Kaukopartioiden toiminta
- Viestiketjun aloittaja Second
- Aloitus PVM
Leaderdog
Kaukopartio
Ylen arkistosta löytyi tämä juttu:
Linkin takana haastattelut :
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/10/28/kaukopartion-harvinainen-haastattelunauha-sai-taustan
Kaukopartion harvinainen haastattelunauha sai taustan
JULKAISTU 28.10.2013 - 12:54. PÄIVITETTY 27.08.2014 - 16:31
26
Kaukopartio Rukajärvellä 8.9.1942. Kuvassa ei ole kaukopartio Tolvanen. Kuva: SA-kuva
SEPPO HEIKKINENHELSINKI
Arkistonauha hämmensi
Reilut kaksi vuotta sitten, kun tein jatkosota-aiheista historiasarjaa törmäsin Ylen arkistossa haastattelunauhaan, joka hämmensi suorasukaisuudellaan. Haastattelu oli tehty heinäkuussa 1941 ja siinä haastateltiin kaukopartiomiestä, joka ryhmänsä kanssa linjojen takana liikkuessaan oli päättänyt ottaa venäläisiltä auton liikkumista helpottaakseen.
Aikansa autoa odoteltuaan he huomasivatkin sopivan auton tulevan ja pysäyttivät sen ja kysyivät venäläisiltä kuljettajilta papereita. Pian venäläiset huomasivat, että kyseessä olivat suomalaiset ja pyysivät ettei heille tehtäisi mitään ja yrittivät paeta. Suomalaiset ampuivat heidät saman tien.
Seuraavaksi haastattelu jatkuu naureskelevaan sävyyn, jossa kaukopartiomies kertoo ettei auto heille sitten käynytkään, koska se oli puukaasutinauto eivätkä he osanneet ajaa sellaista.
Kirjoitin aiheesta tuolloin bloginkin, jossa pohdiskelin, että olisiko tuo pätkä pitänyt laittaa ohjelmaan vai ei.
Nyt tuo nauha saa taustan
Vaikka tuo nauha hämmensikin, niin olin sen jo unohtanut, kunnes jokunen viikko sitten minulle tarjottiin jutunaiheeksi Mikko Porvalin uutta kaukopartioaiheista kirjaa Hyökkäyksen edellä. Aluksi en kovinkaan innostunut tekemään jälleen yhtä sota-aihetta, mutta sitten sukat alkoivat vipattaa jaloissa, kun tajusin että Porvali on kirjoittanut saman kaukopartion reissusta, mistä bloginikin kirjoitin pari vuotta sitten. Kaiken lisäksi Porvalin oma isoisä oli mukana tuolla kaukopartiomatkalla.
Porvali on tehnyt perusteellista työtä penkoessaan erilaisia arkistoja ja haastatellessaan partion miehiä. Nyt tuo absurdilta vaikuttanut haastattelunauha saa taustan ja viitekehyksen, mihin sen pystyy sijoittamaan. Samalla miesten toiminta muuttuu paljon ymmärrettävämmäksi.
Porvalin kirjan materiaali ja autenttinen haastattelumateriaali oli sen verran kiinnostava yhdistelmä, että tein jutun Kaukopartio Tolvasesta Yle Radio yhden historiapaikalle (45 minuuttia), jossa käymme Mikko Porvalin kanssa partiomatkan vielä kerran läpi. Ohjelmassa soitetaan myös tuo harvinainen kaukopartion haastattelunauha lähes kokonaan. Mikko Porvali ottaa ohjelmassa kantaa myös tuohon auton ryöstämishankkeeseen.
25.10.2013 klo 14.00
Kaukopartio Tolvanen
Jatkosodan juuri alettua kaukopartio Tolvanen sai tehtävän häiritä vihollisen huoltoyhteyksiä kaukana linjojen takana. Yhdeksäntoista päivää kestäneen reissun jälkeen partiomiehiä odotti yllätys: heitä haluttiin haastatella radioon. Nyt yli 70-vuotta myöhemmin tietokirjailija Mikko Porvali on rekonstruoinut kaukopartion vaiheet. Toimittajana Seppo Heikkinen.
http://images.cdn.yle.fi/image/uplo...20,c_fit/v1409145499/17-751453fdda1379b55.jpg
Linkin takana haastattelut :
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/10/28/kaukopartion-harvinainen-haastattelunauha-sai-taustan
Kaukopartion harvinainen haastattelunauha sai taustan
JULKAISTU 28.10.2013 - 12:54. PÄIVITETTY 27.08.2014 - 16:31
26
Kaukopartio Rukajärvellä 8.9.1942. Kuvassa ei ole kaukopartio Tolvanen. Kuva: SA-kuva
SEPPO HEIKKINENHELSINKIArkistonauha hämmensi
Reilut kaksi vuotta sitten, kun tein jatkosota-aiheista historiasarjaa törmäsin Ylen arkistossa haastattelunauhaan, joka hämmensi suorasukaisuudellaan. Haastattelu oli tehty heinäkuussa 1941 ja siinä haastateltiin kaukopartiomiestä, joka ryhmänsä kanssa linjojen takana liikkuessaan oli päättänyt ottaa venäläisiltä auton liikkumista helpottaakseen.
Aikansa autoa odoteltuaan he huomasivatkin sopivan auton tulevan ja pysäyttivät sen ja kysyivät venäläisiltä kuljettajilta papereita. Pian venäläiset huomasivat, että kyseessä olivat suomalaiset ja pyysivät ettei heille tehtäisi mitään ja yrittivät paeta. Suomalaiset ampuivat heidät saman tien.
Seuraavaksi haastattelu jatkuu naureskelevaan sävyyn, jossa kaukopartiomies kertoo ettei auto heille sitten käynytkään, koska se oli puukaasutinauto eivätkä he osanneet ajaa sellaista.
Kirjoitin aiheesta tuolloin bloginkin, jossa pohdiskelin, että olisiko tuo pätkä pitänyt laittaa ohjelmaan vai ei.
Nyt tuo nauha saa taustan
Vaikka tuo nauha hämmensikin, niin olin sen jo unohtanut, kunnes jokunen viikko sitten minulle tarjottiin jutunaiheeksi Mikko Porvalin uutta kaukopartioaiheista kirjaa Hyökkäyksen edellä. Aluksi en kovinkaan innostunut tekemään jälleen yhtä sota-aihetta, mutta sitten sukat alkoivat vipattaa jaloissa, kun tajusin että Porvali on kirjoittanut saman kaukopartion reissusta, mistä bloginikin kirjoitin pari vuotta sitten. Kaiken lisäksi Porvalin oma isoisä oli mukana tuolla kaukopartiomatkalla.
Porvali on tehnyt perusteellista työtä penkoessaan erilaisia arkistoja ja haastatellessaan partion miehiä. Nyt tuo absurdilta vaikuttanut haastattelunauha saa taustan ja viitekehyksen, mihin sen pystyy sijoittamaan. Samalla miesten toiminta muuttuu paljon ymmärrettävämmäksi.
Porvalin kirjan materiaali ja autenttinen haastattelumateriaali oli sen verran kiinnostava yhdistelmä, että tein jutun Kaukopartio Tolvasesta Yle Radio yhden historiapaikalle (45 minuuttia), jossa käymme Mikko Porvalin kanssa partiomatkan vielä kerran läpi. Ohjelmassa soitetaan myös tuo harvinainen kaukopartion haastattelunauha lähes kokonaan. Mikko Porvali ottaa ohjelmassa kantaa myös tuohon auton ryöstämishankkeeseen.
25.10.2013 klo 14.00
Kaukopartio Tolvanen
Jatkosodan juuri alettua kaukopartio Tolvanen sai tehtävän häiritä vihollisen huoltoyhteyksiä kaukana linjojen takana. Yhdeksäntoista päivää kestäneen reissun jälkeen partiomiehiä odotti yllätys: heitä haluttiin haastatella radioon. Nyt yli 70-vuotta myöhemmin tietokirjailija Mikko Porvali on rekonstruoinut kaukopartion vaiheet. Toimittajana Seppo Heikkinen.
http://images.cdn.yle.fi/image/uplo...20,c_fit/v1409145499/17-751453fdda1379b55.jpg
Leaderdog
Kaukopartio
Iltalehti 28.06.2012
Uunituore erikoislehti kunnioittaa kaukopartiomiehiä.
Kansa taisteli oli aikansa legendaarisimpia lehtiä.
- Ilta-Sanomat halusi herättää brändin henkiin kunnianosoituksena kaikille niille suomalaisille, jotka ovat kokeneet sodan kauhut, kertoo Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin.
Jo viime vuonna IS järjesti yhdessä WSOY:n kanssa Kansa taisteli -aiheisen kirjoituskilpailun, joka oli menestys.
- Oli koskettavaa lukea lukijoiden pysäyttäviä tarinoita, kertoo Appelsin, joka kuului kilpailun tuomaristoon.
Tuomaristossa olivat mukana myös puolustusvoimien komentaja, kenraali Ari Puheloinen ja WSOY:n edustajana kustannuspäällikkö Sari Forsström.
Kirjoituskilpailun satoa julkaistaan myös nyt ilmestyneessä Kansa taisteli -lehdessä.
Tuore lehti on IS:n sotalehtien tapaan täynnä koskettavia kertomuksia.
Teemaksi valittiin Salainen sota eli radiotiedustelu, partiotoiminta ja vastarintaliike. Pysäyttävin kertomus on pohjoisen partisaani-iskusta selvinneen Sirkka Lakelankertomus: partisaanien ilmestyessä pihaan, Lakela pakeni pienestä sontaluukusta metsään. Sisarukset kuolivat.
Toimittaja Pasi Jaakkonen löysi sota-arkistosta huikean kaukopartiokertomuksen. Kahdeksanmiehinen partio dokumentoi tarkasti tiedusteluretkensä, joka muuttui kamppailuksi elämästä ja kuolemasta Syvärin takaisessa erämaassa. Aineistoa säilytettiin vuosia teräslaatikossa maahan kaivettuna ennen kuin se luovutettiin sota-arkistoon.
Jaakkonen luovuttikin uunituoreen lehden kahdelle kaukopartioveteraanille eilen Lahdessa.
- Siinähän on tuttuja miehiä heti kannessa, kaukopartiomiehet Eino Säily, 89, ja Niilo Aaltio, 88, totesivat heti lehden nähtyään.
Miehet palvelivat Pohjois-Suomessa toimineessa kaukopartio-osasto Paatsalossa. Aaltio teki viisi partioretkeä ja Säily 15 vuosina 1941-45.
Säily oli kesällä 1940 Torniossa aliupseerikoulussa, kun kapteeni Harri Paatsalo tuli kysymään vapaaehtoisia salaisiin tiedustelutehtäviin.
- Kun puhe oli ohi, 12 miestä astui esiin rivistä ja minä oli yksi heistä.
Sähköttäjän koulutuksen saaneen Säilyn mieleenpainuvin partiomatka kohdistui Muurmannin radalle talvella 1943. 18 miehinen hiihtopartio sai tehtäväkseen katkaista Muurmannin radan. Mukana oli 18 kiloa räjähteitä.
- Rata katkaistiin ja juna syöksyi raiteelta, mutta jouduimme ankaran takaa-ajon kohteeksi. Kotitukikohta ilmoitti perässä olevan kymmenen jäljityspartiota.
Partio joutui väijytykseen. Säily jäi viiden miehen kanssa antamaan tulitukea. Yksi miehistä kaatui, toinen haavoittui ja joutui sotavangiksi. Lopulta Säily ja kaksi muuta hiihtivät vihollista piilotellen omien puolelle.
Niilo Aaltio oli mukana muun muassa Kantalahden-Alakurtin radalle tehdyllä tiedusteluretkellä 1943. Vaikka retki oli lyhyt, niin rasittavuudeltaan se oli äärimmäinen.
- Hiihdimme kolme vuorokautta yhtämittaisesti. Edes tulia ei tehty ja ruoka syötiin reppu selässä.
Aaltio oli mukana myös uhkarohkeassa kesän 1944 iskussa Petroskoin ratapihalle. Hokki-nimen saanut operaatio oli suurin suomalainen maahanlasku vihollisen selustaan. Se päättyi onnettomasti, kun kaksi lentokonetta putosi ja partio joutui auttamaan koneen lentäjiä turvaan.
- Muistan vielä, miten kirveellä hakkasin tasoihin reikiä. Se oli kovaa peltiä, Aaltio naurahtaa.
Viime sotien aikaisista 550 kaukopartiomiehestä on elossa vajaat 30.
Ilta-Sanomat lahjoitti kaukopartiomiesten perinteitä ylläpitävälle Laskuvarjojääkärikillalle nipun Kansa taisteli -lehtiä, joka toimittaa ne edelleen kaukopartioveteraaneille.
- Meillä on suuri kunniavelka näille miehille, kaukopartiomiehille. Sodalla ei pidä elämöidä, mutta oman maan historia on hyvä tuntea. Siksi kaukopartiotoiminnan historiaa valottava lehti on arvokas, kilta-aktiivi, laskuvarjojääkärikoulun apulaisjohtaja evp. Seppo Solasaari sanoo.
Pitää joutessaan laittaa näitä juttuja näkyville,että säilyisvät jälkipolville.
Terveisiä: Key West:tä, läheltä Hemingnwayn kämppää.
Info;
https://fi.wikipedia.org/wiki/Ernest_Hemingway
Uunituore erikoislehti kunnioittaa kaukopartiomiehiä.
Kansa taisteli oli aikansa legendaarisimpia lehtiä.
- Ilta-Sanomat halusi herättää brändin henkiin kunnianosoituksena kaikille niille suomalaisille, jotka ovat kokeneet sodan kauhut, kertoo Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin.
