Jatkosotaan liittyvää

[Vonka]

Mustamäkeen suunnattu liike oli todennäköisesti humalaisten päähänpisto.

Neuvostojoukot eivät olleet kesällä 1944 se vuoden 1939 kaavamainen hölkyttäjä, vaan armeija kykeni joustavasti muuttamaan painopistettä.

Koko Kuuterselän läpimurto kertoo juuri siitä. Kun Kivennavalla ei päästy läpi 12. Ja 13 pv, he siirsivät läpimurtojoukon Kuuterselkään yhden yön aikana ja ryhmittivät putket uudelleen.

Kun Kuuterselässä he saavuttivat myös lounaaseen menevän tien, Mustamäen suuntaan lähteneellä Liikkuvalla ryhmällä oli mukanaan jopa ilmavoimille oma tulenjohto mukana omassa panssarivaunussa. Se pystyi monitoroimaan Stormovikien iskuja sen mukaan, mitä maaleja näki. Vaikka siinä liikkeessä on improvisointia, en usko, että siellä votkulissa oltiin, kun se pantiin kohti Vammeljärveä.

 

[Vonka]

Jälkiviisaan silmin koko kaava kesän 1944 alkuvaiheesta on tiivistettynä ehkä jotain tällaista:

1. Neuvostoliiton valtava ylivoima.
2. Keskeneräiset puolustusasemat.
3. Hyökkäyksen yllätyksellisyys ja tiedustelun puutteet.
4. Reservien viivästynyt keskitys.
5. Ilmaherruuden ja panssarintorjunnan puute.
6. Tietoinen päätös siirtyä viivytystaisteluun ja hakea uusi puolustuslinja (välttämätön ratkaisu).

 

[Vonka]

Tutkitaan @baikal teesiä, jonka mukaan suomalaisten sotataito oli jäänyt jälkeen 1944. Kun menee eri osa-alueittain, minusta siltä kyllä näyttää.

1. Taktiikat ja doktriini
Asemasodan aikana Suomen puolustusdoktriini ei kehittynyt yhtä nopeasti kuin suurvaltojen, erityisesti Neuvostoliiton ja Saksan.

Suomalainen ajattelu painottui edelleen staattiseen puolustukseen (asemien pitämiseen ja vastahyökkäyksiin), kun taas muualla opittiin käyttämään syvyyteen porrastettua, joustavaa puolustusta ja liikkuvaa torjuntaa. Kesällä 1944 Karjalan kannaksella tämä näkyi siinä, että vaikka asemat olivat vahvoja, niistä puuttui syvyys ja liikkumavara.

Tulen keskitys ja tulenjohto oli osaavissa käsissä, mutta entä kaikkien aselajien yhteistoiminta? Suomella oli edelleen erinomaiset paikallistason johtajat ja yksiköiden yhteistoiminta toimi, mutta suuren mittakaavan tulenkäytön koordinaatio (esim. tykistö, ilmavoimat ja panssarit yhdessä) oli puutteellista. Neuvostoliitto taas oli kehittänyt tehokkaan tykistön tulivalmistelun ja yhteistoimintaketjun, joka mursi asemia ennen hyökkäystä.

Jalkaväkitaktiikoista. Pienillä hajautetuilla osastoilla tappelu ei Kannaksella tullut kyseeseen. 1944 hyökkäyksessä ratkaisut tapahtuivat armeijakuntatasolla, jolloin kyky keskittää ja hallita suuria voimia jäi ainakin alkuun vajaaksi. Eikä niitä voimia ollut Kannaksella.

2. Aseistus ja välineistö

Tässä ero oli ehkä silmiinpistävin.

Suomi oli jäänyt selvästi jälkeen panssarintorjunnassa. Saksasta saatu apu paransi tilannetta.

Ilmavoimien kalusto oli osin vanhentunutta, ja ilmaherruutta ei ollut, mikä teki puolustuksesta vaikeampaa.Tiedustelu ei ollut ehkä täysin samalla tasolla kuin 1939–40, lähinnä sen vuoksi, että Neuvostoliiton operatiivinen harhautus ja radioliikenteen suojelu oli kehittynyt.

Tykistö ja ampumatarvikehuolto?

Suomalainen tykistö oli erittäin taitavaa yksittäisen tulen käytössä, mutta ammusvarastot olivat niukat, eikä keskitetty massatulenkäyttö ollut mahdollista kaiken aikaa. Neuvostoliitolla oli ylivoimainen määrä putkia ja ammuksia.

