2019 Karjalan kannakselta löytyneet jäännökset on 21.1.2021 DNA-testin avulla tunnistettu olevan Päämajan kaukopartiomies Eugen Konrad Wistin.
Kerron tässä pitkän "kaveria ei jätetä" -tarinan, joka valottaa miten sotahistorian harrastus vei mukanaan ja miksi sankarivainajat ja veteraaniperintö on muodostunut minulle tärkeäksi ja kenties se on myös syy miksi lähdin mielelläni mukaan sotapolku.fi -sivuston luomiseen.
Ylikersantti Eugen Konrad ”Ese” Wist s. 20.9.1920 Uusikirkko
Eugen Wistin isällä Herman Wistillä (1883–1963) oli Pietarissa hopeasepän tehdas, jonka hän siirsi Suomen itsenäistymisen jälkeen Uudenkirkon Kaipialan kylään. Tehtaassa työskenteli enimmillään 30 työntekijää ja se toimitti hopeisia ruokailuvälineitä kultasepänliikkeille eri puolille Suomea. Talvisodan alkaessa Uusikirkko evakuoitiin niin nopeasti, että suurin osa Wistin tehtaan raakahopeista (noin 50 kiloa) jouduttiin piilottamaan navetan lattian alle kuoppaan. Eugen ja hänen lapsuudentoverinsa Urpo Lempiäinen päättivät lähteä hakemaan hopeat välirauhan aikana. Ensimmäinen yritys syksyllä 1940 epäonnistui ja miehet jäivät kiinni suomalaisille rajavartijoille. Tässä vaiheessa miehistä kiinnostui myös Päämajan ulkomaaosaston Viipurin U/1:n päällikkö Hannes Vehniäinen. Hän ehdotti miehille että jos he haluaisivat edelleen käydä Kannaksella, niin hän voisi olla avuksi. Kesäkuussa 1941 Eugen Wist johti kolmimiehistä partiota (Päämajan kaukopartio nro 1), joka lähti hakemaan näitä hopeita takaisin Suomeen. Partio ylitti rajan Nuijamaalla 4. kesäkuuta 1941 ja pääsi onnistuneesti Uudellekirkolle. Siviiliasussa liikkuneessa partiossa olivat mukana kersantti Urpo Lempiäinen ja vänrikki Toivo Paavilainen. Partion virallisena tehtävänä oli sotilastiedustelu Kannaksen alueella ja se toimi Päämajan ulkomaaosaston Viipurin alatoimiston (Osasto Vehniäinen, myöhemmin 1./Er. P 4) toimeksiannosta. Partio palasi hopeat mukanaan takaisin Suomeen juuri ennen jatkosodan alkua 16. kesäkuuta. Partioretken pituudeksi tuli n. 240 km
Urpo Lempiäinen ryhtyi sotien jälkeen kirjailijaksi ja Esa Anttala -nimisenä kirjoitti retkestä kirjan Hopeaa rajan takaa, josta Mikko Niskanen myös ohjasi elokuvan (yhtenä pääosan esittäjänä Spede Pasanen, jolle tämä oli yksi harvoista vakavista rooleista). Nähtävillä Yle Areenassa.
Hopeiden avulla Herman Wistin tehdas saattoi jatkaa toimintaansa Kokkolassa, jossa se toimi 1946–1958, kunnes tehtaan toiminta hiipui Herman Wistin ikääntymisen vuoksi.
”Hopearetken” ansioista Wist, Lempiäinen ja Paavilainen määrättiin päämajan kaukopartiomiehiksi Osasto Vehniäiseen (1./Er.P 4). Parin viikon levon jälkeen uusi partioreissu odotti. Partio Tolvanen (Päämajan partio nro. 13) lähtikin matkaan 30.6. Matkaan lähti myös hopeapartioon osallistuneet Eugen ja Toivo ”Paukku” Paavilainen. Partion pituudeksi tuli n. 400 km ja paluumatkalla, vihollislinjoja ylittäessään partio hajosi ja käydyssä tulitaistelussa Paavilainen kaatui.
Eugen osallistui jatkosodan aikana 12:een kaukopartioon Kannaksella, Syvärillä, Rukajärvellä ja Alakurtissa. Hän oli arvostettu partiomies hyvän kuntonsa, kylmäpäisyytensä mutta varsinkin sujuvan venäjän kielen vuoksi. Ese myös tunnettiin aseveljiensä keskuudessa iloluontoisena ja vilkkaana seuramiehenä. Koska Wistien kotikielinä olivat venäjä ja saksa, toimi Ese usein tulkkina ja pelasti partionsa useamman kerran hämäämällä vartiomiehiä täydellisellä venäjällään. Yhteensä Esen partiomatkoille tuli pituutta n. 1900 km kävellen tai suksilla. Hänelle myönnettiin Vapaudenmitali 1941 ja 4. luokan Vapaudenristi 1944.
