Analyysi: Suomen ulkopolitiikan suunnasta tapellaan rajusti pinnan alla
Torstai 1.9.2016 klo 09.58
Presidentti Sauli Niinistö on moittinut Helsingin Sanomia vääristelevien väitteiden julkaisemisesta. (JUKKA LEHTINEN)
Presidentti
Sauli Niinistö reagoi ärtyneesti Helsingin Sanomille kaksi viikkoa sitten. Niinistö ripitti toimitusta vääristelevien väitteiden julkaisemisesta.
Lehti oli lisäksi pääkirjoituksessa kritisoinut presidenttiä huolimattomuudesta tämän valmistellessa lentoturvallisuusaloitettaan, jonka hän oli tehnyt Venäjälle
Vladimir Putinin Suomen-vierailulla kesäkuussa.
Niinistöä sapetti lehdessä julkaistu kritiikki. Hän oli mielestään tehnyt vakavan ja tärkeän avauksen, mutta nyt jotkut omatkin potkivat häntä kaunaisesti nilkkoihin lehden palstoilla; pirulaiset vielä nimettöminä.
Jotkut ovat pettyneet pahan kerran siitä, että Niinistö on kääntynyt aktiivisen vakauspolitiikan kannattajaksi. Toisille se on synonyymi suomettumiselle.
Niinistö tapaa selittää politiikkaansa koukeroisesti, vaikka itse politiikan ydin on kristallinkirkas. Se on sodan välttäminen Venäjän kanssa.
Niinistö haluaisi, että venäläiset lopettaisivat pimeät sotilaslennot Itämerellä ja kytkisivät päälle lentokoneidensa tunnistamista helpottavat transponderit eli ilmailukielellä toisiotutkavastaajat, jotta muut rantavaltiot voisivat varmistua koneista. Ellei koneessa ole transponderia, venäläiset ainakin voisivat etukäteen kertoa tarkat lentosuunnitelmansa.
Tasavallan presidentin aloite on vaatimaton ja melkeinpä symbolinen, mutta silti se on ensimmäinen konkreettinen ehdotus, jolla Suomi yrittää liennyttää Itämeren pahasti tulehtunutta poliittista tilannetta.
Presidentti ilmeisen vilpittömästi uskoo, että ilmailuonnettomuuden ja siten sotilaallisen yhteenoton riski pienenisi, jos Venäjä ottaisi vinkistä vaarin. Sotilaskoneen ja siviilikoneen törmääminen olisi kauhea onnettomuus, mutta vielä kamalammaksi katastrofiksi se muuttuisi, jos törmäys käynnistäisi sotilaalliset vastatoimet.
On mahdollista, että osa vastatoimista saattaa käynnistyä vieläpä autonomisesti ilman sen kummempaa poliittista päätöstä. Kylmän sodan aikana Neuvostoliitolla oli kostoiskut laukaiseva tuomiopäivänkone, joka olisi käynnistynyt, jos järjestelmä olisi päätellyt, että maa on joutunut ydinasehyökkäyksen kohteeksi ja maan johto on saanut surmansa tai on toimintakyvytön.
Kenraalin potkut
Aloitteellaan presidentti vastasi samalla kotimaiseen jupinaan. Suuria sanoja Suomi kyllä suoltaa, mutta Suomi ei ole tätä ennen tehnyt juuri elettäkään Itämeren vakauden palauttamiseksi.
Päinvastoin Suomi itse on kasannut jännitteitä. Puolustushallinto on hallituksen tietämättä, ymmärtämättä tai ehkä hallitusta harhauttaenkin lisännyt kierrettä esimerkiksi kutsumalla amerikkalaisia sotilasosastoja taisteluharjoituksiin Suomessa.
Harjoitukset jopa johtivat harvinaisiin virkamiehen potkuihin vajaa vuosi sitten, kun hallitus ei yllättäen antanutkaan varmana pidettyä jatkopestiä puolustusministeriön silloiselle kansliapäällikölle
Arto Rädylle. Presidentti paljasti syyn UKK-seuran keskustelutilaisuudessa maaliskuun alussa. Niinistö oli sanonut, että harjoitukset olivat edellisen kansliapäällikön viimeinen tervehdys.
