Marekin mietteet ovat edustava esimerkki siitä, miksi niin monet amerikkalaiset ovat vihaisia laittomasta maahanmuutosta. ”Työvoimapulaa” olisi nimittäin vain ja ainoastaan siinä tapauksessa, ettei Marek jostakin syystä haluaisi palkata kantaväestön edustajia. Mikä syy sellainen voisi olla? Kuten monet muutkin, Marek epäilemättä palkkaisi mieluummin laittomia siirtolaisia, jotka tekisivät töitä pienemmällä palkalla ja mahdollistaisivat suuremmat voitot. Se mikä pätee moniin laittomiin meksikolaissiirtolaisiin, pätee laittomaan siirtolaistyövoimaan yleisestikin: amerikkalaiset huomaavat, että sen vuoksi he eivät enää kelpaa moniin sellaisiin töihin joita heidän vanhempansa ja isovanhempansa tekivät. Kun yhtälöön lisätään miljardit, joita hallitus vuosittain käyttää laittomiin ja väliaikaisiin siirtolaisiin, on helppo huomata miksi maahanmuuton saaminen takaisin lain piiriin on niin tärkeää.
Kuitenkin asiassa näyttää olevan eräs moraalinen dilemma. Moraalisesta näkökulmasta ei tietenkään ole hyvä asia, että tuhansien siirtolaisten – joista monet ovat kunnon ihmisiä, jotka haluavat olla lainkuuliaisia kansalaisia – pitää palata kotimaihinsa, joissa he saattavat joutua keskelle ”aseellista konfliktia, luonnonkatastrofia tai muuta selkkausta”.
Mutta traaginen totuus on, että maahanmuutto on joko-tai -kysymys: joko ajattelemme amerikkalaisten parasta, tai sitten ajattelemme ulkomaalaisten parasta piittaamatta siitä kuinka paljon se meille maksaa. Se, ettei asiaa koskaan ilmaista näin suorin sanoin, osoittaa kuinka vaikea meidän on ymmärtää traagista elämäntuntoa. Sentimentaalisessa terapiakulttuurissamme tragediassa on jotakin skandaalimaista. Mutta tosiasiana pysyy, että Yhdysvalloilla ei ole resursseja ryhtyä pysyväksi turvapaikaksi miljoonille tai miljardeille ihmisille, jotka syystä tai toisesta tuntevat olevansa pakotettuja lähtemään kotimaistaan parempaa elämää etsimään. Jokaisesta hädänalaisesta ei voi tulla Yhdysvaltain kansalaista, eikä meillä ole varaa maksaa loputtomiin kehitysapua. Johtajiksi valitsemiemme on pakko tunnustaa tämä tosiasia, jota moni dekadenteista kansalaisistamme ei halua kohdata. Niinpä Trumpin hallintoa sanotaan rasistiseksi ja julmaksi, kun se asettaa amerikkalaiset etusijalle.
Tällainen yksinkertaistettu kritiikki peittää harhaisen herkkätunteisuuden, josta ihmisten mielipiteet nykyään kumpuavat. Milloinkaan aikaisemmin emme ole olleet yhtä tietämättömiä yhteensovittamattomien arvojen ongelmasta.
Moraalisesta näkökulmasta saattaa olla ihailtavaa päästää suuri joukko vaikeuksiin joutuneita siirtolaisia maahamme. Asian monimutkaisuus ja traagisuus sisältyy siihen, että näin tekeminen saattaa olla vastakkaista muille tavoittelemisen arvoisille päämäärille. Nähdessään rikosten – erityisesti seksuaalirikosten – ja terrorismin yleistyvän koko maanosassa eurooppalaiset oppivat kantapään kautta, että islam on perustavanlaatuisesti yhteensovittamaton modernin yhteiskunnan kanssa.
Nyt kaikki tämä voi tuntua kovalta hinnalta sotapakolaisia kohtaan osoitetusta myötätunnosta, mutta tietenkään avoimien rajojen politiikkaa kannattaneet poliitikot eivät nähneet ongelmia etukäteen. Tämä johtuu siitä, että säälintunteensa valtaan joutuneina he halusivat asian olevan paljon yksinkertaisempi kuin se todellisuudessa on. Loppujen lopuksi juuri sääli estää meitä näkemästä kokonaiskuvaa. Moraaliset päämäärät ovat sotkuisia ja mutkikkaita, ja jos jonkun pitäisi ymmärtää tämä, niin juuri poliitikkojen, joilla on suuri valta kansalaisten yli. Aikamme ei kuitenkaan ole tunnettu selväjärkisyydestä. Jos vasemmisto ja älymystö saisivat päättää, Yhdysvalloilla ei olisi rajoja. Jokainen saisi tulla ja mennä mielensä mukaan. Työtä ja sosiaalitukea riittäisi kaikille. Tietenkin tällainen vaarallinen fantasia on mahdollinen vain sellaisille, joilta ei koskaan ole puuttunut mitään. Heidän kaltaisensa voivat elätellä kaikenlaisia hullunkurisia ideoita. Päivän päätteeksi he kuitenkin vetäytyvät vatsa täynnä mukaviin asuntoihinsa.