Viimeinen partio
10.6.1944 Neuvostoliiton suurhyökkäys hankaloitti myös tiedustelutoimintaa, joten päämajassa päätettiin käyttää ns. Matti-partioita. Matti tarkoittaa varustekätköä, joita varsinkin Osasto Vehniäinen oli tältä varalta tehnyt runsaasti Kannaksen maastoon. Vihollisen hyökkäysryhmien annettiin mennä piiloutuneiden partioiden ohi, jonka jälkeen ne jatkoivat etenemistään syvemmälle vihollisen selustaan.
Partio Wist (Päämajan partio nro. 61) suoritti tehtäväänsä, mutta radion mentyä epäkuntoon he eivät saaneet mitään lisätietoja. Partio lähti kohti takaisin omia linjojaan, mutta törmäsi vihollisosastoon ja joutui hajalle tulitaistelun tiimellyksessä. Ese ja hänen partiotoverinsa Toivo Leino lähtivät pyrkimään takaisin suomalaisten linjoille, suunnistaen tykkitulen äänien mukaan. Mukana olleet karttasivut olivat jo loppuneet kesken. He pääsivät Noskuanselän rantaan, piileskelivät viikon verran sen liepeillä ja yrittivät etsiä aukkoja vihollisen etulinjassa, mutta se oli liian tiivis. Noskua oli kesäkuun loppuun asti ollut yksi neuvostoarmeijan pääpainoalueista, mutta hyökkäys oli pysähtynyt vaikean maaston vuoksi. Tästä syystä alueella oli yhä erittäin runsaasti joukkoja. Ainoaksi keinoksi jäi uida suuren järven poikki. 6.7.1944 aamuyöllä he käyttivät voita kylmäneristeenä ja rasvasivat sillä itsensä ja uivat alasti n. 2 kilometriä järven yli mutta nousivat maihin suomalaisten etulinjan edessä olevalle saarelle, missä he törmäsivät venäläiseen tiedustelupartioon. Venäläiset käskivät nostamaan kädet ylös, mutta Eugen nosti vain toisen koska toisessa hänellä oli pistooli valmiina. Tulitaistelussa Eugen kaatui ja Leino haavoittui 7:stä luodista joutuen sotavangiksi, palaten aikanaan Suomeen. Hänen sotavankeudesta palattuaan tehdyt kuulustelupöytäkirjat ovat olleet yksi tärkeimpiä lähteitä kokonaiskuvan kannalta.
Jalkaväkirykmentti 5:n toiseen pataljoonan kuulunut 7. komppania oli ollut saaren edessä asemissa ja heidän sotapäiväkirjoistaan löytyi lisää yksityiskohtia. Suomalaiset olivat kuulleet tulitusta saaresta ja ampuneet sinne tykistökeskityksen ja myöhemmin samana päivänä oli 7./JR 5 lähettänyt partion saariin. Sotapäiväkirjoista selvisi että pienemmästä saaresta partio löysi alastoman ruumiin jonka olettivat olevan venäläisen.
Koska suomalaiset olettivat kaatuneen olleen venäläisen ja venäläiset tiesivät sen olleen suomalaisen, ei kumpikaan osapuoli vienyt sitä omalle puolelleen vaan ruumis jäi niille sijoilleen.
Luupartiot
Olemme omatoimisesti käyneet etsinnöissä Karjalan kannaksella jo vuodesta 1999. Löysimme yli 20 vuotta sitten venäläisen konepistoolin ampumattoman patruunan yhdestä saaren poukamasta. Saaressa ei tiettävästi ollut missään vaiheessa venäläisten asemia, eikä muita tulitaisteluita siinä oltu käyty, joten kokonainen patruuna oli saattanut tippua maahan aseen syöttöhäiriön vuoksi. Kerroin patruunan löytöpaikan Karjalan Valli -sotavainajien etsintäryhmälle ja luovutin heille koko arkistomateriaalini jotta he voisivat arvioida millaiset mahdollisuudet etsinnöillä olisi. Luulöytö tehtiin lopulta vain 20 metrin päässä patruunalöydön paikasta. Teimme heidän kanssaan etsintäretken saareen syksyllä 2019. Löytö arkutettiin Pietari-Paavalin kirkossa Viipurissa, siunattiin ja tuotiin Suomeen. Isästäni otettu dna-testi vahvisti THL:n laboratoriossa vainajan henkilöllisyyden 21.1.2021.
Kiitos
Maritta
,
Micael
ja Karjalan valli
Kuvissa: Eugen Wist, Hopeaa rajan takaa elokuvajuliste, Kannaksella valmistettua Wistin hopeaa, tänään saapunut Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen kirje ja kuvia etsintäryhmästämme ja kaivauksista. Viimeisenä Eugen ja Urpo Lempiäinen (Esa Anttala)
#kaveriaeijätetä #himmetäeimuistotsaa
www.is.fi
