Erkki Karvinen - pioneeri ja kaukopartiomies jatkosodassa
Taustatiedot
Erkki Antero Karvinen syntyi maanviljelijäperheeseen Heinäveden Lepikkomäessä 22.10.1919. Hän oli vanhin lapsista. Sisaruksia syntyi sittemmin kuusi. Vanhin siskoista toimi lottana Äänislinnassa, ja nuoremmat veljet Pentti ja Kyösti osallistuivat jatkosotaan. Molemmat palvelivat Syvärillä, Pentti pioneerina ja Kyösti jalkaväessä. Sodan jälkeen molemmat miehet palasivat siviiliin.
Talvisodan aika
Erkki Karvinen joutui elokuussa 1939 kutsuntoihin Heinäveden suojeluskuntatalolle. Sodasta tuolloin ei ollut vielä mitään tietoa, sittemmin kun sodan uhka alkoi marraskuussa olla jo ilmeisempi, joutui Erkki ilmavalvontatehtäviin Petrumalle. Ilmavalvontatornissa pidettiin ympärivuorokautista miehitystä, jonka tehtävänä oli suorittaa ilmatiedustelua. Talvisodan sytyttyä venäläiset sotilaslentokoneet lensivät Laatokan itäpuolelta Etelä-Suomeen. Havainnoista tehtiin puhelinilmoitukset: montako konetta, mistä suunnasta olivat tulossa ja mihin suuntaan näyttävät lentävän. Tehokkaan ilmavalvonnan avulla voitiin asutuskeskuksia varoittaa ajoissa uhkaavasta vaarasta.
Talvella helmikuun 15. päivänä 1940 Erkki Karvinen sai palvelukseen astumismääräyksen Suomen armeijalta. Palveluspaikkakunnaksi oli määrätty Koria, Kouvolan lähellä sijaitseva varuskunta, joka oli monen heinäveteläisen palveluspaikka.
Erkki aloitti asevelvollisuutensa suorittamisen erillisessä Pioneeripataljoona 3:ssa (PionP 3), joka jatkosodan aikana muutettiin Pioneeripataljoona 12:ksi.
Jo palvelusaikana tiedusteltiin pioneerikomppaniassa halukkuutta osallistua kaukopartioon. Heinäveteläinen ja tuttu ryhmänjohtaja Kyösti Pietarinen Petrumalta pyysi Erkkiä kaukopartioporukkaan, mutta aluksi Karvinen kieltäytyi vedoten tehtävän vaarallisuuteen "siellähän voi mennä henki". Ryhmänjohtaja ja muutamat kaverit jatkoivat suostuttelua ja Erkin liittymistä perusteltiin muun muassa sillä, että olisi hyvä jos sakissa olisi tuttuja miehiä. Lopulta Erkki suostumuksensa antoi, ja vapaaehtoisista pioneereista perustettiin erillinen kaukopartio-osasto. Kyösti Pietarisen ja Erkin lisäksi heinäveteläisiä ryhmässä olivat ainakin Eero Kolari, Jaakko Ikäheimonen ja Uuno Hartikainen.
Armeijassa palveli kevättalvella 1940 peräti kaksi ikäluokkaa, kun talvisodan armeija oli kotiutettu rauhanehtojen mukaisesti, mutta venäläiset eivät olleet kieltäneet kutsumasta uusia miehiä palvelukseen. Niinpä jo maaliskuussa kutsuttiin uusi ikäluokka palvelukseen. Silloin heinäveteläisiä palveli Korialla noin 150 miestä. Armeijassa Erkki Karvinen koulutettiin pioneeriksi, jonka tehtäviin kuuluivat muun muassa miinakenttien purku, miinoitusten teko, siltojen panostaminen, tuhoaminen ja purkaminen sekä tien kunnostaminen.
Välirauhan aika 1940-41 meni armeijassa, kun palvelusaika oli kaksi vuotta. Kesällä 1940 puolustusvoimien valmiutta nostettiin, ja Erkin komppania siirrettiin Punkaharjulle. Pelko Neuvostoliiton hyökkäyksestä oli suuri, ja komppanian tehtävänä oli muun muassa kuutostien valmistelu/panostaminen mahdollisen hyökkäyksen varalta.
