Takaa-ajopartio jäljittämässä venäläisiä. Ylhäällä Hiiri (vas.), Raekallio, Palo, Pukema, Peuna ja Tieva. Alarivissä Korhonen A. (vas.) ja Rytkönen K. Heidän välissään on tuntematon sotakoira.
Kuva: Erillinen pataljoona 4:n perinneyhdistyksen arkisto
Lapin tuntemattomat kaukopartiomiehet
Yksi Suomen sotahistorian arvoituksia on Lapissa toimineen tiedustelu- ja kaukopartio-osaston toiminta. Sen maineikas päällikkö Harri Paatsalo kuoli kesken muistelmiensa kirjoittamisen, joten partiomiesten koko tarina saattaa jäädä lopullisesti selvittämättä.
Tilaajille
Jarmo Huhtanen HS
Julkaistu: 2:00, Päivitetty 7:16
LOKAKUUSSA tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun tiedustelu-upseeri
Harri Paatsalo (vuodesta 1945 Paarma) kuoli kesken muistelmiensa kirjoitustyön.
Majuri Paatsalo oli tiedustelija henkeen ja vereen. Hän oli sitä ennen sotia, sotien aikana ja ilmeisesti myös rauhan solmimisen jälkeen.
Paatsalon on epäilty vakoilleen Neuvostoliittoa vielä sotien jälkeenkin länsimaiden laskuun, mutta kukaan ei tiedä sitä varmuudella.
Vaan mihinpä sitä piintynyt tiedustelumies olisi karvoistaan päässyt.
YLEISESIKUNNAN sotilastiedustelu palkkasi Paatsalon johtamaan Lapin sotilastiedustelua vuoden 1939 alusta. Hänen perustamansa joukon eli Osasto Paatsalon arkisto tuhottiin kuitenkin sodan jälkeen. Niinpä osaston toiminnasta on jäänyt hyvin niukasti tietoja jälkipolville.
Se tiedetään, että Paatsalo ja hänen miehensä toimivat niin asiamiestiedustelussa kuin erityisesti kaukopartioinnissa.
Alkuperäisistä kaukopartioiden partiokertomuksista on säilynyt vain muutamia. Muu partioihin liittyvä aineisto on pääosin vuosia tai vuosikymmeniä sotien jälkeen kirjattua muistitietoa. Kaikista partioista ei liene sitäkään.
Partio Kelujärven Säynäjälammella kesällä 1943. Seisomassa Salminen (vas.), Norola, Heliste, Isojärvi, Tieva ja Paakki. Istumassa Niemi ja Luusua.
Kuva: Erillinen pataljoona 4:n perinneyhdistyksen arkisto
PAATSALO loi pitkän uran ensin vastavakoilun parissa Etsivässä keskuspoliisissa ennen kuin siirtyi perustamaan armeijan tiedustelua Lappiin.
Siinä välissä hän ehti istua vankilassakin kavalluksesta tuomittuna. Ihan särmätön perusvirkamies Paatsalo ei siis ollut.
Jatkosodan aikana Paatsalon johtama osasto vastasi kaukopartiotoiminnasta valtavalla alueella, joka ulottui Kuusamon ja Kiestingin tasalta aina Jäämerelle Petsamon Liinahamariin asti.
PAATSALO kirjoitti kesken jääneissä muistelmissaan hiukan jopa omahyväisesti, että saksalaiset eivät olisi pystyneet ”suorituksiin, joita partiomme tekivät kaikkiaan 72 matkalla, joista vain kolme oli täysin epäonnistunutta”.
Ei tiedetä, mitä Paatsalo tarkoitti epäonnistumisella, mutta joka tapauksessa osaston onnistumisprosentti oli erinomainen.
Pitää muistaa, että sen kaukopartio-osastot liikkuivat syvällä vihollisalueella ja kirjaimellisesti tiettömässä ja kartattomassa Lapin erämaassa. Kuolema saattoi kurkistella minkä tahansa ylitettävän joen tai suoaukean takana.
Partio on ylittämässä Jeletjokea. Vesistöjen ylitykset olivat erämaassa tavanomaisia.
Kuva: Erillinen pataljoona 4:n perinneyhdistyksen arkisto
Riskeistä välittämättä Paatsalon kaukopartiomiehet kävivät kuitenkin laskemassa liikennettä ja tekemässä tuhoa Muurmannin radalla asti.
