Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen

[Vonka]

En ole edelleenkään nähnyt todellista vaihtoehtoa tuolle

Kekkosen politiikalle oli vaihtoehtoja, mutta niiden realistisuus 1950–60-lukujen kansainvälisessä tilanteessa oli rajallinen. Silti Kekkosen linja oli vain yksi mahdollinen tulkinta siitä, miten Suomen asema Neuvostoliiton naapurissa kannatti hoitaa.

Paasikiven aikana oli vaarallisempaa.
Vuosina 1948–1956 Suomi onnistui solmimaan YYA-sopimuksen ilman tukikohtia, torjumaan Neuvostoliiton painostuksen Itä-Karjalan luovutuksista ja pitämään parlamentaarisen demokratian toimivana ja pitämään kiinni länsikontakteistaan (talous, kulttuuri, Pohjoismaat)! Vastapelurina oli Stalin ja hävitty sota.

Paasikivi oli epäluuloinen Neuvostoliittoa kohtaan, mutta realisti. Hän piti kiinni omista kansallisista eduistaan ja vältti provokaatiot.

Sitten Kekkonen. Hän teki suhteista henkilökohtaisemman ja Neuvostoliittoon nojaavan. Hän käytti ulkopolitiikkaa sisäpoliittisesti. Hän kontrolloi suhteitaan Moskovaan osin oman valtansa vahvistamiseksi, manipuloi kriisejä ja kavensi poliittista kilpailua, suosi idänsuhteiden “hoitajina” itselleen uskollisia toimijoita.

Törkeintä on, että mies loi itse kriisejä ja esiintyi niiden ainoana ratkaisijana! En ole edes nuorena uskonut hetkeäkään Pielaveden salaovelan sumutukseen mutta keskustapuolue teki kaljupäästä jumalan.

Oli vaihtoehtoja. Koiviston 1980-luvun linja oli hidas länsi-integraatio ja samalla suuri varovaisuus. Tämä jo sinällään oli vaihtoehto Kekkosen-linjalle, ja sellaista olisi voinut pitää jo vuodesta 1956. Toki Koivistolla oli tilaa vähän enemmän, ja hän myös osasi käyttää joka tuuman.

Kekkonen näki, että tuonkaltaiselle politiikalle tilaa oli vähemmän. Kekkosen henkilökohtaiset suhteet antoivat hänelle erityisen toimintavapauden, josta hän ammensi kaikkia haluamiaan asioita ja jota parlamentaristisessa maassa ei tietenkään olisi ollut.

Prahan syksy masensi Kekkosen. Hän oli jo vanha mies mutta ei myöntänyt sitä itselleen.

 

[YliKoo]

Oli vaihtoehtoja. Koiviston 1980-luvun linja oli hidas länsi-integraatio ja samalla suuri varovaisuus. Tämä jo sinällään oli vaihtoehto Kekkosen-linjalle, ja sellaista olisi voinut pitää jo vuodesta 1956. Toki Koivistolla oli tilaa vähän enemmän, ja hän myös osasi käyttää joka tuuman.

Yöpakkaset eivät olleet vain parran pärinää.

Yleislakko alusti asiaa, että Suomi ei ollut yhtenäinen. Hrustsev vastusti sosialidemokraatteja ja Fagerholmia vahvasti, ja NL lakkasi vastaanottamasta tuotteita, joita ei oltu pakattu toimitusta varten. Toimitukset olivat luokkaa laivoja, joita ei oltu hoksattu pakata. Maksut jo toimitetuista tuotteista jäädytettiin.

Suomi yritti saada Yhdysvalloista lainaa, sitä koettivat edistää heidän diplomaattinsa mutta Suomi ei ollut tuollin listan kärjessä. NL lainasi, mutta ei hyvää hyvyyttään. Seurasi yöpakkaset, joita tuskin voi tuomita Kekkosen masinoimiksi.

Honka-liitto oli Tannerin luomus, ja se vaan oli Neuvostoliitolle no-no. Ja Honka, joka itsekin yllättyi ehdokkuudestaan, ja jolla ei ollut lainkaan kokemusta politiikasta, tuon ajan presidentiksi. Enpä tiedä olisiko siitä Sveitsin tie auennut, jos olisi onnistunutkin.

