Jatkosotaan liittyvää

[Vonka]

Mustamäkeen suunnattu liike oli todennäköisesti humalaisten päähänpisto.

Neuvostojoukot eivät olleet kesällä 1944 se vuoden 1939 kaavamainen hölkyttäjä, vaan armeija kykeni joustavasti muuttamaan painopistettä.

Koko Kuuterselän läpimurto kertoo juuri siitä. Kun Kivennavalla ei päästy läpi 12. Ja 13 pv, he siirsivät läpimurtojoukon Kuuterselkään yhden yön aikana ja ryhmittivät putket uudelleen.

Kun Kuuterselässä he saavuttivat myös lounaaseen menevän tien, Mustamäen suuntaan lähteneellä Liikkuvalla ryhmällä oli mukanaan jopa ilmavoimille oma tulenjohto mukana omassa panssarivaunussa. Se pystyi monitoroimaan Stormovikien iskuja sen mukaan, mitä maaleja näki. Vaikka siinä liikkeessä on improvisointia, en usko, että siellä votkulissa oltiin, kun se pantiin kohti Vammeljärveä.

 

[Vonka]

Jälkiviisaan silmin koko kaava kesän 1944 alkuvaiheesta on tiivistettynä ehkä jotain tällaista:

1. Neuvostoliiton valtava ylivoima.
2. Keskeneräiset puolustusasemat.
3. Hyökkäyksen yllätyksellisyys ja tiedustelun puutteet.
4. Reservien viivästynyt keskitys.
5. Ilmaherruuden ja panssarintorjunnan puute.
6. Tietoinen päätös siirtyä viivytystaisteluun ja hakea uusi puolustuslinja (välttämätön ratkaisu).

 

[Vonka]

Tutkitaan @baikal teesiä, jonka mukaan suomalaisten sotataito oli jäänyt jälkeen 1944. Kun menee eri osa-alueittain, minusta siltä kyllä näyttää.

1. Taktiikat ja doktriini
Asemasodan aikana Suomen puolustusdoktriini ei kehittynyt yhtä nopeasti kuin suurvaltojen, erityisesti Neuvostoliiton ja Saksan.

Suomalainen ajattelu painottui edelleen staattiseen puolustukseen (asemien pitämiseen ja vastahyökkäyksiin), kun taas muualla opittiin käyttämään syvyyteen porrastettua, joustavaa puolustusta ja liikkuvaa torjuntaa. Kesällä 1944 Karjalan kannaksella tämä näkyi siinä, että vaikka asemat olivat vahvoja, niistä puuttui syvyys ja liikkumavara.

Tulen keskitys ja tulenjohto oli osaavissa käsissä, mutta entä kaikkien aselajien yhteistoiminta? Suomella oli edelleen erinomaiset paikallistason johtajat ja yksiköiden yhteistoiminta toimi, mutta suuren mittakaavan tulenkäytön koordinaatio (esim. tykistö, ilmavoimat ja panssarit yhdessä) oli puutteellista. Neuvostoliitto taas oli kehittänyt tehokkaan tykistön tulivalmistelun ja yhteistoimintaketjun, joka mursi asemia ennen hyökkäystä.

Jalkaväkitaktiikoista. Pienillä hajautetuilla osastoilla tappelu ei Kannaksella tullut kyseeseen. 1944 hyökkäyksessä ratkaisut tapahtuivat armeijakuntatasolla, jolloin kyky keskittää ja hallita suuria voimia jäi ainakin alkuun vajaaksi. Eikä niitä voimia ollut Kannaksella.

2. Aseistus ja välineistö

Tässä ero oli ehkä silmiinpistävin.

Suomi oli jäänyt selvästi jälkeen panssarintorjunnassa. Saksasta saatu apu paransi tilannetta.

Ilmavoimien kalusto oli osin vanhentunutta, ja ilmaherruutta ei ollut, mikä teki puolustuksesta vaikeampaa.Tiedustelu ei ollut ehkä täysin samalla tasolla kuin 1939–40, lähinnä sen vuoksi, että Neuvostoliiton operatiivinen harhautus ja radioliikenteen suojelu oli kehittynyt.

Tykistö ja ampumatarvikehuolto?

Suomalainen tykistö oli erittäin taitavaa yksittäisen tulen käytössä, mutta ammusvarastot olivat niukat, eikä keskitetty massatulenkäyttö ollut mahdollista kaiken aikaa. Neuvostoliitolla oli ylivoimainen määrä putkia ja ammuksia.