Presidentti antoi näin ymmärtää, että kenraali Räty oli siis ehkä pettänyt presidentin ja hallituksen luottamuksen tai hän joutui kantamaan seuraukset siitä, että vahinko oli päässyt tapahtumaan. Puolustushallinto ainakin oli jättänyt avaamatta harjoitusten todellisen luonteen Suomen hallitukselle sopiessaan yksityiskohdista Yhdysvaltain kanssa. Hallitus teki Rädystä varoittavan esimerkin. Aisan yli potkijat ammutaan.
Kuiskuttelijat kampittavat
HS:n kirjoituksiin presidentti vastasi kipakalla ja yksityiskohtaisella kirjoituksella, jonka hän Rion olympialaisissa vieraillessaan julkaisi presidentin kanslian verkkosivuilla.
Kirjoitus täytti tehtävänsä. Lehdistön näkemykset hajosivat, ja poliittinen keskustelu tyrehtyi alkuunsa. Uraansa vakavasti suhtautuvat poliitikot eivät riitele presidentin kanssa, joka vielä sattuu olemaan huippusuosittu.
Moni arveli aluksi, että Niinistö olisi hyökännyt Helsingin Sanomia vastaan. Hätäisimmät tulkitsivat, että presidenttiä korpeaa lehden nuiva suhtautuminen Niinistön tasapainottelevaa ja Venäjän motiiveja ymmärtävää politiikkaa kohtaan. Se syy ainakaan ei ollut Niinistön purkauksen päämotiivi. Tulilinjalla on ulkoministeriö ja luultavasti myös puolustushallinto. Hesari ehkä vain tuli antaneeksi sopivan tekosyyn Niinistölle jyrähtää. Varsinainen ongelma on luultavasti kalvanut häntä jo pitkään.
Niinistö jatkoi marmatustaan vielä kaksi kertaa tuon jälkeen. Toissa lauantaina Ylellä ja viime viikon tiistaina ulkoministeriön tilaisuudessa hän tunnusti, mistä kenkä puristaa.
Ylen uutisille Niinistö sanoi:
- Kaikenlaiset kuiskuttelijat pääsevät kertoman kaikenlaisia totuuksia joilla ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa.
Ulkoministeriön suurlähettiläskokouksessa hän väänsi rautalangasta Suomen diplomaateille:
- Järkiperäinen johtopäätös oli sitten ottaa asia juuri Venäjän kanssa puheeksi. Jos sitä nyt pidetään kielteisenä tai hämmentävänä, takana on sitten jonkinlainen toisenlainen ajattelu.
Noiden kahden virkkeen avainkohdat ovat "kuiskuttelijat" ja "toisenlainen ajattelu".
Tuon selkeämmin presidentti ei voi kertoa epäilevänsä, että hallituksen virkakunta pelaa häntä vastaan ja haastaa hänen politiikkansa. Saman ongelman kanssa tuskaili tuon tuosta myös
Tarja Halonen.
Presidentti ilman valtaa
Miten raastavalta Niinistöstä onkaan tuntunut, kun hän on miettinyt, miten sanansa asettelisi. Hänhän tuli noissa virkkeissä samalla myöntäneeksi, ettei hän pysty johtamaan ulkopolitiikkaa. Presidentti joutui itse murskaamaan median hellimän myytin muka uudesta, vahvasta presidentistä.
Ensimmäisen vihjeen ongelmastaan Niinistö antoi jo muutama kuukausi sitten, kun hän kuvaili Ylelle tapaansa painottaa ulkopolitiikan johtosääntöä. Niinistö kertoi, että hän yleensä pitää pienen tauon sen jälkeen, kun perustuslaki toteaa, että ulkopolitiikkaa johtaa presidentti. Vasta tauon jälkeen hän jatkaa lakia toistaen: yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.
