Jatkosotaan liittyvää
- Viestiketjun aloittaja Vonka
- Aloitus PVM
Ei tässä keskustelussa liene tarkoitus tuomita. Sota- ja siviilivankien olot nyt vaan aiheuttivat melkoisen kuolleisuuden, ei siitä päästä mihinkään. Eikä -keskustelussa- ole mitään tolkkua, jos vastineeksi juoksutetaan Birkenau ja Uraanikaivosleiri 12.
Ja vakoilua harjoittivat myös ne, joilla oli oikeanvärinen lupalappu kuljeksia ja olla töissä. Yhteistoiminta partisaanien kanssa oli selviö ja ainakin Rajajääkäripataljoonissa tämä seikka tunnettiin. Ideologiselta pohjalta ponnistettu ihmisten jakaminen kielen tai hämärän kansallisuuskäsitteen onnettomilta käsivaroilta tuotti itseasiassa -huonomman- tilanteen kuin oli edes osattu luulokuvitella. Sikäläisen naisväen kanssa samoilla olkipatjoilla maanneet sotilaat lörpöttelivät aivan liikaa ja siitä tuli maksettavaksi myös hintaa. Ikiaikainen kuvio, joka on liittynyt aina sodankäyntiin kuin räkä nenään.
Anekdoottina mainitsen muutamia asioita ilman lähteitä tosin:
kun uudet lumipuvut lähtivät pataljoonalle ja samalla huolto aloitti myös sissimuonapakkausten jakamisen siepattiin radiosanomia, jotka seikkaperäisesti ja tarkasti kertoivat määrät ja laadut siitä materiaalista, joka oli liikkeellä kohti pataljoonan joukkoja. Kun varastolta lähti suksitervaa samaan aikaan ja patruunatäydennykset tieto siitä kulki itään. Ei tarvinnut olla mikään Älyn Jätti, kun tajusi idässä, että mitä se tsuhna oikein puuhaa....on tsuhna lähdössä hiihtoretkelle....minne mahtavat hiihdellä? Samoin tieto kulki lomakierrosta, päällikkötason henkilöistä, komentajista, ruoan määrästä, varastoista, joukkojen mielialoista, kurista, harjoituksista, rakenteista, vartioinnista, partioista ei kenenkään maalle.....
Ideologisen pohjavireen tuottama jako ei toiminut absoluuttisesti, se on selvää. Mutta sillä mentiin....
Tottahan se on, että 110 000 sota- ja internointivankia oli liikaa Suomen huoltokyvylle. Ja siihen päälle vapaaksi jääneen miehitetyn alueen väestö.
Mutta en ole oikein mistään lukenut rasitteen määrästä. Huollon ongelmien ratkaisu mahdollisuuksista jne.
Tuo Siwa kommentti oli suoraan heitto edellisen kirjoittajan haaveisiin maitohuollosta leiriin. Veikkaan ettei kovin helposti järjestettävä asia sen ajan logistiikalla.
Pihkakoski
Ylipäällikkö
Dehumanisointi on tunnetusti kovin vaikeaa, vanki/vangittu -akselilla, mikäli alisteisessa asemassa olevan inhimillistä kontaktipintaa syntyy vangitsijaan ns. luonnollisella tavalla. Vaikkapa "yhdessä työtä tekemällä", vaikkakin pakotetusti. "Vaarana" on nähdä toinen kanssavaeltaja juuri niin vähäisenä kappaleena tässä isojen rattaiden liikkeessä, kuin itsekin on.
Tämänhän kansallissosialismi lähes taiteen asteelle kehitti. Dehumanisoinnin. Lähtien siitä, että inhimillisten tunteiden kokeminen vangittuja kohtaan, riippuu myös alitajuisesti koetusta estetiikasta tai oikeammin sen puutteesta. Tämä toki valtaisan läpitunkevaan propagandaa yhdistettynä.
Monasti pohtinut yhtenäisyyden nousua Suomessa, vuoden 1918 kaksiajaon ja laajojen raakuksien jälkeen.
