Kaukopartioiden toiminta

[Leaderdog]

Kaukopartiomies:
Kaukopartiomies Karl-Johan Norrgårdille jatkosota ei ole tullut uniin
IHMISET 23.11.2014 2:00 Päivitetty: 23.11.2014 13:34
Toni Lehtinen

HELSINGIN SANOMAT


VESA-MATTI VÄÄRÄ

Osasto Kuismasen kaukopartiomiehiä on elossa enää kourallinen. Karl-Johan Norrgård teki tiedustelu- ja tuhoamisretkiä kolmen vuoden ajan.

Lumipukuiset miehet ovat hiihtäneet koko päivän selässään 35 kilon reput. Pakkasta on päivällä yli 20 astetta.

Partio on edennyt vihollisen selustassa ja kirjannut ylös vihollisjoukkojen liikkeitä ja sijoituspaikkoja.

Kolme nopeaa
Tärkeintä elämässä
1Perhe

"Minulla on kolme lasta, kuusi lastenlasta ja kuusi lastenlastenlasta. Patrikinkirjoittama kirja on minulle tärkeä jo siitä syystä, että nuorimmatkin voivat sitten aikanaan lukea sota-ajastani."

2Kunto

"Uskon, että pitkän ikäni salaisuus on hyvässä fyysisessä kunnossa. Jaksoin tehdä ulkotöitä vielä yli 90-vuotiaana."

3Lukeminen

"Maatilan työt veivät niin paljon aikaa, että olen ehtinyt lukea kunnolla vasta eläkkeellä. Olen lukenut mahdollisimman laaja-alaisesti, etten olisi kuin yhdestä asiasta tietävä professori. Lukeminen on pitänyt mieleni vireänä."

Tiedot toimitettaisiin myöhemmin armeijan päämajaan Mikkeliin. Miehet nukkuvat taivasalla. Heidän jalkansa ovat lähellä nuotiota, niin lähellä, että lumipuku saattaa kärähtää. Pää taas on lähes 30 asteen pakkasessa.

Venäläiset rajajoukot ovat etsineet suomalaista kaukopartiota koko päivän.

"Lähin tilanne tuli, kun Onni Saukkonen meni yöllä vapauttamaan vartiomiestä. Kun tämä kumartui sitomaan suksiansa, Saukkonen näki vartiomiehen takana venäläisen. Saukkonen ampui kyykistyneen yli. Sen jälkeen meille tuli kiire paeta", kaukopartiomies Karl-Johan Norrgård kertoo.

NORRGÅRD, 92, muistaa 70 vuoden takaiset tapahtumat tarkasti.

Kotisohvallaan istuva lietolainen joutuu vain muutaman kerran pysähtymään miettimään. Entinen maanviljelijä muistaa niin miesten nimet, tehdyt retket kuin yksityiskohdatkin.

"Hiihtohuopakengät pysyivät kuivina kovassa pakkasessa. Jos lämpötila nousi yli –12 asteeseen, kengät kostuivat. Silloin ne kutistuivat kaksi numeroa", Norrgård kuvailee.

Norrgård oli jatkosodan aikana kaukopartiokomppaniassa, joka tunnettiin nimellä Osasto Kuismanen.

Komppania sai nimensä päällikkönsä, kapteeni Into Kuismasen mukaan. Päämajan tiedusteluosastoon kuului Erillinen Pataljoona 4, jossa toimi kolme muutakin komppaniaa.

Yli 600 kaukopartiomiehen tehtävänä oli hakea tiedustelutietoja vihollisliikkeistä vihollisen selustassa.

"Kaukopartiomiehiksi otettiin vain vapaaehtoisia. Kuismanen sanoi meille, että komppaniasta saa siirron halutessaan ensimmäisen retken jälkeen. Kymmenen miestä jätti leikin kesken. Minä olen niin fatalisti, että olin päättänyt ennen retkeä, että pysyn mukana."

Kaukopartiomiehet ovat matkalla tuhoamaan Petrovski Jamin huoltokeskusta 1942: Karl-Johan Norrgård etumaisena, hänen takanaan Allan Wester ja kolmantena Onni Määttänen. – Päämajan kaukopartiomies -kirjan kuvitusta.
AINOASTAAN kovakuntoisimmat pärjäsivät, sillä parin viikon partioretken aikana hiihdettiin umpihangessa jopa 350 kilometriä. Hiihtoa ja suunnistusta harrastanut Norrgård oli hankkinut kovan peruskunnon rehkimällä maataloustöissä.

Kerran hänkin oli katketa.

"Olimme hiihtäneet Äänisen yli Suomen puolelle ja nousimme rantatörmää ylös. Kun olin pistänyt sauvan maahan, joudun fundeeraamaan, mitä toinen käsi tekee seuraavaksi ja minkä jalan vuoro on liikkua."

Norrgård puhuu sota-ajan tapahtumista avoimesti. Ne eivät ole vaivanneet häntä, eivät ole tulleet uniin, niin kuin monella muulla veteraanilla.

Hän uskoo, että tämä joutuu osittain kaukopartiotoiminnan luonteesta.

"En onneksi joutunut kokemaan tykistökeskitystä. Tuntien kranaattisateessa vaadittiin kovia hermoja, ja monella ne menivätkin."

OSASTO Kuismanen osallistui Uikujärven eteläpuolella sijaitsevan Petrovski Jamin suuren huoltokeskuksen tuhoamiseen kevättalvella 1942. Sata miestä hiihti peräkanaa vihollislinjan taakse. Matka kesti neljä vuorokautta.

Huoltokeskus oli levittäytynyt kolmen kilometrin säteellä olevaan kuuteen kylään. Miehet lähtivät siirtymään yöllä asemiinsa. Norrgård toimi lähettinä.

"Huomasimme matalalla kulkevan puhelinlangan. Se yritettiin katkaista, mutta tongit eivät tehonneet teräslankaan. Katkeamisen sijaan lanka rupesikin soimaan ja herätti vihollisen."

Suomalaiset olivat jo asemissa, joten soiva lanka ei pilannut yllätyshyökkäystä. Huoltokeskus tuhottiin täysin, ja taistelussa kuoli jopa 500 venäläistä.

Suomalaisia kuoli viisi.

"Nousin kärkimiehenä ylös mäkeä, kun huomasin, että tulikärpäsiä [valojuova-ammuksia] lentää ohi, eli kohta sieltä tulisi mustiakin. Minä painuin lumivallia vasten. Sanoin takana tulevalle Hintsaselle, että pistä maahan. Hän ilmoitti vähän katsovansa. Samassa osui otsaan."

OSASTO KUISMASEN miehistä kaatui taisteluissa 19. Elossa selvinneet tapasivat sodan jälkeen muutaman vuoden välein aina 2000-luvulle asti. Nyt Norrgård on yksi viimeisiä Osasto Kuismasen miehiä.

Norrgårdin retkistä julkaistiin tänä syksynä Patrik Berghällin kirjoittama kirja Päämajan kaukopartiomies (Atena).

Norrgårdilla oli vain yksi reunaehto kirjalle.

"Joka sivulla ei saanut olla verta. Olin kolme vuotta Osasto Kuismasessa, ja sinä aikana meillä oli kaksi väkivaltaista retkeä, muut olivat tiedustelua ja pakoon hiihtämistä."

Toni Lehtinen HS
LIETO

EDIT: Palautettu alkuperäinen viesti ja poistettu siitä liuta mainoksia. T: TomTom

 

[Leaderdog]

Anteeksi mainokset ylläolevassa jutussa, niitä en osannut poistaa.

 

[Leaderdog]

Kaukopartiomies Heikki Nykäsen haastattelu;

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2011/12/09/marskin-ritari-heikki-nykanen-tunnettiin-uhtuan-sissina

JAA:27

Heikki Nykäsen haastattelu

Julkaistu: 13.1.1994
Ohjelmasta: Ritarit

Ohjelman tekijät: Suunnittelu ja ohjaus: Juha-Matti Martikainen,Kuvaus: Jussi Kemppinen, Pekka Koli, Tauno Leinonen, Timo Jumppanen, Veijo Myyryläinen,Leikkaaja: Timo Peltola,Kuvaussihteeri: Ulla Huhanantti

Kuva: Majuri Heikki Nykänen (1994). / YLE kuvanauha.

