Ainakin kaliiperiltaan poikkeavat aseet pyrittiin keskittämään tietyille joukoille. Siksi kai rannikkojoukot käyttivät ruotsalaista 6,5 mm kivääriä ja pikakivääriä. Konekiväärinä niillä oli 8 mm saksalainen mg 08. Tuota mg 08:aa käyttivät myös jotkut linnoitusjoukot, ja niitä ostettiin jatkosodan aikana useita satoja lähinnä kai Salpalinjan bunkkereita varten.
Huollolliset perusteet.
Polkupyörät piti rekisteröidä ainakin vielä 1930-luvun alussa, syynä juurikin puolustusvoimien tarve. Joskus selaisin Kannaksen nimismiesten arkistoja, joissa oli pyörärekistereitä. Nyt en muista, oliko Mikkelissä vai Viipurissa.Kiväärijoukkueeseen kuului 4 samanlaista ryhmää a 1 + 8, joissa aseistuksena oli 1 pistooli, 6 kivääriä, I pk. ja 1 kp. Lahti-Saloranta (1 kpl) jaettiin, mutta jotkut saivat sotasaalis-Emmoja ja jopa Lewisiä. Millä perustein?
Pääesikunnan Aseosasto johti. Myöhemmin se käytti raportteja divisioonien asevarustuksesta. Ensirivin divisioonat, erityisesti painopistealueilla, saivat parhaat aseet.
Tämä on vähän arvaus, mutta ehkä yksiköt, joiden henkilöstö osasi käyttää tiettyä asetyyppiä, oli myös syy priorisoitiin. Yksiköt, joilla sitten oli suurimmat tappiot tai vajaukset, varmaan myös täydennettiin ensin.
Kansallisarkistosta pitäisi pöyhiä Pääesikunnan Aseosaston asiakirjat erityisesti sarjat “Ase- ja ampumatarvikeosasto”, “Sotasaaliskeskusvarikko” ja “Asevarikot”.
Kalevi Keskinen, Kari Stenman & Klaus Niska: Suomen asevoimien kalusto 1918–1995 on kattava kirja kaluston hankinnasta, sotasaalisaseista ja jakopolitiikasta.
Finna.fi: Asevarikko 1:n luettelot ja jakomääräykset
Autoista sen verran, että puolustusministeriön Moottoriajoneuvo-osasto (tai sen alainen huolto-osasto) järjesti rekisteröinnin ja oton, sotilaspiirit ja autokomppaniat huolehtivat paikallisesti siitä, että autot kerättiin ja toimitettiin edelleen joukoille.
Autovarikkokeskus vastasi tarkastuksesta, huollosta ja jakamisesta eri rintama- tai huoltomuodostelmille. Kevyet henkilöautot annettiin esikunnille, viestijoukoille ja lääkintäosastoille; raskaammat kuorma-autot huolto- ja kuljetusjoukoille.
Hyväkuntoiset ja maasto-ominaisuuksiltaan hyvät autot menivät etulinjan yksiköille; huonokuntoisemmat jäivät koulutus- tai kotirintamakäyttöön. Autoja pyrittiin ottamaan ja käyttämään lähialueilla, jotta siirtomatka olisi mahdollisimman vähäinen.
Ferrarit ovat vielä jakamatta.
Muistaakseni @Tvälups aikonaan laskeskeli, että haluttaessa sotasaaliskonepistooleilla (jotka ampuivat 7,62×25 mm Tokarev -patruunaa) olisi voitu varustaa yksi armeijakunta kesään 1944 mennessä. Ei pitänyt patruunahuoltoa ongelmana, oliko sotasaaliin takia vai oliko tehtailla latausta kyseiselle patruunalle muutenkin - en muista. Tällöin muille armeijakunnille olisi voitu sitten jakaa enemmän Suomi-konepistooleita ja muita 9-millimetrin patruunaa ampuvia konepistooleita.
Tvälups tiesi, että niitä oli paljon. Sotasaalistavaraa sai myös saksalaisilta. Hän voimallisesti kritikoi sitä, että yli 4000 sotasaaliskonepistoolia makasi varikoilla ja varastoissa.
Belgiasta FN:lta hankittiin miljoona tai kaksi niihin sopivaa patruunaa välirauhan aikana. Tarve osattiin ennakoida, ei meidän muutama sata Ukko-Mauser pistooli tuommoisia ammusmääriä tarvinneet.
Eikä Ukko-Mauserilla edes olisi saanut ampua Tokarevin patruunaa. Se kun on lataukseltaan voimakkaampi, ja moni Mauser rikottiinkin niitä ampumalla. Sama juttu kuin 9mm konepistoolinpatruunat Parabellum- ja Lahti- pistoolien kanssa.
En yhtään ihmettelisi jos olisivat ladanneet, tehtaita oli kuitenkin ympäri Eurooppaa. Alla tuotantolukuja vuodelta 1943:
Hieno kuva.