Jatkosodan syttyminen
Erkki Karvisen jatkosota alkoi heinäkuun 30. päivä 1941, kun pioneeriporukka hyökkäsi etulinjan mukana Parikkkalasta kohti Elisenvaaraa ja Kurkijokea sekä päin Laatokan rantaa. Sieltä hyökkäystä jatkettiin keskisellä kannaksella Kivennavalle asti. Venäläiset olivat perääntyessään miinoittaneet runsaasti Vuoksen rantoja, joita Pioneeripataljoonan 12 sotilaat, Heinäveden, Hankasalmen ja Polvijärven miehet purkivat. Mukana oli vapaaehtoisia venäläisiä sotavankeja, jotka yrittivät neuvoa miinakenttien sijaintia. Miinakentät sinänsä oli kohtuullisen helposti havaittavissa, mutta yksittäiset miinat aiheuttivat pioneereille jatkuvasti tappioita, eivätkä ne säästäneet avustavia sotavankejakaan.
Syyskuussa Pioneeripataljoona 12 siirrettiin Laatokan Karjalaan Suojärvelle ja siitä mentiin eteen päin reittiä Kostamus - Porajärvi – Juustjärvi – Karhumäki. Suurin osa pioneeripataljoonan miehistä osallistui Karhumäen valtaukseen. Sen sijaan pioneerien kaukopartio-osasto oli koottu juuri ennen kaupungin valtausta, joten Erkki ei operaation osallistunut. Osasto määrättiin kuitenkin vuorokausi valtauksen jälkeen Karhumäkeen miehitysjoukoksi.
Kaukopartio-osaston asemapaikaksi tuli Karhumäki. Aluksi tehtiin pienempiä 2-3 vuorokauden partioreissuja 3-6 miehen voimin mm. tuhottiin vihollisen rautatieyhteyksiä Karhumäen läheisyydessä. Samalla tiedusteltiin ja yritettiin pysyä metsän kätköissä vihollisen näkymättömissä.
Petrovski Jam -huoltokeskuksen tuhoaminen
Erkki Karvisen vaativin ja raskain kaukopartioreissu tehtiin helmikuussa 1942. Suomalaisten tiedustelu oli saanut selville lentotiedustelun ja vankisieppausten avulla Rukajärven -Äänisen suunnan tärkeimmän huoltokeskuksen sijainnin. Päämajan käskystä kyseinen huoltokeskus pyrittiin tuhoamaan vahvan kaukopartio-osaston voimin. Tästä retkestä on kirjoittanut Pentti H. Tikkanen seuraavissa kirjoissaan:
Tikkanen: Sissi-isku huoltokeskukseen. Arvi A. Karisto Oy:n kirjapaino. Hämeenlinna 1981.
Tikkanen: Valiosissit kaukopartiossa. Arvi A. Karisto Oy:n kirjapaino. Hämeenlinna 2004.
Erkki Karvisen kertoman mukaan tapahtui seuraavaa:
Partionjohtaja reservin luutnantti Ilmari Honkanen suunnitteli partiomatkan: reitin, yöpymiset, partion kokoonpanon ja toiminnan itse kohteessa. Etulinjan ylitys tapahtui saattopartion (20-30 miestä) tukemana hiihtämällä Voljärven jäätä pitkin etelästä kohti pohjoista, suksia ei saanut kolistella, eikä sauvoja käyttää. Yöaikaan mentiin, ja aluksi länsiranta oli suomalaisilla, mutta tilanne muuttui pohjoisempana, jolloin molemmat rannat olivat venäläisten hallussa. Stalinin kanavan sulun alta noustiin maihin, ja saattopartio palasi takaisin omille linjoille. Matkaan lähtenyt kaukopartio oli suuri, sadan miehen porukka, joista osa jo talvisodan aikana perustettujen sissiosastojen jäseniä -kokeneita ammattimiehiä. Koska osastolle oli annettu tuhoamistehtävä, oli joukossa myös pioneereja, jotka olivat harjaantuneita räjähdysaineiden käyttäjiä. Osaston kokoonpanosta noin 50 miestä oli vanhempia ja kokeneempia kaukopartiomiehiä. He muodostivat porukan rungon. Partionjohtaja Honkanen näki parhaaksi vahvistaa osastoa vielä 50 asevelvollisuusikäisellä miehellä, jotka otettiin Laguksen joukkoihin alistetusta pioneeripataljoona 12:sta. Nämä miehet olivat saaneet hyvän koulutuksen ja olivat motivoituneita kaukopartioon.