Embed

PETRA HIMBERG
Majuri Heikki Nykänen, Mannerheim-ristin ritari nro 118, palaa haastattelussa loppukesästä 1942 Uhtualla käytyyn taisteluun.

Nykänen (1920-2011) palveli jatkosodan aikana kaukopartiomiehenä. Loppukesästä 1942 käytiin Uhtualla Nykäsen menestyksekkäästi johtama taistelu.

Tavoitteena oli vallata Etukukkulaksi nimetty alue. Hyvin suunniteltu valtaus kärsi tuulen suunnan muutoksesta, mutta suomalaiset onnistuivat etenemään tulitaistelussa kukkulan laelle asti.

Viholliset olivat paenneet läheiseen rotkoon. Sinne kokenut ylikersantti heitti joukon käsikranaatteja - "ne sitten ratkaisivat tilanteen niin, ettei sieltä ollut enää ketään tulijaa."

Valtauksessa viisi suomalaissotilasta haavoittui, yksi heistä kuoli myöhemmin kenttäsairaalassa. Kaatuneita vihollisia alueelta löydettiin 40.

Etukukkulan valtauksen jälkeen Nykänen miehineen, joita nyt kutsuttiin Uhtuan sisseiksi, teki useita menestyksekkäitä iskuja vihollisen puolelle. He tuhosivat tukikohtia, huoltokalustoa sekä ottivat vankeja.

Vajaata vuotta myöhemmin, 1.8.1943, nimitti puolustusvoimain komentaja C.G.E. Mannerheim Nykäsen ritarikseen nro 118. Nykänen oli tuolloin 22-vuotias.

Mannerheim-ristin myöntämisen perustelujen mukaan Nykänen osoitti "ainutlaatuista johtaja- ja aloitekykyä, erinomaista mieskohtaista rohkeutta, sisukkuutta ja neuvokkuutta mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Hänen suorituksensa on luettava suomalaisen sotilaan uljaimpien ja kunniakkaimpien tekojen joukkoon."

Teksti: Petra Himberg

 

[Leaderdog]

Kaukopartiomies soti vihollisen selustassa yli puoli vuotta
Kaukopartioradisti Muisto Lassila
IHMISET 23.8.2012
Pekka Turunen Kirjoittaja on historiantutkija ja Muisto Lassilan ystävä

Muisto Lassila (1920–2012) vuonna 2003.
Kuuntele


Kaukopartioradisti Muisto Adolf "Kusti" Lassila kuoli 12. heinäkuuta Imatralla 92-vuotiaana. Hän syntyi Viipurissa 10. maaliskuuta 1920.

Ylikersantti Lassila toimi jatkosodassa vihollisen selustassa 190 vuorokautta. Pituutta reissuille kertyi yli 3 000 kilometriä.


Muisto Lassila oli tiettävästi myös viimeinen sotien jälkeen Naton laskuun vakoiluretkiä Neuvostoliittoon tehnyt kaukopartiomies. Hän jakoi tietojaan myös puolustusvoimien sotilastiedustelulle.

Lassila ei itse arvostanut huonosti organisoitua kylmän sodan partiointia. Hän piti saatuja tietoja heikkotasoisina.

HAASTATTELIN Lassilaa pari kuukautta ennen tämän kuolemaa, jolloin hänellä oli voimakas tarve avautua eräistä 70 vuotta vaietuista asioista.

Viipurin poika ei ikinä sulattanut, että "kotikaupunki ja yli kymmenen prosenttia ihaninta Suomea vietiin".

Kaukopartio-osastoihin valikoituneet miehet olivat kovakuntoisia. Lassilaa pidettiin erityisen sitkeänä.

Muisto Lassila teki jatkosodassa 16 ja Lapin sodassa yhden partiomatkan. Kannaksen suurhyökkäyksen selustaan tehdystä Päämajan osastojen pisimmästä matkasta vuonna 1944 Lassilalle myönnettiin aliupseereille harvinainen 3. luokan vapaudenristi. Partio välitti tiedot 46 000 miehen täydennyksistä. Se välitti ensimmäisenä myös tiedon venäläisten hyökkäysjoukkojen vetämisestä Kannakselta.

Sodan ajan toiseksi pisimmältä, 51 vuorokautta kestäneeltä partiomatkalta palattuaan Lassila pudotettiin Kannakselle kahden muun partiomiehen kanssa. Toiset eivät palanneet Suomeen. Lassila pääsi omien puolelle viikko aselevon solmimisen jälkeen uituaan Vuoksen yli.

ENNEN sotia Lassila oli avustanut Valtiollista poliisia kommunismin vastaisessa taistelussa. Sodan jälkeen hän työskenteli vuoteen 1945 Valpossa.

Saman vuoden syksyllä hän aloitti työt kaukopartiojohtaja Heikki Määttäsen kuormuri- ja pilketehtaassa Kuohulla. Tosiasiallisesti kyseessä oli pääesikunnan salainen alatoimisto, jonne palkatut kaukopartiomiehet olivat tiedusteluvalmiudessa miehityksen varalta.

Lassila lähti yksin kesälomallaan 1946 Kannakselle hakemaan Matti-partion varusteiden joukossa olleita suklaita. Ponnistelut olivat turhia. Kätköä ei löytynyt.

Lassila teki kolme vakoilumatkaa Neuvostoliittoon 1950-luvulla. Häntä kysyttiin myös Englantiin tiedustelukurssille, mutta kieliä taitamaton Lassila empi matkalle lähtöä.

Teknikoksi kouluttautunut Lassila asettui asumaan Imatralle ja työskenteli terästehtaalla 35 vuotta.





SOTAMUSEO

Kaukopartiomiehet Mauri Kärpänen (vas.), Arvo Pikkanen, Arvo Mörö ja Muisto Lassila Kannaksella.

 

[Leaderdog]

Kaukopartioiden siirtymisestä syvälle selustaan lentokuljetuksin, antaa kohtuullisen hyvän käsityksen lentäjä Joppe Karhunen kirjassaan Sissejä linjojen taakse.
Näitä lentoja operoivat pääsääntöisesti vanhemmat, kokeneemmat ja todella kylmähermoiset lentäjämme.

 

[Leaderdog]

Kaukopartiomies Urpo Korhonen;

22.2.2011 - 21.48
Olympiavoittaja Urpo Korhonen kuollut


PORVOO | Hiihdon olympiavoittaja Urpo Korhonen, 86, kuoli maanantaina lahtelaisessa sairaalassa. Suurimman osan elämästään Padasjoella asunut Korhonen hiihti Oslon olympialaisissa 1952 Suomelle kultaa tuoneessa viestijoukkueessa.

Korhonen hiihti viestin kolmannen osuuden. Viestin avasi Heikki Hasu. Toisena hiihti Paavo Lonkila ennen Korhosta, sekä ankkuriosuuden hiihtänyttä Tapio Mäkelää. Suomi voitti Norjan reilun kolmen minuutin erolla. Ruotsi otti viestin olympiapronssin.

Korhonen edusti hiihtourallaan Kerkonkosken Ketterää, Rautalammin Urheilijoita, Evon Metsäpoikia ja Jämsänkosken Ilvestä. Hän saavutti myös kaksi hiihdon Suomen mestaruutta. Hiihdon lisäksi Korhonen kilpaili kestävyysjuoksussa. Hän sijoittui vuoden 1952 Kalevan kisoissa 10 000 metrillä viidenneksi.

Korhonen sai vuonna 2001 opetusministeriön Pro Urheilu -palkinnon ja Olympiakomitean kultaisen ansioristin vuonna 2008. Vuonna 1967 tasavallan presidentti Urho Kekkonen myönsi hänelle Suomen Leijonan Ritarikunnan 1. luokan ritarimerkin solkineen. Viimeisimmäksi Korhosen huomionosoitukseksi jäi Sotaveteraaniliiton toukokuussa myöntämä ansioristi.