Muurmannin rata oli yksi Paatsalon osaston tärkeimpiä kohteita. Kuvassa partio on miinoittamassa rataa.
Kuva: Erillinen pataljoona 4:n perinneyhdistyksen arkisto
TUOREIN Osasto Paatsaloa koskeva opinnäyte on yliluutnantti
Santtu Kauppisen keväällä Maanpuolustuskorkeakoulussa hyväksytty sotahistorian
pro gradu -tutkielma Olivatko Lapin kaukopartiomiehet pulassa? – Osasto Paatsalon taktiikoiden, tekniikoiden, toimintatapojen ja varusteiden tarkastelu jatkosodassa.
”Harri Paatsalosta on aika vähän tietoja”, Kauppinen sanoo.
Kauppisen mukaan arkistoissa olevista henkilöasiakirjoista ilmenee, että Paatsalo on ollut ilmeisesti ”hyvin intohimoinen työntekijä, joka on suhtautunut omaan työhönsä hyvin vakavasti”.
”Niissä mainitaan, että hän oli hyvä ja kehuttiin työtä tiedustelutoiminnassa. Ei mitenkään poikkeavia arvosteluja. Ahkera olisi varmaan hyvä sana.”
Alaiset ilmeisesti arvostivat päällikköään. Häntä kutsuttiin ”ukoksi”.
Venäläisiä takaa-ajava partio hengähdystauolla. Luutnantti Palo kuivattelee sukkia.
Kuva: Erillinen pataljoona 4:n perinneyhdistyksen arkisto
PAATSALO ehti saada juuri ennen kuolemaansa valmiiksi muistelmistaan ensimmäisen osan, joka julkaistiin vuonna 1970 (Salaista tiedustelua napapiirillä 1939, Karisto). Kirja julkaistiin kirjailijanimellä
Harri Paarma, sillä Paatsalo oli vaihtanut nimensä heti sodan jälkeen.
Kirjassa Paatsalo kertoo hyvin seikkaperäisesti, kuinka hän saapui Rovaniemelle perustamaan Lapin sotilastiedustelua lähes tyhjästä. Tärkeää apua hän sai aluksi ”Lapin keisarilta” eli Lapin rajavartioston komentajalta
Oiva Willamolta.
Paatsalon johdolla aloitettiin hämmästyttävän pian asiamiesten tekemät tiedustelumatkat – tai paremminkin vakoilumatkat – itärajan yli. Paatsalo kutsui vakoilumatkoja naakimiseksi eli hiipimiseksi.
Paatsalon mukaan näitä palkattujen siviilien ennen talvisotaa tekemiä partiomatkoja ehdittiin tehdä puolen vuoden aikana peräti 18 kappaletta.
Välirauhan aikana suomalaisia kiinnosti luovutetun Sallan alueen tilanne. Paatsalon miehet kävivät tutkimassa, oliko Sallan vanhassa kirkonkylässä venäläisiä joukkoja ja miten pitkälle oli edistynyt Suomea kohti rakennettu rautatie.
MUISTELMISTA ilmenee hyvin tiedustelumiehen epäilevä luonne. Hän pohti pitkään Suomeen tulleiden neuvostoloikkareiden ja omien asiamiestensä luotettavuutta.
Paatsalo ei lähettänyt tärkeisiin Neuvostoliiton tiedustelukohteisiin yhtä partiota vaan kaksi, jotta tietojen luotettavuutta voitiin arvioida. Partiot eivät tienneet toisistaan.
Paatsalo mainitsee muistelmissaan, että hänen asiamiestensä matkat itärajan korpimailla olivat niin onnistuneita, että se herätti epäilyksiä – jopa hänessä itsessään. Epäilyksiä vahvisti se, että Suomeen tulleet Neuvostoliiton asiamiehet kun tuppasivat jäämään kiinni. Tosin kukaan ei tiennyt, että kuinka suuri osa.
Ryhmässä seisomassa vasemmalta Usko Spelman, istumassa edessä Allan Yliniemi, Yrjö Helppi, Veikko Pauna, Usko Kurtti. Takana istumassa Nestori Kuusela, Jaakko Kontiola ja seisomassa Antti Hiiri ja Vasili Sergejeff.