Jo viime vuonna IS järjesti yhdessä WSOY:n kanssa Kansa taisteli -aiheisen kirjoituskilpailun, joka oli menestys.
- Oli koskettavaa lukea lukijoiden pysäyttäviä tarinoita, kertoo Appelsin, joka kuului kilpailun tuomaristoon.
Tuomaristossa olivat mukana myös puolustusvoimien komentaja, kenraali Ari Puheloinen ja WSOY:n edustajana kustannuspäällikkö Sari Forsström.
Kirjoituskilpailun satoa julkaistaan myös nyt ilmestyneessä Kansa taisteli -lehdessä.
Tuore lehti on IS:n sotalehtien tapaan täynnä koskettavia kertomuksia.
Teemaksi valittiin Salainen sota eli radiotiedustelu, partiotoiminta ja vastarintaliike. Pysäyttävin kertomus on pohjoisen partisaani-iskusta selvinneen Sirkka Lakelankertomus: partisaanien ilmestyessä pihaan, Lakela pakeni pienestä sontaluukusta metsään. Sisarukset kuolivat.
Toimittaja Pasi Jaakkonen löysi sota-arkistosta huikean kaukopartiokertomuksen. Kahdeksanmiehinen partio dokumentoi tarkasti tiedusteluretkensä, joka muuttui kamppailuksi elämästä ja kuolemasta Syvärin takaisessa erämaassa. Aineistoa säilytettiin vuosia teräslaatikossa maahan kaivettuna ennen kuin se luovutettiin sota-arkistoon.
Jaakkonen luovuttikin uunituoreen lehden kahdelle kaukopartioveteraanille eilen Lahdessa.
- Siinähän on tuttuja miehiä heti kannessa, kaukopartiomiehet Eino Säily, 89, ja Niilo Aaltio, 88, totesivat heti lehden nähtyään.
Miehet palvelivat Pohjois-Suomessa toimineessa kaukopartio-osasto Paatsalossa. Aaltio teki viisi partioretkeä ja Säily 15 vuosina 1941-45.
Säily oli kesällä 1940 Torniossa aliupseerikoulussa, kun kapteeni Harri Paatsalo tuli kysymään vapaaehtoisia salaisiin tiedustelutehtäviin.
- Kun puhe oli ohi, 12 miestä astui esiin rivistä ja minä oli yksi heistä.
Sähköttäjän koulutuksen saaneen Säilyn mieleenpainuvin partiomatka kohdistui Muurmannin radalle talvella 1943. 18 miehinen hiihtopartio sai tehtäväkseen katkaista Muurmannin radan. Mukana oli 18 kiloa räjähteitä.
- Rata katkaistiin ja juna syöksyi raiteelta, mutta jouduimme ankaran takaa-ajon kohteeksi. Kotitukikohta ilmoitti perässä olevan kymmenen jäljityspartiota.
Partio joutui väijytykseen. Säily jäi viiden miehen kanssa antamaan tulitukea. Yksi miehistä kaatui, toinen haavoittui ja joutui sotavangiksi. Lopulta Säily ja kaksi muuta hiihtivät vihollista piilotellen omien puolelle.
Niilo Aaltio oli mukana muun muassa Kantalahden-Alakurtin radalle tehdyllä tiedusteluretkellä 1943. Vaikka retki oli lyhyt, niin rasittavuudeltaan se oli äärimmäinen.
- Hiihdimme kolme vuorokautta yhtämittaisesti. Edes tulia ei tehty ja ruoka syötiin reppu selässä.
Aaltio oli mukana myös uhkarohkeassa kesän 1944 iskussa Petroskoin ratapihalle. Hokki-nimen saanut operaatio oli suurin suomalainen maahanlasku vihollisen selustaan. Se päättyi onnettomasti, kun kaksi lentokonetta putosi ja partio joutui auttamaan koneen lentäjiä turvaan.
- Muistan vielä, miten kirveellä hakkasin tasoihin reikiä. Se oli kovaa peltiä, Aaltio naurahtaa.
Viime sotien aikaisista 550 kaukopartiomiehestä on elossa vajaat 30.
Ilta-Sanomat lahjoitti kaukopartiomiesten perinteitä ylläpitävälle Laskuvarjojääkärikillalle nipun Kansa taisteli -lehtiä, joka toimittaa ne edelleen kaukopartioveteraaneille.
- Meillä on suuri kunniavelka näille miehille, kaukopartiomiehille. Sodalla ei pidä elämöidä, mutta oman maan historia on hyvä tuntea. Siksi kaukopartiotoiminnan historiaa valottava lehti on arvokas, kilta-aktiivi, laskuvarjojääkärikoulun apulaisjohtaja evp. Seppo Solasaari sanoo.
Pitää joutessaan laittaa näitä juttuja näkyville,että säilyisvät jälkipolville.
Terveisiä: Key West:tä, läheltä Hemingnwayn kämppää.
Info;
https://fi.wikipedia.org/wiki/Ernest_Hemingway
Viimeksi muokattu:
Leaderdog
Kaukopartio
7. TIEDUSTELU- JA KAUKOPARTIOTOIMINTA
Rautjärven kirkonkylä toimi talvi- ja jatkosodan välisenä aikana yhtenä salaisista tiedustelu- ja kaukopartiotoiminnan tukikohdista. Toiminta ei kohdistunut kunnan alueelle eikä sen välit- tömään läheisyyteen. Tästä huolimatta sitä voidaan pitää Päämajan yhteyksien, tiedustelulla saavutettujen tulosten ja ilmiön arkaluontoisuuden takia paikallisesti merkittävänä sotahistori- an erikoispiirteenä.
Keväällä ja kesällä 1940 yleiseurooppalainen tilanne, mm. Tanskan ja Norjan saksalaismiehi- tys ja toisaalta Neuvostoliiton painotus Baltiassa aiheuttivat huolta Suomessa. Moskovan rau- han (1940) jälkeisessä tilanteessa ryhdyttiinkin uhan alla rakentamaan Salpalinjaa ja armeija koulutti aiemmin palveluksesta vapautettuja miehiä. Kun maailmalta kantautui huhuja Neu- vostoliiton mahdollisesta hyökkäyksestä Suomeen, lisäsi tämä ajantasaista tiedontarvetta ar- kaluonteisista sotilasasioista.
Päämajan tiedusteluosasto jatkoikin talvisodan jälkeistä itänaapurin tiedustelua myös Viipurin alatoimistossa, joka siirrettiin nyt Lahteen. Sillä oli toimipisteet Lappeenrannassa ja Rautjär- vellä. Rautjärven tiedustelijoiden tukikohta toimi Rautjärven yläpappilassa, nykyisessä seura- kuntakodissa. Alatoimiston tehtävänä oli tiedustelu Kannaksen suunnalla ja sen toiminta luonnollisesti salaista. Alatoimistoja oli ympäri maata, joten mitenkään erityisen ainutlaatuista Rautjärven toiminta ei ollut. Viipurin alaisten tukikohtien sijoitteluun vaikutti ainakin rajan läheisyys myös täällä.
Ennen talvisotaa varsinkin lähialueiden tiedot oli hankittu maatiedustelulla, tähystämällä, kuuntelemalla ja kauempaa rajasta tapahtuvalla tiedustelukäynnillä. Välirauhan aikana tiedus- telu tapahtui käytännössä kahden siviilipukuisen miehen muodostamissa partioissa, jotka ylit- tivät rajan salaa jalkaisin ja tarkkailivat luovutetulla alueella puna-armeijaa ja liikennettä. Jat- kosodassa asemasodan aikana talvipartiot taas liikkuivat lähinnä hiihtäen. Partiointi vaati roh- keutta, aloitekykyä ja neuvokkuutta ja sisälsi kiinnijäämisen sattuessa hengenvaarallisen ris- kin.
Rautjärven tilaushistoriassa (Matikka 1996) on kuvattu yksi tunnettu tapaus tiedustelusta. Nimeltä mainittu Roihan rajavartioaseman päällikkö Kaino Rastas tapasi kesällä vuonna 1940 kaksi tuttavaansa, jolloin näiden tehtävä tiedustelussa ja sijoituspaikka yläpappilassa selvisi hänelle. Rastas siirtyi itsekin rajavartioinnista tiedusteluun ja teki toisen partiomiehen kanssa retken 19. – 25.8.1940 Antrean seudulle. Tehtäviin kuului ainakin liikennelaskentaa. Partion palatessa Jurvan rajavartioaseman kohdalta rajavartija Arvi Pekkanen pidätti salaperäiset tulijat. Tiedustelijat pääsivät kuitenkin palaamaan tukikohtaansa, kun rajavartijakomppanian päällikkö puuttui asiaan.
31
Tyypillinen tiedustelijoiden reitti oli Rautjärven kirkon- kylältä Laikkoon ja edelleen Ilmeentielle. Tässä yhtey- dessä on mainittu yhtenä tiedustelupaikkana Jokelan talo Pajarin – Metsäkylän tien takana, joka ilmeisesti toimi Moskovan rauhan (1940) rajalinjan venäläisenä kenttä- vartiona. Juuri tällä kohdin etenemistä on kuvattu oma- kohtaisesti ja jännittävästi Olavi Paukkusen muistelmis- sa (Paukkunen 2008), jossa 18. – 19.1940, jossa mm. ylitetään raja tiedusteluretkellä Hiitolan seudulle. Ope- raatioon liittyi useita riskialttiita ”läheltä piti” -tilanteita venäläisten rajavartijoiden kanssa.
Retki voitiin aloittaa Imatrankin suunnasta. Rautjärven tiedustelijoihin kuuluneen Arvi Loposen kertomana (Majuri 2004) ”päämajan kaukopartioporukka oli koottu Rautjärven pieneen pappilaan. Lähtö partioon tapahtui sieltä marssien Immolanjärven jäälle, josta lähdimme rajan taakse.”
Toiminnan salaamista Rautjärven kirkonkylässä kuvaa,
että edes kyläläisten kysellessä Rautjärven kirkkoherra Arvo Salomaalta yläpappilan ”outojen miesten” toimista tämäkään ei niistä tiennyt, mutta sen sijaan nimismies Matti Iivosen kerro- taan asiasta tietoisena rauhoitelleen paikallisväestöä.
Salaisen palvelun tärkein Kannakselta hankkima tieto oli kesän 1940 tilanteessa selvyys siitä, ettei suuri joukkoja alueella täällä havaittu eikä Neuvostoliitto siis – toisin kuin oli uumoiltu – tuolloin vielä valmistellut hyökkäystä. Partiot olivat näin toiminnallaan osoittaneet tarpeelli- suutensa.
Rautjärven Yläpappilan tiedustelijoiden toiminta muuttui jo vähän ennen jatkosotaa sotilaalli- seksi kaukopartioinniksi (tiedustelu- ja tuhoamistoimintaa syvällä vihollisen selustassa) Kan- naksella kannaksella. Tämän ns. osasto Vehniäisen (majuri Johannes Vehniäisen mukaan) rautjärveläiset siirtyivät vuonna 1941 Ruokolahden Haloniemeen osasto Loukolaksi (jääkäri- luutnantti Kustaa Loukolan mukaan). Myös Vehniäisen johtopaikka siirtyi tässä vaiheessa Lahdesta Lappeenrantaan.
Hyökkäysvaihe Rautjärven suunnalla alkoi 31.7.1941 ja kiihtyi ratkaisuun 6.-7.8.1941 Kirvu –Hiitola -linjalla. Tässä yhteydessä Osasto Vehniäinen lähetti liikkeelle kaksi kaukopartiota jälleen Rautjärven kirkonkylän pienestä pappilasta 23.7.1941 kohti Rautua. Rautjärven osas- toon kuului tällöin 10 miestä (Mikko Karjalainen teoksessa Salaisen sodan sivut Majurin 2008 mukaan).
32
Osasto Loukola siirtyi jälleen hyökkäysvaiheen mukana 18.8.1941 takaisin Rautjärvelle, jol- loin mukana oli 16 miestä. Näitä sotatoimia varten venäläisten selustasta piti saada tarkemmat tiedot ja pyrkiä estämään vihollisen reservien ja materiaalien siirrot painopistesuuntaan. Osas- to koostui rautulaisista, jotka olivat olleet mukana jo aiemmin. Myöhemmin osaston vahvuus oli 24 miestä.
Myös lotat osallistuivat kaukopartiotyöhön toimien muonittajina, puhelinkeskuksilla ja radio- asemilla. Rautjärven kirkonkylässä kouluttajana toimi edellä mainittu luutnantti Loukola.
Hyökkäysvaiheen operaatioiden jälkeen kaukopartiotoiminta hiljeni Rautjärvellä pitkäksi ai- kaa. Sodan loppuvaiheessa 13.6.1944 kaukopartiojoukkoja siirtyi taas paikkakunnalle, jonne sijoitettiin myös radioasema. 28.6.1944 kaukopartiokomppania siirtyi Rautjärveltä Ruokolah- den Syyspohjaan, josta miehet kotiutettiin sodan päättyessä saman vuoden marraskuun lop- puun mennessä.
Rautjärven yläpappilaan pihassa on vuonna 1991 pystytetty osasto Vehniäisen muistomerkki. Yläpappilan tiedustelutoiminnasta ei ilmeisesti ole muistelmat pois lukien virallisia tarkkoja lähteitä eikä erityisen hyvin ja laajalti paikallisyhteisössä tunnettua muisti- tai perimätietoai- neistoa. Tämä selittyy ymmärrettävästi toiminnan salaisella luonteella, joka oli vain harvojen valittujen tiedossa. Muistelmissa on kuitenkin julkaistu päiväkirjamerkintöjen ohella esimer- kiksi karttoja partioretkistä.