Noottikriisi laajuudessaan ei voinut olla Kekkosen aikaansaannos. Todennäköisesti oli tietoinen jonkinlaisesta tulevasta tuesta, mutta nootti, jossa Suomi oli vain yksi osatekijä, ei voinut olla Kekkosen kynästä. Samoihin aikoihin Nato oli perustanut juuri Itämeren komentoalueen, ja Berliinin kriisi oli päällä. Tanska, Norja ja Länsi-Saksa olivat kytkettynä noottiin.

Oli hiukkasen hapokasta suurvaltapolitiikkaa Kekkosen kynäilemäksi.

Prahan syksy masensi Kekkosen. Hän oli jo vanha mies mutta ei myöntänyt sitä itselleen.

Praha vaikutti syvästi Kekkoseen. Epäsuhta Suomen puolustusvoimien ja Varsovan liiton asevoimien välillä oli sen verran suuri, että tuskin uhoon oli aihetta. Mitä jäi jäljelle?

Iso Britannia oli liittymässä EEC:hen, ja se olisi nykäissyt pohjan pois Suomen vienniltä, mikäli me ei päästäisi jollakin tavalla mukaan. EEC:ssä oli NATO-maat, en tiedä oliko pelkästään mutta sakeasti länsimielinen liitto. Tullimuuri olisi ollut rankka isku meidän viennille, joten sitäkin piti edistää.

Haeskelen näillä jutuilla sitä, että kyse ei ollut pelkästään siitä, että Kekkonen päätti että hän on vallassa, ja hän järjesteli muun maailman sen mukaan.

Riitaisat kommunistit ja demarit sekä heikko kokoomus valtaan, niin hyvä olisi tullut, demokratian hengessä?

 

[Vonka]

Yöpakkaset eivät olleet vain parran pärinää.

Yöpakkasten poliittinen riitaisuus ei ollut mikään poikkeuksellinen tilanne eurooppalaisittain. Useissa maissa valtaa käyttivät koalitiohallitukset, parlamentaariset kompromissit ja puolueiden väliset sovittelurakenteet. Suomessakin olisi ollut mahdollista vahvistaa parlamentaarista pohjaa sovittelemalla SDP:n ja maalaisliiton jännitteitä, muodostaa enemmistöhallituksia ilman presidentin välitöntä ohjausta, käyttää eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa ja hallitusta vallankäytön ytimenä.

Kekkosen tapa kiertää parlamentaarisia rakenteita johtui täysin hänen valinnastaan, ei mistään välttämättömyydestä.

 

[YliKoo]

Yöpakkasten poliittinen riitaisuus ei ollut mikään poikkeuksellinen tilanne eurooppalaisittain. Useissa maissa valtaa käyttivät koalitiohallitukset, parlamentaariset kompromissit ja puolueiden väliset sovittelurakenteet.

Useissa eurooppalaisissa maissa oli jonkin verran toisenlaiset poliittiset realiteetit. Itse asiassa aivan toisenlaiset realiteetit.

Ei tarvinne lähteä pohtimaan eroja valvontakomission jälkeisestä Suomesta ja Sveitsistä. Jo Ruotsi oli aivan eri asemassa, aivan kaikissa suhteissa.

 

[Vonka]

Kekkonen todellakin valitsi tiensä itse eikä se ollut Suomen ainoa tai edes paras vaihtoehto.

Jos kriittisissä vaiheissa olisi panostettu parlamentaariseen yhteistyöhön, enemmistöhallituksiin ja eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan rooliin, ulkopolitiikan hoitaminen ei olisi missään vaiheessa ollut yhden miehen harteilla. Kriisejä ratkaistaan muuallakin Euroopassa hallitusten kautta, eivätkä Suomen puolueiden ristiriidat olleet mitenkään ainutlaatuisia, vaikka näin toki on uskoteltu. Kekkosen tapa ottaa ulkopolitiikka omaan taskuunsa oli poliittinen strategia, ei missään vaiheessa välttämättömyys.