3. Operatiivinen ajattelu

Suomalainen operatiivinen suunnittelu perustui lähinnä linjapuolustukseen ja paikalliseen torjuntaan.

Neuvostoliitto oli oppinut saksalaisilta ja kehittänyt operaationaalisen syvyyden periaatteen: hyökkäykset etenivät porrastetusti, useassa aallossa, ja läpäisyn jälkeen nopeilla mekanisoiduilla osilla.

Suomella ei ollut edes vastaavia joukkoja saati kokemusta tällaisesta mittakaavasta.

4. Johtaminen ja koulutus

Johtamiskulttuuri oli Suomessa erittäin pätevä taktisella tasolla (komppania–pataljoona), mutta ylemmän tason komentorakenteet eivät ehkä olleet yhtä hyvin tottuneet nopeasti muuttuvaan, liikkuvaan sotaan.

Koulutus oli hyvä mutta vanhentumassa: suuri osa koulutuksesta painotti asemataistelua ja puolustusta ilman harjoittelua suurimuotoisiin siirtoihin ja vastahyökkäyksiin.

Kuten kirjoititkin, asemasota-aika turrutti osittain Suomen kehitystä. Resurssien puute ja vähäinen kontakti muiden maiden sotakokemuksiin estivät doktriinin ja välineistön päivittymisen samaa tahtia kuin suurvalloissa.

Kun Neuvostoliitto toi kesällä 1944 modernin, operatiivisesti syvän ja teknisesti massiivisen hyökkäyksen, Suomen puolustusjärjestelmä oli toimiva mutta vanha siihen sotaan, mikä sieltä oli tulossa. Ainakin Karjalankannaksella. Mahdollisesti taas Ilomantsissa korvessa sotamieskin tunsi olevansa tasaveroisempi viholliseen nähden.

 

[Erkki]

Suomi oli jäänyt selvästi jälkeen panssarintorjunnassa. Saksasta saatu apu paransi tilannetta.

Joku venäläishistorioitsijakin ihmetteli, kuinka Suomi taas saattoi kompastella tässä asiassa, kun näin oli käynyt talvisodassakin. Lähitorjunta-aseita oli saatu, mutta niitä ei oltu koulutettu eikä jaettu joukoille. Vain 75-milliset pst-tykit olivat tässä vaiheessa läpäisyltään riittäviä, mutta niitä ei ollut tarpeeksi, vaan moni tykkikomppania soti vielä 45- millisilläkin. Rynnäkkötykkejä lukuunottamatta kaikki kalusto oli vedettävää eli liikkuvuus oli puutteellista, mikä johti turhiin kalustomenetyksiin. Olisiko luotettu liiaksi panssarimiinoitteisiin ja esteisiin?

 

[Vonka]

Olisiko luotettu liiaksi panssarimiinoitteisiin ja esteisiin?

Kun käsittääkseni miinoitteet eivät nekään olleet riittäviä, eivät pääasemassa eivätkä ainakaan VT-linjalla. Linnoitustyöt alkoivat täydessä mittakaavassa vasta 1944. Työt etenivät hitaasti, ja linnoitustyövoimaa siirrettiin muun muassa Kannakselta Itä-Karjalaan ennen hyökkäyksen alkua.

Miinoituksia ei ehditty rakentaa riittävästi, ja olemassa olevat miinakentät olivat harvoja ja kapeita. Erityisesti panssarimiinoista oli pulaa, ja monet suunnitellut panssariesteet jäivät rakentamatta.

Jalkaväkimiinoja oli jonkin verran, mutta niiden käyttö oli hajanaista ja usein ilman kunnollista koordinointia tykistön ja konekiväärien tulialueiden kanssa. Joillakin lohkoilla miinoitteet olivat lähinnä harvoja varoitusmiinoja tai improvisoituja esteitä.

Saksasta odotettiin miinoja ja panssariesteiden tarvikkeita, mutta niitä ei saatu riittävästi ennen hyökkäystä.

Tämänkin takana saattoivat olla Päämajan ja Kannaksen armeijan johtamis- ja arviointivirheet. Eivät kaikki uskoneet, että hyökkäys tulisi juuri kesäkuussa, joten kiireellisyys ei ollut riittävä.

Myöhemmin on esitetty, että Valo Nihtilän keväinen tilannearvio kyllä esitti sekä paikan että ajankohdan oikein, mutta se taisi poikia eräältä kunnianhimoiselta opponentilta välittömästi myös muita, siitä täysin eroavia käsityksiä.