3. Operatiivinen ajattelu

Suomalainen operatiivinen suunnittelu perustui lähinnä linjapuolustukseen ja paikalliseen torjuntaan.

Neuvostoliitto oli oppinut saksalaisilta ja kehittänyt operaationaalisen syvyyden periaatteen: hyökkäykset etenivät porrastetusti, useassa aallossa, ja läpäisyn jälkeen nopeilla mekanisoiduilla osilla.

Suomella ei ollut edes vastaavia joukkoja saati kokemusta tällaisesta mittakaavasta.

4. Johtaminen ja koulutus

Johtamiskulttuuri oli Suomessa erittäin pätevä taktisella tasolla (komppania–pataljoona), mutta ylemmän tason komentorakenteet eivät ehkä olleet yhtä hyvin tottuneet nopeasti muuttuvaan, liikkuvaan sotaan.

Koulutus oli hyvä mutta vanhentumassa: suuri osa koulutuksesta painotti asemataistelua ja puolustusta ilman harjoittelua suurimuotoisiin siirtoihin ja vastahyökkäyksiin.

Kuten kirjoititkin, asemasota-aika turrutti osittain Suomen kehitystä. Resurssien puute ja vähäinen kontakti muiden maiden sotakokemuksiin estivät doktriinin ja välineistön päivittymisen samaa tahtia kuin suurvalloissa.

Kun Neuvostoliitto toi kesällä 1944 modernin, operatiivisesti syvän ja teknisesti massiivisen hyökkäyksen, Suomen puolustusjärjestelmä oli toimiva mutta vanha siihen sotaan, mikä sieltä oli tulossa. Ainakin Karjalankannaksella. Mahdollisesti taas Ilomantsissa korvessa sotamieskin tunsi olevansa tasaveroisempi viholliseen nähden.

 

[Erkki]

Suomi oli jäänyt selvästi jälkeen panssarintorjunnassa. Saksasta saatu apu paransi tilannetta.

Joku venäläishistorioitsijakin ihmetteli, kuinka Suomi taas saattoi kompastella tässä asiassa, kun näin oli käynyt talvisodassakin. Lähitorjunta-aseita oli saatu, mutta niitä ei oltu koulutettu eikä jaettu joukoille. Vain 75-milliset pst-tykit olivat tässä vaiheessa läpäisyltään riittäviä, mutta niitä ei ollut tarpeeksi, vaan moni tykkikomppania soti vielä 45- millisilläkin. Rynnäkkötykkejä lukuunottamatta kaikki kalusto oli vedettävää eli liikkuvuus oli puutteellista, mikä johti turhiin kalustomenetyksiin. Olisiko luotettu liiaksi panssarimiinoitteisiin ja esteisiin?

 

[Vonka]

Olisiko luotettu liiaksi panssarimiinoitteisiin ja esteisiin?

Kun käsittääkseni miinoitteet eivät nekään olleet riittäviä, eivät pääasemassa eivätkä ainakaan VT-linjalla. Linnoitustyöt alkoivat täydessä mittakaavassa vasta 1944. Työt etenivät hitaasti, ja linnoitustyövoimaa siirrettiin muun muassa Kannakselta Itä-Karjalaan ennen hyökkäyksen alkua.

Miinoituksia ei ehditty rakentaa riittävästi, ja olemassa olevat miinakentät olivat harvoja ja kapeita. Erityisesti panssarimiinoista oli pulaa, ja monet suunnitellut panssariesteet jäivät rakentamatta.

Jalkaväkimiinoja oli jonkin verran, mutta niiden käyttö oli hajanaista ja usein ilman kunnollista koordinointia tykistön ja konekiväärien tulialueiden kanssa. Joillakin lohkoilla miinoitteet olivat lähinnä harvoja varoitusmiinoja tai improvisoituja esteitä.

Saksasta odotettiin miinoja ja panssariesteiden tarvikkeita, mutta niitä ei saatu riittävästi ennen hyökkäystä.

Tämänkin takana saattoivat olla Päämajan ja Kannaksen armeijan johtamis- ja arviointivirheet. Eivät kaikki uskoneet, että hyökkäys tulisi juuri kesäkuussa, joten kiireellisyys ei ollut riittävä.