Lähde: http://www.rautjarvi.fi/loader.aspx?id=71653ad9-d13f-4e45-a5b8-46005a17258e
Rautjärven kirkonkylä toimi talvi- ja jatkosodan välisenä aikana yhtenä salaisista tiedustelu- ja kaukopartiotoiminnan tukikohdista. Toiminta ei kohdistunut kunnan alueelle eikä sen välit- tömään läheisyyteen. Tästä huolimatta sitä voidaan pitää Päämajan yhteyksien, tiedustelulla saavutettujen tulosten ja ilmiön arkaluontoisuuden takia paikallisesti merkittävänä sotahistori- an erikoispiirteenä.
Keväällä ja kesällä 1940 yleiseurooppalainen tilanne, mm. Tanskan ja Norjan saksalaismiehi- tys ja toisaalta Neuvostoliiton painotus Baltiassa aiheuttivat huolta Suomessa. Moskovan rau- han (1940) jälkeisessä tilanteessa ryhdyttiinkin uhan alla rakentamaan Salpalinjaa ja armeija koulutti aiemmin palveluksesta vapautettuja miehiä. Kun maailmalta kantautui huhuja Neu- vostoliiton mahdollisesta hyökkäyksestä Suomeen, lisäsi tämä ajantasaista tiedontarvetta ar- kaluonteisista sotilasasioista.
Päämajan tiedusteluosasto jatkoikin talvisodan jälkeistä itänaapurin tiedustelua myös Viipurin alatoimistossa, joka siirrettiin nyt Lahteen. Sillä oli toimipisteet Lappeenrannassa ja Rautjär- vellä. Rautjärven tiedustelijoiden tukikohta toimi Rautjärven yläpappilassa, nykyisessä seura- kuntakodissa. Alatoimiston tehtävänä oli tiedustelu Kannaksen suunnalla ja sen toiminta luonnollisesti salaista. Alatoimistoja oli ympäri maata, joten mitenkään erityisen ainutlaatuista Rautjärven toiminta ei ollut. Viipurin alaisten tukikohtien sijoitteluun vaikutti ainakin rajan läheisyys myös täällä.
Ennen talvisotaa varsinkin lähialueiden tiedot oli hankittu maatiedustelulla, tähystämällä, kuuntelemalla ja kauempaa rajasta tapahtuvalla tiedustelukäynnillä. Välirauhan aikana tiedus- telu tapahtui käytännössä kahden siviilipukuisen miehen muodostamissa partioissa, jotka ylit- tivät rajan salaa jalkaisin ja tarkkailivat luovutetulla alueella puna-armeijaa ja liikennettä. Jat- kosodassa asemasodan aikana talvipartiot taas liikkuivat lähinnä hiihtäen. Partiointi vaati roh- keutta, aloitekykyä ja neuvokkuutta ja sisälsi kiinnijäämisen sattuessa hengenvaarallisen ris- kin.
Rautjärven tilaushistoriassa (Matikka 1996) on kuvattu yksi tunnettu tapaus tiedustelusta. Nimeltä mainittu Roihan rajavartioaseman päällikkö Kaino Rastas tapasi kesällä vuonna 1940 kaksi tuttavaansa, jolloin näiden tehtävä tiedustelussa ja sijoituspaikka yläpappilassa selvisi hänelle. Rastas siirtyi itsekin rajavartioinnista tiedusteluun ja teki toisen partiomiehen kanssa retken 19. – 25.8.1940 Antrean seudulle. Tehtäviin kuului ainakin liikennelaskentaa. Partion palatessa Jurvan rajavartioaseman kohdalta rajavartija Arvi Pekkanen pidätti salaperäiset tulijat. Tiedustelijat pääsivät kuitenkin palaamaan tukikohtaansa, kun rajavartijakomppanian päällikkö puuttui asiaan.
31
Tyypillinen tiedustelijoiden reitti oli Rautjärven kirkon- kylältä Laikkoon ja edelleen Ilmeentielle. Tässä yhtey- dessä on mainittu yhtenä tiedustelupaikkana Jokelan talo Pajarin – Metsäkylän tien takana, joka ilmeisesti toimi Moskovan rauhan (1940) rajalinjan venäläisenä kenttä- vartiona. Juuri tällä kohdin etenemistä on kuvattu oma- kohtaisesti ja jännittävästi Olavi Paukkusen muistelmis- sa (Paukkunen 2008), jossa 18. – 19.1940, jossa mm. ylitetään raja tiedusteluretkellä Hiitolan seudulle. Ope- raatioon liittyi useita riskialttiita ”läheltä piti” -tilanteita venäläisten rajavartijoiden kanssa.
Retki voitiin aloittaa Imatrankin suunnasta. Rautjärven tiedustelijoihin kuuluneen Arvi Loposen kertomana (Majuri 2004) ”päämajan kaukopartioporukka oli koottu Rautjärven pieneen pappilaan. Lähtö partioon tapahtui sieltä marssien Immolanjärven jäälle, josta lähdimme rajan taakse.”
Toiminnan salaamista Rautjärven kirkonkylässä kuvaa,
että edes kyläläisten kysellessä Rautjärven kirkkoherra Arvo Salomaalta yläpappilan ”outojen miesten” toimista tämäkään ei niistä tiennyt, mutta sen sijaan nimismies Matti Iivosen kerro- taan asiasta tietoisena rauhoitelleen paikallisväestöä.
Salaisen palvelun tärkein Kannakselta hankkima tieto oli kesän 1940 tilanteessa selvyys siitä, ettei suuri joukkoja alueella täällä havaittu eikä Neuvostoliitto siis – toisin kuin oli uumoiltu – tuolloin vielä valmistellut hyökkäystä. Partiot olivat näin toiminnallaan osoittaneet tarpeelli- suutensa.
Rautjärven Yläpappilan tiedustelijoiden toiminta muuttui jo vähän ennen jatkosotaa sotilaalli- seksi kaukopartioinniksi (tiedustelu- ja tuhoamistoimintaa syvällä vihollisen selustassa) Kan- naksella kannaksella. Tämän ns. osasto Vehniäisen (majuri Johannes Vehniäisen mukaan) rautjärveläiset siirtyivät vuonna 1941 Ruokolahden Haloniemeen osasto Loukolaksi (jääkäri- luutnantti Kustaa Loukolan mukaan). Myös Vehniäisen johtopaikka siirtyi tässä vaiheessa Lahdesta Lappeenrantaan.
Hyökkäysvaihe Rautjärven suunnalla alkoi 31.7.1941 ja kiihtyi ratkaisuun 6.-7.8.1941 Kirvu –Hiitola -linjalla. Tässä yhteydessä Osasto Vehniäinen lähetti liikkeelle kaksi kaukopartiota jälleen Rautjärven kirkonkylän pienestä pappilasta 23.7.1941 kohti Rautua. Rautjärven osas- toon kuului tällöin 10 miestä (Mikko Karjalainen teoksessa Salaisen sodan sivut Majurin 2008 mukaan).
32
Osasto Loukola siirtyi jälleen hyökkäysvaiheen mukana 18.8.1941 takaisin Rautjärvelle, jol- loin mukana oli 16 miestä. Näitä sotatoimia varten venäläisten selustasta piti saada tarkemmat tiedot ja pyrkiä estämään vihollisen reservien ja materiaalien siirrot painopistesuuntaan. Osas- to koostui rautulaisista, jotka olivat olleet mukana jo aiemmin. Myöhemmin osaston vahvuus oli 24 miestä.
Myös lotat osallistuivat kaukopartiotyöhön toimien muonittajina, puhelinkeskuksilla ja radio- asemilla. Rautjärven kirkonkylässä kouluttajana toimi edellä mainittu luutnantti Loukola.
Hyökkäysvaiheen operaatioiden jälkeen kaukopartiotoiminta hiljeni Rautjärvellä pitkäksi ai- kaa. Sodan loppuvaiheessa 13.6.1944 kaukopartiojoukkoja siirtyi taas paikkakunnalle, jonne sijoitettiin myös radioasema. 28.6.1944 kaukopartiokomppania siirtyi Rautjärveltä Ruokolah- den Syyspohjaan, josta miehet kotiutettiin sodan päättyessä saman vuoden marraskuun lop- puun mennessä.
Rautjärven yläpappilaan pihassa on vuonna 1991 pystytetty osasto Vehniäisen muistomerkki. Yläpappilan tiedustelutoiminnasta ei ilmeisesti ole muistelmat pois lukien virallisia tarkkoja lähteitä eikä erityisen hyvin ja laajalti paikallisyhteisössä tunnettua muisti- tai perimätietoai- neistoa. Tämä selittyy ymmärrettävästi toiminnan salaisella luonteella, joka oli vain harvojen valittujen tiedossa. Muistelmissa on kuitenkin julkaistu päiväkirjamerkintöjen ohella esimer- kiksi karttoja partioretkistä.
Lähde: http://www.rautjarvi.fi/loader.aspx?id=71653ad9-d13f-4e45-a5b8-46005a17258e
Leaderdog
Kaukopartio
HISTORIA SOTAHISTORIA
Heikki Nykänen: ”Kaukopartiossa kysyttiin kuntoa”
Antero Raevuori
17.12.2012|Päivitetty 9.2.2015
3 min
(2)
Ensimmäinen esittää heinäkuun 1941 tapahtumia Uhtuan Jyvälahdessa. Ne mainitaan esityksessä, jolla Nykäselle esitettiin Mannerheim-ristiä. Toinen esittää Nykäsen johtamaa kaukopartiota, joka vetäytyy hiihtäen takaisin sytytettyään tuleen vihollisen tukikohdan Luusalmella. Kolmas ja neljäs liittyvät kesän 1944 taisteluihin Ilomantsin itäpuolella, missä Nykäsen partio tuhosi kaksi 15 vihollisauton huoltokolonnaa.
”Mieheni ja minut lennätettiin Heinkel-vesitasolla Vegarus-järvelle, mistä etenimme kohti vihollisen huoltotietä. Tuhotuissa kuorma-autoissa kuljetettiin tarvikkeita rintamalle. Minun tehtäväni oli tuhota ensimmäinen auto, minkä jälkeen muut miehet yhtyisivät hyökkäykseen”, Nykänen muistelee.
Heikki Nykänen soti myös Lapissa saksalaisia vastaan. Viimeinen saunakamarin akvarelleista esittääkin Pellon sillan tuhoamista. Rauhan tultua alkoivat insinööriopinnot.
Nykänen ei haavoittunut sodissa kertaakaan. Hän on nyt 86-vuotias ja on ollut eläkkeellä 25 vuotta. Olemus on kuitenkin nuorekas. Hän käy joka päivä sauvakävelylenkillä. Liikunta on elämäntapa.
”Ilman kovaa fyysistä kuntoa emme me kaukopartiomiehet olisi sodassakaan selvinneet. Niissä hommissa käveltiin upottavia soita myöten selässä ase ja 30-40 kilon pakkaus. Aina edettiin pahimpien maastojen kautta, ettei vihollinen olisi nähnyt.”
Lappi kiehtoo Nykästä. Sinne on pakko päästä joka vuosi ruska-aikaan. Vuosi sitten hän teki matkan yksin, ajoi itse Forssasta Pyhätunturin maisemiin ja takaisin.
Heikki Nykänen ei ole koskaan tupakoinut. Merkittävä asema Rauma-Repolan investointijohtajana edellytti kuitenkin maljojen kohottelemista varsinkin venäläisten kanssa.
”Siitä asti kun pääsin eläkkeelle, olen ollut täysin absolutisti”, naurahtaa Nykänen ja kävelee tietokoneensa ääreen.
”On aika katsoa, ovatko päivän pörssikurssit nousussa vai laskussa.
Heikki Nykänen
Syntynyt 19.9.1920 Helsingissä
Majuri, investointijohtaja
Forssa
”Toiminut kaukopartio-osaston johtajana suorittaen satakunta partiomatkaa, joista suurin osa on ulottunut kauas vihollisen selustaan, hankkien sieltä tärkeitä tietoja vihollisesta. Erittäin rohkea ja neuvokas luutn. Nykänen on aina selviytynyt mitättömin tappioin, mutta samalla hän on pystynyt kasvattamaan osastostaan joukon, joka on aina valmis lähtemään huimimmillekin retkille. 14.7.1941 komppania, johon hän joukk.johtajana kuului, eteni lounaasta Jyvälahtea kohti. Miesten väsymyksen ja ukkossateen vuoksi kompp. päällikkö veti komppanian taakse päin luutn. N:n jäädessä kolmen vapaaehtoisen kanssa seuraamaan vihollisen toimia. Tien vartta tuli n. 30 vihollista jonossa, jotka luutn. N. antoi tulla aivan lähelle avaten vasta sitten tulen miesten heittäessä käsikranaatteja. Tällöin tuhoutui suurin osa vih.partiosta.”
(Lyhennelmä 3. Divisioonan komentajan esityksestä luutnantti Kaarlo Heikki Nykäsen nimittämiseksi 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi.)
Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 48/2006.
Leaderdog
Kaukopartio
Tietoa kaukopartioiden käyttämistä radioista:
Kyynel-lähetin M4.
Kyynel M4. Lähetin, teho 0,5 W. Taajuusalue 3500 - 6000 kHz (86 - 50 m). Anodijännite 90 V/15 mA, hehkujännite 1,5 V /100 mA. Putki DDD 11. Laite koteloitu umpinaiseen valualumiinikoteloon, jossa kolme irrotettavaa kantta. Koko 12 x 5,5 x 15 cm. Antenni: kaksi noin 21 m johdinta, joiden pituus säädettiin työskentelytaajuuden mukaan. Taajuuden asetus ruuvilukitteisella säätökondensaattorilla. Aluksi lähetys "sokkona" sittemmin kehitettiin Lahden pitkäaaltoalueella toimiva 166 kHz (1807 m) Töpö-vastaanotin ja pian sen jälkeen vastaanotin M7. Kuljetettiin aluksi repussa myöhemmin omassa kotelossaan. Valmistus aloitettiin 1940.