Väite että vain Kekkonen pystyi hoitamaan suhteet Neuvostoliittoon, ei pidä historiallisesti. Neukit käyttivät painostusta kaikkia länteen suuntautuvia puolueita kohtaan, mutta se ei tarkoita, etteikö toimivia suhteita olisi voinut rakentaa myös muiden presidenttien tai parlamentaaristen hallitusten kautta, kuten Koiviston kaudella myöhemmin tapahtui. Neuvostoliiton reaktiot noottikriisin aikaan eivät edes johtuneet Honka-liiton sisällöstä, vaan siitä, että NL oli jo investoinut Kekkosen asemaan. Tämäkään ei ole osoitus minkäänlaisesta välttämättömyydestä, vaan siitä, että henkilöpolitiikka oli onnistunutta... omista lähtökohdistaan.

Noottikriisi sekin osoittaa oikeastaan Kekkosen vallankäytön luonnetta. Noottia hän ei kirjoittanut, mutta kriisin käsittelyssä hän syrjäytti tehokkaasti eduskunnan ja hallituksen, jälleen kerran omalla valinnallaan. Kriisi olisi voitu hoitaa myös eduskunnan ja hallituksen johdolla, kuten tehdään kaikissa muissa parlamentaarisissa demokratioissa. Pelkkä suurvaltapolitiikan vaikeus ei tekosyynä riitä sivuuttamaan demokraattisia instituutioita.

EEC-kysymykset eivät vaatineet presidentin henkilövaltaa. Niiden valmistelu tehtiin virkamies- ja hallitustasolla, ja muut vastaavissa geopoliittisissa puristuksissa olleet pienet valtiot (esimerkiksi Itävalta) selviytyivät kokonaan parlamentaarisesti. Kekkosen tapa sitoa ulkopolitiikka omaan henkilöönsä oli täydellinen poikkeus, ei millään tavalla kansainvälinen normi.

Kun kokonaisuutta katsoo, ei ole perusteltua väittää, että Kekkosen yksinvaltainen toimintatapa olisi ollut pienimmässäkään määrin olosuhteiden pakko. Hän rakensi järjestelmän, joka vahvisti hänen omaa asemaansa, mutta samat kriisit olisi voitu hoitaa institutionaalisesti, parlamentaarisesti ja todellakin muiden presidenttien johdolla! Demokratian kannalta ongelma ei ollut se, että Suomi oli vaikeassa geopoliittisessa raossa, vaan se, että yksi mies käytti tuota tilannetta hyväkseen järjestääkseen itselleen poikkeuksellisen laajat valtaoikeudet.

 

[Sanavalmis Muurinen]

En pidä Itävaltaa Suomen verrokkina kylmän sodan olosuhteiden näkökulmasta. Verrokit pitäisi etsiä Neuvostoliiton rajanaapureista, mutta ei niistä oikein muuten soveliaita verrokkeja löydy.

Paljonkin oli moitittavaa Kekkosen ajan ratkaisuissa ja politiikassa, mutta oma kokonaiskuvani aikakaudesta on muuttunut huomattavasti valoisammaksi luettuani aikakautta koskevaa tuoreempaa kirjallisuutta. Gordon F. Sandersin Kansalainen Kekkonen ja Operaatio Kekkonen mainitakseni. Mielestäni erinomaista, että tuota aikakautta on tutkittu nyt ulkopuolisin, tässä tapauksessa yhdysvaltalaisin silmin. Näkökulma tapaa muodostua neutraalimmaksi, kun katsotaan vähän kauempaa.

Kekkosen heikkous oli hänen, ehkä vilpitönkin, uskonsa siihen, että vain hän kykenee hallitsemaan suhteet Neuvostoliittoon sotilaallisen ja etenkin kaupallisen painostuksen riskien alla. Sama usko levisi suomalaiseen yhteiskuntaan laajemminkin ja se toi Kekkoselle valtaa, voimaa ja pyrkyryyttä yli sen, mitä oltaisiin oikeasti tarvittu. Mutta niin se uskomus ehti levitä Neuvostoliittoonkin, jota Kekkonen osaksi pystyi käyttämään omaksi jos ehkä myös Suomenkin hyödyksi.

Koiviston aika osoitti toista, muutkin voivat pärjätä Neuvostoliiton kanssa, tosin olivat ajatkin jo ehtineet muuttua ja Neuvostoliittokin tietyllä tavalla hieman kypsynyt melko tyytyväiseksi saavutettuun maailmanpoliittiseen status quoon.

