Kaukopartioiden toiminta

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Second
  • Aloitus PVM Aloitus PVM
5-6 km/h on Etelä-Suomen hangilla hyvä vauhti umpihankeen hiihtoon ilman kuormaa. Pohjoisessa voi olla enemmän pehmeätä upottavaa lunta.
Vuorovedolla vauhtia voi nostaa koska jo yhdet urat lumessa (oma paluu-ura..) helpottavat hiihtoa.
Umpimetsään ei kannata mennä ilman hyvää syytä jos polullakin pääsee.


heheh. Siis umpihankeen, ei kantavaan hankeen 5-6km/h? hahah..et ole ilmeisesti koskaan harrastanut tahi edes kokeillut asiaa. Umpihankeen, pehmeään höttölumeen jouduttaessa suksilla, pitkilläkin sellaisilla, matkavauhdin voi sanoa olevan 500 metriä- 2 km korkeintaan.
 
heheh. Siis umpihankeen, ei kantavaan hankeen 5-6km/h? hahah..et ole ilmeisesti koskaan harrastanut tahi edes kokeillut asiaa. Umpihankeen, pehmeään höttölumeen jouduttaessa suksilla, pitkilläkin sellaisilla, matkavauhdin voi sanoa olevan 500 metriä- 2 km korkeintaan.

Umpihanki, jo käsitteenä on kaamea asia. Etenkin jos repussa on 30 kg. tarvikkeita ja vain 8 miestä sekä matkaa 75 km. siivu, + muut mahdolliset haasteet matkanvarrella.
 
Pehmeällä lumella paras suksi hiihtää on sellainen, jonka kärki on "keihäskärki" eli pitkältä matkalta kapeneva ja kärjestä hyvin notkea. Pituus mielellään ainakin 270cm. Lahdenperä teki hyviä ummenajokkaita muutama vuosikymmen sitten (oli kuitenkin jo muovipohja -ja lasikuituaikaa). Armeijan leveäkärkiset sukset ovat niihin verrattuna surkeita hiihtää.

Sota-ajan kaukopartiomiesten saavutukset ovat kovia ja vielä kovempia kun ottaa huomioon varusteet, joita he käyttivät.

Matkavauhti pehmeällä lumella on hidas ja vielä hitaampi, kun on kantamuksia ja ahkio vedettävänä.
 
Pehmeällä lumella paras suksi hiihtää on sellainen, jonka kärki on "keihäskärki" eli pitkältä matkalta kapeneva ja kärjestä hyvin notkea. Pituus mielellään ainakin 270cm. Lahdenperä teki hyviä ummenajokkaita muutama vuosikymmen sitten (oli kuitenkin jo muovipohja -ja lasikuituaikaa). Armeijan leveäkärkiset sukset ovat niihin verrattuna surkeita hiihtää.

Sota-ajan kaukopartiomiesten saavutukset ovat kovia ja vielä kovempia kun ottaa huomioon varusteet, joita he käyttivät.

Matkavauhti pehmeällä lumella on hidas ja vielä hitaampi, kun on kantamuksia ja ahkio vedettävänä.

Armeijan sukset eivät tarvitse olla siinämäärin pehmeään umpihankeen tarkoitettuja, koska hiihtohan tapahtuu ryhmän tai suuremman joukon voimalla, missä on aina ladunavaaja. Ladunavaaja tarvitsisi vain umpihankisukset pit. väh.270cm, mutta kun sekin vaihtuu väliajoin....
Toisaalta oikein pitkä väh. 270cm suksi on aika kankea käsitellä muussa sotilaallisessa toiminnassa.
Kaukopartiomiehillä tai tiedustelijoilla voisi olla umpihangen suksi parempi vaihtoehto. Mikähän on tämän päivän todellisuus asiassa?
 
Sodanajan kaukopartiohiihtoa pitää simuloida sen ajan varustein ja olosuhtein. Pystynkö vastaavaan, en ehkä pysty, vaikka kova luu olenkin, en pysty.
 
Toinen juttu suksissa on jalkavuus. Sitä kun yhdistää jäykkyyteen ja leveään kärkeen, niin saadaan huonot metsäsukset. Huonot hiihtää ja surkeat laskea. Tässä asiassa on jostain älyvapaasta syystä lyöty päätä petäjään vuosikymmenet. Samalla rahalla voitaisiin tehdä hyviä suksia.

Suksen pituudessa pitäisin tuota 270 mittaa eräänlaisena optimiratkaisuna keihäänkärkisukselle etenkin pohjoisen oloissa. 250 toimii kovemmilla keleillä ja etelämpänä ihan hyvin. Pitkä suksi ja sen käyttö vaativat hiihtäjältä luonnollisesti taitoa ja harjaantumista. Sitä saa vain hiihtämällä.
 
heheh. Siis umpihankeen, ei kantavaan hankeen 5-6km/h? hahah..et ole ilmeisesti koskaan harrastanut tahi edes kokeillut asiaa. Umpihankeen, pehmeään höttölumeen jouduttaessa suksilla, pitkilläkin sellaisilla, matkavauhdin voi sanoa olevan 500 metriä- 2 km korkeintaan.