Asemastaan varman johtajan ei koskaan tarvitse muistuttaa laillisesta oikeudestaan.
Miksi ja missä tilanteissa Niinistön on pitänyt iskeä tuolla tavoin nyrkki pöytään? Vahvan johtajan sanaan uskotaan yleensä ilman perkeleitäkin. Vahvalla johtajalla on auktoriteettia. Heikot johtajat vetoavat muodolliseen asemaansa.
Onko hallituksen ja presidentin kesken ollut riitaa, minkä vuoksi juristipresidentti on lyönyt lakikirjalla vastaanväittäjiään?
Presidentillä ei ole omaa valmistelukoneistoa. Hänellä on pieni ja ankaran paineen alla toimiva muutaman avustajan kabinetti. Kelpo väkeä, mutta ei mitään linjanvetäjiä. Presidentin on tukeuduttava ulkoministeriön apuun.
Ulkoministeriön väki kuitenkin väittää, että presidentti ei halua heidän apuaan. Olen kuullut toisenlaisiakin väitteitä, kuten että Niinistö ei luota ministeriön pomoon eli
Timo Soiniin (ps) tai että Soini ei ole huolehtinut siitä, että presidentti saisi tarvitsemaansa tukea ministeriöltä.
Taistelu hegemoniasta
Pinnan alla käydään rajua kamppailua turvallisuuspolitiikan hegemoniasta: virkamiesjohto vastaan presidentti ja hallitus. Presidentillä ja hallituksella on suuria suunnitelmia, mutta hallituksen toimeenpano takkuaa.
Soini kyllä uskaltaa panna töpinäksi, jos yksittäinen suurlähettiläs töpeksii. Muutoin hän lentelee ohuessa yläpilvessä ja poseeraa onnestaan pakahtuen maailman mahtimiesten kanssa. Presidentti
Barack Obamalle hän vuosi sitten esittäytyi jätkämäisesti murjaisten: "Timo from Finland, ready to help." Ei mitenkään arvokasta käyttäytymistä eikä varsinkaan Suomen ulkoministerille sopivaa.
Valtiosääntömme lähtee siitä, että presidentin ja hallituksen kantojen yhteensovittamisesta vastaa pääministeri.
Juha Sipilä (kesk) juoksee karkuun, kun hän kuuleekin sanan ulkopolitiikka. Keskustan linjanvetäjän rooli on langennut
Olli Rehnille.
Kokoomuksella on hallitusneuvotteluiden jakojäännöksenä pelkkä kehitys- ja ulkomaankauppapolitiikan tynkäsalkku.
Virkakunnan ja upseereiden valta ja vastuu korostuvat. Ei presidentti tai yksikään ministeri voi vahtia virkamiesten selän takana esimerkiksi sotaharjoitusvalmisteluja Naton ja Yhdysvaltojen kanssa. Vastuu on hallinnolla. Harjoituksen valmistelu voi kestää kaksikin vuotta, poliittinen yleistilanne voi sinä aikana muuttua, ja lopussa eteen voi tulla kaikenlaisia käänteitä. Yhtäkkiä päättäjien käsissä on yhden leijonan kenraaleiden väsäämä helvetinkone, jollaista kukaan ei ollut tilannut saati tahtonut, mutta josta ei edes keplottelemalla päästä mitenkään kunniallisesti irti.
Varsinainen ongelma syntyy siitä, että nykyinen tutkija- ja virkamieskaarti on sosiaalistunut ja oppinut ongelmanratkaisutaitonsa unionin ja Naton ympyröissä. He ovat imeneet ja omaksuneet Naton ja EU:n agendat ja näiden tavat hahmottaa maailmaa. Virkakunnan ja Niinistön välillä on sukupolvikuilu.
Paasikivi ja
Kekkonen pitivät jyräävällä tyylillään aikanaan intoilijat kurissa.
Niinistö tapailee samaa, mutta hän on jo menettänyt pelin.
**
...menee poliisien "tulospalkkaus suunnitelmat" persiilleen jonka ovat budjetoineet itselleen ....? 
