordination to Russians; and, since he thinks Ukraine’s government is merely a puppet of the West (the supposed will of its people being, to his ultracynical mind, merely a cover for Western intrigues), the conflict has usefully shown who is boss in Russia’s backyard. Best of all, it has sown discord among Mr Putin’s adversaries: among Europeans, and between them and America.
His overarching aim is to divide and neuter that alliance, fracture its collective approach to security, and resist and roll back its advances. From his tantrums over the Middle East to his invasion of Georgia and multiple misadventures in Ukraine, Mr Putin has sometimes seemed to stumble into accidental disputes with the West, driven by a paranoid fear of encirclement. In hindsight it seems that, given his outlook, confrontation may have been inevitable. Either way, the contest he insists on can no longer be dodged. It did not begin in poor Ukraine and will not end there. Prevailing will require far more resolve than Western leaders have so far mustered.

What the Kremlin wants
Last year Mr Putin lopped off Crimea, redrawing Europe’s map by force. The war he hallucinated into reality in eastern Ukraine has killed thousands. Even if the ceasefire scheduled for February 15th holds (unlikely, on past form), he seems certain to get what he wants there: a wretched little quasi-state in the Donbas, which he can use to stall and warp Ukraine’s development. Yet these incursions are only his latest bid to bludgeon former Soviet states into submission, whether through energy blackmail, trade embargoes or war. For Mr Putin the only good neighbour is a weak one; vassals are better than allies. Only the wilfully blind would think his revanchism has been sated. Sooner or later it may encompass the Baltic states—members of both the European Union and NATO, and home to Russian minorities of the kind he pledges to “protect”.

The EU and NATO are Mr Putin’s ultimate targets. To him, Western institutions and values are more threatening than armies. He wants to halt their spread, corrode them from within and, at least on the West’s fragile periphery, supplant them with his own model of governance. In that model, nation-states trump alliances, states are dominated by elites, and those elites can be bought. Here, too, he has enjoyed some success. From France to Greece to Hungary he is cultivating parties on Europe’s far right and left: anyone who might lobby for Russian interests in the EU, or even help to prise the union apart. The biggest target is NATO’s commitment to mutual self-defence. Discredit that—by, for example, staging a pro-Russian uprising in Estonia or Latvia, which other NATO members decline to help quell—and the alliance crumbles.

Mr Putin’s stranglehold on his own country means he has time and freedom for this campaign. As he has amply demonstrated, he has no qualms about sacrificing Russians’ well-being to satisfy his coterie’s greed or to further his geopolitical schemes. He persecutes those who protest. And in the echo chamber his propaganda creates, the nationalism he peddles as a consolation for domestic woes is flourishing.

What is to be done?
The first task for the West is to recognise the problem. Barack Obama has blithely regarded Russia as an awkward regional power, prone to post-imperial spasms but essentially declining. Historians will be amazed that, with Ukraine aflame, the West was still debating whether to eject Russia from the G8. To paraphrase Trotsky, Western leaders may not have been interested in Mr Putin, but Mr Putin was interested in them.

The next step is to craft a response as supple as the onslaught. Part of the trouble is that Mr Putin plays by different rules; indeed, for him, there are no inviolable rules, nor universal values, nor even cast-iron facts (such as who shot down flight MH17). There are only interests. His Russia has graduated from harassing ambassadors and assassinating critics to invasions. This is one of his assets: a readiness to stoop to methods the West cannot emulate without sullying itself.

The current version of this quandary is whether, if the latest ceasefire fails, to arm Ukraine. Proponents think defensive weapons would inflict a cost on Mr Putin for fighting on. But anyone who doubts his tolerance of mass casualties should recall his war in Chechnya. If arms really are to deter him, the West must be united and ready to match his inevitable escalation with still more powerful weapons (along, eventually, with personnel to operate them). Yet the alliance is split over the idea. Mr Putin portrays the war as a Western provocation: arming Ukraine would turn that from fantasy to something like fact, while letting him expose the limits of Western unity and its lack of resolve—prizes he cherishes. If fresh Russian aggression galvanises the alliance, arming Ukraine will become a more potent threat. Until that point, it would backfire.
A better strategy is to eschew his methods and rely on an asset that he, in turn, cannot match: a way of life that people covet. If that seems wishy-washy beside his tanks, remember that the crisis began with Ukrainians’ desire to tilt towards the EU—and Mr Putin’s determination to stop them. Better than arms, the West must urgently give Ukraine as much aid as it needs to build a state and realise that dream (and as much advice as it takes to ensure the cash is not misspent or stolen). The IMF deal announced on February 12th should be only a start. Mr Putin wants Ukraine to be a lesson in the perils of leaning West. It should instead be an exemplar of the rewards.