Urheilun ulkopuolella Korhonen toimi metsäteknikkona, sekä sotakirjailijana. Aikoinaan 17-vuotiaana vapaaehtoisena sotaan lähtenyt Korhonen kirjoitti kokemuksistaan muistelmia. Kariston julkaisemat teokset olivat Sissinä Rukajärvellä (1993), Sissiosasto, partiotoimintaa Rukajärvellä (1995) ja Ritaripartio, 14. divisioonan kaukopartio (1997).

Viime vuosinaan hän kirjoitti neljättä muistelmaa, joka ei ehtinyt ilmestyä Korhosen elinaikana.

Metsäalalla työskennellyt Korhonen oli koko ikänsä ajan innokas luonnossa liikkuja, metsästäjä, kalastaja, marjastaja ja sienestäjä. Korhosella on kuusi lasta, joista yksi tytär asuu Porvoossa.
,

 

[Leaderdog]

Kaukopartiomies,Suurlahti (Velikaja Guba), 25.3.1944.
Huom.,ase ja sauvat maalattu vuodenaikaan sopivaan väriin.

 

[Bushmaster]

Kaukopartiomies,Suurlahti (Velikaja Guba), 25.3.1944.
Huom.,ase ja sauvat maalattu vuodenaikaan sopivaan väriin.

Katso liite: 9082

Valkoinen kuolema..

 

[Leaderdog]

Apulannan Toni Wirtanen on myös kiinnostunut menneistä ajoista;

Vesa Nenye, Peter Munter & Toni Wirtanen

Finland At War: The Winter War 1939-40
Sotiemme historiaa käsitteleviä kirjoja ilmestyy niin vinhalla tahdilla, että joukosta on vaikea erottua.

Auttaa paljon, jos kirjoittaja sattuu olemaan tunnetun rockyhtyeen tunnettu keulahahmo, kuten Apulannan Toni Wirtanen. Julkisuus on silloin taattu.

Wirtanen on yksi kolmesta sotahistorian harrastajasta (ne kaksi muuta ovat lahtelaistaustaiset Vesa Nenye ja Peter Munter), jotka ehkä omaksikin yllätyksekseen löysivät itsestään myös tietokirjailijan toimitettuaan erääseen kansainväliseen sotapeliin Suomi-aiheiset lisäsäännöt.

Tästä innostui brittiläinen kustantamo Osprey Publishing. Sotahistoriaan erikoistunut yhtiö värväsi kolmikon kirjoittamaan teoksen, joka selvittää Suomen vaiheista toisessa maailmansodassa kiinnostuneelle kansainväliselle lukijakunnalle, mistä sodissamme oli kysymys.

Urakasta on nyt valmis ensimmäinen, talvisotaa käsittelevä osa, jonka uskoisi täyttävän tehtävänsä hyvin ainakin näin suomalaisin silmin arvioituna.

Sotiamme taustoitetaan kronologialla, joka alkaa 1800-luvun lopun sortovuosista.

Talvisotaan johtaneet tapahtumat ja itse sota katkerine jälkiselvittelyineen käydään läpi sotilaallisen jämptissä järjestyksessä. Legendaariset Molotovin cocktailit, mottitaktiikka, Suomi-konepistooli ja tarkka-ampujat saavat ansaitsemansa huomion.

Paikoin tekijät tuntuvat innostuneen tehtävästään niin paljon, että työ on imaissut heidät mukanaan ja tarinaa riittää sellaisistakin taisteluista, joiden merkitys kokonaisuuden kannalta oli vähäinen. Onneksi teksti on elävää, mikä antaa paljon anteeksi.

Erityisen kiitoksen ansaitsevat lukuisat korkeiden sotapäälliköiden mutta myös monien rivimiehenä kunnostautuneiden Summan, Raatteen ja Kollaanjoen sankareiden lyhyet esittelyt, jotka elävöittävät mukavasti raskainta tekstimassaa.

Myös kuvateksteissä on nähty vaivaa niin paljon, että ne muodostavat usein oman pikku tarinansa suuren kertomuksen sisällä. Kuvia on ilahduttavan runsaasti, kiitos hiljattain vapaaseen käyttöön annetun SA-kuvan arkiston, josta tekijät ovat ottaneet kaiken irti.

Yksi lahtelaisittain harmittava virhekin kuvateksteistä löytyy. Kansalaissodan punavankeja väitetään säilytetyn Lahdessa Snellmanin pelloilla, vaikka kyse oli tietenkin Fellmanin pelloista.

Teos ei edes pyri esittelemään mitään uusia teorioita talvisodasta, mutta kokoaa ja tiivistää sen, mitä ”105:stä kunnian päivästä” nykyään tiedetään tavalla, jonka uskoisi herättävän kiinnostusta nimenomaan siinä kohderyhmässä, jolle se on tarkoitettu.

Eikä kirjan lukeminen tee pahaa niille suomalaisillekaan, jotka oppivat koulussa paremmin englantia kuin sotiemme historiaa.

 

[Leaderdog]

Juttu, Kansan Uutiset;



Uudet kaukopartiokirjat tuovat esiin, etteivät suomalaisetkaan taistelleet puhtain menetelmin jatkosodassa.
Kaukopartiomiehet ovat talvi- ja jatkosodan myyttisimpiä taistelijoita. He suorittivat tiedustelu- ja tuhoamistehtäviä kymmeniä kilometrejä vihollisen selustassa. Jo pitkät kulkumatkat linjojen takana herättävät kunnioitusta. Päälle tulevat vielä nälkä, vilu tai helle, syöpäläiset sekä tietenkin alituinen kuolemanvaara.

Suomalaisissa sotakirjoissa, joista monien kirjoittajat olivat itse entisiä kaukopartiomiehiä, heidät on erotettu tarkkaan vastapuolen siviilejä murhanneista partisaaneista. Tänä syksynä ilmestyneissä tutkimuksissa osoitetaan, ettei ero ollut aivan niin suuri kuin on kuviteltu.

Uuden polven sotahistorioitsijoiden kärkinimi Mikko Porvali osoittaa kirjassaan Hyökkäyksen edellätodeksi sen, minkä arkijärkikin sanoo: sodan poikkeusolosuhteissa myös suomalaiset surmasivat siviilejä.

Bair Irincheevin ja Pjotr Repnikovin suomalaisiin ja neuvostoliittolaisiin dokumentteihin pohjaavassa kirjassa Kaukopartio-operaatio Petrovski Jam kysytään, oliko suomalaisten helmikuussa 1942 tekemä legendaariset mittasuhteet saanut isku oikeasti sotarikos, koska se kohdistui kenttäsairaalaan.

”Ruumiit hinasimme metsään”
Mikko Porvalin myös erinomaisesti dokumentoitu kirja kertoo juuri ennen jatkosotaa tapahtuneesta kersantti Ilmari Tolvasen johtamasta partiosta, jonka tarkoituksena oli kerätä tietoa puna-armeijan miehittämältä Kannakselta sekä katkaista rautatie. Kirjan nimen mukaisesti osasto Tolvasen tehtävänä oli selvittää, mikä hyökkäykseen valmistautuvaa Suomen armeijaa odottaa rajan toisella puolella.

Haastattelujen ja arkistotutkimuksen lisäksi Porvalin lähteenä on heti partioretken jälkeen 30.7.1941 Yleisradion tekemä hengissä selvinneiden kaukopartiomiesten propagandahenkinen haastattelu, jonka julkaiseminen kuitenkin kiellettiin. Ne ja Porvalin erinomainen kertojanote luovat realistisen ja seikkailullisista sotakirjoista poikkeavan kuvan miehistä ääriolosuhteissa.

Osasto Tolvanen liikkui heinäkuun 1941 alussa Kivennapa–Viipuri -tiellä. Takana oli 150 kilometriä maastossa, kun syntyi ajatus kaapata auto. Kuorma-auto pysäytettiinkin, mutta sen matkalaiset osoittautuivat siviileiksi.

Sanansaattajiksi ei ryssiä voitu päästää, ja siitä syystä kuului pimeässä muutama laukaus. Ruumiit hinasimme metsään, raportoi kersantti Mauri Kärpänen retken jälkeen.

Väärin vai oikein?
Porvali osoittaa, että sotaväen rikoslain nojalla tapahtunut oli ehdottomasti väärin, mutta toisaalta sodan tragediasta kertoo sotilaiden mahdoton tilanne. Automiesten paetessa koko partio olisi voinut paljastua.