Pihkakoski
Ylipäällikkö
Tuon viimeisen lauseen allekirjoitan täysin. Ehkä tietty puhdistautuminen - oman kansakunnan kipukohdat raa´an rehellisesti läpikäyden toimiva prosessi, myös hieman inhimillisempään suuntaan kansakuntia liikuttaisi.
Tai tekisi propagandan käytön politiikassa vihan loppumattomana lähteenä hitusen haastavammaksi toteuttaa.
No ei tietenkään. Ja kun todellisuutta oli se, että joukoillekin ajettiin kuorma-autoilla syksyllä - 41 jäätyneitä perunoita ja nauriita, niin maidon kuljettaminen olisi ollutkin toinen temppu. Karjatalous vallatulla alueella oli jo valmiiksi heikoilla kantimilla ja melkoinen määrä lehmiä ja kaikki hevoset olivat jo puna-armeijan evakuoimia....tosin sillä perivenäläisellä tehokkuudella.
Ja kaventuva maitotuotanto oli tottakai juotettava omille pilteille, ei siinä muuta sanan paikkaa.
No ei tietenkään. Ja kun todellisuutta oli se, että joukoillekin ajettiin kuorma-autoilla syksyllä - 41 jäätyneitä perunoita ja nauriita, niin maidon kuljettaminen olisi ollutkin toinen temppu. Karjatalous vallatulla alueella oli jo valmiiksi heikoilla kantimilla ja melkoinen määrä lehmiä ja kaikki hevoset olivat jo puna-armeijan evakuoimia....tosin sillä perivenäläisellä tehokkuudella.
Kokeilin nopeasti googlata vallatun alueen väestömäärän. En löytänyt mitään.
Kokeilin googlata paikallisen alueen bkt:n. En löytönyt mitään.
Miten lie kolhoosit toimineet 1941-44
Vallatulla alueella? Ei tainneet olla muodissa tuohon aikaan.
Voisin veikata että Puna-Armeija vei hevoset, traktorit, karjan ja siemenviljan.
Mutta tuskin olivat muodissa
Erkki
Ylipäällikkö
Venäläisten tiedustelussa oli toisaalta myös yllättäviä reikiä. Tuossa Veriginin kirjassa mainitaan esimerkiksi hanke Itä-Karjalan sotilashallinnon komentajan, kenraalimajuri Arajuuren surmaamiseksi. Käsky tästä annettiin tietämättä että komentaja oli vaihtunut jo lähes vuotta aiemmin. Samoin Päämajan kaukopartio-osastojen organisaatio ja toiminta näyttävät pysyneen melko hämärinä. Siviiliväestön suhtautumista valiteltiin kovin yhteistyöhaluttomaksi aina vuoteen -43 asti, jolloin sodan lopputulos alkoi vasta olla rahvaankin pääteltävissä.
Varmasti suomalaiset pystyivät myös hämäämään ja petkuttamaan. Suomalaiset eivät olleet passiivisia mitä tulee hämäämiseen ja väärän tiedon syöttämiseen. Ylimmän henkilöstön suojaamiseen saatettiin käyttää myös keinoja, joista ei ole paljon ääntä pidetty, eikä niistä keinoista saisi oikein glorifioituja myyttejäkään rakennettua. Tämä on henkilökohtaista arviointia, joka perustuu tiettyihin yksityiskohtiin mm. partisaaniväijytyksiin liittyen eli pienintäkään todistetta väitteelleni tai arvailulleni ei ole.
Miten vähän perus kaukopartiosoturi tiesikään sodan aikana oman yksikkönsä rakenteesta tai edes sen tehtävistä? Veikkaan, että vähän. Vangiksi jäänyt sotilas tai lomalla väärässä seurassa suutaan soittanut sankari ei saanut aikaan suurta vahinkoa. Minkä verran juopuneet lomalaiset saivat sitten -seuraa-....juoma- tai petisellaista, sitä en tiedä, mutta jonkin verran varmasti.
Erkki
Ylipäällikkö
Ei tule mieleen yhtään attentaattia suomalaista johtohenkilöä kohtaan. Saksalaisten miehitysalueella neuvostoagentit saivat kyllä hengiltä monia kenraalitason heppuleita.