Kyynel M5. Vastaava lähetin kuin M4, mutta putkena DLL 21. Suuremmasta putkesta johtuen hehkupari ulkopuolinen, keskimmäisen kannen alla olevaa liitinkenttää käännetty 180 astetta. Valmistusmäärä 100 kpl.
Kyynel-asema M4/M7.
Kyynel-vastaanotin M7.
Kyynel M7. Kyynel-vastaanotin, taajuusalue 3500 - 6000 kHz (86 - 50 m). Toimintaperiaate: suora-vastaanotin. Anodijännite 120 V/5 mA, hehkujännite 1,5 V/150 mA. Koko 12 x 5,5 x 15 cm. Putket 2 kpl DF 11 ja 1 kpl DDD 11 (ns. teräsputket). Sähkömagneettiset kuulokkeet. Paino yhdessä lähetin M4 kanssa noin 7,4 kg.
M10 sisältä. Vasemmalla ylhäällä olevat kolme purkkia ovat metallikuorisia vastaanottimen DF 11 ja DDD 11 putkia. Lähetinputki DLL 21 näkyy oikealla.
Kyynel M10, M10X, P-12-24, VRHAI. Lähetin-vastaanotin, samassa kotelossa. Kehitetty aikaisempien kyynel-mallien M4/M7 pohjalta. Olemassa sekä VFO että kidemalli (X). Taajuusalue noin 3600 - 4800 kHz (83 - 63 m). Asteikko jaettu jakoväleihin 1- 300. Anodijännite 120 V/ 25 mA (lähetys), hehkujännite 1,5 V/100 mA. Teho noin 0,5 - 1 W. Paino 5,6 kg. Lähettimen pääteputki kytketty vuorovaihekytkentään. Valmistettiin myös vastaanottimeltaan kaksialueisena mallina. Valmistettiin lisenssillä myös noin 100 laitetta Ruotsin armeijalle , jossa malli tunnettiin nimellä Radiostation 1W Br m/44.
Ruotsissa lisenssillä valmistettu Radiostation 1W Br m/44.
Kyynel VRHAI 50-luvulla valmistetussa kuljetuslaukussaan M11.
M10/M11-mallien kantolaukkuna käytettiin pahvista valmistettuja kuljetuslaatikoita, joissa oli saman tapaiset vahvistukset, saranat ja lukot kuin sen aikuisissa matkalaukuissa (ks. M4/M7 kuva edellä ). 50-luvulla huonokuntoiset laukut korvattiin pellistä valmistetuilla koteloilla. Aluksi käytössä oli harmaaksi maalattu kangashihnalla varustettu malli, jonka kannessa oli kaksi erillistä vanerikelaa antennin ja vastapainon vyyhteämiseksi niille. Myöhemmin kannen rakennetta muutettiin niin, että siinä oli enää yksi peltinen koko kannen mittainen kela jota voitiin pyörittää kädensijan ympäri. Kannessa oli kiinnityspaikka myös radion pienelle sähkötysavaimelle. Kotelossa oli kasetti paristoille ja tilaa avaimen, kuulokkeiden ja johtojen säilyttämistä varten. Myöhemmässä vaiheessa vihreäksi maalattu laukku oli lisäksi varustettu säädettävällä nylon-hihnalla. Käytön aikana radiota ei tarvinnut poistaa kotelostaan.
Kyynel-lähetin-vastaanotin M11.
Kyynel M11, M11X, VRHAG. Vastaava malli kuin M10, lähettimen pääteputki kytketty rinnankytkentään, hehkujännite 3 V. Mallia esiintyy sekä VFO että kideohjattuna (X). Valmistettiin myös vastaanottimeltaan kaksialueisena mallina. Kyynel M10/M11 on valmistettu yhteensä noin 300 kpl.
Kyynel-lähetin M12 .
Kyynel-lähetin M12 sisältä.
.
Kyynel M12. Proto-malli, jota valmistettu pieni sarja, ehkä vain kymmenkunta kappaletta. Putki 1 kpl EL 2, anodijännite 240 V ( 2 kpl 120 V:n paristoa sarjassa), hehkujännite 6,3 V / virta noin 200 mA. Taajuus kiteellä, joka sijaitsi etulevyssä. Käytettiin yhdessä kyynel-vastaanotin malli M7 kanssa, vastaavassa, mutta suuremmassa pahvilaatikossa kuin kyynel M4/M7. Jännitemittari, antennille useita ulosottoja virityspiirin kelasta.
Lähde:
http://personal.inet.fi/koti/antero.tanninen/sotarad.html
Kyynel M4. Lähetin, teho 0,5 W. Taajuusalue 3500 - 6000 kHz (86 - 50 m). Anodijännite 90 V/15 mA, hehkujännite 1,5 V /100 mA. Putki DDD 11. Laite koteloitu umpinaiseen valualumiinikoteloon, jossa kolme irrotettavaa kantta. Koko 12 x 5,5 x 15 cm. Antenni: kaksi noin 21 m johdinta, joiden pituus säädettiin työskentelytaajuuden mukaan. Taajuuden asetus ruuvilukitteisella säätökondensaattorilla. Aluksi lähetys "sokkona" sittemmin kehitettiin Lahden pitkäaaltoalueella toimiva 166 kHz (1807 m) Töpö-vastaanotin ja pian sen jälkeen vastaanotin M7. Kuljetettiin aluksi repussa myöhemmin omassa kotelossaan. Valmistus aloitettiin 1940.
Kyynel M5. Vastaava lähetin kuin M4, mutta putkena DLL 21. Suuremmasta putkesta johtuen hehkupari ulkopuolinen, keskimmäisen kannen alla olevaa liitinkenttää käännetty 180 astetta. Valmistusmäärä 100 kpl.
Kyynel M7. Kyynel-vastaanotin, taajuusalue 3500 - 6000 kHz (86 - 50 m). Toimintaperiaate: suora-vastaanotin. Anodijännite 120 V/5 mA, hehkujännite 1,5 V/150 mA. Koko 12 x 5,5 x 15 cm. Putket 2 kpl DF 11 ja 1 kpl DDD 11 (ns. teräsputket). Sähkömagneettiset kuulokkeet. Paino yhdessä lähetin M4 kanssa noin 7,4 kg.
Kyynel M10, M10X, P-12-24, VRHAI. Lähetin-vastaanotin, samassa kotelossa. Kehitetty aikaisempien kyynel-mallien M4/M7 pohjalta. Olemassa sekä VFO että kidemalli (X). Taajuusalue noin 3600 - 4800 kHz (83 - 63 m). Asteikko jaettu jakoväleihin 1- 300. Anodijännite 120 V/ 25 mA (lähetys), hehkujännite 1,5 V/100 mA. Teho noin 0,5 - 1 W. Paino 5,6 kg. Lähettimen pääteputki kytketty vuorovaihekytkentään. Valmistettiin myös vastaanottimeltaan kaksialueisena mallina. Valmistettiin lisenssillä myös noin 100 laitetta Ruotsin armeijalle , jossa malli tunnettiin nimellä Radiostation 1W Br m/44.
M10/M11-mallien kantolaukkuna käytettiin pahvista valmistettuja kuljetuslaatikoita, joissa oli saman tapaiset vahvistukset, saranat ja lukot kuin sen aikuisissa matkalaukuissa (ks. M4/M7 kuva edellä ). 50-luvulla huonokuntoiset laukut korvattiin pellistä valmistetuilla koteloilla. Aluksi käytössä oli harmaaksi maalattu kangashihnalla varustettu malli, jonka kannessa oli kaksi erillistä vanerikelaa antennin ja vastapainon vyyhteämiseksi niille. Myöhemmin kannen rakennetta muutettiin niin, että siinä oli enää yksi peltinen koko kannen mittainen kela jota voitiin pyörittää kädensijan ympäri. Kannessa oli kiinnityspaikka myös radion pienelle sähkötysavaimelle. Kotelossa oli kasetti paristoille ja tilaa avaimen, kuulokkeiden ja johtojen säilyttämistä varten. Myöhemmässä vaiheessa vihreäksi maalattu laukku oli lisäksi varustettu säädettävällä nylon-hihnalla. Käytön aikana radiota ei tarvinnut poistaa kotelostaan.
Kyynel M11, M11X, VRHAG. Vastaava malli kuin M10, lähettimen pääteputki kytketty rinnankytkentään, hehkujännite 3 V. Mallia esiintyy sekä VFO että kideohjattuna (X). Valmistettiin myös vastaanottimeltaan kaksialueisena mallina. Kyynel M10/M11 on valmistettu yhteensä noin 300 kpl.
.
Kyynel M12. Proto-malli, jota valmistettu pieni sarja, ehkä vain kymmenkunta kappaletta. Putki 1 kpl EL 2, anodijännite 240 V ( 2 kpl 120 V:n paristoa sarjassa), hehkujännite 6,3 V / virta noin 200 mA. Taajuus kiteellä, joka sijaitsi etulevyssä. Käytettiin yhdessä kyynel-vastaanotin malli M7 kanssa, vastaavassa, mutta suuremmassa pahvilaatikossa kuin kyynel M4/M7. Jännitemittari, antennille useita ulosottoja virityspiirin kelasta.
Lähde:
http://personal.inet.fi/koti/antero.tanninen/sotarad.html
Leaderdog
Kaukopartio
PERVITIN, Saksalainen ihmepilleri
Otos dioraamasta, jonka "rustasin" joskus nuorempana. Siinä on saksalainen 30 mm ilmatorjunta-aseman miehet ruokatauolla.
Mahtavatkohan pojat olla pikku "pervitiineissä"?
Pervitin oli Saksassa toisen maailmansodan aikana kehitetty lääkevalmiste. Se antoi käyttäjälleen "leijonan mielen ja härän voimat". Sitä käytettiin, kun tiedossa oli ihmisruumiin kyvyt ylittävät tehtävät.
Pervitin toi voimaa ja sisua selviytyä kaikkein vaikeimmista tilanteista. Sota-aikana siitä sanottiin, että se on ihmepilleri olematta kuitenkaan huumausaine. Sen uskottiin kuuluvan samaan "viattomaan" ryhmään kuin tupakan tai kahvin. Sen piristävä vaikutus oli kuitenkin vertaansa vailla.
Saksan natsi-armeijan vyöryessä 40-luvun alussa itään, tärkein tavoite oli voima, liike ja murskaaminen. Yli-inhimillisiä ponnisteluja , säälimättömyyttä ja uhrauksia vaadittiin puhtaan arjalaisen rodun elintilan -"Lebensraum oder Niedergang"- taistelussa ja bolsevismin tuhoamisessa. Tuossa sodassa vain vahvemmalla oli oikeus jäädä eloon ja heikompien rotujen kohtalona oli hävitä. Vahvemmuuden edellytyksenä oli voimantunne, jota ihmisruumis ei olisi voinut normaaliolosuhteissa tuntea.
Saksalainen tiede kehitti ongelmaan puhtaasti lääketieteeseen perustuvan ratkaisun. Se tuotti sotilaille 'ihmeaineen', jota kutsuttiin nimellä "Pervitin". Valmiste oli aivan uusi ja tarjosi paljon tehokkaamman tuloksen kuin ammoisista ajoista lähtien sotilaiden psyykelääkkeenä käyttämän alkoholin.
Kun neuvostojoukot rohkaistiin pelottomiin hyökkäyksiin vodkalla, saksalaisille lääketiede tarjosi ihmepillerin. Siinä missä venäläinen viina vei mieheltä harkintakyvyn, kurin, kunnon ja lopulta jalatkin alta, oli saksalaisen Pervitinin määrä tarjota rohkeutta ja fyysistä kestävyyttä ilman, että harkintakyky sekosi.
Lääketieteen käyttö sotilaiden rohkaisussa ei ole ollut uutta. Tiedetään, ainakin venäjällä käytetyn morfiinia joitain yksittäisiä kertoja sisällissodassa 1918-20.
Miten Pervitin syntyi?
Jo vuosia ennen sotaa saksalaisista apteekeista oli saatavana lääkeainetta nimeltään "Ephedrin". Aineen vaikutus oli suunnilleen sama kuin vahvalla kahvilla. Uneliaisuus ja ja muut väsymisilmiöt katosivat, ajattelu tuntui luistavan paremmin, eikä sivuvaikutuksia tuntunut ilmenevän.
Eräs saksalainen tutkija otti lähtökohdakseen Epherdrinin ja alkoi kärsivällisesti kokeilla sen eri variaatioilla. Koekaniineina hän käytti paria kissaa, jotka kuukausien mittaan saivat kokeilla noin sataa aineyhdistelmää. Kissat eivät tulleet kokeiluista juuri miksikään. Lopulta tutkija päätyi yhdistelmään, joka sisälsi i-Phelyl2-Methylaminopropaania. Tutkijan odotellessa tuloksia, alkoi tarhasta kuulua hurjaa meteliä!. Tilannetta tarkasteltaessa todettiin toisen kissoista olevan sanoinkuvaamattoman innon vallassa, juosten sananmukaisesti pitkin seiniä ja toisenkin kieppuessa häkin höylälastujen seassa kuin väkkärän. Tilanne oli naurettava, mutta kissoissa riitti puhtia, vielä illallakin ne olivat kuin "elohopeaa". Huomattiin, että uusi Phenadrin-yhdistelmä omasi juuri sellaisia ominaisuuksia, kuin mitä oli lähdetty hakemaan!