Moraalista punnintaa tehdessään Porvali tuntuu kallistuvan vapauttavalle puolelle jo senkin takia, että osasto Tolvasen kahdeksan miestä liikkuivat kotiseudullaan Neuvostoliiton hyökkäyssodassa valloittamalla alueella.

Muita Porvalin esiin nostamia arkoja asioita ovat retkikunnan epätietoisuus haavoittuneen toverin kohtalosta sekä siviilien omaisuuden varastaminen, mikä oli jyrkästi kiellettyä.

Mikko Porvalin tavaramerkkejä ovat faktojen hallinta ja kirjojen dokumenttipohjaisuudesta huolimatta eläytyvä kirjoitustyyli. Tuntuu kuin lukisi silminnäkijäkuvausta, vaikka kirjoittaja syntyi 40 vuotta kuvaamiensa tapahtumien jälkeen.

Kenttäsairaalaa tuhoamassa
Vielä haastavampia väitteitä esittää venäläinen tutkijakaksikko Petrovski Jam -kirjassaan. Se pohjautuu kummankin maan arkistotietoihin ja kertoo kaksi versiota samasta tapahtumasta jättäen johtopäätösten tekemisen lukijalle.

Luutnantti Ilmari Honkasen johtama sadan hengen sissiosasto hyökkäsi 12. helmikuuta 1942 Karjalassa sijaitsevaan Petrovski Jamin huoltotukikohtaan ja tuhosi sen täysin. Partion oman ilmoituksen mukaan hyökkäyksessä poltettiin 60 rakennusta ja tapettiin 500 vihollista. Omat tappiot olivat vain 11 miestä. Honkasesta tuli Mannerheim-ristin ritari numero 50 vielä samassa kuussa.

Mutta oliko kyseessä suomalaisten kaukopartio-osastojen kaikkein suurin menestys vai sotarikos? Petrovski Jamissa oli nimittäin myös puna-armeijan liikkuva kenttäsairaala, jonka Honkasen johtama iskujoukko tuhosi potilaineen ja henkilökuntineen.

Avainkysymys on se, tiesivätkö suomalaiset kyseessä olevan sairaala vai selvisikö se heille vasta yöllisen hyökkäyksen jälkeen. Yksiselitteistä vastausta ei arkistoista löydy, koska kaukopartiotoiminnan asiakirjat vietiin sodan jälkeen pois Suomesta operaatio Stella Polariksessa.

Toinen tärkeä kysymys on se, peiteltiinkö sairaalan tuhoamista suomalaisessa julkisuudessa. Tähän viittaa se, että ensimmäisessä radiosanomassaan hyökkäyksen jälkeen Honkanen puhuu kenttäsairaalan tuhoamisesta, mutta sen jälkeen suomalaisissa asiakirjoissa ei puhuta sairaalasta, vaan ”kohteesta numero 3”.

Neuvostojulkisuudessa korostettiin hyökkäyksen raakuutta ja nostatettiin vihaa valkosuomalaisia kohtaan. Neuvostoliitossa osasto Honkasen iskusta tehtiin malliesimerkki onnistuneesta sissihyökkäyksestä ja Puna-armeijan partisaanit toistivat sen kaavaa. Haastava kysymys on, aiheuttiko sen esimerkki osaltaan myös partisaanien sotarikokset Suomen puolella.



Mikko Porvali: Hyökkäyksen edellä – Kaukopartio Kannaksella kesällä 1941. Atena 2013. 299 sivua.

Bair Irincheev – Pjotr Repnikov: Kaukopartio-operaatio Petrovski Jam – Legendaarinen sissi-isku vai sotarikos? Minerva 2013. 233 sivua.

 

[Bushmaster]

Juttu, Kansan Uutiset;

Katso liite: 9086

Uudet kaukopartiokirjat tuovat esiin, etteivät suomalaisetkaan taistelleet puhtain menetelmin jatkosodassa.
Kaukopartiomiehet ovat talvi- ja jatkosodan myyttisimpiä taistelijoita. He suorittivat tiedustelu- ja tuhoamistehtäviä kymmeniä kilometrejä vihollisen selustassa. Jo pitkät kulkumatkat linjojen takana herättävät kunnioitusta. Päälle tulevat vielä nälkä, vilu tai helle, syöpäläiset sekä tietenkin alituinen kuolemanvaara.

Suomalaisissa sotakirjoissa, joista monien kirjoittajat olivat itse entisiä kaukopartiomiehiä, heidät on erotettu tarkkaan vastapuolen siviilejä murhanneista partisaaneista. Tänä syksynä ilmestyneissä tutkimuksissa osoitetaan, ettei ero ollut aivan niin suuri kuin on kuviteltu.

Uuden polven sotahistorioitsijoiden kärkinimi Mikko Porvali osoittaa kirjassaan Hyökkäyksen edellätodeksi sen, minkä arkijärkikin sanoo: sodan poikkeusolosuhteissa myös suomalaiset surmasivat siviilejä.

Bair Irincheevin ja Pjotr Repnikovin suomalaisiin ja neuvostoliittolaisiin dokumentteihin pohjaavassa kirjassa Kaukopartio-operaatio Petrovski Jam kysytään, oliko suomalaisten helmikuussa 1942 tekemä legendaariset mittasuhteet saanut isku oikeasti sotarikos, koska se kohdistui kenttäsairaalaan.

”Ruumiit hinasimme metsään”
Mikko Porvalin myös erinomaisesti dokumentoitu kirja kertoo juuri ennen jatkosotaa tapahtuneesta kersantti Ilmari Tolvasen johtamasta partiosta, jonka tarkoituksena oli kerätä tietoa puna-armeijan miehittämältä Kannakselta sekä katkaista rautatie. Kirjan nimen mukaisesti osasto Tolvasen tehtävänä oli selvittää, mikä hyökkäykseen valmistautuvaa Suomen armeijaa odottaa rajan toisella puolella.

Haastattelujen ja arkistotutkimuksen lisäksi Porvalin lähteenä on heti partioretken jälkeen 30.7.1941 Yleisradion tekemä hengissä selvinneiden kaukopartiomiesten propagandahenkinen haastattelu, jonka julkaiseminen kuitenkin kiellettiin. Ne ja Porvalin erinomainen kertojanote luovat realistisen ja seikkailullisista sotakirjoista poikkeavan kuvan miehistä ääriolosuhteissa.

Osasto Tolvanen liikkui heinäkuun 1941 alussa Kivennapa–Viipuri -tiellä. Takana oli 150 kilometriä maastossa, kun syntyi ajatus kaapata auto. Kuorma-auto pysäytettiinkin, mutta sen matkalaiset osoittautuivat siviileiksi.

Sanansaattajiksi ei ryssiä voitu päästää, ja siitä syystä kuului pimeässä muutama laukaus. Ruumiit hinasimme metsään, raportoi kersantti Mauri Kärpänen retken jälkeen.

Väärin vai oikein?
Porvali osoittaa, että sotaväen rikoslain nojalla tapahtunut oli ehdottomasti väärin, mutta toisaalta sodan tragediasta kertoo sotilaiden mahdoton tilanne. Automiesten paetessa koko partio olisi voinut paljastua.

Moraalista punnintaa tehdessään Porvali tuntuu kallistuvan vapauttavalle puolelle jo senkin takia, että osasto Tolvasen kahdeksan miestä liikkuivat kotiseudullaan Neuvostoliiton hyökkäyssodassa valloittamalla alueella.

Muita Porvalin esiin nostamia arkoja asioita ovat retkikunnan epätietoisuus haavoittuneen toverin kohtalosta sekä siviilien omaisuuden varastaminen, mikä oli jyrkästi kiellettyä.

Mikko Porvalin tavaramerkkejä ovat faktojen hallinta ja kirjojen dokumenttipohjaisuudesta huolimatta eläytyvä kirjoitustyyli. Tuntuu kuin lukisi silminnäkijäkuvausta, vaikka kirjoittaja syntyi 40 vuotta kuvaamiensa tapahtumien jälkeen.