Er.P 4 onnistui ilmeisen hyvin valikoimaan myös palveluksessaan olleet neuvostokansalaiset, koska tiettävästi joukossa ei ollut juurikaan vihollisen agentteja. Tukikohdissa työskentelevät siviilitkin oli hyvin eristetty muusta väestöstä. Os. Kuismasen tukikohtaa Kossalmella evakuoitaessa kesällä -44 sattui paha moka, kun papereita poltettaessa palamatta jäi osia henkilöstöluetteloista, joista venäläiset saivat selville Kuismasessa palvelleita kansalaisiaan, josta heille tietysti koitui ikävät seuraukset.
Todennäköisesti näin. Asiamieslinjalta löytyi sitten kyllä kaksois- ja jopa kolmoisvekkuleita. Asiamiestoimintaa on valotettu julkisuudessa vähän ja tietysti ymmärrettävistä syistä. Yhtään kaukopartikirjaakaan ei olla käsittääkseni aiheen ympäriltä laadittu. Vihjeitä ja viitteitä asiasta on, kun osaa niitä hoksata. Ja aika hyvin on vaiettu monesta asiamiehestä, jotka ovat vaikuttaneet Suomessa koko sotaa edeltävän ajan ja sodankin ajan.
Kyllä, ja menihän niitä agentteja, pitkälti entisiä kaukopartiomiehiä, itärajan taakse tiedustelemaan, Ameriikan laskuun, pitkälle 50-luvulle ja ehkä vielä 60-luvullekin asti. Kaikki eivät palanneet, vaan hävisivät jäljettömiin. Toivottavasti jostain vielä löytyy muistelmia heiltä, jotka palasivat.
Erkki
Ylipäällikkö
Joo. Venäläiset ovat pitäneet menestyksenä varsinkin Petroskoin tiedustelukoulun asiamiesten soluttamista.
Äyräpäästä löytynyt kolmen tyrjän rykmenttiin (JR 7) kuuluneen sankarivainajan jäänteet, parin kymmenen jäänteiden pääsyä viimeiseen leposijaan kotimaan multiin odotetaan.
www.is.fi
Venäläinen sotavainajien etsintäryhmä Karjalan valli on löytänyt Karjalan kannakselta Äyräpään harjulta kolme 83 vuotta kateissa ollutta suomalaista sankarivainajaa, jotka olivat kotoisin samasta pitäjästä.
Karjalan vallissa on mukana pietarilaisia sota-arkeologeja.
Vainajat löydettiin kranaatin räjähdyksen synnyttämästä kuopasta, jonka pohjalla kasvoi iso koivu. Sen juurakko oli jo osaksi ottanut suojiinsa kaatuneet.
Karjalan valli kuvailee Facebook-sivuillaan tapahtumia helteisenä etsintäpäivänä keskellä lähes sietämätöntä määrää paarmoja ja hyttysiä. Ilman paarmoja ja hyttysiä löytö olisi kuitenkin saattanut jäädä tekemättä.
Etsinnät oli tuona aamuna keskitetty paikkaan, josta oli tiedossa aikaisempia löytöjä. Siellä kului puolitoista tuntia eikä löytynyt kuin venäläisestä maataistelukoneesta peräisin ollut hylsy ja suomalaisen konepistoolin lipas.
Yksi etsijöistä lähti tuuliselle harjulle, jossa arveli hyttysistä ja paarmoista olevan vähemmän kiusaa. Meni vain 20 minuuttia kun hän palasi ja kertoi isosta matalasta kranaattikuopassa, jonka pohjalla sanoi olevan luita.
Metallinpaljastin antoi yksittäisiä piippauksia, ei mitään isoa hälytystä.
Alettiin varovasti kaivaa, ja 20 sentin syvyydestä löytyi sääriluu, sitten toinen ja vielä kolmaskin. Nyt oli jo varmaa, että vainajia oli useampia.
Kaivamista vaikeutti ja hidasti koivun juuristo, joka oli ehtinyt osin kietoutua vainajien jäännösten ympärille. Lapion lisäksi tarvittiin retkisahaa ja pientä kirvestä.