Just as urgently, those former Soviet countries that have joined Western institutions must be buttressed and reassured. If the case for sending arms to the Donbas is doubtful, that for basing NATO troops in the Baltics is overwhelming, however loudly Mr Putin squeals. Western leaders must make it clear, to him and their own people, that they will defend their allies, and the alliance—even if the struggle is covert and murky.

And it isn’t only its allies who appreciate the West’s virtues. So do many Russians, including shameless Putinists who denounce the West’s decadence but exploit its schools and stockmarkets. It is long past time for every Russian parliamentarian and senior official to join the sanctions list. Far from being relaxed as, after Minsk, fellow-travellers may suggest, sanctions must be tightened—and sanctions-busting curtailed. In the end, they will prove a stronger lever than weapons.
At the same time, the West should use every available means to help ordinary Russians, including Russian-sympathisers in the Baltics and Ukraine, learn the bloody, venal truth about Mr Putin. It should let them know that Russia, a great nation dragged down a terrible path, will be embraced when it has rulers who treat the world, and their own people, with respect not contempt, however long that takes.
 

V. Levola

Kapteeni
Yhdysvaltalainen tiedusteluyhtio Strategic Forecasting, Inc. on julkaissut maailmanpoliittisen ennusteen vuosille 2015-2025.

https://www.stratfor.com/forecast/decade-forecast-2015-2025

http://fi.wikipedia.org/wiki/Stratfor

Koko raportti on lukemisen arvoinen, mutta laitan oheen muutaman lainauksen. Palstalaisia saattaa erityisesti kiinnostaa, mitä niissä kirjoitetaan Euroopan ja Venäjän tulevaisuudennäkymistä. Vahvennukset allekirjoittaneen.

Euroopasta:

"Nationalism has already risen significantly. Compounding this is the Ukrainian crisis and Eastern European countries' focus on the perceived threat from Russia."
---
"Considered with the rise of Euroskeptic parties on the right and left, the growing delegitimation of mainstream parties and the surging popularity of separatist parties within European countries, the fragmentation and nationalism that we forecast in 2005, and before, is clearly evident."
---
These trends will continue. The European Union might survive in some sense, but European economic, political and military relations will be governed primarily by bilateral or limited multilateral relationships that will be small in scope and not binding."
---
"As Germany undergoes wrenching shifts in economy and population, Poland will diversify its own trade relationships to emerge as the dominant power on the strategic Northern European Plain. Moreover, we expect Poland to be the leader of an anti-Russia coalition that would, significantly, include Romania during the first half of this decade."


Venäjällä Moskovan keskusjohdon ote heikkenee:

"It is unlikely that the Russian Federation will survive in its current form."
---
"As the economy falters, so does the FSB's strength. Without the FSB inspiring genuine terror, the fragmentation of the Russian Federation will not be preventable."
---
"To Russia's west, Poland, Hungary and Romania will seek to recover regions lost to the Russians at various points. They will work to bring Belarus and Ukraine into this fold. In the south, the Russians' ability to continue controlling the North Caucasus will evaporate, and Central Asia will destabilize. In the northwest, the Karelian region will seek to rejoin Finland."


Suomen liittoitumiskeskustelun kannalta seuraava kappale on huomionarvoinen:

"Though we forecast the decline of Russia, Russia poses danger in the short term, particularly with its back against the wall economically. Moreover, whatever we forecast, the United States cannot be certain that Russia will decline and indeed, if it launches a successful expansionary policy (politically, economically or militarily), it may not decline. Therefore, the United States will take measures according to its imperative. It will try to build an alliance system outside of NATO, from the Baltics to Bulgaria, encompassing as many nations as possible."