Kenttäsairaalaa tuhoamassa
Vielä haastavampia väitteitä esittää venäläinen tutkijakaksikko Petrovski Jam -kirjassaan. Se pohjautuu kummankin maan arkistotietoihin ja kertoo kaksi versiota samasta tapahtumasta jättäen johtopäätösten tekemisen lukijalle.

Luutnantti Ilmari Honkasen johtama sadan hengen sissiosasto hyökkäsi 12. helmikuuta 1942 Karjalassa sijaitsevaan Petrovski Jamin huoltotukikohtaan ja tuhosi sen täysin. Partion oman ilmoituksen mukaan hyökkäyksessä poltettiin 60 rakennusta ja tapettiin 500 vihollista. Omat tappiot olivat vain 11 miestä. Honkasesta tuli Mannerheim-ristin ritari numero 50 vielä samassa kuussa.

Mutta oliko kyseessä suomalaisten kaukopartio-osastojen kaikkein suurin menestys vai sotarikos? Petrovski Jamissa oli nimittäin myös puna-armeijan liikkuva kenttäsairaala, jonka Honkasen johtama iskujoukko tuhosi potilaineen ja henkilökuntineen.

Avainkysymys on se, tiesivätkö suomalaiset kyseessä olevan sairaala vai selvisikö se heille vasta yöllisen hyökkäyksen jälkeen. Yksiselitteistä vastausta ei arkistoista löydy, koska kaukopartiotoiminnan asiakirjat vietiin sodan jälkeen pois Suomesta operaatio Stella Polariksessa.

Toinen tärkeä kysymys on se, peiteltiinkö sairaalan tuhoamista suomalaisessa julkisuudessa. Tähän viittaa se, että ensimmäisessä radiosanomassaan hyökkäyksen jälkeen Honkanen puhuu kenttäsairaalan tuhoamisesta, mutta sen jälkeen suomalaisissa asiakirjoissa ei puhuta sairaalasta, vaan ”kohteesta numero 3”.

Neuvostojulkisuudessa korostettiin hyökkäyksen raakuutta ja nostatettiin vihaa valkosuomalaisia kohtaan. Neuvostoliitossa osasto Honkasen iskusta tehtiin malliesimerkki onnistuneesta sissihyökkäyksestä ja Puna-armeijan partisaanit toistivat sen kaavaa. Haastava kysymys on, aiheuttiko sen esimerkki osaltaan myös partisaanien sotarikokset Suomen puolella.



Mikko Porvali: Hyökkäyksen edellä – Kaukopartio Kannaksella kesällä 1941. Atena 2013. 299 sivua.

Bair Irincheev – Pjotr Repnikov: Kaukopartio-operaatio Petrovski Jam – Legendaarinen sissi-isku vai sotarikos? Minerva 2013. 233 sivua.

näin se vaan jatkuu...mahtaa niitä vitutaa edelleen...?

 

[YliKoo]

Juttu, Kansan Uutiset;

Katso liite: 9086

Uudet kaukopartiokirjat tuovat esiin, etteivät suomalaisetkaan taistelleet puhtain menetelmin jatkosodassa.
Kaukopartiomiehet ovat talvi- ja jatkosodan myyttisimpiä taistelijoita. He suorittivat tiedustelu- ja tuhoamistehtäviä kymmeniä kilometrejä vihollisen selustassa. Jo pitkät kulkumatkat linjojen takana herättävät kunnioitusta. Päälle tulevat vielä nälkä, vilu tai helle, syöpäläiset sekä tietenkin alituinen kuolemanvaara.

Suomalaisissa sotakirjoissa, joista monien kirjoittajat olivat itse entisiä kaukopartiomiehiä, heidät on erotettu tarkkaan vastapuolen siviilejä murhanneista partisaaneista. Tänä syksynä ilmestyneissä tutkimuksissa osoitetaan, ettei ero ollut aivan niin suuri kuin on kuviteltu.

Uuden polven sotahistorioitsijoiden kärkinimi Mikko Porvali osoittaa kirjassaan Hyökkäyksen edellätodeksi sen, minkä arkijärkikin sanoo: sodan poikkeusolosuhteissa myös suomalaiset surmasivat siviilejä.

Bair Irincheevin ja Pjotr Repnikovin suomalaisiin ja neuvostoliittolaisiin dokumentteihin pohjaavassa kirjassa Kaukopartio-operaatio Petrovski Jam kysytään, oliko suomalaisten helmikuussa 1942 tekemä legendaariset mittasuhteet saanut isku oikeasti sotarikos, koska se kohdistui kenttäsairaalaan.

”Ruumiit hinasimme metsään”
Mikko Porvalin myös erinomaisesti dokumentoitu kirja kertoo juuri ennen jatkosotaa tapahtuneesta kersantti Ilmari Tolvasen johtamasta partiosta, jonka tarkoituksena oli kerätä tietoa puna-armeijan miehittämältä Kannakselta sekä katkaista rautatie. Kirjan nimen mukaisesti osasto Tolvasen tehtävänä oli selvittää, mikä hyökkäykseen valmistautuvaa Suomen armeijaa odottaa rajan toisella puolella.

Haastattelujen ja arkistotutkimuksen lisäksi Porvalin lähteenä on heti partioretken jälkeen 30.7.1941 Yleisradion tekemä hengissä selvinneiden kaukopartiomiesten propagandahenkinen haastattelu, jonka julkaiseminen kuitenkin kiellettiin. Ne ja Porvalin erinomainen kertojanote luovat realistisen ja seikkailullisista sotakirjoista poikkeavan kuvan miehistä ääriolosuhteissa.

Osasto Tolvanen liikkui heinäkuun 1941 alussa Kivennapa–Viipuri -tiellä. Takana oli 150 kilometriä maastossa, kun syntyi ajatus kaapata auto. Kuorma-auto pysäytettiinkin, mutta sen matkalaiset osoittautuivat siviileiksi.

Sanansaattajiksi ei ryssiä voitu päästää, ja siitä syystä kuului pimeässä muutama laukaus. Ruumiit hinasimme metsään, raportoi kersantti Mauri Kärpänen retken jälkeen.

Väärin vai oikein?
Porvali osoittaa, että sotaväen rikoslain nojalla tapahtunut oli ehdottomasti väärin, mutta toisaalta sodan tragediasta kertoo sotilaiden mahdoton tilanne. Automiesten paetessa koko partio olisi voinut paljastua.

Moraalista punnintaa tehdessään Porvali tuntuu kallistuvan vapauttavalle puolelle jo senkin takia, että osasto Tolvasen kahdeksan miestä liikkuivat kotiseudullaan Neuvostoliiton hyökkäyssodassa valloittamalla alueella.

Muita Porvalin esiin nostamia arkoja asioita ovat retkikunnan epätietoisuus haavoittuneen toverin kohtalosta sekä siviilien omaisuuden varastaminen, mikä oli jyrkästi kiellettyä.

Mikko Porvalin tavaramerkkejä ovat faktojen hallinta ja kirjojen dokumenttipohjaisuudesta huolimatta eläytyvä kirjoitustyyli. Tuntuu kuin lukisi silminnäkijäkuvausta, vaikka kirjoittaja syntyi 40 vuotta kuvaamiensa tapahtumien jälkeen.

Kenttäsairaalaa tuhoamassa
Vielä haastavampia väitteitä esittää venäläinen tutkijakaksikko Petrovski Jam -kirjassaan. Se pohjautuu kummankin maan arkistotietoihin ja kertoo kaksi versiota samasta tapahtumasta jättäen johtopäätösten tekemisen lukijalle.

Luutnantti Ilmari Honkasen johtama sadan hengen sissiosasto hyökkäsi 12. helmikuuta 1942 Karjalassa sijaitsevaan Petrovski Jamin huoltotukikohtaan ja tuhosi sen täysin. Partion oman ilmoituksen mukaan hyökkäyksessä poltettiin 60 rakennusta ja tapettiin 500 vihollista. Omat tappiot olivat vain 11 miestä. Honkasesta tuli Mannerheim-ristin ritari numero 50 vielä samassa kuussa.

Mutta oliko kyseessä suomalaisten kaukopartio-osastojen kaikkein suurin menestys vai sotarikos? Petrovski Jamissa oli nimittäin myös puna-armeijan liikkuva kenttäsairaala, jonka Honkasen johtama iskujoukko tuhosi potilaineen ja henkilökuntineen.