Mutta kissa on kissa ja ihminen on ihminen. Miten aine siis vaikuttaisi ihmisessä? Kelpo tohtorimme jakoi uuden annoksen kolmeen osaan, joista kuhunkin tuli yksi neljässadasosa grammaa; yhden hän nielaisi itse, toisen hän antoi assistentilleen ja kolmannen pisti omaan taskuunsa.
Ilta oli pitkällä ja oli kotiinlähdön aika. Jo kotiovella tohtoristamme tuntui, vaikkakin oli harvapuheinen mies, että hänellä oli rouvalleen tavattomasti puhumista. Päivän kokeet hän selosti lennokkaasti ja hauskasti, ehdottaen lopuksi, että rouvakin nauttisi satsin uutta ihmeainetta. Pian myös rouva oli yhtä puhelias ja henkevä! Ilta oli hauska ja muistorikas. Aamuyöstä he päättivät panna maaten, mutta se oli toivotonta. Molemmat kun suorastaan kiehuivat vireyttä ja tarmoa. Sekuntiakaan nukkumatta tohtori asteli seuraavana aamuna töihinsä kissojensa pariin kovasti pirteänä poikana. Hänen apulaisensa oli kokenut samaa. Myöhemmin todettiin, että niin kissat kuin ihmisetkin olivat saaneet annoksen, joka oli noin 13-kertaa liian suuri, mutta erehdyshän ei tietenkään muuttanut asiaa enää miksikään.
"Sisupilleri" oli siis keksitty. Se sai tieteelliseksi nimekseen "Pervitin". Saksassa sitä nimitettiin "Weck-Aminíksi"- eli herättäjä Aminiksi. Sitä ei pidetty huumausaineena, vaan samoihin "viattomiin myrkkyihin" kuuluvaksi kuin tupakka ja kahvi. Sen vaikutuksen uskottiin perustuvan siihen, että se ikään kuin herättää oikealla tavalla kaikki ihmisruumiissa piilevät voimavarat ja sen vaikutus kestää kauan ...aina jopa 12 tuntia. Aineen nauttijan ei todettu kärsivän myöskään krapulasta.
Lääkkeen mahtavista vaikutuksista huolimatta tajuttiin, ettei sitä voitaisi milloinkaan myydä reseptivapaasti. Vaikka se poisti väsymyksen, se ei poistanut väsymyksen syytä. Käyttäjälleen seikka olisi ollut ennen pitkää kohtalokas. Lääke ei voi milloinkaan korvata luonnollista lepoa ja lopulta sen käyttäjä olisi ajautunut hulluuteen.
Myös Suomessa tiedetään käytetyn Pervitiiniä sotatoimissa, ainakin kaukopartiotoiminnassa kun ihmisen oli venyttävä yli fyysisten ominaisuuksiensa. Ainetta saatuaan ja tehtävänsä tehtyään, miesten kerrotaan nukkuneen useita vuorokausia.
Suomessa valmistettiin Pervitin-pulveria. Se oli kuitenkin särkylääke, eikä sisältänyt samoja piristeitä kuin alkuperäinen, tablettina nautittava Pervitin. Itsekin muistan saaneeni Pervitiiniä lapsena. Muistan hyvin kun tuota lääkettä oli 50-luvun alkupuolella kamarin kirjoituspöydän kaapissa. Sitä otettiin kun oltiin oikein kipeinä. Kaapin kätköistä kaivettiin pulveri, josta veitsen kärjellä otettiin hitunen ja sekoitettiin sitten kuumaan veteen. Jos se ei auttanut "peri hauta" . Ja auttoihan se!. Ja tosi pahan makuista se ainakin oli.
Kirjoitelman alkuosan lähteenä on käytetty vuonna 1941 julkaistusta "Hakkapeliitta"-lehden artikkelia, sivut 461-463.
Oma lähteeni:
http://personal.inet.fi/koti/antero.tanninen/pervitiinin tarina.htm
Otos dioraamasta, jonka "rustasin" joskus nuorempana. Siinä on saksalainen 30 mm ilmatorjunta-aseman miehet ruokatauolla.
Mahtavatkohan pojat olla pikku "pervitiineissä"?
Pervitin oli Saksassa toisen maailmansodan aikana kehitetty lääkevalmiste. Se antoi käyttäjälleen "leijonan mielen ja härän voimat". Sitä käytettiin, kun tiedossa oli ihmisruumiin kyvyt ylittävät tehtävät.
Pervitin toi voimaa ja sisua selviytyä kaikkein vaikeimmista tilanteista. Sota-aikana siitä sanottiin, että se on ihmepilleri olematta kuitenkaan huumausaine. Sen uskottiin kuuluvan samaan "viattomaan" ryhmään kuin tupakan tai kahvin. Sen piristävä vaikutus oli kuitenkin vertaansa vailla.
Saksan natsi-armeijan vyöryessä 40-luvun alussa itään, tärkein tavoite oli voima, liike ja murskaaminen. Yli-inhimillisiä ponnisteluja , säälimättömyyttä ja uhrauksia vaadittiin puhtaan arjalaisen rodun elintilan -"Lebensraum oder Niedergang"- taistelussa ja bolsevismin tuhoamisessa. Tuossa sodassa vain vahvemmalla oli oikeus jäädä eloon ja heikompien rotujen kohtalona oli hävitä. Vahvemmuuden edellytyksenä oli voimantunne, jota ihmisruumis ei olisi voinut normaaliolosuhteissa tuntea.
Saksalainen tiede kehitti ongelmaan puhtaasti lääketieteeseen perustuvan ratkaisun. Se tuotti sotilaille 'ihmeaineen', jota kutsuttiin nimellä "Pervitin". Valmiste oli aivan uusi ja tarjosi paljon tehokkaamman tuloksen kuin ammoisista ajoista lähtien sotilaiden psyykelääkkeenä käyttämän alkoholin.
Kun neuvostojoukot rohkaistiin pelottomiin hyökkäyksiin vodkalla, saksalaisille lääketiede tarjosi ihmepillerin. Siinä missä venäläinen viina vei mieheltä harkintakyvyn, kurin, kunnon ja lopulta jalatkin alta, oli saksalaisen Pervitinin määrä tarjota rohkeutta ja fyysistä kestävyyttä ilman, että harkintakyky sekosi.
Lääketieteen käyttö sotilaiden rohkaisussa ei ole ollut uutta. Tiedetään, ainakin venäjällä käytetyn morfiinia joitain yksittäisiä kertoja sisällissodassa 1918-20.
Miten Pervitin syntyi?
Jo vuosia ennen sotaa saksalaisista apteekeista oli saatavana lääkeainetta nimeltään "Ephedrin". Aineen vaikutus oli suunnilleen sama kuin vahvalla kahvilla. Uneliaisuus ja ja muut väsymisilmiöt katosivat, ajattelu tuntui luistavan paremmin, eikä sivuvaikutuksia tuntunut ilmenevän.
Eräs saksalainen tutkija otti lähtökohdakseen Epherdrinin ja alkoi kärsivällisesti kokeilla sen eri variaatioilla. Koekaniineina hän käytti paria kissaa, jotka kuukausien mittaan saivat kokeilla noin sataa aineyhdistelmää. Kissat eivät tulleet kokeiluista juuri miksikään. Lopulta tutkija päätyi yhdistelmään, joka sisälsi i-Phelyl2-Methylaminopropaania. Tutkijan odotellessa tuloksia, alkoi tarhasta kuulua hurjaa meteliä!. Tilannetta tarkasteltaessa todettiin toisen kissoista olevan sanoinkuvaamattoman innon vallassa, juosten sananmukaisesti pitkin seiniä ja toisenkin kieppuessa häkin höylälastujen seassa kuin väkkärän. Tilanne oli naurettava, mutta kissoissa riitti puhtia, vielä illallakin ne olivat kuin "elohopeaa". Huomattiin, että uusi Phenadrin-yhdistelmä omasi juuri sellaisia ominaisuuksia, kuin mitä oli lähdetty hakemaan!
Mutta kissa on kissa ja ihminen on ihminen. Miten aine siis vaikuttaisi ihmisessä? Kelpo tohtorimme jakoi uuden annoksen kolmeen osaan, joista kuhunkin tuli yksi neljässadasosa grammaa; yhden hän nielaisi itse, toisen hän antoi assistentilleen ja kolmannen pisti omaan taskuunsa.
Ilta oli pitkällä ja oli kotiinlähdön aika. Jo kotiovella tohtoristamme tuntui, vaikkakin oli harvapuheinen mies, että hänellä oli rouvalleen tavattomasti puhumista. Päivän kokeet hän selosti lennokkaasti ja hauskasti, ehdottaen lopuksi, että rouvakin nauttisi satsin uutta ihmeainetta. Pian myös rouva oli yhtä puhelias ja henkevä! Ilta oli hauska ja muistorikas. Aamuyöstä he päättivät panna maaten, mutta se oli toivotonta. Molemmat kun suorastaan kiehuivat vireyttä ja tarmoa. Sekuntiakaan nukkumatta tohtori asteli seuraavana aamuna töihinsä kissojensa pariin kovasti pirteänä poikana. Hänen apulaisensa oli kokenut samaa. Myöhemmin todettiin, että niin kissat kuin ihmisetkin olivat saaneet annoksen, joka oli noin 13-kertaa liian suuri, mutta erehdyshän ei tietenkään muuttanut asiaa enää miksikään.
"Sisupilleri" oli siis keksitty. Se sai tieteelliseksi nimekseen "Pervitin". Saksassa sitä nimitettiin "Weck-Aminíksi"- eli herättäjä Aminiksi. Sitä ei pidetty huumausaineena, vaan samoihin "viattomiin myrkkyihin" kuuluvaksi kuin tupakka ja kahvi. Sen vaikutuksen uskottiin perustuvan siihen, että se ikään kuin herättää oikealla tavalla kaikki ihmisruumiissa piilevät voimavarat ja sen vaikutus kestää kauan ...aina jopa 12 tuntia. Aineen nauttijan ei todettu kärsivän myöskään krapulasta.
Lääkkeen mahtavista vaikutuksista huolimatta tajuttiin, ettei sitä voitaisi milloinkaan myydä reseptivapaasti. Vaikka se poisti väsymyksen, se ei poistanut väsymyksen syytä. Käyttäjälleen seikka olisi ollut ennen pitkää kohtalokas. Lääke ei voi milloinkaan korvata luonnollista lepoa ja lopulta sen käyttäjä olisi ajautunut hulluuteen.
Myös Suomessa tiedetään käytetyn Pervitiiniä sotatoimissa, ainakin kaukopartiotoiminnassa kun ihmisen oli venyttävä yli fyysisten ominaisuuksiensa. Ainetta saatuaan ja tehtävänsä tehtyään, miesten kerrotaan nukkuneen useita vuorokausia.
Suomessa valmistettiin Pervitin-pulveria. Se oli kuitenkin särkylääke, eikä sisältänyt samoja piristeitä kuin alkuperäinen, tablettina nautittava Pervitin. Itsekin muistan saaneeni Pervitiiniä lapsena. Muistan hyvin kun tuota lääkettä oli 50-luvun alkupuolella kamarin kirjoituspöydän kaapissa. Sitä otettiin kun oltiin oikein kipeinä. Kaapin kätköistä kaivettiin pulveri, josta veitsen kärjellä otettiin hitunen ja sekoitettiin sitten kuumaan veteen. Jos se ei auttanut "peri hauta" . Ja auttoihan se!. Ja tosi pahan makuista se ainakin oli.
Kirjoitelman alkuosan lähteenä on käytetty vuonna 1941 julkaistusta "Hakkapeliitta"-lehden artikkelia, sivut 461-463.
Oma lähteeni:
http://personal.inet.fi/koti/antero.tanninen/pervitiinin tarina.htm
Leaderdog
Kaukopartio
Mm. Kaukopartiota kohtaan kiinnostuneille mielenkiintoista luettavaa:
http://www.mikkoporvali.fi/index.php?page=101&lang=1
http://www.mikkoporvali.fi/index.php?page=101&lang=1
Leaderdog
Kaukopartio
Juttu kaukopartiomies Hannes Solehmaisesta:
Kuopio 13.12.2011 klo 18:10 | päivitetty 8.6.2012 klo 21:06
Kaukopartiomiehet vakoilivat myös Naton laskuun
Suomalaisten kaukopartiomiesten vakoilu Naton hyväksi on ollut oletettua laajempaa. Suomalaiset tekivät Neuvostoliittoon 1950-luvulla jopa parikymmentä vakoilumatkaa, joista osan Norjasta. Tutkijan mukaan Suomen pääesikunta oli vakoilusta tietoinen.
Kuva: YLE
Vieremäläinen Lauri Solehmainen oli yksi niistä, jotka 1950-luvulla värvättiin Pohjois-Atlantin sotilasliitto Naton vakoilijoiksi. Aika oli olympiavuosi 1952 ja värväyspaikkana Iisalmen rautatieasema.
Solehmainen oli sodan aikana tehnyt toistakymmentä kaukopartioretkeä venäläisten selustaan ja pystyi jatkamaan samanlaisten tiedustelureissujen tekemistä myös rauhan aikana. Natolle entisten kaukopartiomiesten värvääminen vakoilijoiksi oli helppoa.
- Jännityksellä oli varmasti suuri osa, mutta myös Naton maksama palkka oli erittäin tuntuva ja sen vuoksi kannatti ottaa riski ja lähteä, selittää Solehmaisesta kirjan tehnyt filosofian maisteri Heidi Ruotsalainen.
Kävellen Murmanskiin ja takaisin
Ruotsalaisen kirja Kylmän sodan agentti. Kaukopartiojohtaja Lauri Solehmaisen elämäntarinaperustuu ääninauhalta purettuun Solehmaisen haastatteluun, jonka iisalmelainen opettaja Marjatta Autio teki jo 1980-luvun lopulla.