Sääli toisten kärsimyksiä kohtaan on luonnollista. Tosielämässä meitä kuitenkin aina repii ristiriita läheistemme oikeutetun suosimisen ja ulkopuolisiin kohdistuvien mahdollisten velvollisuuksien välillä. Mitä minun tulisi tehdä niiden eteen, jotka eivät merkitse minulle paljoakaan? Tähän kysymykseen ei voi vastata täsmällisesti. Vastaus vaatii irrationaalista tunnetta. Tuo tunne voi olla perin voimakas, mutta itsessään se ei tarjoa ohjeita siihen, miten siihen voisi suhtautua viisaasti. Päinvastoin, sääli vaikuttaa meihin niin voimakkaasti, koska siinä ei ole kyse kylmästä järjestä. On huomionarvoista, että rajoitusten tunnustaminen ei tee asioista vähemmän hirvittäviä, emmekä me välttämättä lakkaa tuntemasta sääliä muita kohtaan kun päätämme, että lain on oltava sydämen yläpuolella. Niinpä säälin vetovoima voi viime kädessä olla tuhoisa, olivatpa tarkoituksemme miten hyviä tahansa. (Tämä pätee myös kristilliseen lähimmäisenrakkauteen, joka on sukua säälille. Ei yllätä, että maahanmuuttoasioista puhuessaan paavi kuulostaa tavalliselta vasemmistolaiselta. Vasemmistolaisuushan on kieroutunutta kristillisyyttä, ja olettaa absoluuttisen imperatiivin menevän kansakuntien pitkän aikavälin intressien edelle.)
Elämme nyt äärimmäisen vaikeiden päätösten aikaa. Demografisten muutosten keskellä kansakuntien täytyy olla rehellisiä itselleen sen suhteen, millaisessa maailmassa ne haluavat elää ja millaisen maailman ne haluavat jättää jälkipolville. On tehtävä vakavia arvovalintoja. Voidaan sanoa että kaikki kulttuurit ovat samanarvoisia, mutta kuka on käytännössä valmis elämään tämän maksiimin mukaisesti? Esimerkiksi: kuka länsimaissa elävä ei-muslimi oikeasti haluaa minkään maailman kolkan islamisoitumista? Olemmeko niin suvaitsevaisia, että haluamme naisten ympärileikkauksen tulevan osaksi elämäntapaamme? Pitäisikö uskonnon ja valtion erillisyys, jota on pitkään pidetty lännessä itsestäänselvyytenä, mitätöidä monimutoisuuden vuoksi? Sallitaanko lännessä eläviä musliminaisia rangaistavan siitä, etteivät he käytä burkhaa? Useimpien tekemä arvovalinta – että burkha on ainakin tietyssä mielessä väärin – osoittaa, ettei kellään ole varaa elää niin kuin kaikki kulttuurit olisivat samanarvoisia. Ellei kulttuurien välillä tehdä eroa – siis pidetä yhtä parempana kuin toista – kulttuurista arvoa ei voi olla olemassakaan, sillä arvon käsite on mahdollinen vain verrannollisessa mielessä. Käsitys kaikkien kulttuurien samanarvoisuudesta on siis silkkaa nihilismiä.
Eikä se ole ihme.
Lähemmällä tarkastelulla intellektuellien intohimo monimuotoisuutta ja monikulttuurisuutta kohtaan paljastuu pelkäksi ahdistuneeksi teeskentelyksi. Tästä johtuu maailmanhalaajien täydellinen tietämättömyys vieraista kielistä ja kulttuureista. Heidän todellinen intressinsä on pelata abstraktia näennäismoraalista peliä, jonka tarkoitus on viedä huomio pois heidän keskinäisten suhteidensa kilpailuhenkisestä itsekkyydestä.
Nämä ihmiset teeskentelevät arvostavansa toisiaan ja ihailevat samalla omaa moraalista valistuneisuuttaan ja älyllistä hienostuneisuuttaan.
)