Avainkysymys on se, tiesivätkö suomalaiset kyseessä olevan sairaala vai selvisikö se heille vasta yöllisen hyökkäyksen jälkeen. Yksiselitteistä vastausta ei arkistoista löydy, koska kaukopartiotoiminnan asiakirjat vietiin sodan jälkeen pois Suomesta operaatio Stella Polariksessa.

Toinen tärkeä kysymys on se, peiteltiinkö sairaalan tuhoamista suomalaisessa julkisuudessa. Tähän viittaa se, että ensimmäisessä radiosanomassaan hyökkäyksen jälkeen Honkanen puhuu kenttäsairaalan tuhoamisesta, mutta sen jälkeen suomalaisissa asiakirjoissa ei puhuta sairaalasta, vaan ”kohteesta numero 3”.

Neuvostojulkisuudessa korostettiin hyökkäyksen raakuutta ja nostatettiin vihaa valkosuomalaisia kohtaan. Neuvostoliitossa osasto Honkasen iskusta tehtiin malliesimerkki onnistuneesta sissihyökkäyksestä ja Puna-armeijan partisaanit toistivat sen kaavaa. Haastava kysymys on, aiheuttiko sen esimerkki osaltaan myös partisaanien sotarikokset Suomen puolella.



Mikko Porvali: Hyökkäyksen edellä – Kaukopartio Kannaksella kesällä 1941. Atena 2013. 299 sivua.

Bair Irincheev – Pjotr Repnikov: Kaukopartio-operaatio Petrovski Jam – Legendaarinen sissi-isku vai sotarikos? Minerva 2013. 233 sivua.

Ero on olennainen. "Partisaanit" tiesivät jo lähtiessään tehtävänsä luonteen, siviilien teurastuksen. Collateral damage ei tietenkään ole hyväksyttävää, mutta vaikea uskoa että näistä esimerkeistä kumpikaan olisi ollut tarkoituksellisia sotarikoksia.

 

[Leaderdog]

Pkle, joissain yhteyksissä verrataan kaukopartiomiehiä suoraan ja yhtenäisesti partisaaneihin. Stana , kaukopartiomiehet eivät olleet teurastamassa siviilejä, kun taas partisaanit olivat.
Hitto, tämän kun saisi oikaistua ....joku roti sentään.

 

[Leaderdog]

Talvikoulutusta, Marttisen miehet;

 

[Leaderdog]

Kaukopartio kiinnostaa Evp-rajavartioitakin



PUHEENAIHE
Sissiosaston jäljillä
Hannu Teider
29.3.2013


,
RAJAN YLI 10.3.2013
Rajanylitys Vartiuksen – Lytän raja-asemien kautta sujui molemmin puolin rajaa nopeasti.

Venäjän tulli vilkaisi peitepressun alle peräkärrykuormamme, jonne oli pakattu ahkio, rinkkoja, makuupusseja, suksia…

Ajaessamme Rukajärven kylän ohi, oli iltapäivä pitkällä. Rukajärven eteläpäästä lähdimme hiihtämään kohti Vänsjärveä, jossa Puustisen pataljoona I/JR 10 oli reservissä ja majoittautuneena talvella 1942 – 43.

Tärkeä oli testata lunta ja suksia. Pitkä kolmimetrinen metsäsuksi ei upottanut kuin kymmenkunta senttiä.

Kävimme majapaikassa Ekaterina Romanovin luona saunassa; söimme myöhästyneen päivällisen ja nukkumaan.

SUUNTA ITÄÄN 11.3.

Majuri Puustisen sissijoukko palasi Jeljärven tuhoretkeltä Ontajärvelle 17. maaliskuuta 1943 vihollinen kintereillään. Kuva: Rukajärven suunnan historiayhdistyksen arkisto.

Ontajärven kylästä päästiin liikkeelle aamukahdeksalta. Jokaisella painoi yli 20 kiloinen reppu selässä. Aamu oli huikaisevan kaunis, auringonpaistetta taivaan täydeltä.

Suuntasimme ensin Lajaanijärvelle. Jäällä oli helppo hiihtää, keli erinomainen ja suksi luisti.

Karttoina toimivat vuoden 1935 1:100 000 venäläinen kartta ja saman mittakaavan 1985 kartta, joihin määritettiin osasto Puustisen tärkeimmät tapahtumapaikat.

Nämä paikat syötettiin myös koordinaatteina (WGS-84) GPS-laitteisiin, jolloin suunnistaminen oli helppoa.

Lajaanijärven eteläpäästä noustiin vanhalle Ontajärven – Korpilahden tielle, jota hiihdettiin kilometrin verran. Samaa paikkaa käytti osasto Puustisen leirialueena.

Täältä joukkue lähti Jeljärvelle illalla 14.3.1943 ja palasi 17.3.1943.

Saatoin hyvin kuvitella, kuinka lumipukuiset miehet asettuivat yksiköittäin kenraali Raappanan tarkastukseen. Pitkät vakavailmeisten miesten rivit, uudet lumipuvut hohtivat valkeina. Miehiä oli 24 upseeria, 69 aliupseeria ja 488 miehistöön kuuluvaa kovaa korpisoturia.

Huikaiseva jäälakeus, Ontajärven selkä, oli edessä. Vastaranta oli yli kymmenen kilometriä itäsuunnassa. Jäällä suksi ei upottanut. Tuulet olivat hioneet ja tiivistäneet lumen kantavaksi.

Ontajärven ylitys kesti neljä tuntia. Rantauduimme aika tarkalleen samasta paikasta kuin osasto Puustinen. Ilta alkoi hämärtyä soita hiihdellessä. Suoaavat loppuivat ja oli työnnyttävä korpimetsään. Vastaan tuli osittain sula puro. Tähän leiri pystyyn, vettä ainakin riitti.

Tallattiin laavunpohja kovettumaan ja lapioitiin nuotiopaikka auki. Iltaruuaksi hernekeittoa purkilliset mieheen ja siihen lisukkeeksi säilykelihaa. Vielä viritettiin laavukangas nukkuma-alustan päälle.

Hiihtoa kertyi GPS:n mukaan 28,2 kilometriä.

PAKKASPÄIVÄ 12.3.
,
Mittari näytti aamulla 17 pakkasastetta. Ensiksi nuotio palamaan. Nopeasti pakit lämmittivät puroveden kiehuvan kuumaksi. Lautaselle pussillinen ryynejä, kuuma vesi ja puuro on valmis. Lisäksi teetä ja leipää.

Ladun aukaisussa kolmimetriset sukset olivat omiaan, eikä hiihtäminen metsissä ja soilla ollut kovinkaan raskasta.

Ilmassa leijui erikoista pakkashuurua. Aurinko paistoi kuin suodattimen läpi ja kuura oli valkaissut soiden reunamien kelot. Satumaisen kaunista.

Kuutsjärvestä Ontajokeen laskeva joki oli sulana. Etsimme ylityspaikan, jossa vanhaa jäätä oli molemmilla rannoilla eniten.

Joen jälkeen alkoivat laajat suoaavat. Kesäaikaan nämä rämeiköt olivat miltei ylitsepääsemättömät. Sotavuosina kymmenet partiot liikkuivat tälläkin alueella.

Auringon lasku enteili napakkaa pakkasyötä.

Viimeisen kilometrin ennen yöpymistä hiihtelimme suolla. Vasemmalle jäi kohtalokas harjanne, Kiinalainen vuori, jossa suomalaiset joutuivat venäläisten väijytykseen.

Harjun läpäisevää suojuottia pitkin olisi ollut helppo kuljettaa ahkioissa haavoittuneet ja kaatuneet länteen, mutta pahaksi onneksi venäläiset väijyivät paikalla. Tulitus alkoi naamioiduista asemista harjun juurelta ja päältä. Suomäntyjen runkojen arpeumat kertoivat karua kieltä yöllisestä tuliylläköstä 1943.

Perustimme leirin kumpareen juureen. Roitotuli hohkasi lämpöä laavun perälle asti. Pakkanen kiristyi -27 asteeseen. Makuupussin suuaukkoa piti kuroa mahdollisimman pieneksi. Ainoa hankaluus oli palelevat varpaat.