Vähitellen näkyviin tulivat luurangot ja kolme pääkalloa.
Kahden vainajista tuntolevyt löytyivät helposti, ja lopulta löytyi kolmaskin. Tuntolevyjen numerot olivat hyvin lähellä toisiaan, mikä antoi aiheen aavistella yhteistä kotitaustaa.
Pienimmän ja suurimman järjestysnumeron väliin jäi vain 20 numeroa.
Yhden vainajista oli ilmeisesti surmannut ohimoon osunut sirpale. Etsijät pitävät mahdollisena, että sama kranaatti on ollut kaikkien kohtalona.
Sitä ennen oli taisteltu.
Kuopasta löytyi luurankojen ja tuntolevyjen lisäksi suomalaisia kiväärinpatruunoita ja Browning-pistoolin patruunoita. Sekä nappeja ja muutama kolikko.
Tuntolevyjen numeroiden antama osviitta vahvistui, kun etsijät pääsivät maastosta tietokantojen äärelle. Kaikki kolme vainajaa olivat kotoisin samasta pitäjästä.
He olivat sotineet Talvisodassa samassa divisioonassa ja lähteneet Jatkosotaan samassa JR 7:n eli Tyrjän rykmentin komppaniassa.
Ja kun heidän sotatiensä päättyi lähes päivälleen 77 vuotta sitten Äyräpään harjun sillanpääasemassa, he palvelivat samassa JR 7:n pataljoonassa.
Vainajien kantakortteihin on katoamispäiväksi merkitty 5.. heinäkuuta.
Heidän kuolinilmoituksissaan kaatumispäivä on 4. heinäkuuta.
Karjalan vallin etsintöjen johtaja Vjatsheslav Skokov sanoo, ettei voi kertoa vielä, mistä pitäjästä miehet olivat kotoisin.
–Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys on ensin yhteydessä heidän sukulaisiinsa.
–Länsi-Suomesta, Skokov määrittelee tässä vaiheessa.
Puna-armeijan suurhyökkäys oli kesäkuussa 1944 edennyt vauhdilla läpi Kannaksen. Keski-Kannaksella suomalaiset puolustivat heinäkuun alussa Vuoksen etelärannalla Vuosalmen sillanpääasemaa, jota hallitsi Äyräpään harju.
Siitä käytetään myös nimitystä Äyräpään sillanpääasema. Harjulla ja Äyräpään kirkonmäellä käytiin ankaria taisteluita jo talvisodassa.
Vainajien todennäköinen kaatumispäivä 4. heinäkuuta oli paha päivä sillanpääasemassa. Aamuyöllä alkoi puna-armeijan tykistövalmistelu, ja kohta myös pommikoneet ja maataistelukoneet tukivat panssarivaunujen ja jalkaväen hyökkäystä.
Venäläiset kärkijoukot saavuttivat kilometrin levyisen kaistan Vuoksen rannalta, mutta puoleen päivään mennessä JR 7 sai vallattua menetetyt asemat takaisin.
Venäläiset yrittivät päivän aikana vielä kahdesti uudelleen.
Sillanpäätä puolustaneen 2. divisioonan komentaja, kenraalimajuri Armas-Eino Martola ehti raskaiden tappioiden vuoksi antaa käskyn luopua sillanpääasemasta, mutta perui sen. JR 7:ää komensi myöhempi jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth.
Sillanpääaseman puolustamisessa kunnostautuivat rykmentin toista pataljoonaa komentaneen kapteeni Aimo Raassinan johtamat miehet.
Lempinimen Tyrjän rykmentti keksi JR 7:n valistusupseeri, kansanrunouden tutkija ja myöhempi akateemikko Matti Kuusi.
Rykmentti oli lähtenyt jatkosotaan hyökkäämällä 30. kesäkuuta 1941 rajan taakse jääneeseen Parikkalan Tyrjän kylään. Varsinainen Tyrjän taistelu käytiin ja läpimurto saavutettiin vasta 31. heinäkuuta – 4. elokuuta 1941.