Umpihanki on käsittääkseni latujen ja teiden ulkopuolella olevaa maastoa. Täällä Etelä-Suomessa lumet satavat ja sulavat vuoroon ja käytännössä aina löytyy tiiviimpi kantava lumikerros enintään 20 cm pehmeän kerroksen alta. Pohjoisessa tilanne on alkutalvesta toki toinen, eikä kaukopartioon lähdössä ole mitään mieltä jos ei lumessa pääse etenemään.

SA-sukset ovat hyvät hiihtää ja tässä paikallisessa pikkuhötössä ne nousevat nätisti lumen pintaan eivätkä uppoa syvälle. Viime talvenakin oli monia päiviä jolloin menin nätisti melkein pintaa pitkin kun latusuksilla oli kynnetty tosi syvältä. SA-sukset ovat yleensä 210 cm pitkät, eivät liian painavat, ja hyvät hiihtää teitä ja kelkkauria pitkin. Kun hiihtokilpaan joudutaan, eivät sukset saa olla liian raskaat ja hitaat. Olen laskenut noilla myös mäkiä parhaimmillaan yli 40 km/h vauhdilla.
 
Umpihanki on käsittääkseni latujen ja teiden ulkopuolella olevaa maastoa. Täällä Etelä-Suomessa lumet satavat ja sulavat vuoroon ja käytännössä aina löytyy tiiviimpi kantava lumikerros enintään 20 cm pehmeän kerroksen alta. Pohjoisessa tilanne on alkutalvesta toki toinen, eikä kaukopartioon lähdössä ole mitään mieltä jos ei lumessa pääse etenemään.

SA-sukset ovat hyvät hiihtää ja tässä paikallisessa pikkuhötössä ne nousevat nätisti lumen pintaan eivätkä uppoa syvälle. Viime talvenakin oli monia päiviä jolloin menin nätisti melkein pintaa pitkin kun latusuksilla oli kynnetty tosi syvältä. SA-sukset ovat yleensä 210 cm pitkät, eivät liian painavat, ja hyvät hiihtää teitä ja kelkkauria pitkin. Kun hiihtokilpaan joudutaan, eivät sukset saa olla liian raskaat ja hitaat. Olen laskenut noilla myös mäkiä parhaimmillaan yli 40 km/h vauhdilla.

Niin, kantavalla hangella ja upottavalla lumihangella on suuri ero, mitä tulee etenemisvauhtiin. Kun siihen vielä lisätään otsikon mukainen kaukopartiotoiminta, joka tarkoittaa raskasta kantamusta selässä aseineen ja mahdollisesti myös ahkiota.
 
Käykääs kopaisemassa kilometrilukuja sanotaan nyt vaikka normihelmikuisessa Ilomantsissa. Reppu selkään ja jalkaan 2.ms:n aikaiset hiihtimet. Miten stimuloitaisiin vihollisen pelko ja huonosti nukutut yöt ilman makaria tulilla, vartio kiertäen ja vanikkaa purra rouskuttaen? Ja umpiseen sitten. Nyt vielä puuttuvat sentään ikirääseiköt, joihin sotkeutuminen on ollut helvetillistä...tuulenkaatokuuset ristikoilla ja loputtomat vitveiköt....kartat olivat huonoja ja niistä suorastaan puuttui asioita, jotka olisi pitänyt tietää mm. reittiä valitessa.

Päivän pituus talvella on ollut fyysinen pelastus, tietyllä tapaa. Takaa-ajon oloissa on tietysti pitänyt meloa myös pimeällä. Pitkä pimeä aika on kuitenkin mahdollistanut ja pakottanutkin suht pitkiin lepoihin. Kyllä ne on olleet isojen poikien juttuja.
 
Käykääs kopaisemassa kilometrilukuja sanotaan nyt vaikka normihelmikuisessa Ilomantsissa. Reppu selkään ja jalkaan 2.ms:n aikaiset hiihtimet. Miten stimuloitaisiin vihollisen pelko ja huonosti nukutut yöt ilman makaria tulilla, vartio kiertäen ja vanikkaa purra rouskuttaen? Ja umpiseen sitten. Nyt vielä puuttuvat sentään ikirääseiköt, joihin sotkeutuminen on ollut helvetillistä...tuulenkaatokuuset ristikoilla ja loputtomat vitveiköt....kartat olivat huonoja ja niistä suorastaan puuttui asioita, jotka olisi pitänyt tietää mm. reittiä valitessa.

Päivän pituus talvella on ollut fyysinen pelastus, tietyllä tapaa. Takaa-ajon oloissa on tietysti pitänyt meloa myös pimeällä. Pitkä pimeä aika on kuitenkin mahdollistanut ja pakottanutkin suht pitkiin lepoihin. Kyllä ne on olleet isojen poikien juttuja.
Ei jaksa vihollinen pelottaa kun olosuhteet vittumaiset ja muutenkin olemisessa tekemistä.
Uho nousee ja uhma kun miehet sisuuntuu.
 
Monessa eri kirjassa on mainittu ettei tulikosketus pahemmin kiinnostanut eikä nostanut uhoa ja uhmaa, kun kaikki sisun rippeet olivat jo käytössä kun partion "ampumahiihto" oli käynnissä kohti kotimaata.
Ainoana etuna oli, ettei paluumatkalla reppu yleensä paljoa painanut.
 