Hiihtomatkaa tälle päivälle kertyi 17,6 kilometriä.

SUORYPPÄIDEN YLI 13.3.
Pakkanen oli lauhtunut aamuksi. Taivas oli pilvessä, satoi kevyttä pakkaslunta.

Matkan jatkuessa maasto oli tasaista suota, välissä muutama lampi.

Edessä ilmestyi ylitettäväksi Onihmajoki. Se on tuttu partiomiesten kertomuksista ja sotakirjoista. Legendaarinen virta.

Pienen tauon päätteeksi etenemissuuntana oli itä.

Onihman alueella riitti soita ja keloja. Missään en ole nähnyt niin paljon kelometsää kuin näillä eteen aukenevien suoaavojen reunamilla. Kelometsien laajat harmaat vyöt reunustivat jokaista suota.

Ruokatauon pidimme likimain samalla paikalla, jossa majuri Puustinen jakoi osastonsa kahtia 16.3.1943 klo 16:45 -20:00 ruokatauon päätteeksi.
Ilta alkoi hämärtyä, samalla tuuli voimistui. Se enteili tuiskua.

Onihmajoen itäranta oli ryteikköistä metsää, josta piti pujotella hitaasti läpi.

Kun sopiva suonlaita ilmaantui illalla otsalampun valopiiriin, käänsimme sukset sinne. Polttopuuksi kelpaavia kelosäippejä löytyi riittävästi, siihen leiri.

Lapio heilumaan ja nuotiopaikka puhtaaksi lumesta. Toiset polkivat laavunpohjaa tasaiseksi ja yksi haali polttopuuta.

Ruoka maistui rankan hiihtopäivän päätteeksi. Jälkiruuaksi nautittiin hunajateetä ja kyytipojaksi näkkileipää juustolla.

Otin varmuudeksi makuupussin jalkopäähän kuumalla vedellä täytetyn juomarakon. Se lämmitti jalkoja mukavasti.

Hiihtomatkaa tälle päivälle kertyi 26,2 kilometriä.

JELJÄRVELLÄ 14.3.
Aamusta hiihdimme tieuraa pitkin yli viisi kilometriä. Lopulta saavuimme metsäiselle harjanteelle. Osasto Puustisen tukikohta ja JSP sijaitsi harjanteella. Näistä kohdin osasto Puustinen hyökkäsi Jeljärvelle.

Viritimme kunnon nuotion, sillä tervaspuuta räme oli täynnä.

Ruokailun jälkeen matka jatkui kohti Kotskoma – Kuutsjärvi pistoradan ratapenkkaa. Rataa ei ollut vielä 1935 kartassa, sillä se rakennettiin sotavuosina.

Ilmeisesti suurten savotoiden päätyttyä 1950-luvun lopulla rata jäi pois käytöstä. Kiskotus purettiin.

Hiihdimme ratapenkkaa Jeljärven asemaa kohti. Viimein ratapenkka yhtyi uuteen Kostamus – Kotskoma rataan. Ratapenkan oikealle puolelle jäi kumparemaasto, josta kaukopartio-osasto Penttilän miehet tähystivät ennen hyökkäyshetkeä 16.3.1943 kello 10:15 Jeljärven asema-alueelle.

Asema-alueen tuntumasta pystyi hahmottamaan järjestelyradan paikan ja lastauslaiturin. Kivijalkojen kohoumat kertoivat rakennusten paikat.

Lähdimme hiihtämään ratapenkkaa takaisin.

Kun lähestyimme Jeljärven kylää, pudottauduimme penkereeltä suolle ja otimme kylään suoran suunnan.

Jeljärven kylää ei rakennettu suomalaisten tuhoiskun jälkeen uudelleen. Rakennusten tilalla kasvoi nuorta mäntymetsää. Kylä oli rakennettu ruutukaavaan, joten rakennusten pohjat olivat hahmotettavissa. Pääkadun paikallisti, kun siinä ei kasvanut yhtään puuta.

Puustisen retkellä loisti täysi kuu, mutta meille osui pimeä kuu.

Taukopaikalla nopeasti tulen tekoon.

Jeljärven tapahtumapaikkoja kierrellessä tuli hiihtomatkaa 23 – 25 kilometriä, joten ruokailua kaipasi.

Pakkasta oli 21 astetta. Hiihtomatkaa kertyi yhteensä 37,2 kilometriä.

PALUUMATKALLA 15.3.
Aurinkoinen aamu enteili lämmintä päivää. Onihmajoen rantaryteiköt ohitettiin kohtuullista vauhtia ja päästiin suurille suoaavoille.

Yllättävän äkkiä matka taittui ja olimme lammen pohjoispäässä, josta tulolatumme kääntyi etelään.

Lammen takana häämötti harjannejono, Kiinalainen vuori.

Osasto Puustinen ylitti harjanteen paluumatkalla keskiyöllä 16.-17.3.1943.

Harjanteen juurelta aloitimme kapuamisen viistosti ylös. Harjanteen valloitus vaati nousua lähes pystysuoraa seinämää pitkin 50 – 60 metriä.

Jauhomainen lumi vyörytti miltei saman verran takaisin mitä askel vei ylöspäin.

Oli aikamoinen este myös Puustisen osastolle. Ei ihme, että haavoittuneet ja kaatuneet lähetettiin toista reittiä harjanteen ylitykseen.

Laskeutumisreitille raivattiin vesurilla uraa, jota pystyi laskettelemaan ahkion kanssa. Harjun ylitysoperaatio vei aikaa kolme ja puoli tuntia.

Hiihtomatkaa tälle päivälle kertyy 21,8 kilometriä.

TAKAISIN ONTAJÄRVELLÄ 16.3.
Aamu valkeni kirpeän pakkasen paukahdellessa kelojen kyljissä. Pakkasta 22 astetta. Aamupuuro teen ja näkkileivän kera teki kauppansa. Leirin purku ja suksille.

Suuntana Kuutsjärven itäranta. Sinne vei yhtenäinen suojuottien jono. Kevättalven auringonpaisteessa oli soita ilo hiihdellä.


Taisteluosasto Puustisen sissiretki maaliskuussa 1943 kartalle havainnollistettuna. Kuva: Rukajärven suunnan historiayhdistyksen arkisto.

Kolmen tunnin hiihdon jälkeen puhkaisimme rantametsän ja laskettelimme töyrään Kuutsjärven jäälle.

Taaksemme jäi niemi, jossa Puustisen pääjoukko piti marssitauon 17.3.1943 kello 2:00 – 6:30. Matka jatkui kohti Kuutsjärven länsirantaa ja Saapasniemeä.

Kuutsjärvellä on leveyttä viitisen ja pituutta toistakymmentä kilometriä. Ei ihme, että osa Puustisen ja Raevaaran osaston miehistä erehtyi pitämään sitä Ontajärvenä.

Matka eteni yllättävän nopeasti, ja kun pujottelimme läpi rantametsän Ontajärven rannassa näytti kello 18:30. Yövyimme Punkkeriniemen kainalossa.

Hiihtomatkaa kertyi päivälle 27,2 kilometriä.

SUKSET KOHTI SUOMEA 17.3.
Läheisyydestä työntyi pieni niemi, jossa venäläisten kone- ja pikakiväärit olivat asemissa odottamassa väsyneitä suomalaissotilaita.

Veti hiljaiseksi, kun ajatteli, että 22 miehestä selvisi paluumatkan tulituksessa vain 6 omalle rannalle.

Kaikki eivät kaatuneet tai haavoittuneet, osa porukasta löi maihin jäälle. Tulituksen loppuessa he jäivät vangiksi.

Venäläisten Punkkeriniemen tukikohta sijaitsi niemen luoteiskulmassa. Siitä oli hyvä näkymä tähystellä suomalaisten liikkeitä järven länsirannalla.

Tukikohdan tuhosi talvella 1942 Niilo Korhosen johtama iskuryhmä. Korsusta saatiin 19 vankia. Korsujen pohjat olivat näkyvillä lumen altakin.

Viimeinen etappi alkoi yli jäälakeuden. Hiihtelimme Halosenniemen eteläkärkeä hipoen kohti Ontajärven kylää. Ontajärven ylitys kesti hieman yli kolme tuntia. Päivän hiihtomatka on tasan 15 kilometriä.