Kolme kesää myöhemmin JR 7 puolusti Vuosalmessa Äyräpään sillanpäätä. Nyt löytyneet miehet olivat tehneet pitkän matkan, ei ehkä kilometreissä, mutta ihmiselämässä, jonka pituus on aina rajallinen.
5. heinäkuuta puna-armeijan tykistö jauhoi Äyräpään sillanpäätä koko päivän, ja vasta illalla alkoi hyökkäys, jossa oli jälleen mukana panssarivaunuja.
Tämä oli se päivä, jolloin miehet kirjattiin kadonneiksi.
Suomalaisjoukoissa (ErP 25) esiintyi pakokauhua, ja jälleen venäläiset pääsivät Vuoksen rantaan. Vastarinta harjulla jatkui silti. Vasta illalla 7. heinäkuuta taistelu sillanpäästä oli ohi, ja viimeisetkin suomalaiset vetäytyivät Vuoksen yli, sen turvallisemmalle puolelle.
Kaikkia kaatuneita ei pystytty evakuoimaan taistelun kaoottisina päivinä.
Venäläiset tulivat pian perässä ja saavuttivat oman vastakkaisen Vuosalmen sillanpäänsä, mutta sen jälkeen rintama pysähtyi ja torjuntataistelu oli päättynyt torjuntavoittoon.
Miestappiot olivat suuret.
Kolme silloin kadoksiin jäänyttä sankarivainajaa pääsee nyt pitkäaikaiseksi leposijakseen jääneen kranaattikuopan kasvattaman Karjalan koivun alta länsisuomalaisen kotipitäjänsä kirkkomaan multiin.
Sinne, mistä matka alkoi.
Moni muu on vielä kadoksissa – mutta etsinnät jatkuvat vapaaehtoisvoimin kaiken aikaa. Kun IS tavoitti lauantaina puhelimella Skokovin, tämä oli jälleen Äyräpäässä, etsimässä.
Karjalan valli kertoo sillä olevan nyt hallussaan yhteensä 18 suomalaisen sankarivainajan jäännökset. Tavanomainen luovuttaminen Suomeen on viivästynyt, koska vallitsevassa koronatilanteessa raja on ollut kiinni eikä suomalainen Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ole päässyt hakemaan vainajia kotiin.
Tiettävästi toisilla venäläisillä etsintäryhmillä on Pietarissa ja Itä-Karjalassa suomalaisia vainajia odottamassa noin 20.
Skokov toivoo ”ratkaisun löytyvän”.
Kolme saman pitäjän miestä katosi Äyräpään tulihelvetissä heinäkuussa 1944 – nyt vihdoin heidän kohtalonsa selvisi
Tuntolevyjen numerot olivat aivan lähellä toisiaan. Yhteinen sotatie päättyi sillanpääaseman kranaattikuoppaan 77 vuotta sitten.
www.is.fi
Kolme saman pitäjän miestä katosi Äyräpään tulihelvetissä heinäkuussa 1944 – nyt vihdoin heidän kohtalonsa selvisi
Tuntolevyjen numerot olivat aivan lähellä toisiaan. Yhteinen sotatie päättyi sillanpääaseman kranaattikuoppaan 77 vuotta sitten.Venäläinen sotavainajien etsintäryhmä Karjalan valli on löytänyt Karjalan kannakselta Äyräpään harjulta kolme 83 vuotta kateissa ollutta suomalaista sankarivainajaa, jotka olivat kotoisin samasta pitäjästä.
Karjalan vallissa on mukana pietarilaisia sota-arkeologeja.
Vainajat löydettiin kranaatin räjähdyksen synnyttämästä kuopasta, jonka pohjalla kasvoi iso koivu. Sen juurakko oli jo osaksi ottanut suojiinsa kaatuneet.
Karjalan valli kuvailee Facebook-sivuillaan tapahtumia helteisenä etsintäpäivänä keskellä lähes sietämätöntä määrää paarmoja ja hyttysiä. Ilman paarmoja ja hyttysiä löytö olisi kuitenkin saattanut jäädä tekemättä.