 

[Atsomuti]

Tutkitaan @baikal teesiä, jonka mukaan suomalaisten sotataito oli jäänyt jälkeen 1944. Kun menee eri osa-alueittain, minusta siltä kyllä näyttää.

1. Taktiikat ja doktriini
Asemasodan aikana Suomen puolustusdoktriini ei kehittynyt yhtä nopeasti kuin suurvaltojen, erityisesti Neuvostoliiton ja Saksan.

Suomalainen ajattelu painottui edelleen staattiseen puolustukseen (asemien pitämiseen ja vastahyökkäyksiin), kun taas muualla opittiin käyttämään syvyyteen porrastettua, joustavaa puolustusta ja liikkuvaa torjuntaa. Kesällä 1944 Karjalan kannaksella tämä näkyi siinä, että vaikka asemat olivat vahvoja, niistä puuttui syvyys ja liikkumavara.

Tulen keskitys ja tulenjohto oli osaavissa käsissä, mutta entä kaikkien aselajien yhteistoiminta? Suomella oli edelleen erinomaiset paikallistason johtajat ja yksiköiden yhteistoiminta toimi, mutta suuren mittakaavan tulenkäytön koordinaatio (esim. tykistö, ilmavoimat ja panssarit yhdessä) oli puutteellista. Neuvostoliitto taas oli kehittänyt tehokkaan tykistön tulivalmistelun ja yhteistoimintaketjun, joka mursi asemia ennen hyökkäystä.

Jalkaväkitaktiikoista. Pienillä hajautetuilla osastoilla tappelu ei Kannaksella tullut kyseeseen. 1944 hyökkäyksessä ratkaisut tapahtuivat armeijakuntatasolla, jolloin kyky keskittää ja hallita suuria voimia jäi ainakin alkuun vajaaksi. Eikä niitä voimia ollut Kannaksella.

2. Aseistus ja välineistö

Tässä ero oli ehkä silmiinpistävin.

Suomi oli jäänyt selvästi jälkeen panssarintorjunnassa. Saksasta saatu apu paransi tilannetta.

Ilmavoimien kalusto oli osin vanhentunutta, ja ilmaherruutta ei ollut, mikä teki puolustuksesta vaikeampaa.Tiedustelu ei ollut ehkä täysin samalla tasolla kuin 1939–40, lähinnä sen vuoksi, että Neuvostoliiton operatiivinen harhautus ja radioliikenteen suojelu oli kehittynyt.

Tykistö ja ampumatarvikehuolto?

Suomalainen tykistö oli erittäin taitavaa yksittäisen tulen käytössä, mutta ammusvarastot olivat niukat, eikä keskitetty massatulenkäyttö ollut mahdollista kaiken aikaa. Neuvostoliitolla oli ylivoimainen määrä putkia ja ammuksia.

3. Operatiivinen ajattelu

Suomalainen operatiivinen suunnittelu perustui lähinnä linjapuolustukseen ja paikalliseen torjuntaan.

Neuvostoliitto oli oppinut saksalaisilta ja kehittänyt operaationaalisen syvyyden periaatteen: hyökkäykset etenivät porrastetusti, useassa aallossa, ja läpäisyn jälkeen nopeilla mekanisoiduilla osilla.

Suomella ei ollut edes vastaavia joukkoja saati kokemusta tällaisesta mittakaavasta.

4. Johtaminen ja koulutus

Johtamiskulttuuri oli Suomessa erittäin pätevä taktisella tasolla (komppania–pataljoona), mutta ylemmän tason komentorakenteet eivät ehkä olleet yhtä hyvin tottuneet nopeasti muuttuvaan, liikkuvaan sotaan.

Koulutus oli hyvä mutta vanhentumassa: suuri osa koulutuksesta painotti asemataistelua ja puolustusta ilman harjoittelua suurimuotoisiin siirtoihin ja vastahyökkäyksiin.

Kuten kirjoititkin, asemasota-aika turrutti osittain Suomen kehitystä. Resurssien puute ja vähäinen kontakti muiden maiden sotakokemuksiin estivät doktriinin ja välineistön päivittymisen samaa tahtia kuin suurvalloissa.

Kun Neuvostoliitto toi kesällä 1944 modernin, operatiivisesti syvän ja teknisesti massiivisen hyökkäyksen, Suomen puolustusjärjestelmä oli toimiva mutta vanha siihen sotaan, mikä sieltä oli tulossa. Ainakin Karjalankannaksella. Mahdollisesti taas Ilomantsissa korvessa sotamieskin tunsi olevansa tasaveroisempi viholliseen nähden.