Kuva: Erillinen pataljoona 4:n perinneyhdistyksen arkisto
MUISTELMIEN toisen osan Paatsalo ehti kirjoittaa siten, että se ulottuu välirauhan aikaan vuonna 1941. Valitettavasti kuolema keskeytti kirjoitustyön. Kirja julkaistiin myöhemmin muiden eli Paatsalon miesten täydentämänä vuonna 1972 (Salaisen tiedustelun partiot, Karisto).
Molemmat Paatsalon tai Paarman kirjat ovat suomalaisen tiedusteluhistorian klassikoita, vaikka hän ei ehtinytkään itse kirjoittaa jatkosodan alkamisesta ja sen jälkeisistä vuosista.
Vastaavia muistelmia ei olekaan Paatsalon kolmelta kuuluisalta kollegalta, jotka johtivat muita tiedustelu- ja kaukopartiosastoja:
Hannes Vehniäiseltä,
Into Kuismaselta ja Helsingin Sanomien toimittajanakin sodan jälkeen toimineelta
Pauli Marttinalta.
PAATSALO kirjoitti, että ennen talvisotaa oli lyöty laimin sissisodan ja kaukopartiotoiminnan erikoiskoulutus. Hänen mukaansa tähän kaukotiedustelun ongelmaan herättiin liian myöhään. Ennen talvisodan alkua saatiin kokoon vain muutama puutteellisesti varustettu kaukopartio-osasto.
Paatsalon mukaan talvisodan alla todettiin, ettei salainen tiedustelutoiminta olisi sodan aikana mahdollista Lapin alueelta itään:
”Tiedustelukohteisiin olisi kuljettava jalkaisin tai hiihtäen, olisi kannettava muona, olisi voitettava lumen sekä pakkasen haitat ja vältyttävä joutumasta vihollisen huomion kohteeksi. Uskoimme, että yritykset oli etukäteen tuomittu epäonnistumaan.”
Kaukopartio lähdössä vuonna 1943.
Kuva: Erillinen pataljoona 4:n perinneyhdistyksen arkisto
Välirauhan aikana ruvettiin kuitenkin valitsemaan lähes yksitellen kaukopartiojoukkoihin soveltuvia miehiä. Heidän piti olla hyväkuntoisia sekä fyysisesti että henkisesti.
Itärajan takaisten maastojen tuntemus oli etu. Venäjääkin oli joidenkin hyvä osata.
”Kaukopartiomiehet olivat valioväkeä. Kaukana vihollisen selustassa toimivien pienten osastojen täytyi olla varmoja siitä, että jokainen mies oli luotettava kaikin puolin”, kirjoitti Paatsalo.
”Joukko sanoutui itse irti soveltumattomasta aineksesta, jos sellaisia olisi sattunut joukkoon pääsemään.”
Soveltumattomiakin kyllä joukkoon pääsi. Se näkyi myöhemmin tilastoissa siten, että moni kaukopartiomies teki vain yhden matkan rajan taakse. Toiselle häntä ei enää huolittu. Joukko valitsi itse sopivimmat.
Luutnantti Kontulan Murmanskin rautatiepartio.
Kuva: Erillinen pataljoona 4:n perinneyhdistyksen arkisto
KAUKOPARTIOILLE soveltuvat varusteet tuottivat ongelmia, koska sellaisia ei armeijalla yksinkertaisesti ollut. Santtu Kauppisen mukaan kaukopartiomiesten kuuluisat satulareputkin olivat norjalaisia.
Suomalaisten suksetkin olivat jo ennen sotia vaihtuneet kilpasuksiksi. Paatsalo kirjoitti, että ”hangessa miestä kantavia suksia ei ollut lainkaan kaupan koko valtakunnassa ja käytössäkin vain Lapissa. Ei liioin hiihtojalkineita, jotka olisivat sopineet tarkoitukseen”.
KAUPPINEN kirjoittaa opinnäytteessään, että Osasto Paatsalon partioiden erämiestaidot olivat laajempi kokonaisuus kuin vain yöpymistä nuotion ääressä ja kalastelua partioinnin ohessa:
”Selviytyminen erämaassa, vihollisen selustassa, vaati taktiikkaa, erityisiä taitoja ja tarkoitukseen soveltuvia varusteita.”
Välirauhan aikana partiomiehille ruvettiin suunnittelemaan erikoisvälineistöä, joita paranneltiin jatkosodan aikana. Hyväksi havaittiin muun muassa tiivisteistä kokoonpantu sissimuona, uudenlaiset tuhoamisvälineet ja kaksipuoliseen liikennöintiin kykenevä partioradio.