Etsinnät oli tuona aamuna keskitetty paikkaan, josta oli tiedossa aikaisempia löytöjä. Siellä kului puolitoista tuntia eikä löytynyt kuin venäläisestä maataistelukoneesta peräisin ollut hylsy ja suomalaisen konepistoolin lipas.
Yksi etsijöistä lähti tuuliselle harjulle, jossa arveli hyttysistä ja paarmoista olevan vähemmän kiusaa. Meni vain 20 minuuttia kun hän palasi ja kertoi isosta matalasta kranaattikuopassa, jonka pohjalla sanoi olevan luita.
Metallinpaljastin antoi yksittäisiä piippauksia, ei mitään isoa hälytystä.
Alettiin varovasti kaivaa, ja 20 sentin syvyydestä löytyi sääriluu, sitten toinen ja vielä kolmaskin. Nyt oli jo varmaa, että vainajia oli useampia.
Kaivamista vaikeutti ja hidasti koivun juuristo, joka oli ehtinyt osin kietoutua vainajien jäännösten ympärille. Lapion lisäksi tarvittiin retkisahaa ja pientä kirvestä.
Vähitellen näkyviin tulivat luurangot ja kolme pääkalloa.
Kahden vainajista tuntolevyt löytyivät helposti, ja lopulta löytyi kolmaskin. Tuntolevyjen numerot olivat hyvin lähellä toisiaan, mikä antoi aiheen aavistella yhteistä kotitaustaa.
Pienimmän ja suurimman järjestysnumeron väliin jäi vain 20 numeroa.
Yhden vainajista oli ilmeisesti surmannut ohimoon osunut sirpale. Etsijät pitävät mahdollisena, että sama kranaatti on ollut kaikkien kohtalona.
Sitä ennen oli taisteltu.
Kuopasta löytyi luurankojen ja tuntolevyjen lisäksi suomalaisia kiväärinpatruunoita ja Browning-pistoolin patruunoita. Sekä nappeja ja muutama kolikko.
Tuntolevyjen numeroiden antama osviitta vahvistui, kun etsijät pääsivät maastosta tietokantojen äärelle. Kaikki kolme vainajaa olivat kotoisin samasta pitäjästä.
He olivat sotineet Talvisodassa samassa divisioonassa ja lähteneet Jatkosotaan samassa JR 7:n eli Tyrjän rykmentin komppaniassa.
Ja kun heidän sotatiensä päättyi lähes päivälleen 77 vuotta sitten Äyräpään harjun sillanpääasemassa, he palvelivat samassa JR 7:n pataljoonassa.
Vainajien kantakortteihin on katoamispäiväksi merkitty 5.. heinäkuuta.
Heidän kuolinilmoituksissaan kaatumispäivä on 4. heinäkuuta.
Karjalan vallin etsintöjen johtaja Vjatsheslav Skokov sanoo, ettei voi kertoa vielä, mistä pitäjästä miehet olivat kotoisin.
–Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys on ensin yhteydessä heidän sukulaisiinsa.
–Länsi-Suomesta, Skokov määrittelee tässä vaiheessa.
Puna-armeijan suurhyökkäys oli kesäkuussa 1944 edennyt vauhdilla läpi Kannaksen. Keski-Kannaksella suomalaiset puolustivat heinäkuun alussa Vuoksen etelärannalla Vuosalmen sillanpääasemaa, jota hallitsi Äyräpään harju.
Siitä käytetään myös nimitystä Äyräpään sillanpääasema. Harjulla ja Äyräpään kirkonmäellä käytiin ankaria taisteluita jo talvisodassa.
Vainajien todennäköinen kaatumispäivä 4. heinäkuuta oli paha päivä sillanpääasemassa. Aamuyöllä alkoi puna-armeijan tykistövalmistelu, ja kohta myös pommikoneet ja maataistelukoneet tukivat panssarivaunujen ja jalkaväen hyökkäystä.
Venäläiset kärkijoukot saavuttivat kilometrin levyisen kaistan Vuoksen rannalta, mutta puoleen päivään mennessä JR 7 sai vallattua menetetyt asemat takaisin.
Venäläiset yrittivät päivän aikana vielä kahdesti uudelleen.