Jokaisella miehellä oli noin 30 kiloa varusteita kannettavana. Erkin aseistuksena oli puoliautomaattikivääri, jonka kantama oli pitempi kuin 70-80 metriin yltänyt Suomi-konepistooli. Tavoitteena oli tuhota huoltokeskus ja lamauttaa venäläisten huoltotoiminta. Matkaa etulinjasta Petrovski Jamiin oli linnuntietä noin 60 km. Miesten lähtiessä matkaan olivat useimmat tietämättömiä partion tehtävästä.
Koko partiomatka kesti reilu kahdeksan vuorokautta. Osasto hiihti kolme vuorokautta vihollisen selustassa yrittäen edetä mahdollisimman huomaamattomasti. Menomatkalla otettiin jo 4-6 venäläistä vankia, joilta saatiin lisätietoja kohteesta ja sen ympäristöstä. Viimeinen yö oltiin jo kohteen läheisyydessä ja seuraavana yönä se piti tuhota. Petrovski Jam oli itäkarjalainen kyläkeskittymä, joka oli otettu sotilaallisiin tarkoituksiin. Huoltovarastot ja sotilasparakit sijaitsivat laajalla alueella, ja suomalaisten etukäteissuunnitelman mukaan alue oli jaettu kuuteen tuhottavaan kohteeseen.
Näin ollen suomalaisosasto jaettiin kuuteen taisteluosastoon (15-20 miestä), jotka jaettiin vielä pienempiin ryhmiin oman tehtävän mukaan. Jokaiselle annettiin yhden kohteen tuhoamistehtävä. Osasto hajaantui, ja kukin porukka asettui oman kohteensa tuntumaan. Vihollinen havaitsi yhden suomalaisosaston 15 minuuttia ennen h-hetkeä n. klo 00.45 ja avasivat tulen suomalaisia vastaan, mihin kaukopartiomiehet vastasivat. Välittömästi luutnantti Honkanen ampui punaisen valoraketin, ja operaatio lähti käyntiin etuajassa.
Erkin ryhmän tehtäväksi tuli autokolonnan tuhoaminen. Autojen vartiomiehet avasivat tulen, johon suomalaiset vastasivat. Venäläiset lähtivät karkuun, ja partiomiehet aloittivat tuhoamistyön. Tuiskun takia lumeen jääneitä autoja oli useassa jonossa 70 - 80 kappaletta, osa sytytettiin tuleen, osasta ammuttiin renkaat, ja kaikin tavoin yritettiin tehdä ajoneuvot liikuntakyvyttömiksi, muutamista autoista heitettiin jopa virranjakajat hankeen. Ryhmältä loppuivat kuitenkin vähitellen ammukset ja muut tuhoamisvälineet.
Huoltovarastot ja rakennukset pyrittiin tuhoamaan polttamalla, johon käytettiin ns. T-panoksia. Yllätetyt, mutta lukumääräisesti ylivoimaiset venäläiset tekivät ankaraa vastarintaa aiheuttaen tappioita suomalaisille. Luutnantti Honkanen ampui uuden, vihreän valoraketin, ja taisteluryhmät irrottautuivat vihollisesta ja lähtivät kohti ennalta sovittua kokoontumispaikkaa.
Ryhmät saapuivat kokoontumispaikalle, ja kaukopartion tappioiksi kirjattiin viisi kaatunutta ja kuusi haavoittunutta, joista osa kykeni hiihtämään. Metsissä kirmaili kokoontumispaikan läheisyydessä runsaasti venäläisiltä karanneita hevosia. Viisi hevosta napattiin kiinni, ja ne alkoivat vetämään haavoittuneita. Lisäksi vielä muita karanneita hevosia lähti osaston mukana kohti etelää. Erkin mukaan tämä saattoi olla partiolle suureksi hyödyksi. Nimittäin hevoset sotkivat partion jäljet ja vaikeuttivat vihollisen jäljittämistä. Venäläiset keskittivät suomalaisten etsinnän ja ilmatiedustelun lännen suuntaan, Seesjärvelle, sieltähän oli lyhin matka etulinjaan.