Myöhemmin on esitetty, että Valo Nihtilän keväinen tilannearvio kyllä esitti sekä paikan että ajankohdan oikein, mutta se taisi poikia eräältä kunnianhimoiselta opponentilta välittömästi myös muita, siitä täysin eroavia käsityksiä.

 

[Atsomuti]

Tutkitaan @baikal teesiä, jonka mukaan suomalaisten sotataito oli jäänyt jälkeen 1944. Kun menee eri osa-alueittain, minusta siltä kyllä näyttää.

1. Taktiikat ja doktriini
Asemasodan aikana Suomen puolustusdoktriini ei kehittynyt yhtä nopeasti kuin suurvaltojen, erityisesti Neuvostoliiton ja Saksan.

Suomalainen ajattelu painottui edelleen staattiseen puolustukseen (asemien pitämiseen ja vastahyökkäyksiin), kun taas muualla opittiin käyttämään syvyyteen porrastettua, joustavaa puolustusta ja liikkuvaa torjuntaa. Kesällä 1944 Karjalan kannaksella tämä näkyi siinä, että vaikka asemat olivat vahvoja, niistä puuttui syvyys ja liikkumavara.

Tulen keskitys ja tulenjohto oli osaavissa käsissä, mutta entä kaikkien aselajien yhteistoiminta? Suomella oli edelleen erinomaiset paikallistason johtajat ja yksiköiden yhteistoiminta toimi, mutta suuren mittakaavan tulenkäytön koordinaatio (esim. tykistö, ilmavoimat ja panssarit yhdessä) oli puutteellista. Neuvostoliitto taas oli kehittänyt tehokkaan tykistön tulivalmistelun ja yhteistoimintaketjun, joka mursi asemia ennen hyökkäystä.

Jalkaväkitaktiikoista. Pienillä hajautetuilla osastoilla tappelu ei Kannaksella tullut kyseeseen. 1944 hyökkäyksessä ratkaisut tapahtuivat armeijakuntatasolla, jolloin kyky keskittää ja hallita suuria voimia jäi ainakin alkuun vajaaksi. Eikä niitä voimia ollut Kannaksella.

2. Aseistus ja välineistö

Tässä ero oli ehkä silmiinpistävin.

Suomi oli jäänyt selvästi jälkeen panssarintorjunnassa. Saksasta saatu apu paransi tilannetta.

Ilmavoimien kalusto oli osin vanhentunutta, ja ilmaherruutta ei ollut, mikä teki puolustuksesta vaikeampaa.Tiedustelu ei ollut ehkä täysin samalla tasolla kuin 1939–40, lähinnä sen vuoksi, että Neuvostoliiton operatiivinen harhautus ja radioliikenteen suojelu oli kehittynyt.

Tykistö ja ampumatarvikehuolto?

Suomalainen tykistö oli erittäin taitavaa yksittäisen tulen käytössä, mutta ammusvarastot olivat niukat, eikä keskitetty massatulenkäyttö ollut mahdollista kaiken aikaa. Neuvostoliitolla oli ylivoimainen määrä putkia ja ammuksia.

3. Operatiivinen ajattelu

Suomalainen operatiivinen suunnittelu perustui lähinnä linjapuolustukseen ja paikalliseen torjuntaan.

Neuvostoliitto oli oppinut saksalaisilta ja kehittänyt operaationaalisen syvyyden periaatteen: hyökkäykset etenivät porrastetusti, useassa aallossa, ja läpäisyn jälkeen nopeilla mekanisoiduilla osilla.

Suomella ei ollut edes vastaavia joukkoja saati kokemusta tällaisesta mittakaavasta.

4. Johtaminen ja koulutus

Johtamiskulttuuri oli Suomessa erittäin pätevä taktisella tasolla (komppania–pataljoona), mutta ylemmän tason komentorakenteet eivät ehkä olleet yhtä hyvin tottuneet nopeasti muuttuvaan, liikkuvaan sotaan.

Koulutus oli hyvä mutta vanhentumassa: suuri osa koulutuksesta painotti asemataistelua ja puolustusta ilman harjoittelua suurimuotoisiin siirtoihin ja vastahyökkäyksiin.

Kuten kirjoititkin, asemasota-aika turrutti osittain Suomen kehitystä. Resurssien puute ja vähäinen kontakti muiden maiden sotakokemuksiin estivät doktriinin ja välineistön päivittymisen samaa tahtia kuin suurvalloissa.