Viimeksi muokattu:
Kertomus sodan jälkesestä ajasta, mitä useat kaukopartiomiehet saivat kokea;


Päivä kaukopartiomiehen matkassa


ASE.JPG
Kesälomani aikana minulla oli miellyttävä tilaisuus viettää pitkä päivä jatkosodassa päämajan kaukopartiomiehenä taistelleen pohjoissuomalaisen sissin seurassa. Matkamme teemana oli tutustua sodan päättymisen aikoina suoritettuun ns. asekätkentään sekä käydä tutustumassa niihin maisemiin, joihin aseita kätkettiin.


Tapaan aamuvarhaisella ikäisekseen erittäin hyväkuntoisen vanhan taistelijan Sotkamossa. Tarkoituksena on tutustua Liminkaan syksyllä 1944 tehtyyn asekätköön ja katsoa, josko kätkössä olisi vielä jotakin löydettävää. Mukana on muutama muu asianharrastaja sekä kaksi puolustusvoimien edustajaa. Puolustusvoimille aikanaan kuulunut omaisuushan kuuluu sille edelleenkin.

Ajomatka Liminkaan kestää pari tuntia. Matkalla saamme kuulla kuinka ja miksi kätköt aikanaan tehtiin. Kysymys oli siitä, että Neuvostoliiton hyökkäysuhka koettiin todelliseksi. Vastarintaa varten evakuoitiin eri armeijan varastoista noin 32 000 miehen pääasiassa kevyt aseistus, jolla mahdollinen hyökkäys piti hinnoitella sellaiseksi, ettei neuvosto-osapuoli siihen ryhtyisi.

Vaiteliaisuuden aika on ohi
Syksyllä 1944 vannottu vaitiolovala ei ole enää voimassa ja nyt päämajan kaukopartiomiehet voivat kertoa vapaasti. Ja niin tuo paljon kokenut sissi kertookin. Er.P 4:ään kuuluneita Marttinan miehiä ei ole jäljellä liiaksi asti. Tiedot uhkaavat jäädä unholaan.
Saamme kuulla millaista partioreissuilla oikein oli. Käsitykset partiokirjallisuudesta tutuista tuhoajapartioista osoittautuvat enemmän tai vähemmän legendoiksi. Tarkoitus ei ollut niinkään tuhota, vaan tiedustella. Tuhoamispartiot olivat toisten hommia. Olennaista oli pysyä mahdollisimman huomaamattomana ja suorittaa annettu tehtävä, joka yleensä liittyi tiedusteluun.

Kertoja on kymmenen kaukopartion mies ja neljän junan räjäyttäjä. Partioretkien tapahtumat olivat monivaiheisia ja niistä riittää meille nuoremmille ihmettelemistä. ”Tähänkö ampuvat kuin sorsan” muistelee sissi miettineensä kaulaa myöten järvessä omien ja vihollisen välissä.

Reppu jäi
Lähtö lepotulilta saattoi olla hyvinkin nopea. Eräänkin kerran saatiin kahdeksan miehen mukaan kokonaista kuusi asetta. Oli siinä tulivoimaa kerrakseen. Takaa-ajaja huuteli perään miehen nimeltä mainiten, että ”Tuu hakeen reppusi”. Sillä reissulla reppu on vieläkin. Matkanteko ei tapahtunut maantietä. Pahimmat suot ja ryteiköt oli valittava ilmitulon välttämiseksi. ”Kun viikonkin olit nälässä, alkoi se pikku hiljaa väsyttää”, muistelee tuo 40 asteen kuumeessakin partioinut veteraani.
Sodan jälkeen asekätkijöitä vainosivat kommunisti-Valpon miehet. Kaikkia niitä kuulusteltiin, jotka vain kiinni saatiin. Erästäkin tultiin noutamaan vastasynnyttäneen vaimonsa vierestä sairaalasta. Siinä ei auttanut muu kuin hypätä ikkunasta ulos ja matkustaa Amerikkaan. Sillä reissulla tämä mies on vieläkin.

Porukka ei pettänyt lukuunottamatta muuatta autonkuljettajana toiminutta sotamies Kumpulaista, joka myynniskeli sissien tarpeisiin varattuja muonatarpeita Oulun torilla. Sinne taisivat mennä Limingan kätköön varatut noin 1000 miehen elintarvikkeet.

Limingan kätköpaikka oli myllätty hyvin kerran. Sen paikalle oli ajettu monenlaista rakennusrihkamaa, joten mukaan varatuista kolmesta miinaharavasta ei ollut apua. Joku oli tonkinut paikan. Tätä ennen oli kaiveltu esiin lähialueille tehdyt viisi muuta kätköä, kuten saimme yli 90-vuotiaalta ison talon isännältä tietää. Metsästyskivääreiksiköhöhän lienevät menneet.

Toista paikkaa katseltiin Kajaanin seudulta. Kaksi kiväärilaatikkoa havaittiin kadonneiksi ja etsintä jatkuu ensi kesänä. Lähistöllä sijainneen toisen paikan päälle oli ajettu viidettä metriä maata, eikä pyhällä maalla sopinut aloittaa laajamittaisia kaivauksia. Lähistölle kätketty kaukopartio-osasto asiakirjakätkö puolestaan ei miinaharavalle itseään ilmaise.

Paettiin Venezuelaan asti
Ensi kesälle jää kaiveltavaksi pari rakennuksenpohjaa ja hyvällä onnella on luvassa apua Amerikasta. Sinne johti monen asekätkijän ja kaukopartiomiehen tie. Niin varmoja oltiin siitä, että kotimaahan jääneille käy köpelösti.
Hyväkuntoisia ja hyvämuistisia miehiä nuo kaukopartiomiehet - ainakin ne, jotka minä olen tavannut. Heitä meitä on kiittäminen monesta.