Sillanpäätä puolustaneen 2. divisioonan komentaja, kenraalimajuri Armas-Eino Martola ehti raskaiden tappioiden vuoksi antaa käskyn luopua sillanpääasemasta, mutta perui sen. JR 7:ää komensi myöhempi jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth.
Sillanpääaseman puolustamisessa kunnostautuivat rykmentin toista pataljoonaa komentaneen kapteeni Aimo Raassinan johtamat miehet.
Lempinimen Tyrjän rykmentti keksi JR 7:n valistusupseeri, kansanrunouden tutkija ja myöhempi akateemikko Matti Kuusi.
Rykmentti oli lähtenyt jatkosotaan hyökkäämällä 30. kesäkuuta 1941 rajan taakse jääneeseen Parikkalan Tyrjän kylään. Varsinainen Tyrjän taistelu käytiin ja läpimurto saavutettiin vasta 31. heinäkuuta – 4. elokuuta 1941.
Kolme kesää myöhemmin JR 7 puolusti Vuosalmessa Äyräpään sillanpäätä. Nyt löytyneet miehet olivat tehneet pitkän matkan, ei ehkä kilometreissä, mutta ihmiselämässä, jonka pituus on aina rajallinen.
5. heinäkuuta puna-armeijan tykistö jauhoi Äyräpään sillanpäätä koko päivän, ja vasta illalla alkoi hyökkäys, jossa oli jälleen mukana panssarivaunuja.
Tämä oli se päivä, jolloin miehet kirjattiin kadonneiksi.
Suomalaisjoukoissa (ErP 25) esiintyi pakokauhua, ja jälleen venäläiset pääsivät Vuoksen rantaan. Vastarinta harjulla jatkui silti. Vasta illalla 7. heinäkuuta taistelu sillanpäästä oli ohi, ja viimeisetkin suomalaiset vetäytyivät Vuoksen yli, sen turvallisemmalle puolelle.
Kaikkia kaatuneita ei pystytty evakuoimaan taistelun kaoottisina päivinä.
Venäläiset tulivat pian perässä ja saavuttivat oman vastakkaisen Vuosalmen sillanpäänsä, mutta sen jälkeen rintama pysähtyi ja torjuntataistelu oli päättynyt torjuntavoittoon.
Miestappiot olivat suuret.
Kolme silloin kadoksiin jäänyttä sankarivainajaa pääsee nyt pitkäaikaiseksi leposijakseen jääneen kranaattikuopan kasvattaman Karjalan koivun alta länsisuomalaisen kotipitäjänsä kirkkomaan multiin.
Sinne, mistä matka alkoi.
Moni muu on vielä kadoksissa – mutta etsinnät jatkuvat vapaaehtoisvoimin kaiken aikaa. Kun IS tavoitti lauantaina puhelimella Skokovin, tämä oli jälleen Äyräpäässä, etsimässä.
Karjalan valli kertoo sillä olevan nyt hallussaan yhteensä 18 suomalaisen sankarivainajan jäännökset. Tavanomainen luovuttaminen Suomeen on viivästynyt, koska vallitsevassa koronatilanteessa raja on ollut kiinni eikä suomalainen Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ole päässyt hakemaan vainajia kotiin.
Tiettävästi toisilla venäläisillä etsintäryhmillä on Pietarissa ja Itä-Karjalassa suomalaisia vainajia odottamassa noin 20.
Skokov toivoo ”ratkaisun löytyvän”.
tulikomento
Supreme Leader
Tapahtui muutaman kilometrin päässä meikäläisen kotiovelta. Venäläispanssari ajoi miinaan Suomen puolella vuoden 1940 rajaa. Ajankohta heinäkuu 1941.
Viimeksi muokattu:
tulikomento
Supreme Leader
Suomen puolella nykyistä ja tuolloista rajaa. Tuo tie vie nykyisin Imatran rajanylityspaikalle. Sieltä Svetogorskin suunnalta noita vaunuja tuolloin meidän puolelle ajeli. Jokunen ajoi miinaan tai tuhottiin pst-tykeillä.