Kun Neuvostoliitto toi kesällä 1944 modernin, operatiivisesti syvän ja teknisesti massiivisen hyökkäyksen, Suomen puolustusjärjestelmä oli toimiva mutta vanha siihen sotaan, mikä sieltä oli tulossa. Ainakin Karjalankannaksella. Mahdollisesti taas Ilomantsissa korvessa sotamieskin tunsi olevansa tasaveroisempi viholliseen nähden.

Ja saksalaiset kävivät oikein luennoimassa, että kun venäläinen keskittää voimansa, se tulee läpi oli puolustus minkälainen hyvänsä. Suomalaiset eivät uskoneet: kyllä se viikon kestää...

 

[arix]

Suurin ongelma oli selkeästi heikko ja kouluttamaton ylin johto, ongelmat alkoivat sieltä eikä erinomainen alimman tason upseeristo kyennyt kompensoimaan tätä vaan kaikki tämä piti maksaa omalla verellä...

 

[baikal]

Joku saku raportoi omilleen, että suomalaiset suhtautuivat esitykseen yliolkaisesti ja päätään puistellen.

Miinotteista. Läpimurtotulivalmistelu tuhosi esteet, viestiyhteydet, miinat, tuhosi tai lamautti elävän voiman, hiekkapilvet estivät tähystämisen, sama tukki aseita jne. Samaan aikaan selustaa ahdistivat mm. Stormovik laumat.

Läpimurtoalueen valmistelu estein ja miinottein ei olisi auttanut mitään. Torjunta olisi pitänyt viedä syvyyteen.

Ylin sodanjohto taisi pelätä, että syvyyteen viety puolustus aiheuttaisi sekasorron, sitä ei hallittaisi. Ehkä oikeinkin. Armeijan liikuntakykykään ei ollut sakujen veroinen.

Tai ylin sodanjohto tiesi, mitä tuleman pitää. Ja iso m ei moittinut muuta kuin huonosti sujunutta viivytystä, toki viran puolesta kiukkusi menetettyjä asemia ym. Varsinaista torjuntaa järjestettiin siihen sopiville alueille. Kiire tuli, kun vihollinen eteni nopeasti.

 

[Vonka]

Kiukutteluun oli aihetta. Edelleen tuo VT-linjan menettäminen on hyvä esimerkki siitä, miten tieto ei kulkenut. Päämajan silmin VT-asema oli otettava kokonaisuudessaan haltuun ja pidettävä se, ja koko homma perustui arvioon, että RvPr pitää Vammelsuun, kuten monta päivää oli pitänyt todella kovan paineen alla. Kuuterselkään oli tehtävä vastahyökkäys, joka etenikin tavoitteeseen.

Vihollisen toiminta joukkojen selustassa esti kuitenkin monet muut suunnitteilla olleet vastahyökkäykset ja tilannetieto oli heikko. Päämajan käskyt pysyä asemissa tavoittivat kaikki sivustauhkien vuoksi irtaantuneet joukot liian myöhään. Vammelsuun jättämisestä Marski hermostuikin todella, mutta hän ei tuntenut tilannetta. Marski kirjoitti sitten myöhemmin, että "rannikolla taistelevien yksikköjen oli pakko irrottautua saarrostusuhan vuoksi ja niiden yhteyksien ollessa vaarassa katketa". Vammelsuusta RvPr lähti taistelujärjestyksessä vihollisen saatua myös Sahakylän ja ollessa jo Vammeljärvellä.

Periaatteessa Panssaridivsioonan hyökkäys aiheutti viholliselle todella vaarallisen tilanteen. Sehän katkaisi puna-armeijan 286. Divisioonan selustayhteydet.

VT-asema oli illalla 15.6. vihollisen hallussa Kuuterselästä Vammelsuuhun, ja se oli aivan liian suuri aukko vastahyökkäyksellä otettavaksi. Kuuterselästä koilliseen VT-asema oli suomalaisten hallussa, Kivennavalla ja Siiranmäessä mutta pois oli tultava.