Miten heille sitten kävi. Melkoinen osa heistä meni Amerikkaan ja osan tie johti aina Venezuelaan asti. Kaikki eivät ole palanneet vieläkään, vaikka 1950-luvulta lähtien se olisi ollut mahdollista. Ei ollut enää erityisiä syitä.

Muutamaa poikkeusta huolimatta he ovat selvinneet elämässään hyvin. Kuka suorittaen elämäntehtävänsä missäkin. Vielä tänäkin päivänä he kokoontuvat kerran kaksi vuodessa. Niissä kokouksissa mahtaa olla tunnelmaa.

Meille nuoremmille heidän tapaamisensa opettaa paljon. Ainakin käsitys sodasta ja sen vaatimista uhrauksista muuttuu.

TIMO KERVINEN
8.8.1997
 
Tuore juttu 08.06.2016, Onni Määttäsen konepistoolista Iltasanomissa;



Legendaarisen kaukopartiomiehen Suomi-konepistooli makasi vuosikymmeniä muurahaispesässä – huippuharvinainen ase nyt esillä
Kaukopartiomiehen Suomi-konepistooli makasi vuosikymmeniä muurahaispesässä - huippuharvinainen Marskin ritarin ase nyt esillä

00:18 / 00:20


Mainos1 / 1Päättyy 2 s.Kaukopartiomiehen Suomi-konepistooli makasi vuosikymmeniä muurahaispesässä - huippuharvinainen Marskin ritarin ase nyt esillä

Julkaistu: 8.6. 20:36

Onni Määttänen (1908-2010) toimi jatkosodan aikana kaukopartiomiehenä Itä-Karjalassa.

Määttänen on yksi tunnetuimmista kaukopartiomiehistä. Hänestä tuli Mannerheim-ristin ritari numero 119.

Katso jutun alussa olevalta videolta kaukopartiomies Onni Määttäsen Suomi-konepistoolin esittely.

Sotareissuun kuului useita vaarallisia partiomatkoja syvällä vihollisen linjojen takana. Kun rauha tuli syksyllä 1944, oli Määttänen kaukana vihollisen puolella Karhumäen suunnalla. Edessä näytti olevan todella karu, viimeinen tehtävä: kolmen viikon huippuvaarallinen jalkapatikka. Jos kaukopartiomiehet olisivat jääneet kiinni, heidät olisi todennäköisesti ammuttu heti.

c9112d1540e24146b0f652e612c9b0c7.jpg

Suomi-konepistooli entisöitiin ja on nyt hyvässä kunnossa.(KUVA: Ville Honkonen)

– Lopulta Määttäsen partio noudettiin kuitenkin lentokoneella Suomeen. Se oli lentäjillekin todella riskialtista lentää rauhanteon jälkeen Neuvostoliiton puolelle, kertoo sotakamreeri Rauno Suhonen.

34768adbb7444b4db2b06be33378eb55.jpg

Onni Määttäsen asetta esittelee sotakamreeri Rauno Suhonen. (KUVA: Ville Honkonen)

Suhonen on koonnut Joensuussa pidettävien Sotaveteraaniliiton liittopäivien yhteyteen näyttelyn, jossa on esillä muun muassa Onni Määttäsen henkilökohtainen ase: Suomi-konepistooli.

Kyseessä on todellinen harvinaisuus. Paitsi, että se on palkitun sotilaan konepistooli, on se myös täysin ampumakuntoinen. Se on Suhosen mukaan vasta toista kertaa esillä.

af93660e7fc84901a046ba84208a7192.jpg

(KUVA: Ville Honkonen)

Onni Määttänen hautasi konepistoolinsa muurahaispesään kotitilallaan Ilomantsin Maukkulassa tulleessaan sodasta kotiin. Ase oli huopaan käärittynä piilossa vuoteen 1992 asti, kun Neuvostoliitto oli jo romahtanut.

Määttänen etsi aarteensa metallinpaljastimella. Puuosat olivat lahonneet, mutta metalliset osat olivat säilyneet kohtalaisesti. Ase entisöitiin ampumakuntoon, ja myös Määttänen itse testasi sitä.

– Asennosta huomasi, että vanha kaukopartiomies pitelee asettaan. Ase oli tiukasti käsissä ja katse kohti metsänreunaa.

Näyttelyssä on toinenkin erikoisuus. Määttäsen pikiöljypullo, jossa hän piti saksalaisvalmisteista hajustetta. Se ei ollut mitään korpien kölninvettä vaan NKVD:n erikoiskoulutettuja jälkikoiria hämäävää ainetta. Sitä kun sipaisi kannuksiin, meni koiran hajuaisti aivan sekaisin ja korpisoturit pääsivät livahtamaan takaa-ajajilta karkuun.




Määttänen on kertonut aineen pelastaneen hänen partionsa useita kertoja.

– Määttäsen mukaan koiran nuuhkaistessa hajustettua jälkeä ”koira ulahti niinkun ois kepillä lyönnnä”, Suhonen kertoo.