Erityisen vaikuttava on Solehmaisen kertomus vakoilumatkastaan Murmanskiin kesällä 1952. Mukana matkalla oli toinen entinen kaukopartiomies Reino Sappinen.
- Myö piästiin sen tunturin huipulle, siinä olj se näkötorni ja siinä vieressä se Muurmanskin pikku kaapunki. Ja myö ollaan siinä keskellä ja eekä siinä näkötornissa olluna yhtää sotilasta, Solehmainen muisteli vuonna 1987.
Matkaa kertyi yhteen suuntaan 150 kilometriä, ja se taittui kokonaan kävellen. Suomeen palatessa kävi kuitenkin käry ja miehet joutuivat tuhoamaan osan kuvaamistaan filmeistä.
- Näyttää sitä, että toinen kamera päätyi Naton edustajille. Miehet tekivät myös tarkat muistiinpanot, joten Nato sai tietoa myös miltä Neuvostoliiton puolella näyttää, kertoo Ruotsalainen.
Vakoilua myös Norjasta
Valtiollinen poliisi pääsi Solehmaisen jäljille, mutta liian myöhään: mies ehti paeta Naton avustamana Norjaan.
Valokuvien perusteella Solehmainen vietti Norjassa aikaansa osin erilaisissa kahviloissa. Ruotsalaisen mukaan vaikutelma on kuitenkin pettävä, sillä entinen kaukopartiomies ei tyytynyt puolentoista vuoden ajan pelkästään kahvikupin tai olutlasin äärellä istumaan.
- Solehmainen on virallisesti tunnustanut vain yhden reissun. On kuitenkin aika vahvoja viitteitä, että hän on käynyt vakoilemassa Neuvostoliittoa myös Norjasta.
Solehmainen ei ollut asialla yksin, sillä Norjasta uskotaan Neuvostoliiton puolella käyneen myös muita suomalaisia. Vakoiluun perehtynyt Itä-Suomen yliopiston dosentti Juha Pohjonen on toiminnan laajuudesta yllättynyt.
- En aikaisemmin uskonut, että siinä olisi käytetty ilmapalloja tai laivoja. Myös Norjan osuus rajan yli tapahtuneesta toiminnasta yllätti, hän tunnustaa.
Vakoilu kesti uskottua pidempään
Pohjonen väitteli tohtoriksi vakoilijoiden saamista maanpetostuomioista vuonna 2000. Tutkijan arvio vakoiluun osallistuneista suomalaisista ja vakoilumatkojen määrästä on runsaan 10 vuoden aikana kasvanut.
- Arvioisin, että noin 10 - 15 matkaa ja kaikkiaan ehkä pari-kolmekymmentä miestä on ollut mukana näissä hommissa.
Pohjosen mukaan Suomen pääesikunta oli vakoilureissuista tietoinen, vaikka asiaa ei ole virallisesti tunnustettu. Vakoilun on aiemmin arvioitu päättyneen jo vuonna 1954. Uusin tieto muuttaa myös tätä käsitystä: nyt vakoilun arvioidaan kestäneen jopa vuoteen 1957 saakka.
Lauri Solehmainen puolestaan eli maanpaossa yhteensä 18 vuotta. Entinen kaukopartiomies siirtyi Norjasta ensin Länsi-Saksaan ja sitten Yhdysvaltoihin, josta hän palasi takaisin Suomeen vasta vuoden 1969 lopulla.
Suomessa Solehmainen ilmoittautui oma-aloitteisesti suojelupoliisille ja sai muiden kiinnijääneiden vakoilijoiden tavoin tuomion maanpetoksesta. Solehmainen kuoli vuonna 1993.
Lähteet:
YLE Uutiset / Pekka Niiranen
Kuopio 13.12.2011 klo 18:10 | päivitetty 8.6.2012 klo 21:06
Kaukopartiomiehet vakoilivat myös Naton laskuun
Suomalaisten kaukopartiomiesten vakoilu Naton hyväksi on ollut oletettua laajempaa. Suomalaiset tekivät Neuvostoliittoon 1950-luvulla jopa parikymmentä vakoilumatkaa, joista osan Norjasta. Tutkijan mukaan Suomen pääesikunta oli vakoilusta tietoinen.
Kuva: YLE
Vieremäläinen Lauri Solehmainen oli yksi niistä, jotka 1950-luvulla värvättiin Pohjois-Atlantin sotilasliitto Naton vakoilijoiksi. Aika oli olympiavuosi 1952 ja värväyspaikkana Iisalmen rautatieasema.
Solehmainen oli sodan aikana tehnyt toistakymmentä kaukopartioretkeä venäläisten selustaan ja pystyi jatkamaan samanlaisten tiedustelureissujen tekemistä myös rauhan aikana. Natolle entisten kaukopartiomiesten värvääminen vakoilijoiksi oli helppoa.
- Jännityksellä oli varmasti suuri osa, mutta myös Naton maksama palkka oli erittäin tuntuva ja sen vuoksi kannatti ottaa riski ja lähteä, selittää Solehmaisesta kirjan tehnyt filosofian maisteri Heidi Ruotsalainen.
Kävellen Murmanskiin ja takaisin
Ruotsalaisen kirja Kylmän sodan agentti. Kaukopartiojohtaja Lauri Solehmaisen elämäntarinaperustuu ääninauhalta purettuun Solehmaisen haastatteluun, jonka iisalmelainen opettaja Marjatta Autio teki jo 1980-luvun lopulla.
Erityisen vaikuttava on Solehmaisen kertomus vakoilumatkastaan Murmanskiin kesällä 1952. Mukana matkalla oli toinen entinen kaukopartiomies Reino Sappinen.
- Myö piästiin sen tunturin huipulle, siinä olj se näkötorni ja siinä vieressä se Muurmanskin pikku kaapunki. Ja myö ollaan siinä keskellä ja eekä siinä näkötornissa olluna yhtää sotilasta, Solehmainen muisteli vuonna 1987.
Matkaa kertyi yhteen suuntaan 150 kilometriä, ja se taittui kokonaan kävellen. Suomeen palatessa kävi kuitenkin käry ja miehet joutuivat tuhoamaan osan kuvaamistaan filmeistä.
- Näyttää sitä, että toinen kamera päätyi Naton edustajille. Miehet tekivät myös tarkat muistiinpanot, joten Nato sai tietoa myös miltä Neuvostoliiton puolella näyttää, kertoo Ruotsalainen.
Vakoilua myös Norjasta
Valtiollinen poliisi pääsi Solehmaisen jäljille, mutta liian myöhään: mies ehti paeta Naton avustamana Norjaan.
Valokuvien perusteella Solehmainen vietti Norjassa aikaansa osin erilaisissa kahviloissa. Ruotsalaisen mukaan vaikutelma on kuitenkin pettävä, sillä entinen kaukopartiomies ei tyytynyt puolentoista vuoden ajan pelkästään kahvikupin tai olutlasin äärellä istumaan.
- Solehmainen on virallisesti tunnustanut vain yhden reissun. On kuitenkin aika vahvoja viitteitä, että hän on käynyt vakoilemassa Neuvostoliittoa myös Norjasta.
Solehmainen ei ollut asialla yksin, sillä Norjasta uskotaan Neuvostoliiton puolella käyneen myös muita suomalaisia. Vakoiluun perehtynyt Itä-Suomen yliopiston dosentti Juha Pohjonen on toiminnan laajuudesta yllättynyt.
- En aikaisemmin uskonut, että siinä olisi käytetty ilmapalloja tai laivoja. Myös Norjan osuus rajan yli tapahtuneesta toiminnasta yllätti, hän tunnustaa.
Vakoilu kesti uskottua pidempään
Pohjonen väitteli tohtoriksi vakoilijoiden saamista maanpetostuomioista vuonna 2000. Tutkijan arvio vakoiluun osallistuneista suomalaisista ja vakoilumatkojen määrästä on runsaan 10 vuoden aikana kasvanut.
- Arvioisin, että noin 10 - 15 matkaa ja kaikkiaan ehkä pari-kolmekymmentä miestä on ollut mukana näissä hommissa.
Pohjosen mukaan Suomen pääesikunta oli vakoilureissuista tietoinen, vaikka asiaa ei ole virallisesti tunnustettu. Vakoilun on aiemmin arvioitu päättyneen jo vuonna 1954. Uusin tieto muuttaa myös tätä käsitystä: nyt vakoilun arvioidaan kestäneen jopa vuoteen 1957 saakka.
Lauri Solehmainen puolestaan eli maanpaossa yhteensä 18 vuotta. Entinen kaukopartiomies siirtyi Norjasta ensin Länsi-Saksaan ja sitten Yhdysvaltoihin, josta hän palasi takaisin Suomeen vasta vuoden 1969 lopulla.
Suomessa Solehmainen ilmoittautui oma-aloitteisesti suojelupoliisille ja sai muiden kiinnijääneiden vakoilijoiden tavoin tuomion maanpetoksesta. Solehmainen kuoli vuonna 1993.
Lähteet:
YLE Uutiset / Pekka Niiranen
Leaderdog
Kaukopartio
Venaläiseten näkemys operaatio Petrovski Jamista:
Ajankohtainen kakkonen 16.10.2012 klo 18:15 | päivitetty 16.10.2012 klo 18:15
Venäläistutkimus jatkosodasta: Suomalaissotilaat tuhosivat sairaalan tarkoituksella
Venäjällä ilmestyneen tutkimuksen mukaan Päämajan kaukopartio hyökkäsi tarkoituksella kenttäsairaalaan Petrovski Jamissa helmikuussa 1942. Hyökkäystä on pidetty menestyksenä Suomen sotahistoriassa.
Kuva: Yle
Tutkija Peter Repnikov on löytänyt arkistoista muun muassa nimiluettelot kenttäsairaalassa kuolleista henkilöistä. Kuva: Yle
”Sairaalasta ei tiedetty”
Petrovski Jamin tuhoiskussa mukana ollut Karl Norrgård, 90 kiistää venäläisväitteet.
- Kohteesta oli tarkat sotavangilta saadut ennakkotiedot, mutta sairaalasta hän ei maininnut mitään.
Sairaalarakennuksista kaksi oli Paavo Lukkarin johtaman ryhmän hyökkäysalueella.
- Ei Lukkari pystynyt sanomaan että siellä olisi ollut sairaala millään tavalla. jossakin olis pitänyt olla edes punaisen ristin merkki näkyvissä.
Kaukopartioiden partiokertomuksia ei ole muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta alkuperäisinä tallessa. Materiaali määrättiin hävitettäviksi vuonna 1944, kun sodan lopputulos oli näkyvissä.
Kuva: Yle Uutisgrafiikka
Sairaalasta vaiettu
Päämajan kaukopartioiden eli Erillispataljoona 4:n perinnetoimikunta keräsi muistitietona partiokokemukset talteen. Näihin perustuen vuonna 1984 julkaistiin Lassi Saressalon kirja jatkosodan kaukopartioista.
- Mikäli miehet ovat tienneet etu- tai jälkikäteen mahdollisesta sairaalasta siellä, niin sitä ei tietenkään haluttu kertoa, koska sehän on kuitenkin rikos ihmisyyttä vastaan, jos sotasairaala tuhotaan tarkoituksella.
- En usko tällä näkymällä että kysymyksessä oli kenttäsairaalan tarkoituksellisesta tuhoaminen, Lassi Saressalo sanoo.
Myöhemmin julkaistuissa muistelmissa kaukopartiomiehet ovat maininneet sairaalan tuhoutuneen vahingossa.
Peter Repnikovin mukaan Petrovski Jamissa armeijan varastojen vastarannalla sijainneet sairaala-alueet, joissa oli useita rakennuksia, eivät voi mennä vahingossa, vaan jokaisella hyökkäävällä ryhmällä oli tarkka tehtävä, mitä rakennuksia poltetaan. Suomalaisilla oli kohteesta tarkat ennkkotiedot.
- Mannerheim ylipäällikkönä Geneven sopimuksen mukaisesti on velvollinen seuraamaan oman armeijan toimintaa, hänen olisi pitänyt rangaista operaation johtajaa.
Ajankohtainen kakkonen 16.10.2012 klo 18:15 | päivitetty 16.10.2012 klo 18:15
Venäläistutkimus jatkosodasta: Suomalaissotilaat tuhosivat sairaalan tarkoituksella
Venäjällä ilmestyneen tutkimuksen mukaan Päämajan kaukopartio hyökkäsi tarkoituksella kenttäsairaalaan Petrovski Jamissa helmikuussa 1942. Hyökkäystä on pidetty menestyksenä Suomen sotahistoriassa.
Kuva: Yle
Tutkija Peter Repnikov on löytänyt arkistoista muun muassa nimiluettelot kenttäsairaalassa kuolleista henkilöistä. Kuva: Yle
”Sairaalasta ei tiedetty”
Petrovski Jamin tuhoiskussa mukana ollut Karl Norrgård, 90 kiistää venäläisväitteet.
- Kohteesta oli tarkat sotavangilta saadut ennakkotiedot, mutta sairaalasta hän ei maininnut mitään.
Sairaalarakennuksista kaksi oli Paavo Lukkarin johtaman ryhmän hyökkäysalueella.
- Ei Lukkari pystynyt sanomaan että siellä olisi ollut sairaala millään tavalla. jossakin olis pitänyt olla edes punaisen ristin merkki näkyvissä.
Kaukopartioiden partiokertomuksia ei ole muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta alkuperäisinä tallessa. Materiaali määrättiin hävitettäviksi vuonna 1944, kun sodan lopputulos oli näkyvissä.