Edit: lienee selvää, että kehoitan suhtautumaan tähänkin raporttiin kriittisesti. Stratforia on nimitetty joskus "Varjo-CIA:ksi", mutta se taitaa olla liitoittelua. On kuitenkin mielenkiintoista pohtia, miksi raportissa otetaan esille tuollaisia seikkoja: onko kyseessä jokinsortin koepallo? Eteenkin kohdissa joissa käsitellään Puolan kasvavaa roolia Euroopassa ja tuota mahdollista NATO:n ulkopuolista puolustusliittoumaa.
 
Viimeksi muokattu:

V. Levola

Kapteeni
Ryssä miehittää pikkusen enemmän kuin pelkästään Karjalaa. Ja ne kuuluu myös Suomelle. :mad:

Olikohan se todellakin presidentti Koivisto, joka sanoi ettei huolisi Karjalaa takaisin, vaikka sitä hopealautasella tarjottaisiin?

Kuten Stratforin raportissa sanotaan, mikäli Venäjä onnistuu uudessa ekspansiopolitiikassaan (olkoon se luonteeltaan poliittinen, taloudellinen tahi sotilaallinen), se ei välttämättä heikkene. Erityisen mielenkiintoisena pidän raportissa olevia mainintoja Puolan ja Yhdysvaltojen välisen strategisen kumppanuussuhteen vahvistamisesta, sekä ajatusta luoda uusi uusi, NATO:sta riippumaton (sotilas)liittouma, joka ulottuisi Baltiasta Bulgariaan. Millaiseenkohan väliin Suomi asettuisi tuossa kuviossa?

Kaikkia ennusteita lukiessani pidän kuitenkin aina mielessäni englantilaisrunoilija William Blaken sanat:

"Jokainen vilpitön ihminen on Profeetta; hän ilmaisee mielipiteensä sekä julkisista, että yksityisistä asioista. Näin: jos jatkatte Tuolla tapaa, on tulos oleva Tuollainen. Hän ei koskaan sano, että niin ja niin on käyvä, teittepä mitä tahdoitte. Profeetta on Näkijä, ei mielivaltainen Diktaattori." (suom. Tuomas Anhava)
 

aj77

Respected Leader
Ryssä miehittää pikkusen enemmän kuin pelkästään Karjalaa. Ja ne kuuluu myös Suomelle. :mad:

Tuohan on hurjaa. Foliohattu päähän,ja miettimään mistä tälläiset arviot tulevat. Aikooko Cia houkutella satatuhatta karjalla asuvaa kaduille vaatimaan suomeen liittymistä? Vai onko tämä vain jenkkiyhtiön tietämättömyyttä ja tyypillistä habitusta. On kuitenkin merkillinen uutinen.
 

V. Levola

Kapteeni
Tuohan on hurjaa. Foliohattu päähän,ja miettimään mistä tälläiset arviot tulevat. Aikooko Cia houkutella satatuhatta karjalla asuvaa kaduille vaatimaan suomeen liittymistä? Vai onko tämä vain jenkkiyhtiön tietämättömyyttä ja tyypillistä habitusta. On kuitenkin merkillinen uutinen.
Erikoiselta se minustakin kuulostaa, mutta olisiko taustalla kuitenkin ajatus siitä, että mikäli Venäjän keskushallinto heikkenee, ei sillä riitä varoja kehittää syrjäseutujen (kuten Karjalan tasavallan) infraa tai palveluja, joten asukkaat kääntyvät muiden tahojen puoleen. Suomella on tunnetusti ollut erilaisia yhteistyöhankkeita Karjalassa. Sattumaa tai ei, Suomi lopetti kansalaisjärjestöjen yhteistyön rahoittamisen, kun Venäjällä tuli voimaan ns. "agenttilaki".

http://yle.fi/uutiset/demokratiasta_ja_ihmisoikeuksista_vaietaan_eun_suomen_ja_venajan_uusissa_rajayhteistyoohjelmissa/7816525
 
Top