Sotaveteraaniliiton liittopäivät järjestetään Joensuun Areenassa 8.–9.6.
Simo Holopainen, Joensuu


http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000001196717.html
 
Wiki tietoa ; Uula Aapa

https://fi.wikipedia.org/wiki/Akseli_Olli_Väänänen

Akseli Olli Väänänen

Akseli Olli Väänänen, kirjailijanimimerkiltään Uula Aapa, (20. lokakuuta 1900 Kuopio3. joulukuuta 1987 Kotka) oli suomalainen upseeri ja sotakirjailija. Useassa kirjassaan Väänänen kuvaa Lapin kaukopartiotoimintaa.

Akseli Olli Väänäsen vanhemmat olivat maanviljelijä Olli Väänänen ja Hilma Alina Väänänen (o.s. Parjanen). Ennen upseerin uraa hän kävi seitsemän luokkaa Kuopion lyseota sekä kauppakoulun Kuopiossa. Hän osallistui kansalaissotaan valkoisten puolella ja haavoittui Heinolassa. Kadettikoulun Väänänen kävi 1927–1929. Hän toimi Lapin Rajavartiostossa nuorempana upseerina vuosina 1929–1935 ja komppanianpäällikkönä vuodesta 1935. Hänet ylennettiin majuriksi vuonna 1941. Vuosina 1949–1955 hän työskenteli esikuntapäällikkönä Kainuun Rajavartiostossa, minkä jälkeen hän erosi palveluksesta.

Ensimmäiset kaukopartioromaaninsa hän kirjoitti 1950-luvun alussa. Tämä näkyy varhaisimmissa teoksissa siten, etteivät henkilöt esiinny oikeilla nimillä eikä edes vihollisvaltiota nimetä.

Viisi ensimmäistä kirjaa ilmestyivät myös nuortenkirjapainoksina sarjassa Seikkailujen maailma (Otava). Teos Yhteyspartio yllättää ilmestyi uusittuna painoksena vuonna 1969. Uusinnassa on muutamia nimiä vaihdettu, mm. joukkueenjohtaja luutnantti Kärki on saanut ilmeisesti alkuperäisen nimen Nyberg ja korkein johtaja, kapteeni Terä on muuttunut majuri Loheksi. Samoin vihollisesta käytetään nimitystä partisaanit eikä enää pelkkää vihollinen -ilmaisua - joskin venäläisistä ei vieläkään puhuta. Samoin takalinjan tukikohta, nuorten kirjassa Peskikylä, on vaihdettu alkuperäiseksi Savukoskeksi.

Uusintapainoksen loppuun oli liitetty – nuorisokirjasta poiketen – kuvaus vuonna 1943 sattuneesta sotilaskotisisarten ja heidän kuljettajiensa surmasta Kainuun rajakorvessa: heidän autonsa ajoi partisaanien asettamaan maamiinan ja tulitus väijytyksistä surmasi räjähdyksestä selvinneet.

Teos Jälkipartio varmistaa on vapaamuotoinen kuvaus Mannerheim-ristin ritari Olli Remeksen sotatoimien varhaisvaiheista Lapin ja Kainuun rintamalla, silloin vielä rajavartioston kersanttina. Ritarinarvoon johtaneet sotatoimet jäävät maininnalle.

Teos Kaukopartio kierroksessa on uusittu ja laajennettu versio nuortenkirjasta Kaukopartion seikkailuja.

Tuotanto:
  • Sissipartio iskee : Sissipartion seikkailuja erämaassa (Otava, 1950)
  • Partio väijyksissä : Erämaasotaa Lapin selkosilla (Otava, 1951)
  • Kaukopartion seikkailuja (Otava, 1952)
  • Yhteyspartio yllättää : Erään yhteyspartion seikkailuja Lapin erämaassa ankaran talven keskellä (Otava, 1954)
  • Jälkipartio varmistaa : Mannerheimristin ritarin ja mestarihiihtäjän Olli Remeksen partioseikkailuja Lapin erämaissa (Otava, 1955)
  • Partio pulassa : Seikkailu vihollisselustassa (Otava, 1959)
  • Sallan kapina : Vapaussodan jälkeisiä seikkailuja Itä-Karjalan ja Lapin selkosilla (Otava, 1965)
  • Tuhoon tuomittu partio : Kertomus suomalais-saksalaisen kaukopartion huimista seikkailuista Petsamon karuissa erämaissa 1942 (Otava, 1966)
  • Partisaanit iskevät : Dokumenttiteos taisteluista partisaaneja vastaan Lapin laajoilla selkosilla (Otava, 1968), korjattu ja täydennetty painos teoksesta Partio väijyksissä.
  • Partioretki Murmanskiin : Kaukopartion seikkailuja Kuolan ja Petsamon arktisilla alueilla (Otava, 1972)
  • Sallan partio : Partio Sallan erämaissa talvisodan 1939-1940 aikana (Otava, 1973)
  • Sotakoiria partioretkillä (Otava, 1974)
  • Partisaanisotaa : Valikoituja kertomuksia (Otava, 1975)
  • Kaukopartio kierroksessa (Otava, 1976), korjattu ja täydennetty painos teoksesta Kaukopartion seikkailuja.
  • Sissisotaa Lapissa saksalaisia vastaan (Otava, 1977), korjattu ja täydennetty painos teoksesta Sissipartio iskee
  • Tiedusteluretki Nivastroin voimalaitokselle : Partioretki Lapin ja Muurmanskin erämaissa (Otava, 1978), korjattu ja täydennetty painos teoksesta Partio pulassa.
  • Väijytyspartio iskee : rajakersantti Olli Remeksen, Mannerheim-ristin ritarin ja mestarihiihtäjän partiotaisteluista talvisodassa itärajalta Kuolajärvelle (Otava, 1979), korjattu ja täydennetty painos teoksesta Jälkipartio varmistaa.
  • Sallan soturit : Mannerheim-ristin ritarin ja mestarihiihtäjän rajavääpeli Olli Remeksen partiotaisteluista talvisodassa Kuolajärven ja Joutsijärven välillä (Otava, 1980)
  • Kaukopartiossa viimeiseen mieheen : Uhkarohkea partiomatka Muurmannin rautatiesiltoja tuhoamaan yhdessä saksalaisten kanssa vuonna 1942 (Otava, 1981), Tuhoon tuomitun partionkorjattu ja täydennetty laitos.
  • Nikkelipartio : Kertomus suomalais-saksalaisen partion tiedusteluretkestä vuonna 1943 Montshegorskin nikkelikaivokselle (Otava, 1982)
Lähteet:
  • Pölönen, Pekka J.: Rajamajuri A. O. Väänänen - kirjailija Uula Aapa. Rajamme vartijat, 1977, nro 4, s. 2-4. Helsinki: Rajavartiolaitos. ISSN 0483-9080.
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kiitokset tästä : JR49
 