Suksipaarien esittelyä. Keskellä karvalakki päässä on kapteeni Paatsalo. Hänen vieressään on osaston varapäällikkö luutnantti Ahola, josta tuli jatkosodan loppupuolella osaston päällikkö.
Kuva: Erillinen pataljoona 4:n perinneyhdistyksen arkisto
Jälkikoiria varten kehitettiin niiden hajuaistin sotkeva hajuste. Fyysisesti vaativiin tilanteisiin matkalle varattiin piristeeksi metamfetamiinia eli Pervitin-tabletteja, joita myös käytettiin.
Erityisen hyödyllisenä pidettiin kolmiomallista telttakangasta, joka sopi laavuksi, haavoittuneiden evakuointialustaksi ja sadeviitaksi.
Radisti Paavo Norvanto lähettää. Vieressä on partion johtaja Väinö Jouni.
Kuva: Erillinen pataljoona 4:n perinneyhdistyksen arkisto
Sen sijaan partiomiesten jalkineet aiheuttivat jatkuvaa huolta, koska ne pyrkivät hiertämään ja hajoamaan. Tähän ongelmaan ei löydetty kunnon ratkaisua. Kaukopartiomiehet käyttivätkin ilmeisesti enimmäkseen omien mieltymystensä mukaisesti nahkasaappaita tai pieksuja.
ERÄMIESTAIDOISTA tulenteko oli vihollisen keskellä taitolaji, jossa huolimattomuus saattoi käydä kohtalokkaaksi. Varusteita kun piti kuivatella, ruokaa laittaa ja lämpöäkin tarvittiin tauolla erityisesti talvella.
”Moni retkeilijä ajattelee nykyisin, että tehdään nuotio ja sillä hyvä, mutta silloin oli tärkeää, millainen se nuotio oli”, Kauppinen sanoo.
Partion johtaja tutkii karttaa tukikohdassa.
Kuva: Erillinen pataljoona 4:n perinneyhdistyksen arkisto
Esimerkiksi rakotulia tuli suosia, koska niiden valo ei näkynyt pitkälle, jos majoituspaikka oli hyvin valittu. Rakotulen teko onnistui kuitenkin vain seudulla, jossa oli kuivia runkoja tai keloja. Kasvavasta puusta tehty rakotuli savuaa ja näkyy siksi kauas.
Yöllä tuli nuotioissa käyttää pienellä liekillä palavia kosteita mutta savuttavia puita, päivällä taas tuli käyttää kirkkaalla liekillä palavia mutta vähän savuttavia kuivia puita.
Arvo Lainas ja Reino Pöykkö ovat hankkineet puun rakovalkeaa varten vuonna 1943
Kuva: Erillinen pataljoona 4:n perinneyhdistyksen arkisto
Kauppinen muistuttaa, että taitoon liikkua vihollisen selustassa kuuluikin erätaitojen lisäksi monia muita asioita, kuten vihollisen vältteleminen, taktinen toiminta viholliskosketuksessa, vihollisen eksyttäminen, seuraamisen estäminen sekä oikean partioreitin valinta vuodenajan mukaan.
”Näen siinä ison kokonaisuuden.”
PAATSALON miehet toimivat Lapissa sotineiden saksalaisten rintamaosalla. Toimiminen saksalaisten rinnalla saattaa olla yksi syy sille, että Paatsalon osaston toiminnan tutkimus on jäänyt vähälle.
Suomalainen sotahistoriallinen tutkimus toisen maailmansodan ajalta on keskittynyt Suomen armeijan omille keskeisille sotanäyttämöille kuten Karjalankannakselle.
Onkin mahdollista, että saksalaisista arkistoista löytyy vielä tietoja Paatsalon miesten tehtävistä. Silloin ehkä saataisiin lisää valoa heidän tekemäänsä sotatyöhön.
Osasto Paatsalon veteraanit kokoontuivat tapaamiseen vuonna 1957. Harri Paatsalo (Paarma) seisoo eturivissä keskellä harmaassa puvussa ja rusetti kaulassa.
Kuva: Erillinen pataljoona 4:n perinneyhdistyksen arkisto
www.hs.fi
www.vantaansanomat.fi
www.is.fi