Kokonaishiihtomatkaa kertyi runsaat 158 kilometriä.

Hiihtoretkelle osallistuivat Kari Junnikkala, 56, Reijo Kortelainen, 55, Ari Komulainen, 54, ja Isto Turpeinen, 49.

 

[Dr who?]

20 kilometriä ei ole VAIN-MATKA, JOS:

- lumiolot ovat hiihtämiseen raskaat, reput on painavat ja ahkio vedossa, jos vielä käytetään "epätodennäköisiä" kulkureittejä niin ei ole helppoa
- ei voitu käyttää ymmärtääkseni helpoimpia maastoja enää - 42, kun puna-army oli saanut omat vastatoimensa kuntoon, piti käyttää hankalia reittejä, männikköharjut ja järvikapeikot olivat jo varmistettuja ja osa miinoitettuja
- talvella valoisa aika on lyhyt, tehokasta valoisaa aikaa on pahimmillaan alle kuusi tuntia, jopa pilvisellä säällä viisi
- harhautuslatuja on tehty myös matkalla, vältetty ylittämästä aukeita paikkoja....jottei lentotiedustelu löydä latuja ja samalla on vältetty ikäviä yllätyksiä

RYTEIKÖT

Jos kuka ei ole joskus hiihtanut luonnontilaisessa metsässä, hän ei käsitä, minkälainen helvetti se on hiihtäjälle...erityisesti, jos joudutaan pimeässä söhisemään. Kaatuneita puita ristikolla, kuusen oksia ylityspaikoilla, läpipääsemättömiä vitikoita, siihen kun vetää ahkiota vielä niin on voinut silloinkin eräskin kirosana karskahtaa. Näitä ryteikköjä on riittänyt.

Varusteet eivät ole sallineet lepoa muutoin kuin tulilla ja jokainen tietää, että talvella ei tarkene nukkua muuta kuin isoilla tulilla ja jos et nuku pariin yöhön niin hups.

Kartat ovat välillä olleet kelvottomia isolla K-lla ja ne eivät todellakaan ole olleet jakotavaraa.

Lähes jokaisella reissulla on ollut mukana keltanokkia, joiden kanssa on ollut omat seikkailunsa. Sairastumiset ja loukkaantumiset eivät edes harvinaisia, suksirikot ja muu varusteiden rikkoutuminen. Riitoja ja kieltäytymisiäkin on ollut enemmän kuin uskalletaan arvata.

Varustus

reppu 2 kg
ruoka 12 viikko
ase 5
a-tarv. 10
miinoja 3
turkki 3
laavuk. 2
vaatetta 2
työk. 2 saha, kirves, tms.
muut 2

radistin riemuna tietty radio ja akkuja, lääkintäkamoja ainakin jollakin, varakärkiä suksiin, polttorasioita, tervaa suksiin, voiteita, mahdolliset hävityskamat ahkioon.

Tuosta voi ynnätä suunnilleen 5-7 vrk:n retkueen tarpeita, ja sitä, mikä on hiihtovauhti ollut parina ekana päivänä, kun reput ovat olleet "parhaimmillaan". Ihan hirveetä.

Tuossa menneellä talvena käytiin hiihtämässä kemijärven ympäristössä ihan ilman latuja eli lähtö mökiltä ja nokka kohti metsää umpihankeen, 10km lenkki oli pisin ja menihän siihen se päivä mukavasti sukset jalassa "kävellen". Lunta oli sen verran reilusti että sukset kun otti irti niin vyötäröä myöden upposi lumeen. Hauskaahan se on metsässä aikaa viettää ja nauttia luonnosta, mutta että pelko perseessä vihollislinjojen takana, ei kiitos.

Varusteina oli kolmella ihmisellä reput joissa pikku evästä ja tulenteko välineet, niin voin kuvitella mitä se on sissivarustuksessa ja tekemättä jäis.

 

[baikal]

Tuossa menneellä talvena käytiin hiihtämässä kemijärven ympäristössä ihan ilman latuja eli lähtö mökiltä ja nokka kohti metsää umpihankeen, 10km lenkki oli pisin ja menihän siihen se päivä mukavasti sukset jalassa "kävellen". Lunta oli sen verran reilusti että sukset kun otti irti niin vyötäröä myöden upposi lumeen. Hauskaahan se on metsässä aikaa viettää ja nauttia luonnosta, mutta että pelko perseessä vihollislinjojen takana, ei kiitos.

Varusteina oli kolmella ihmisellä reput joissa pikku evästä ja tulenteko välineet, niin voin kuvitella mitä se on sissivarustuksessa ja tekemättä jäis.

Hyvä kokemus ja yleensä aivot valaistuvat, kun itse kokeilee de kentällä asioita.

 

[Leaderdog]

Hyvä huomio, harva nyky henkilö pystyy samaan. Tosin vihollisellakin on sama tilanne...

 

[Fortis]

5-6 km/h on Etelä-Suomen hangilla hyvä vauhti umpihankeen hiihtoon ilman kuormaa. Pohjoisessa voi olla enemmän pehmeätä upottavaa lunta.
Vuorovedolla vauhtia voi nostaa koska jo yhdet urat lumessa (oma paluu-ura..) helpottavat hiihtoa.
Umpimetsään ei kannata mennä ilman hyvää syytä jos polullakin pääsee.

 

[Leaderdog]

Mitä nyt olen noita kaukopartio tarinoita läpi kahlannut (yli 100 kirjaa), tulee mieleen monta haastetta ja pulmaa liikuttaessa pienellä tai vähän isommalla porukalla selustassa, oli sitten kesä tai talvi, joka on huomattavasti joka jo lähtökohtaisesti oli hankalin vaihtoehto sekä partiomiehillä oli selustaan mennessä harminaan todella painavat kantamukset ja vihollisen varmistusladut sekä posketon miesvahvuus takaa-ajettuihin verrattuna. Usein naapurin huohottaessa niskaan oli erittäin tarpeellisia elementtejä: latumiinat, kovakunto,pienehko porukka, tuuri ,paikallistuntemus sekä pervitiini. Monesti vihollisella oli mahdollista vaihtaa takaa-ajajat tuoreisiin miehiin ja loppuaikana usein todella kovakuntoisiin hiihtäjiin, mutta takaa-ajetut joutuivat hiihtämään samalla porukalla vuorovedoin, välillä jopa hämärän rajamain, jopa näkyjä nähden.
Onneksi hyvin usein latumiinat pitivät takaa-ajajat pois valmiilta laduilta, jolloin näiltä osin puntit oli tasan, paitsi miesten lukumäärä.
Noissa olosuhteissa miesten ja varusteiden huolto oli myös hyvinkin avainasemassa, jos tulta (kynsi tai rakovalkeaa) ei voitu tehdä, niin olosuhteet entisestään koveni, sillä ei pystytty kuivattamaan varusteita (ruokailu,vaatteet,jäätyneet sukset...) ja tietysti pelkona oli että tulet näkyy valona, savuna tai jopa hajuna hyvinkin pitkälle. Noh, monta kertaa mahorkan hajusta oli hyötyä kaukopartiomiehille.
Takaa-ajajien etuna oli myös huolto. Kaukopartiomiehet olivat usein oman huoltonsa varassa, se mitä repussa kulki. Helpotusta tuli taivalta torpeedoista lentokelien salliessa, mutta ei läheskään aina vaikka oli kyyneleellä tilattu ja jokusen kerran ne putosivat väärille tulille, ilmeisesti puolin jos toisin.
Pienen partion etuna oli nopea piiloutuminen, mutta haittana talvisin vetomiesten vähälukuisuus rasitti kilpahiihtoa kohtuuttomasti.
Kaukopartiomiehet olivat meillä kaikki vapaaehtoisesti matkassa ja hyvin usein urheilija ja karjala taustaisia nuoria miehiä, mutta porukassa kesti jopa kaupunkilaisiakin.

Kaukopartiossa ei arvomerkkejä käytetty ja kommunikonti oli muuta rintamaa jouhevampaa. Ikään kuin kaikki olivat samaa puuta ja tehtävät olivat selkeät tilanteiden muuttuessa äkistikkin.