Viimeksi muokattu:
Artikkeli - Ruotuväki . Vintiltä löytynyt tarina, eräästä kaukopartio retkestä Muurmannin radalle:

3.6.2016 15.43
Kaukopartio Muurmannin radalle - sissien matkassa
TEKSTI: HEIDI TUOMOLA TAITTO: JENNI LIIMATTA VALOKUVAT: TOIVO V. NARVA
Loimaalaisen maalaistalon vintillä odotti sotahistoriallinen aarre usean vuosikymmenen. Raine Narva tiesi puisessa sota-arkussa olevan isänsä muistoja ajalta, jolloin hän palveli tiedotuskomppanian rintamakirjeenvaihtajana.
Kouvolalainen Raine Narva kiinnostui lähemmin isänsä sota-arkun sisällöstä, kun SA-kuva-arkisto avautui. Tuotteliaaksi tiedetyn Toivo V. Narvan (1908–1990) kuvia julkisessa SA-kuva-arkistosta löytyi vain alle 70.

Jatkosodassa puolustusvoimien tiedotuskomppanian rintamakirjeenvaihtajia oli kaikkiaan 210. Narvalta julkaistiin valtakunnan päälehtiä myöden kuudenneksi eniten juttuja sota-aikana. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa ja Uudessa Suomessa hänen tekstejään julkaistiin 97. Päämaja kielsi Narvan artikkeleista 37, jolla hän nousi kieltolistan toiselle sijalle.

Käydessään läpi materiaalia arkusta Narva ei osannut aavistaa kuinka ainutlaatuisia aikalaiskuvia sieltä löytyisi.

– Kaiken kaikkiaan kuvia oli yli 600. Osa kuvista oli liimattu vihkoihin, ja niiden alle oli tarkasti kirjoitettu, mitä tapahtui ja milloin, Raine Narva kertoo.

Kuvien lisäksi arkussa oli laajoja kirjeenvaihtoja niin rakastetun kuin poliittisesti merkittävien henkilöiden kanssa. Tämän lisäksi pikkutarkka toimittaja oli kirjoittanut yksityiskohtaista päiväkirjaa sotakokemuksistaan.

Materiaalin helmi selvisi Narvalle myöhemmin, kun hän kävi kuvia läpi. Joukosta löytyi 57 kuvan kokoelma ennennäkemättömiä kuvia tammikuussa 1942 tehdystä kaukopartioretkestä Muurmannin radalle. Hänen isänsä oli ollut mukana taltioimassa Mai Guban asemaan kohdistunutta iskua.

Salainen tehtävä: Mai Guba
a308444e-6afb-4ea2-a2df-527e6058c6a7

Suomalaisille oli jo hyvin varhain selvinnyt rakentamisen yhteydessä karmean maineen saaneen Muurmannin radan (nyk. Kirovin rata) merkitys Neuvostoliitolle. Rataa rakennettiin vuosina 1915–1917. Lavantauti raivosi 70 000 rakentajan keskuudessa ja heistä arviolta 25 000 menehtyi. Rakentajat olivat saksalaisia, itävaltalaisia ja unkarilaisia sotavankeja. Mukana oli myös värvättyjä kiinalaisia ja suomalaisia rakentajia.

Päämajassa syntyi ajatus rohkeasta sissi-iskusta vihollisen selustaan vuoden 1942 alussa. Puna-armeijan divisioonien huolto ja täydennyskuljetukset tulivat Maaselän kannakselle pohjoisesta Muurmannin rataa pitkin. Yli 1 400 kilometriä pitkä rata yhdisti Neuvostoliiton ainoan ympäri vuoden toimivan Muurmanskin sataman ja Leningradin toisiinsa. Päämaja halusi katkaista tuon kiusallisen ratayhteyden.

Kaukopartioretkeen lähetetiin majuri Arnold Majewskin komennossa huolto mukaan lukien yli 1 900 miestä ja 250 hevosta. Matka Rukajärveltä Mai Gubaan on edestakaisin noin 330 kilometriä, josta 150 kilometriä oli vihollisen puolella.