Ja saksalaiset kävivät oikein luennoimassa, että kun venäläinen keskittää voimansa, se tulee läpi oli puolustus minkälainen hyvänsä. Suomalaiset eivät uskoneet: kyllä se viikon kestää...

 

[arix]

Suurin ongelma oli selkeästi heikko ja kouluttamaton ylin johto, ongelmat alkoivat sieltä eikä erinomainen alimman tason upseeristo kyennyt kompensoimaan tätä vaan kaikki tämä piti maksaa omalla verellä...

 

[baikal]

Joku saku raportoi omilleen, että suomalaiset suhtautuivat esitykseen yliolkaisesti ja päätään puistellen.

Miinotteista. Läpimurtotulivalmistelu tuhosi esteet, viestiyhteydet, miinat, tuhosi tai lamautti elävän voiman, hiekkapilvet estivät tähystämisen, sama tukki aseita jne. Samaan aikaan selustaa ahdistivat mm. Stormovik laumat.

Läpimurtoalueen valmistelu estein ja miinottein ei olisi auttanut mitään. Torjunta olisi pitänyt viedä syvyyteen.

Ylin sodanjohto taisi pelätä, että syvyyteen viety puolustus aiheuttaisi sekasorron, sitä ei hallittaisi. Ehkä oikeinkin. Armeijan liikuntakykykään ei ollut sakujen veroinen.

Tai ylin sodanjohto tiesi, mitä tuleman pitää. Ja iso m ei moittinut muuta kuin huonosti sujunutta viivytystä, toki viran puolesta kiukkusi menetettyjä asemia ym. Varsinaista torjuntaa järjestettiin siihen sopiville alueille. Kiire tuli, kun vihollinen eteni nopeasti.

 

[Vonka]

Kiukutteluun oli aihetta. Edelleen tuo VT-linjan menettäminen on hyvä esimerkki siitä, miten tieto ei kulkenut. Päämajan silmin VT-asema oli otettava kokonaisuudessaan haltuun ja pidettävä se, ja koko homma perustui arvioon, että RvPr pitää Vammelsuun, kuten monta päivää oli pitänyt todella kovan paineen alla. Kuuterselkään oli tehtävä vastahyökkäys, joka etenikin tavoitteeseen.

Vihollisen toiminta joukkojen selustassa esti kuitenkin monet muut suunnitteilla olleet vastahyökkäykset ja tilannetieto oli heikko. Päämajan käskyt pysyä asemissa tavoittivat kaikki sivustauhkien vuoksi irtaantuneet joukot liian myöhään. Vammelsuun jättämisestä Marski hermostuikin todella, mutta hän ei tuntenut tilannetta. Marski kirjoitti sitten myöhemmin, että "rannikolla taistelevien yksikköjen oli pakko irrottautua saarrostusuhan vuoksi ja niiden yhteyksien ollessa vaarassa katketa". Vammelsuusta RvPr lähti taistelujärjestyksessä vihollisen saatua myös Sahakylän ja ollessa jo Vammeljärvellä.

Periaatteessa Panssaridivsioonan hyökkäys aiheutti viholliselle todella vaarallisen tilanteen. Sehän katkaisi puna-armeijan 286. Divisioonan selustayhteydet.

VT-asema oli illalla 15.6. vihollisen hallussa Kuuterselästä Vammelsuuhun, ja se oli aivan liian suuri aukko vastahyökkäyksellä otettavaksi. Kuuterselästä koilliseen VT-asema oli suomalaisten hallussa, Kivennavalla ja Siiranmäessä mutta pois oli tultava.

Oli hyvä että Oesch tuli juuri VT-linjan taisteluiden aikaan Kannaksen joukkojen komentajaksi. Mannerheim oli ennenkin pitänyt pätevää ukkoa jemmassa ja veti esiin sopivalla hetkellä. Vanha Kannaksen Ryhmä oli jaettu kahteen palaan, IV AK Länsi-Kannaksella ja III AK Itä-Kannaksella. Nyt ne ja kannakselle siirrettävät joukot olivat painopistesuunnan komentajan käsissä. Ihan kuin talvisodan lopussa olivat olleet.

Kenraaliluutnantti Oesch ehdotti ylipäällikölle joukkojen vetämistä Viipurin-Kuparsaaren-Taipaleen -linjalle 15.6. Mannerheim sitten illalla antoikin Oeschille toimintaohjeen. Karjalan kannaksen joukkojen oli tilanteen vaatiessa siirryttävä koko rintamallaan viivytystaisteluun.