Aamun varhaisina tunteina pidettiin pieni tauko, tehtiin pienet tulet, syötiin , levättiin hieman ja jatkettiin matkaa, mutta hevoset jätettiin taukopaikalle. Hevoset lähtivät jälkiään myöten takaisin. Partiolla oli radioyhteys Suomeen, ja lentokoneen piti tulla hakemaan Kalajärveltä haavoittuneet ja tuoda samalla muonaa.
Tuhoamispartio etenee Vienan Karjalassa.
Partio hiihti järven lähistölle ja odotti konetta vuorokauden verran. Haavoittuneita ei haettu, eikä muonaa pudotettu. Lähes koko paluumatkan Erkki veti vuorollaan ahkiossa nilkkaan haavoittunutta pioneeria. Kalajärvellä partio otti muutaman venäläisen heinänhakumatkalla olleen sotilaan vangiksi. Koska vangitut eivät päässeet tukikohtaansa, tuli kaksi venäläistä vänrikkiä jalkaisin etsimään miehiään. Vänrikit napattiin kiinni.
Vangitut venäläiset neuvoivat huoltotien Kalajärveltä Konzajärven eteläpuolitse kohti länttä ja omia linjoja. Huoltotiellä ei näyttänyt liikennettä olevan, ja partio-osasto lyhensi hiihtomatkaansa vuorokaudella. Oikotie osoittautuikin tärkeäksi, sillä partion muonavarat olivat huvenneet vähiin.
Yllättäen huoltotiellä tuli vastaan toinen venäläinen sotilasporukka heinähakumatkalla suomalaisten kärkijoukon nenän eteen ja kysyi: ” keitä olette ja minne menossa.” Porukan kärjessä oli aina venäjää taitavia suomalaisia, jotka vastasivat: " tsuhnat ovat tehneet iskun selustassa, ja olemme menossa vasta-iskuun" Tähän heinämiehet totesivat, että onnea ja hyvää matkaa. Partion onneksi he pitivät vastaan tulleita venäläisinä. Heinänhakuporukka kääntyi karjalaiskylään johtavalle uralle, ja suomalaiset pääsivät pälkähästä. Partio hiihti karjalaiskylän ohitse ja kuulivat kuinka venäläiset purkivat hevosiaan valjaista ja pudottivat aisat alas.
Etulinjan ylitys tapahtui samaa reittiä pitkin kuin tulomatkakin. Saattopartio tuli vastaa Voljärven itäpuolelle ja ohjasi kaukopartiomiehet omalle puolelle. Etulinjasta hiihdettiin vielä seitsemän kilometriä selustaan, mistä linja-autot hakivat miehet. Tällä seitsemän kilometrin matkalla pidettyjen taukojen yhteydessä miehet nukahtelivat hankeen, eikä niitä meinattu millään saada hereille.
Erkin mielestä retken jännittävin ja riskialttein osa oli paluumatka, joka onnistui hyvin kuten koko retkikin. Aina partioreissut eivät onnistuneet. Niin kävi yhdelle osastolle, joka hiihti Äänisen ylitse 1,5 vuorokautta. Osasto nousi maihin itärannalla, mutta osui suoraan venäläisten tukikohtaan. Jouduttiin tulitaisteluun, irtauduttiin nopeasti ja hiihdettiin takaisin järven yli omalle puolelle. Tehtävä jäi kokonaan suorittamatta. Erkki ei retkelle osallistunut, mutta kuuli tapauksesta Heinäveden pojilta palattuaan lomalta.
Petrovski Jamin partiota johtanut luutnantti Honkanen oli ensiluokkainen päällikkö, aina kun tuli tiukka tai epävarma tilanne, hän hiihti keulaan, teki ratkaisuja, jotka aina onnistuivat. Retken jälkeen Ilmari Honkonen nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi.
Pioneereista koottu kaukopartioporukka hajotettiin tämän retken jälkeen. Heinäveteläisistä Petrovski Jamin-retkelle osallistuivat Tauno Kettunen, Uuno Hartikainen, Jaakko Ikäheimonen, Kyösti Pietarinen (kaatui myöhemmin Laatokan pohjoispuolella) ja Eero Kolari.