Kuva: Yle Uutisgrafiikka
Sairaalasta vaiettu
Päämajan kaukopartioiden eli Erillispataljoona 4:n perinnetoimikunta keräsi muistitietona partiokokemukset talteen. Näihin perustuen vuonna 1984 julkaistiin Lassi Saressalon kirja jatkosodan kaukopartioista.
- Mikäli miehet ovat tienneet etu- tai jälkikäteen mahdollisesta sairaalasta siellä, niin sitä ei tietenkään haluttu kertoa, koska sehän on kuitenkin rikos ihmisyyttä vastaan, jos sotasairaala tuhotaan tarkoituksella.
- En usko tällä näkymällä että kysymyksessä oli kenttäsairaalan tarkoituksellisesta tuhoaminen, Lassi Saressalo sanoo.
Myöhemmin julkaistuissa muistelmissa kaukopartiomiehet ovat maininneet sairaalan tuhoutuneen vahingossa.
Peter Repnikovin mukaan Petrovski Jamissa armeijan varastojen vastarannalla sijainneet sairaala-alueet, joissa oli useita rakennuksia, eivät voi mennä vahingossa, vaan jokaisella hyökkäävällä ryhmällä oli tarkka tehtävä, mitä rakennuksia poltetaan. Suomalaisilla oli kohteesta tarkat ennkkotiedot.
- Mannerheim ylipäällikkönä Geneven sopimuksen mukaisesti on velvollinen seuraamaan oman armeijan toimintaa, hänen olisi pitänyt rangaista operaation johtajaa.
Leaderdog
Kaukopartio
Books.google => aiheeseen liittivä kirja joka on luettavissa :
https://books.google.fi/books?id=OwBdAwAAQBAJ&pg=PT139&lpg=PT139&dq=partioretki+rajantaa&source=bl&ots=MMXOrA_5GZ&sig=rCb4zHeZ2LZTaJ7dkeKadvarRLk&hl=fi&sa=X&ved=0ahUKEwj-6JTS_ejLAhWEYZoKHWSGBvMQ6AEIJDAC#v=onepage&q=partioretki rajantaa&f=false
https://books.google.fi/books?id=OwBdAwAAQBAJ&pg=PT139&lpg=PT139&dq=partioretki+rajantaa&source=bl&ots=MMXOrA_5GZ&sig=rCb4zHeZ2LZTaJ7dkeKadvarRLk&hl=fi&sa=X&ved=0ahUKEwj-6JTS_ejLAhWEYZoKHWSGBvMQ6AEIJDAC#v=onepage&q=partioretki rajantaa&f=false
Leaderdog
Kaukopartio
Kaukopartiomies Mikko Pöllä;
Uimalla Neuvostoliitosta Suomeen
1.10.2015 / IENKENBERG
Ylikersantti Mikko Pöllä.
Mikko Pöllä oli kaukopartiomies, joka itseluottamuksensa ja kielitaitonsa ansiosta kunnostautui partioiden puhemiehenä. Hän oli toinen Mannerheim-ristin saanut Neuvostoliiton kansalainen.
Pöllä pakeni Suomeen Neuvostoliitosta 17-vuotiaana. Jatkosodan jälkeen hän joutui pakenemaan myös Suomesta.
— Lainaus kirjasta Suomalaiset sotasankarit —
Pöllä ui Suomeen
Juho ja Maria Pöllä saivat pojan syyskuussa 1916. Euroopassa riehui ensimmäinen maailmansota, ja Juho oli tsaarin armeijassa sotimassa saksalaisia vastaan. Mikko syntyi Juhon ainoan loman tuloksena. Inkeriläisperhe asui Valkeasaaressa lähellä Pietaria. Suomen rajalle oli myös lyhyt matka. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Mikon isällä oli edessään vielä Venäjän sisällissota, ja poika näki isänsä ensimmäisen kerran vasta viisivuotiaana.
Juho Pöllä pestautui miliisiksi, mutta jätti työn parin vuoden jälkeen ryhtyen maanviljelijäksi. Mikko kävi suomenkielistä kansakoulua. Vuonna 1928 Neuvostoliitossa alettiin toteuttaa ensimmäistä viisivuotissuunnitelmaa Stalinin johdolla. Suunnitelmaan sisältyi maatalouden kollektivisointi. Osa tiloista yhdistettiin osuustoimintatiloiksi, kolhooseiksi ja osa valtion tiloiksi, sovhooseiksi.
Vuonna 1930 valkeasaaren kyläneuvosto lähetti lahjakkaaksi katsotun Mikon kolhoosinuorisokouluun. Se oli suomenkielinen sisäoppilaitos, jossa opetettiin maanviljelyä. Samalla oppilaista kasvatettiin valistustyöntekijöitä kolhooseille. Ohjelmaan kuului myös muutaman viikon sotilaskoulutus, jota piti kaksi Suomesta paennutta entistä punakaartilaista.
Maatalouden kollektivisointi tehtiin osin pakolla, koska monet suhtautuivat siihen kielteisesti. Juho Pöllä ei halunnut luopua tilastaan, ja niinpä Valkeasaaren kyläneuvosto julisti hänet vuonna 1931 kulakiksi eli kyläkapitalistiksi. Sellaisilta otettiin pois äänioikeus ja määrättiin raskaat verot. Omaisuutta myös ulosmitattiin, ja pakkokollektivisointia seurasikin Neuvostoliitossa nälänhätä. Vuonna 1932 Juho karkotettiin Siperiaan 20000 muun inkeriläisen tavoin. Seuraavan vuoden keväällä Pöllät ajettiin talosta. Perhe pääsi asumaan naapuriin, mutta Marialle määrättiin suuret metsätyökiintiöt. Mikko auttoi äitiään niiden saavuttamisessa.
Ollessaan rankasavotassa vuoden 1933 kesällä Pöllä suunnitteli neljän ystävänsä kanssa paon Suomeen: he uisivat Rajajoen yli. Lähtöpäivän aamuna hän kertoi äidilleen tekaistun tarinan. Äiti teki pojalleen eväät, ja Mikko käveli Valkeasaaren rautatieasemalle odottamaan muita. Vain hänen paras ystävänsä Oskari Hiiri tuli paikalle. Odotettuaan tovereitaan jonkin aikaa Mikko ja Oskari kävelivät Leningradin–Viipurin radan kupeelle Rajajoen rantaan. Siellä oli vanha lastauspaikka, jota radan vartijat käyttivät hevostensa laitumena. Eläinten juottoa varten rannalla olleeseen piikkilanka-aitaan oli tehty reikä. Kun tavarajuna ylitti joen yli kulkevan sillan, pojat syöksyivät jokeen ja ylittivät noin 20 metriä leveän virran uimalla.
Suomen puoleisella rannalla oli puutavarapino, jonka taakse Mikko ja Oskari jäivät levähtämään ja kuivattelemaan vaatteitaan auringonpaisteeseen. Sen jälkeen he etsivät suomalaisia rajavartioita, joille kertoivat paostaan. Tämän jälkeen vuorossa oli rutiinikuulustelu Terijoella, jossa he tapasivat kaksi ystäväänsä, jotka olivat myös paenneet samasta piikkilanka-aidan aukosta. Terijoelta matka jatkui Viipuriin Valtion pakolaisavustuskeskukseen. Siellä tarjottiin ruokaa, makuupaikka ja hieman taskurahaa.
Seuraava etappi oli Kyminlinnan linnoitus Kotkassa. Sinne oli koottu Inkeristä ja Itä-Karjalasta tulleita pakolaisia ja sieltä alkoi kaverusten juoksu työn perässä. Mikko Pöllä työskenteli seuraavina vuosina erilaisilla rakennustyömailla, metsätöissä, hätäaputöissä ja hevosmiehenä. Välillä hän sai lähtöpassit, koska ei ollut valmis liittymään suojeluskuntaan, toisinaan puolestaan sen vuoksi, että hän ei ollut suomalainen.
Mutta oli ystävällisiäkin ihmisiä. Kävellessään Suomen länsirannikkoa etelään tullessaan työnhausta Kemistä hän kohtasi muun muassa vauraan maatalon isännän, joka maksoi sovitun palkan lisäksi vielä hyvän miehen lisää. Talon emäntä kääräisi Mikolle vielä tuhdin eväspaketin lähtiäisiksi. Kuuden vuoden kiertolaiselämän jälkeen Pöllä pääsi muurarin oppipojaksi, ja elintaso parani heti.
— Lainaus päättyy —
Pöllä joutui pakenemaan myös uudesta kotimaastaan. Punainen Valpo etsi sodan jälkeen kaukopartiomiehiä. Myös Pöllän ovelle koputettiin.
— Lainaus kirjasta Suomalaiset sotasankarit —
Pöllä Venezuelassa
Neuvostoliitolle vuokratun Porkkalan rajalle perustettiin Erillinen rajavartiosto, jossa Pöllä palveli lyhyen Lapin sodassa esikunnassa vietetyn jakson jälkeen. Hän halusi olla lähellä kihlattuaan Leena Kotilaista, joka oli palvellut Kolossalmella lottana. Päästäkseen naimisiin kihlattunsa kanssa Pöllä hankki Suomen kansalaisuuden ja kävi rippikoulun. Pöllä erosi armeijan leivistä. Hän oli juuri aloittamassa opiskelun Kallion teknillisessä koulussa, kun Valpo pidätti hänet tammikuussa 1946 asekätkennästä epäiltynä. Tilanne oli pelottava, sillä Pöllä oli yhä myös Neuvostoliiton kansalainen. Neuvostoliiton kansalaisuudesta olisi pitänyt hakea erikseen eroa. Lisäksi inkeriläisiä oli luovutettu Suomesta rajan taa.
Kaksi vuorokautta jatkuneiden kuulustelujen jälkeen Pöllä päästettiin vapaaksi, mutta hän sai peräänsä varjostajat. Hän eksytti heidät ja pääsi mutkitellen appivanhempiensa kotiin Tarkk’ampujankadulle, jossa Leenansa kanssa asui. Suunnitelma selkeni nopeasti. Mikon piti paeta Suomesta, jotta ei joutuisi Neuvostoliittoon ja vankileirille. Jo parin päivän päästä hän oli Ruotsissa, jonne matkusti Rovaniemen kautta. Tornionjoen hän ylitti yöllä hiihtämällä. Ruotsin puolella Pöllä törmäsi poliisiin, joka saunotti hänet ja ohjasi sen jälkeen ystävällisesti putkaan.
Päästyään putkasta Pöllä teki erilaisia töitä muun muassa metsätyömailla ja posliinitehtaassa. Hänen vaimonsa muutti Tukholmaan. Syyskuussa 1946 Ruotsi ilmoitti, että maassa maanpaossa olleiden suomalaisten tuli lähteä vuoden loppuun mennessä. Sen jälkeen heitä odottaisi karkotus Suomeen. Suomalaispakolaisia oli tuolloin kolmea sorttia: asekätkentään osallistuneita upseereita, tiedustelumiehiä sekä Valpoa paenneita sotilaita. Kaikille tuli kiire. Asekätkentämiehet olivat suuntaamassa Yhdysvaltoihin mutta eivät huolineet muita porukkaansa. Mikko ja Leena alkoivat kiertää lähetystöjä, ja Venezuelan lähetystössä tärppäsi. Maa tarvitsi siirtolaisia kasvavan öljy- ja kaivosteollisuuden tarpeisiin.
Venezuelaan saavuttuaan Pöllät löysivät nopeasti töitä. Mikosta tuli Ruotsin lähetystön vahtimestari-tarjoilija. Sen jälkeen hän toimi muun muassa rakennusmiehenä. Mikon ja Leenan tiet erosivat vuonna 1947. Vuokraemäntä kertoi, että Leenan luona oli Mikon työmatkan aikana käynyt vieras mies. Seuraavana vuonna Mikko liittyi toisen suomalaisen Edvard Fagerströmin liiketoimiin. He tekivät ja myivät pyhimyksenkuvia ja peilejä. Vuonna 1951 Mikko ja Leena saivat avioeron, ja Leena muutti takaisin Suomeen.
Vuonna 1953 Pöllä oli maalarina. Hän asu Ciudad Bolivarissa tapaamansa venäläismiehen kanssa yhteisessä poikamiesboksissa. Pöllä ei ollut vielä ehtinyt lähtemään töihin, kun Ivan jo palasi työpäivänsä päättäneenä mukanaan rommia ja borssikeiton ainekset. Stalin oli kuollut. Oli juhlan aika. Pöllän jugoslavialainen työnantaja suostui empimättä antamaan lomaa kyseisen surujuhlan viettoon.
1960-luvun alussa Venezuelassa kuohui. Hallitukset vaihtuivat tiuhaan. Pöllän ystävä Edvard Fagerström ammuttiin, koska hän oli jättänyt noudattamatta sotilaspartion pysähtymiskehotusta. Pöllä auttoi hautajaisten järjestelyssä. Hän päätti palata Suomeen. Ennen lähtöä eräs Venezuelassa asunut virolainen pyysi Pöllää viemään terveisensä suomalaiselle kirjeenvaihtokaverilleen.
Saavuttuaan Suomeen syksyllä 1964 Pöllä asui Helsingissä vanhan partiotoverinsa luona. Sana kiersi entisten kaukopartiomiesten keskuudessa, ja viikon päästä Pöllälle soitti Vladi Marmo, joka oli entinen sissiluutnantti. Marmo oli Geologian tutkimuskeskuksen ylijohtaja. Pöllä sai töitä saman tien. Hänestä tuli maaperäntutkija, joka kiersi tutkimassa Lapin erämaita. Pöllä myös avioitui Ritva Auvisen kanssa. Kyseessä oli virolaistuttavan kirjeystävä. Vuonna 1975 Pöllä mursi nilkkansa lenkille lähtiessään. Vaiva ei ottanut parantuakseen, ja hän jäi eläkkeelle kahta vuotta myöhemmin.