Tunnelman välittäjä
Nykyajan sieluttomat asiakirjat jäävät kuivuudessa auttamatta toiseksi Narvan hersyvien sanavalintojen kanssa. Päämajalle kirjoitetut raportit lähentelevät roomaanimaista kirjotustapaa.

”Tehtävä oli mahdollisimman vahvoin joukoin yllättäen edetä Särkijärveltä mahdollisimman suoraan halki tiettömän erämaan, järvien ja soiden. Kohteena oli Mai Guban pieni asema Muurmannin radalla kuusi kilometriä Segetsasta pohjoiseen”, Narva kirjoittaa tehtävänkuvasta.

Mai Guba -retki on jäänyt ihmisten mieliin myös sen vuoksi, että luonnonolosuhteet koettelivat suomalaista sotajoukkoa rankalla kädellä. Retken alussa pakkasta oli vain kymmenen astetta, mutta myöhemmin se kiristyi yli 50 asteeseen.

Majewski antoi miehille ohjeet kantamusten keventämisestä. Varustuksesta poistettiin suojanaamarit, työkalut, kypärät ja varajalkineet. Mukaan otettiin kaksi alusvaatekertaa, villapaita ja päällysvaatteet. Selkäreppuun otettiin kolmen päivän muona. Jälkeenpäin on mietitty, olisiko matkaan kuitenkin kannattanut ottaa varajalkineet, sillä jalkojen kastumisesta johtuneita paleltumisloukkaantumisia osastossa koki moni.

Narvan raporteissa kuvaillaan maasto-olosuhteiden olleen hyvin haasteellisia. Osasto Majewski lähti liikkeelle keskiviikkoaamuna 14. tammikuuta vuonna 1942 kello seitsemän.

– He hiihtivät nelijonoissa. Osaston leveys oli puoli kilometriä ja hevosilla kuljettiin osaston keskellä. Majewski kulki yhden hengen kirkkoreessä keskimmäisenä, Raine Narva kertoo.

”Tämä suomalaisen sotahevosen rämpiminen halki Itä-Karjalan tiettömän erämaan kohti Muurmannin rataa, yhtä sitkeinä ja hellittämättöminä kuin niiden miehiset taistelutoverit, ei varmaan unohdu mukana olleen mielestä. Hevoset tekivät tällä taipaleella tämän niin monessa suhteessa mahdottoman mahdolliseksi”, Narva kirjoittaa raportissaan.

Odottamisen jännitys
Sunnuntai-iltana tammikuun 18. päivänä kello seitsemän Majewski antoi hyökkäyskäskyn. Hyökkäyksen H-hetki oli sovittu tiistaiyölle kello yksitoista.

”Ahkioita vetäneet konekivääri-, panssarintorjunta-, kranaatinheitin- ja viestimiehet ovat hikisiä”, Narva kirjoittaa. ”Jokaista puistattaa vilu, mutta pojat koettavat hiljaa lumessa hyssytellen pitää yllä lämmintä siksi, kunnes lopullinen hyökkäyshetki olisi koettanut, jolloin lämpöä kyllä riittäisi tarpeeksi.”

Päämajan antaman käskyn mukaan miesten oli tuhottava rataa kymmenen kilometrin matkalta, sekä tuhottava Mai Guban asema laitteistoineen. Tarkoituksena oli myös tuhota Uikujärven rannalla oleva kylä ja pitää puna-armeijalle tärkeää rataa hallussa kolme vuorokautta.

Vänrikki Narva valitsee hyökkäyksen pääkohteen Mai Guban aseman seurantakohteekseen päämajanraportissa. Hän kuvailee salaisessa raportissaan päämajalle tapahtumia: ”Kuin herhiläiset ryntäävät joukkomme esiin piilopaikoistaan – – Joukkue toisensa jälkeen, komppania komppanian perästä pulpahtaa kuin taikurin sauvan kosketuksesta esille piilopaikoistaan ja ryntää vihurin lailla kohden hyökkäyskohteitaan.”

Pari minuuttia ennen kuin miehet ehtivät kohteisiinsa. Rataa pitkin paikalle saapui juna. Paikalla olijoiden kummastukseksi se ei pysähdy vaan ajaa miehityksen läpi, sotilaiden heitellessä sen kyytiin kasapanoksia ja käsikranaatteja.

Onnistumisia pakkasen paukkuessa
”Pian on asema yhtenä ainoana tulimerenä, sitä seuraavat kohta muut rakennukset. Hävitys tunkeutuu kaikkialle. Rakennusryhmä toisensa jälkeen leimahtaa tuleen, kunnes koko seutu tuntuu olevan yhtenä ainoana loputtomana tulimerenä”, Narva kuvailee iskun etenemistä.

”Lasken kaikkiaan kolmisenkymmentä tulipaloa korkealta, alastomalta mäeltä, jonne valokuvauspuuhissa olen hiihtänyt. Ryssien asemasta ja täydennyskeskuksesta on yhtenä ainoana lyhyenä sydänyön hetkenä tullut valtavan suuri kokko, jonka kajo varmasti näkyy kymmenien kilometrien päähän”, Narva kirjoittaa.

Toisten sytyttäessä paloja toiset tuhoavat rataa seitsämästäkymmenestä kohdasta.