Vuodet 1942-44
Erkki palasi pataljoonan komentopaikalle, sairastui ja joutui vapaapalvelukseen. Muu porukka oli mennyt linjaan Poventsan tienoille. Komentopaikalla Erkki tapasi sarvikumpulaisen Armas Issakaisen, joka toimi puuseppänä pataljoonankomentopaikalla. Hän pyysi toipilasta puusepänhommin ja kun asialle saatiin lupa pataljoonasta, saattoi Erkki aloittaa työt verstaalla. Puusepänhommissa vierähti pari vuotta eli koko asemasotavaihe. Verstaalla tehtiin pöytiä, tuolia ja kalusteita. Ja lopulta töissä oli parikymmentä miestä. Yksi mieleen painuneista töistä oli Paateneen kirkon penkit.
Huhtikuussa 1944 Erkki komennettiin takaisin entiseen komppaniaan Karhumäen pohjoispuolelle. Siellä oli noin 50-60 Heinäveden poikaa. Kuusi kilometriä oli tietöntä matkaa etulinjaan. Sinne oli perustettu tukikohta, ja vartiointityö alkoi. Rintamalohkolla ei yhtenäistä etulinjaa ollut. Asemapaikka oli eteen työnnetty vartio. Rintamalohko oli suhteellisen rauhallinen.
Noihin aikoihin keväällä 1944 heinäveteläisille oli myönnetty kaksi viljelyslomaa. Toinen loman saaneista oli haavoittunut ja makasi sairaalassa. Hänellä ei ollut mahdollisuutta lähteä lomalle. Päällystö oli päättänyt antaa loman toiselle heinäveteläiselle, ja loma arvottiin. Koko komppania oli nelirivissä ja komppanian vääpeli piti päiväkäskyä ja ilmoitti, että jokaisen miehen tuli lähteä tienvarteen kuuden kilometrin päähän rokotusta varten. Miehet purnasivat. Mutta vääpelillä oli hyviäkin uutisia ja kertoi, että heinäveteläisten maatalon poikien kesken arvotaan loma. Erkki oli onnekas ja pääsi lomalle huhtikuussa 1944. Loman pituus oli peräti 50 vuorokautta.
Kesäkuun 20. päivän tienoilla Erkki palasi takaisin samaan paikkaan, mistä oli lähtenytkin. Kuitenkin jo samana iltana alettiin perääntymään Karhumäen tienoilta ja Erkin komppania perääntyi aina Suojärvelle asti. Pataljoonan kolmas komppania jäi perääntymistietä miinoittamaan ja räjäyttämään siltoja.
Viimeinen muistikuva jatkosodan pioneeritöistä oli sillan panostaminen sarvikumpulaisen Arvo Karvisen kanssa, silta oli Venäjän puolella. Siellä Erkille nousi kova kuume ja hän joutui kuukaudeksi sairaalaan, palatessa yksikköön jatkosota oli jo lopuillaan. Tuli välirauha.
Sodan jälkeen
Jatkosota päättyi syyskuussa 1944 ja Erkki Karvinen palasi Heinävedelle. Sodan jälkeen sotatapahtumista saattoi kertoa tutuille, mutta ei koskaan tuntemattomille. Erkillä oli tarkoitus ennen sotaa käydä maamieskoulu, mutta sota muutti suunnitelmat. Erkki avioitui vuonna 1946, kävi autokoulun ja suunnitteli kuorma-autoyrittäjän uraa. Tarkoitus oli ostaa oma kuorma-auto, mutta hän ei saanut liikennelupaa. Niinpä ei auttanut muuta kuin mennä vieraan leipiin, ja Erkki Karvinen ajoi kaksi vuotta kuorma-autoa pohjois-heinäveteläisen yrittäjän palveluksessa, kunnes kyllästyi ja sanoi itsensä irti. Uusi tehtävä löytyi kuitenkin nopeasti tuttujen miesten suosiollisella avustuksella. Autonkuljettajan tehtävä säilyi, mutta kuljetettava tavara muuttui matkustajiksi. Yli 25 vuotta Karvinen ajoi linja-autoa mm. Karvio – Sarvikumpu – Kuopio –linjalla.
3.- 4.10.2006
Petri Eränen
Erkki Karvinen on tarkastanut haastattelun 27.10.2006
Toimittaja(t): Päätoimittaja
Luotu: 7.11.2006 19:22
Muokattu: 17.11.2015 15:47
Lähde:
http://www.peda.net/verkkolehti/heinavesi/lukio/muistelmia?m=content&a_id=14
Kyllä ylilutikin ymmärti reitin mahdottomuuden, kun kerroin kokemuksesta ja alkoi kattella vaihtoehtoista reittiä.