Eläkepäiviään Pöllä vietti Helsingin Munkkivuoressa. Häntä kävi tapaamassa muun muassa hänen siskonsa Helena, joka pääsi matkustamaan länteen Neuvostoliiton romahdettua. Helena oli Pöllän ainoa elossa ollut perheenjäsen. Eläkeharrastuksinaan Pöllä luki, käveli ja piti yhteyttä partiotovereihinsa. Pöllä kuoli vuonna 1994.
— Lainaus päättyy —
Uimalla Neuvostoliitosta Suomeen
1.10.2015 / IENKENBERG
Ylikersantti Mikko Pöllä.
Mikko Pöllä oli kaukopartiomies, joka itseluottamuksensa ja kielitaitonsa ansiosta kunnostautui partioiden puhemiehenä. Hän oli toinen Mannerheim-ristin saanut Neuvostoliiton kansalainen.
Pöllä pakeni Suomeen Neuvostoliitosta 17-vuotiaana. Jatkosodan jälkeen hän joutui pakenemaan myös Suomesta.
— Lainaus kirjasta Suomalaiset sotasankarit —
Pöllä ui Suomeen
Juho ja Maria Pöllä saivat pojan syyskuussa 1916. Euroopassa riehui ensimmäinen maailmansota, ja Juho oli tsaarin armeijassa sotimassa saksalaisia vastaan. Mikko syntyi Juhon ainoan loman tuloksena. Inkeriläisperhe asui Valkeasaaressa lähellä Pietaria. Suomen rajalle oli myös lyhyt matka. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Mikon isällä oli edessään vielä Venäjän sisällissota, ja poika näki isänsä ensimmäisen kerran vasta viisivuotiaana.
Juho Pöllä pestautui miliisiksi, mutta jätti työn parin vuoden jälkeen ryhtyen maanviljelijäksi. Mikko kävi suomenkielistä kansakoulua. Vuonna 1928 Neuvostoliitossa alettiin toteuttaa ensimmäistä viisivuotissuunnitelmaa Stalinin johdolla. Suunnitelmaan sisältyi maatalouden kollektivisointi. Osa tiloista yhdistettiin osuustoimintatiloiksi, kolhooseiksi ja osa valtion tiloiksi, sovhooseiksi.
Vuonna 1930 valkeasaaren kyläneuvosto lähetti lahjakkaaksi katsotun Mikon kolhoosinuorisokouluun. Se oli suomenkielinen sisäoppilaitos, jossa opetettiin maanviljelyä. Samalla oppilaista kasvatettiin valistustyöntekijöitä kolhooseille. Ohjelmaan kuului myös muutaman viikon sotilaskoulutus, jota piti kaksi Suomesta paennutta entistä punakaartilaista.
Maatalouden kollektivisointi tehtiin osin pakolla, koska monet suhtautuivat siihen kielteisesti. Juho Pöllä ei halunnut luopua tilastaan, ja niinpä Valkeasaaren kyläneuvosto julisti hänet vuonna 1931 kulakiksi eli kyläkapitalistiksi. Sellaisilta otettiin pois äänioikeus ja määrättiin raskaat verot. Omaisuutta myös ulosmitattiin, ja pakkokollektivisointia seurasikin Neuvostoliitossa nälänhätä. Vuonna 1932 Juho karkotettiin Siperiaan 20000 muun inkeriläisen tavoin. Seuraavan vuoden keväällä Pöllät ajettiin talosta. Perhe pääsi asumaan naapuriin, mutta Marialle määrättiin suuret metsätyökiintiöt. Mikko auttoi äitiään niiden saavuttamisessa.
Ollessaan rankasavotassa vuoden 1933 kesällä Pöllä suunnitteli neljän ystävänsä kanssa paon Suomeen: he uisivat Rajajoen yli. Lähtöpäivän aamuna hän kertoi äidilleen tekaistun tarinan. Äiti teki pojalleen eväät, ja Mikko käveli Valkeasaaren rautatieasemalle odottamaan muita. Vain hänen paras ystävänsä Oskari Hiiri tuli paikalle. Odotettuaan tovereitaan jonkin aikaa Mikko ja Oskari kävelivät Leningradin–Viipurin radan kupeelle Rajajoen rantaan. Siellä oli vanha lastauspaikka, jota radan vartijat käyttivät hevostensa laitumena. Eläinten juottoa varten rannalla olleeseen piikkilanka-aitaan oli tehty reikä. Kun tavarajuna ylitti joen yli kulkevan sillan, pojat syöksyivät jokeen ja ylittivät noin 20 metriä leveän virran uimalla.
Suomen puoleisella rannalla oli puutavarapino, jonka taakse Mikko ja Oskari jäivät levähtämään ja kuivattelemaan vaatteitaan auringonpaisteeseen. Sen jälkeen he etsivät suomalaisia rajavartioita, joille kertoivat paostaan. Tämän jälkeen vuorossa oli rutiinikuulustelu Terijoella, jossa he tapasivat kaksi ystäväänsä, jotka olivat myös paenneet samasta piikkilanka-aidan aukosta. Terijoelta matka jatkui Viipuriin Valtion pakolaisavustuskeskukseen. Siellä tarjottiin ruokaa, makuupaikka ja hieman taskurahaa.
Seuraava etappi oli Kyminlinnan linnoitus Kotkassa. Sinne oli koottu Inkeristä ja Itä-Karjalasta tulleita pakolaisia ja sieltä alkoi kaverusten juoksu työn perässä. Mikko Pöllä työskenteli seuraavina vuosina erilaisilla rakennustyömailla, metsätöissä, hätäaputöissä ja hevosmiehenä. Välillä hän sai lähtöpassit, koska ei ollut valmis liittymään suojeluskuntaan, toisinaan puolestaan sen vuoksi, että hän ei ollut suomalainen.
Mutta oli ystävällisiäkin ihmisiä. Kävellessään Suomen länsirannikkoa etelään tullessaan työnhausta Kemistä hän kohtasi muun muassa vauraan maatalon isännän, joka maksoi sovitun palkan lisäksi vielä hyvän miehen lisää. Talon emäntä kääräisi Mikolle vielä tuhdin eväspaketin lähtiäisiksi. Kuuden vuoden kiertolaiselämän jälkeen Pöllä pääsi muurarin oppipojaksi, ja elintaso parani heti.
— Lainaus päättyy —
Pöllä joutui pakenemaan myös uudesta kotimaastaan. Punainen Valpo etsi sodan jälkeen kaukopartiomiehiä. Myös Pöllän ovelle koputettiin.
— Lainaus kirjasta Suomalaiset sotasankarit —
Pöllä Venezuelassa
Neuvostoliitolle vuokratun Porkkalan rajalle perustettiin Erillinen rajavartiosto, jossa Pöllä palveli lyhyen Lapin sodassa esikunnassa vietetyn jakson jälkeen. Hän halusi olla lähellä kihlattuaan Leena Kotilaista, joka oli palvellut Kolossalmella lottana. Päästäkseen naimisiin kihlattunsa kanssa Pöllä hankki Suomen kansalaisuuden ja kävi rippikoulun. Pöllä erosi armeijan leivistä. Hän oli juuri aloittamassa opiskelun Kallion teknillisessä koulussa, kun Valpo pidätti hänet tammikuussa 1946 asekätkennästä epäiltynä. Tilanne oli pelottava, sillä Pöllä oli yhä myös Neuvostoliiton kansalainen. Neuvostoliiton kansalaisuudesta olisi pitänyt hakea erikseen eroa. Lisäksi inkeriläisiä oli luovutettu Suomesta rajan taa.
Kaksi vuorokautta jatkuneiden kuulustelujen jälkeen Pöllä päästettiin vapaaksi, mutta hän sai peräänsä varjostajat. Hän eksytti heidät ja pääsi mutkitellen appivanhempiensa kotiin Tarkk’ampujankadulle, jossa Leenansa kanssa asui. Suunnitelma selkeni nopeasti. Mikon piti paeta Suomesta, jotta ei joutuisi Neuvostoliittoon ja vankileirille. Jo parin päivän päästä hän oli Ruotsissa, jonne matkusti Rovaniemen kautta. Tornionjoen hän ylitti yöllä hiihtämällä. Ruotsin puolella Pöllä törmäsi poliisiin, joka saunotti hänet ja ohjasi sen jälkeen ystävällisesti putkaan.
Päästyään putkasta Pöllä teki erilaisia töitä muun muassa metsätyömailla ja posliinitehtaassa. Hänen vaimonsa muutti Tukholmaan. Syyskuussa 1946 Ruotsi ilmoitti, että maassa maanpaossa olleiden suomalaisten tuli lähteä vuoden loppuun mennessä. Sen jälkeen heitä odottaisi karkotus Suomeen. Suomalaispakolaisia oli tuolloin kolmea sorttia: asekätkentään osallistuneita upseereita, tiedustelumiehiä sekä Valpoa paenneita sotilaita. Kaikille tuli kiire. Asekätkentämiehet olivat suuntaamassa Yhdysvaltoihin mutta eivät huolineet muita porukkaansa. Mikko ja Leena alkoivat kiertää lähetystöjä, ja Venezuelan lähetystössä tärppäsi. Maa tarvitsi siirtolaisia kasvavan öljy- ja kaivosteollisuuden tarpeisiin.
Venezuelaan saavuttuaan Pöllät löysivät nopeasti töitä. Mikosta tuli Ruotsin lähetystön vahtimestari-tarjoilija. Sen jälkeen hän toimi muun muassa rakennusmiehenä. Mikon ja Leenan tiet erosivat vuonna 1947. Vuokraemäntä kertoi, että Leenan luona oli Mikon työmatkan aikana käynyt vieras mies. Seuraavana vuonna Mikko liittyi toisen suomalaisen Edvard Fagerströmin liiketoimiin. He tekivät ja myivät pyhimyksenkuvia ja peilejä. Vuonna 1951 Mikko ja Leena saivat avioeron, ja Leena muutti takaisin Suomeen.
Vuonna 1953 Pöllä oli maalarina. Hän asu Ciudad Bolivarissa tapaamansa venäläismiehen kanssa yhteisessä poikamiesboksissa. Pöllä ei ollut vielä ehtinyt lähtemään töihin, kun Ivan jo palasi työpäivänsä päättäneenä mukanaan rommia ja borssikeiton ainekset. Stalin oli kuollut. Oli juhlan aika. Pöllän jugoslavialainen työnantaja suostui empimättä antamaan lomaa kyseisen surujuhlan viettoon.
1960-luvun alussa Venezuelassa kuohui. Hallitukset vaihtuivat tiuhaan. Pöllän ystävä Edvard Fagerström ammuttiin, koska hän oli jättänyt noudattamatta sotilaspartion pysähtymiskehotusta. Pöllä auttoi hautajaisten järjestelyssä. Hän päätti palata Suomeen. Ennen lähtöä eräs Venezuelassa asunut virolainen pyysi Pöllää viemään terveisensä suomalaiselle kirjeenvaihtokaverilleen.
Saavuttuaan Suomeen syksyllä 1964 Pöllä asui Helsingissä vanhan partiotoverinsa luona. Sana kiersi entisten kaukopartiomiesten keskuudessa, ja viikon päästä Pöllälle soitti Vladi Marmo, joka oli entinen sissiluutnantti. Marmo oli Geologian tutkimuskeskuksen ylijohtaja. Pöllä sai töitä saman tien. Hänestä tuli maaperäntutkija, joka kiersi tutkimassa Lapin erämaita. Pöllä myös avioitui Ritva Auvisen kanssa. Kyseessä oli virolaistuttavan kirjeystävä. Vuonna 1975 Pöllä mursi nilkkansa lenkille lähtiessään. Vaiva ei ottanut parantuakseen, ja hän jäi eläkkeelle kahta vuotta myöhemmin.
Eläkepäiviään Pöllä vietti Helsingin Munkkivuoressa. Häntä kävi tapaamassa muun muassa hänen siskonsa Helena, joka pääsi matkustamaan länteen Neuvostoliiton romahdettua. Helena oli Pöllän ainoa elossa ollut perheenjäsen. Eläkeharrastuksinaan Pöllä luki, käveli ja piti yhteyttä partiotovereihinsa. Pöllä kuoli vuonna 1994.
— Lainaus päättyy —
Leaderdog
Kaukopartio
Leaderdog
Kaukopartio
Vink,Vink.
Tulevana kesänä ( 2016 ) Rautjärvellä on suunnitteilla 12 hengen kaukopartio retki jonka kesto n. 4h. ja se sijoittuu tarinallisesti jatkosodan alkuvaiheisiin.
Ko. tuote on vielä tekeillä ja sen myynti on tarkoitus aloittaa kesäkuussa.
Jos jotakuta kiinnostaa, niin e-maililla voi lähestyä lisätiedon puitteissa => [email protected]
Tulevana kesänä ( 2016 ) Rautjärvellä on suunnitteilla 12 hengen kaukopartio retki jonka kesto n. 4h. ja se sijoittuu tarinallisesti jatkosodan alkuvaiheisiin.
Ko. tuote on vielä tekeillä ja sen myynti on tarkoitus aloittaa kesäkuussa.
Jos jotakuta kiinnostaa, niin e-maililla voi lähestyä lisätiedon puitteissa => [email protected]
Leaderdog
Kaukopartio
Kuten tiedetään, monet kaukopartiomiehet ovat ansainneet myös Mannerheim-ristin , tässä IS:n luonnehdinnat kaikista ritareista;
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000000690561.html
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000000690561.html