Oli hyvä että Oesch tuli juuri VT-linjan taisteluiden aikaan Kannaksen joukkojen komentajaksi. Mannerheim oli ennenkin pitänyt pätevää ukkoa jemmassa ja veti esiin sopivalla hetkellä. Vanha Kannaksen Ryhmä oli jaettu kahteen palaan, IV AK Länsi-Kannaksella ja III AK Itä-Kannaksella. Nyt ne ja kannakselle siirrettävät joukot olivat painopistesuunnan komentajan käsissä. Ihan kuin talvisodan lopussa olivat olleet.

Kenraaliluutnantti Oesch ehdotti ylipäällikölle joukkojen vetämistä Viipurin-Kuparsaaren-Taipaleen -linjalle 15.6. Mannerheim sitten illalla antoikin Oeschille toimintaohjeen. Karjalan kannaksen joukkojen oli tilanteen vaatiessa siirryttävä koko rintamallaan viivytystaisteluun.

 

[Erkki]

Onkohan tutkittu tarkemmin, mikä sotataidollinen vaikutus suomalaisten asenteeseen myöhemmin oli saksalaisten kehnoille suorituksille Suomen rintamalla, hyökkäysvaiheessa 1941? Vaikuttaa siltä, että Suomessa ei kerta kaikkiaan reagoitu loppuvuoden 1941 - kesä 1944 välillä muun itärintaman sotataidollisiin kehityksiin.

Kyllähän tuo varmasti edesauttamassa sitä että saksalaisten kokemuksia ja näkemyksiä ylenkatsottiin. Lisäksi erityisolosuhteet ja suomalainen soturi vs tyhmä slobo.

 

[TähtiporttiAtlantis]

Ja saksalaiset kävivät oikein luennoimassa, että kun venäläinen keskittää voimansa, se tulee läpi oli puolustus minkälainen hyvänsä. Suomalaiset eivät uskoneet: kyllä se viikon kestää...

Itse asiassa ei ihan noin. Sakujen kokemuksen mukaan se hyökkäys piti kuluttaa syvyydellä ja oli täysin torjuttavissa. Tämän näkökannan esittää myös Valo Nihtilä v. 1957 Uuden kuvalehden vastineessaan M. K. Stewenille.

 

[TähtiporttiAtlantis]

Joku venäläishistorioitsijakin ihmetteli, kuinka Suomi taas saattoi kompastella tässä asiassa, kun näin oli käynyt talvisodassakin. Lähitorjunta-aseita oli saatu, mutta niitä ei oltu koulutettu eikä jaettu joukoille. Vain 75-milliset pst-tykit olivat tässä vaiheessa läpäisyltään riittäviä, mutta niitä ei ollut tarpeeksi, vaan moni tykkikomppania soti vielä 45- millisilläkin. Rynnäkkötykkejä lukuunottamatta kaikki kalusto oli vedettävää eli liikkuvuus oli puutteellista, mikä johti turhiin kalustomenetyksiin. Olisiko luotettu liiaksi panssarimiinoitteisiin ja esteisiin?

Mielenkiintoista kylläkin, saksalaiset panssarit kärsivät tappioita noille 45 mm tykeille pitkään. Jujuna oli sijoittaa tykit sivusta-asemaan, eikä valittaa, että onpa huono ase. Monin paikoin kuvien perusteella Kannaksellakin oli paljon maastoa, jossa tykit olisi voitu sijoittaa niin, että pystyy ampumaan sivulta.

Liittyykö tuohon sitten se muistaakseni Y. A. Järvisen esittämä huomio, että suomalaiset joukot pelkäsivät hyvin paljon saarroksiin joutumista. Ts. sitkeä taistelu sivusta-asemissa olisi saattanut johtaa saarrostuksenuhkaan, jolloin joukot herkästi lähtivät vetäytymään. Tuossa äskettäin luin Lauri Leppäsen kirjaa rynnäkkötykkimiesten muisteloita, ja siitä jäi mieleen, että suomalainen jalkaväki perääntyi helposti kuin magneetilla vedettynä, kun vaunut perääntyvät muutaman satakin metriä parempaan asemaan tilanteessa, jossa jalkaväen olisi pitänyt pysyä asemissaan ja rynnäkkötykit olisivat silti pystyneet tukemaan taemmista asemistaan.

 

[TähtiporttiAtlantis]

Asemasota ei ole hedelmällinen alusta taidon kehittämiseen. Törmäsin vuosia sitten vahingossa esitykseen, jossa japani, suomi ja italia jätettiin luokalle tässä aiheessa.