Kyynel-radiolla Majewski lähetti tammikuun 19. päivä kello 04:20 Voldjärveltä sanoman kenraalimajuri Erkki Raappanalle: ”Tavoite on saavutettu, tehtävä suoritettu.”

Kovan pakkasyön aikana suomalaiset onnistuivat tuhoamaan Mai Guban aseman vaihteineen, rautatiensillan, kymmenkunta junavaunua sekä kymmenen kilometriä rataa. Lähes sata rakennusta poltettiin tai muutoin tuhottiin, joista toistakymmentä oli kasarmi- ja varastorakennuksia. Puhelin- ja lennätinjohdot oli katkaistu.

Alun perin kolmeksi vuorokaudeksi suunniteltu radan miehitys lyhennettiin yhdeksi vuorokaudeksi hyvien tulosten ja kovan pakkasen vuoski. Kolmea päivää ei kukaan uskonut kestävänsä, hevosiakin oli jo kuollut kylmyyteen.

”Kello kahdeksan aamulla silmäilen viimeistä kertaa Mai Guban hävitettyä yhdyskuntaa, sen poltettuja, vielä savuavia kasarmeja ja muita rakennuksia”, vänrikki Toivo V. Narva kirjoittaa ja jatkaa:

”Hävitys on ollut perinpohjainen, kauhea. Se on yhdessä ainoassa yössä pyyhkäissyt pois komean karjalaiskylän jättäen jäljelle vain tuhkaa ja taivaalle törröttäviä savupiippuja. En sääli vihollista. Muistelen Kannasta ja Viipuria, jonka lukemattomien kotien savupiippujen kokot piirteet eivät koskaan haihdu mielestäni.”

eff44129-9218-47ce-8f94-6df5b1545cbc


Uupuneet miehet hiihtivät kotiinpäin näkkileivän ja pervitiinin avulla. Palkkioviinoja oli varattu tuhat puolen litran pulloa. Suomalaisia Muurmannin retkellä kaatui kolme ja haavoittui kymmenen. Paleltumat aiheuttivat suurimmat tappiot ja sotilailta amputoitiin kymmenittäin sormia, varpaita ja jäseniä.

Majewskin retki oli menestys, jonka rohkaisemana Päämaja päätti tuhota myös venäläisten Petrovski Jamin uuden huoltokeskuksen.

Osasto Majewskin sotilaat saivat onnistumisestaan kiitosta ja heille esitettiin ylennyksiä. Muun muassa kaikki ryhmänjohtajina toimineet korpraalit ylennettiin alikersanteiksi.

Osasto Majewskin sotilaista elossa on vielä kolme. Maaliskuussa satavuotissyntymäpäiviään viettäneet Pentti Perttuli ja Tauno Tikkanen, sekä 98-vuotias Ilmari Korppinen.

Kuvat kaikkien nähtäville
Isänsä Toivo V. Narvan sota-arkun avannut poika Raine Narva on skannannut kaikki kuvat ja niistä on esillä näyttely Rukajärvi-keskuksessa. Hän aikoo käydä koko arkun sisällön huolellisesti läpi. Seuraavaksi vuorossa ovat kirjeet, joita akusta löytyi arviolta 750.

– Olen vasta lajitellut ne noin 150 kirjeen nippuihin. Paneudun niihin sitten kun on hyvin aikaa, Narva kertoo.

Puuarkun sisältö on avannut Narvalle hänen isänsä sotahistoriaa aivan uudella tavalla.

– Sodasta palanneet veteraanit eivät juurikaan puhuneet sodasta. Kun veteraaneja tuli kylään, niin silloin sodittiin ja tarinoita kerrotiin, mutta lapsille isä ei sodasta puhunut, Narva pohtii.

Hammaslääkärinä työuransa tehnyt Raine Narva kiertää yleisötilaisuuksissa kertomassa isänsä urasta rintamakirjeenvaihtajana sekä Mai Guban tapahtumista. Hyvin yleisöä keränneet tilaisuudet ovat Narvan mukaan hänen kiitoksensa sotiemme veteraaneille.

http://ruotuvaki.fi/-/kaukopartio-muurmannin-radalle-sissien-matkassa
 
Hyvä ketju ja vaikka kaikille viesteille en tykkäätä painamaan, ovat nämä jutut niin kunnioitusta tuolle sukupolvelle.
 
Tässä kesäloma reissaajille mielenkiintoinen kohde;


Kymenlaakson Ilmakilta ry. UTTI

Utin perinnetilat / Erillinen Pataljoona 4


erp41.jpg

Vienankarjalaisen kylän pienoismalli
spacer.gif

Päämajan kaukopartiotoiminta

kokpano.jpg

ErP 4:n kokoonpano
"KYYNEL" - radio - the effectively Safe-guarded secrecy of wartime Finland

Lue lisää Lassi Saressalon kirjasta Päämajan kaukopartiot Jatkosodassa.

erp43.jpg

ErP4:n muistomerkki Utissa sijaitsee suljetulla sotilasalueella.
Perinnetilat





spacer.gif


Ota yhteyttä webmasteriinSivun alkuun

Valid XHTML 1.0 Transitional • copyright ©2014 Kymenlaakson ilmakilta ry. • Kouvola • Valid CSS!
http://ilmakilta.info/erp4.php
 
Back
Top