Suurelle yleisölle suunnattu perinnemehustelu on peittänyt alleen monia ikäviä kysymyksiä.

Panssaridivisioonan vastahyökkäys 1944 on hyvä esimerkki. Saavutettiin ajanvoitto sulattamalla hyviä jalkaväkipataljoonia. Tästäkin on saatu mehustelulla joku ylpeyden aihe.

Itse asiassa asemasodan aikana olisi voinut helpommin kouluttaa joukkoja kuin liikunta aiheessa.

Kun olikohan Nihtilä vieraili Baltiassa sakurintamalla 1944, niin Lindemann oli suositellut, että joukkoja pitäisi vaihtaa asemista toiseen kuukauden välein, jotta laiskuus ei pääse valloilleen.

 

[Vonka]

Sivustatuliasema oli aina suomalaisillakin ihannetilanne. Se oli vain usein haastavaa liikuteltavuuden suhteen, jotta kaluston saisi sellaiseen asemaan ja vielä pois, jos lähtö tuli.

Vinotuliasema oli kompromissi. Se oli asema, josta voitiin ampua 30–60° kulmassa etenemisuraan nähden.

Suoraan edestä oli aina viimeinen vaihtoehto.

 

[Atsomuti]

Kiukutteluun oli aihetta. Edelleen tuo VT-linjan menettäminen on hyvä esimerkki siitä, miten tieto ei kulkenut. Päämajan silmin VT-asema oli otettava kokonaisuudessaan haltuun ja pidettävä se, ja koko homma perustui arvioon, että RvPr pitää Vammelsuun, kuten monta päivää oli pitänyt todella kovan paineen alla. Kuuterselkään oli tehtävä vastahyökkäys, joka etenikin tavoitteeseen.

Vihollisen toiminta joukkojen selustassa esti kuitenkin monet muut suunnitteilla olleet vastahyökkäykset ja tilannetieto oli heikko. Päämajan käskyt pysyä asemissa tavoittivat kaikki sivustauhkien vuoksi irtaantuneet joukot liian myöhään. Vammelsuun jättämisestä Marski hermostuikin todella, mutta hän ei tuntenut tilannetta. Marski kirjoitti sitten myöhemmin, että "rannikolla taistelevien yksikköjen oli pakko irrottautua saarrostusuhan vuoksi ja niiden yhteyksien ollessa vaarassa katketa". Vammelsuusta RvPr lähti taistelujärjestyksessä vihollisen saatua myös Sahakylän ja ollessa jo Vammeljärvellä.

Periaatteessa Panssaridivsioonan hyökkäys aiheutti viholliselle todella vaarallisen tilanteen. Sehän katkaisi puna-armeijan 286. Divisioonan selustayhteydet.

VT-asema oli illalla 15.6. vihollisen hallussa Kuuterselästä Vammelsuuhun, ja se oli aivan liian suuri aukko vastahyökkäyksellä otettavaksi. Kuuterselästä koilliseen VT-asema oli suomalaisten hallussa, Kivennavalla ja Siiranmäessä mutta pois oli tultava.

Oli hyvä että Oesch tuli juuri VT-linjan taisteluiden aikaan Kannaksen joukkojen komentajaksi. Mannerheim oli ennenkin pitänyt pätevää ukkoa jemmassa ja veti esiin sopivalla hetkellä. Vanha Kannaksen Ryhmä oli jaettu kahteen palaan, IV AK Länsi-Kannaksella ja III AK Itä-Kannaksella. Nyt ne ja kannakselle siirrettävät joukot olivat painopistesuunnan komentajan käsissä. Ihan kuin talvisodan lopussa olivat olleet.

Kenraaliluutnantti Oesch ehdotti ylipäällikölle joukkojen vetämistä Viipurin-Kuparsaaren-Taipaleen -linjalle 15.6. Mannerheim sitten illalla antoikin Oeschille toimintaohjeen. Karjalan kannaksen joukkojen oli tilanteen vaatiessa siirryttävä koko rintamallaan viivytystaisteluun.

Oesch olisi pitänyt ylentää täydeksi kenraaliksi. Mikähän esti Mannerheimiä tekemästä sitä? Kateus, pikkumaisuus tms.?

 

[Atsomuti]

Itse asiassa ei ihan noin. Sakujen kokemuksen mukaan se hyökkäys piti kuluttaa syvyydellä ja oli täysin torjuttavissa. Tämän näkökannan esittää myös Valo Nihtilä v. 1957 Uuden kuvalehden vastineessaan M. K. Stewenille.

Mutta otettiinko tätäkään ohjetta tosissaan? Läpi tulivat niin että rymisi. Linnoitteiden puuteellisuus tiedettiin kyllä itsekin, mm. panssariestekivet olivat olleet pitkään kasoissa odottamjassa asettelua.

 

[Vonka]

Oesch olisi pitänyt ylentää täydeksi kenraaliksi. Mikähän esti Mannerheimiä tekemästä sitä? Kateus, pikkumaisuus tms.?

Saihan hän Mannerheim-ristin.

Sota päättyi ja Oesch oli pelastanut Suomen. Mutta ajat muuttuivat. Kenraalista tuli oikeusministeri Kekkosen vanki. Voitot jäivät sapettamaan naapuria, ja Oeschia vastaan nostettiin sodan jälkeen syyte eräiden poliittisten komissaarien teloitukseen liittyvässä tapauksessa. Kekkonen rummutti asiaa saadakseen taputuksia valvontakomissiolta, ja Oesch sai 12 vuotta linnaa. Tuomio lyheni myöhemmin kolmeen vuoteen.

 

[Atsomuti]

Saihan hän Mannerheim-ristin.

Sota päättyi ja Oesch oli pelastanut Suomen. Mutta ajat muuttuivat. Kenraalista tuli oikeusministeri Kekkosen vanki. Voitot jäivät sapettamaan naapuria, ja Oeschia vastaan nostettiin sodan jälkeen syyte eräiden poliittisten komissaarien teloitukseen liittyvässä tapauksessa. Kekkonen rummutti asiaa saadakseen taputuksia valvontakomissiolta, ja Oesch sai 12 vuotta linnaa. Tuomio lyheni myöhemmin kolmeen vuoteen.

Kyllä, ansaitusti sai, mutta Mannerheim olisi voinut ylentää loppukesällä 1944 tai presidenttinä ollessaan. Oeschiä itseään jäi asia kaihertamaan. Yle Areenasta löytyy haastattelusarja Uutta valoa jääkärihistoriaan. Siinä on Oeschin haastattelu, jossa kertoo paljon muustakin kuin jääkäriajoistaan.

 

[fulcrum]

Ylin sodanjohto taisi pelätä, että syvyyteen viety puolustus aiheuttaisi sekasorron, sitä ei hallittaisi. Ehkä oikeinkin. Armeijan liikuntakykykään ei ollut sakujen veroinen.

1. maailmansodassa syvyyspuolustusta vierastettiin aluksi, koska uloin etulinja oli heikko ja helppo vallata. Ei haluttu että vihollinen nakertaa pikkuhiljaa aluetta itselleen. Myöhemmin sitten ymmärrettiin että se on lopulta pienempi paha. Kannaksen kompaktissa syvyydessä on kenties ajateltu, ettei päätaisteluasemasta ole 'varaa' luopua??

En ole sen syvällisemmin perehtynyt tähän aiheeseen. Niistä mitä olen lukenut, on jäänyt vaikutelma että suomalaiset uskoivat olevansa puolustustaistelun eksperttejä. Kannaksen uskottiin olevan turvassa, koska "ei olisi järkeä" puna-armeijan hyökätä siellä. Mainittakoon että saksalaiset tekivät samanlaisen virheen samoihin aikoihin NL:n kesähyökkäyksen suhteen. Notta sattui sitä paremmissakin piireissä.

Neuvostosotilaat pähkäilevät hylättyä rynnäkkötykkiä Kuuterselän taistelun jälkeen:

 

[Vonka]

Kyllä, ansaitusti sai, mutta Mannerheim olisi voinut ylentää loppukesällä 1944 tai presidenttinä ollessaan. Oeschiä itseään jäi asia kaihertamaan. Yle Areenasta löytyy haastattelusarja Uutta valoa jääkärihistoriaan. Siinä on Oeschin haastattelu, jossa kertoo paljon muustakin kuin jääkäriajoistaan.

Luin Oeschin kirjan Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944. Sen jälkeen olen lukenut tuhansia sivuja lisää, mutta tuossa kirjassa on periaatteessa jo kaikki, mitä viimeisestä kesästä tarvitsee tietää, vaikka tässäkin pyörää (minäkin) teemme uusiksi.