Kaiken kaikkiaan kylmän sodan aika oli Suomessa hyvin kummallista ja monisävyistä, paradoksaalistakin aikaa.

 

[Vonka]

oma kokonaiskuvani aikakaudesta on muuttunut huomattavasti valoisammaksi luettuani aikakautta koskevaa tuoreempaa kirjallisuutta. Gordon F. Sandersin Kansalainen Kekkonen ja Operaatio Kekkonen mainitakseni. Mielestäni erinomaista, että tuota aikakautta on tutkittu nyt ulkopuolisin, tässä tapauksessa yhdysvaltalaisin silmin. Näkökulma tapaa muodostua neutraalimmaksi, kun katsotaan vähän kauempaa

Toimittaja Sanders näkee myös, että Kekkonen teki itsestään välttämättömän hahmon sekä sisä‑ että ulkopolitiikassa ja kuinka hänen henkilökohtaiset valintansa muovasivat Suomen asemaa suurvaltojen puristuksessa. Sandersin tulkinta painottaa vain kylmän sodan rakenteellista ulottuvuutta enemmän kuin Kekkosen henkilökohtaista valtapolitiikkaa. Ei hänkään silti väitä Kekkosen olleen luonnonlaki, mutta on varma, että kylmän sodan pelissä suurvallat hyötyivät Kekkosesta ja päinvastoin.

Suomessa kysymys “oliko vahva presidentti välttämättömyys vai Kekkosen valinta” on ollut aivan keskeinen. Sandersin kirjassa tämä teema ei ole keskiössä.

Jos joku haluaa oikeasti perehtyä aiheeseen, tähän kysymykseen on olemassa laaja ja hyvin vakiintunut tutkimuskirjallisuus, joka osoittaa, ettei Kekkosen valta-asema ollut ulkoisten olosuhteiden välttämätön seuraus vaan hänen rakentamansa poliittinen järjestelmä.

Luettelen muutamia.

Kimmo Rentola on käyttänyt myös Venäjän arkistoja. Hänen työnsä osoittavat, että Neuvostoliitto ei itse pitänyt Suomea sidottuna vain Kekkoseen, vaan eri vaihtoehdot olivat avoinna. Kekkosen merkittävä valta-asema syntyi hänen omien poliittisten ratkaisujensa kautta.

Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1920–1960-luvuilla (2019)

Vaaran vuodet (2006)

Jukka Tarkka taas tarkasti lähteistäen näytti, että Kekkosen valta ei ollut ulkopoliittinen pakko, vaan sisäpoliittinen projekti. Kekkonen syrjäytti järjestelmällisesti parlamentaarisia toimijoita, erityisesti hallituksia ja eduskuntaa. Poikkeuslakien, presidentin vaalien manipuloinnin ja “Tanner-kortin” käyttö olivat poliittisia valintoja.

Karhun kainalossa – Suomen kylmä sota 1947–1991 (2012)

Presidentti ja porvarivalta (1998)

Henrik Meinander näki myös, että Suomi ei ollut geopoliittisesti niin sidottu yksittäiseen henkilöön kuin myytti väittää. Kekkosen valtamalli oli poikkeus, ei luonnonlaki.

Keskeinen teos on Suomen historia – Linjat, rakenteet ja käännekohdat (2020)

Osmo Jussila, Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi on kolmikko, joka kirjoitti yleisteoksen itsenäisen Suomen historiasta. He näkivät, että ulkopolitiikan “presidenttijohtoinen dogmi” oli suurelta osin Kekkosen muotoilema. Parlamentaarinen vaihtoehto oli olemassa ja välillä jopa vahva, mutta presidentti sivuutti sen.

Suomen poliittinen historia 1809–1999 (1999)

Hannu Rautkallion tulkinnat ovat kiistanalaisia, mutta hän tuo esiin suuren määrän arkistolähteitä.

Hänkin huomasi, että Suomi ei ollut sidottu Kekkosen henkilöön NL:n näkökulmasta. Monissa ratkaisevissa tilanteissa muita vaihtoehtoja oli, mutta niitä ei päästetty toteutumaan.

Suurvallan rajamaa -sarja

Suomi kylmässä sodassa (2005)

Viimeisenä voisin mainita yhden teoksen, jossa myytti tavallaan esitetään. Juhani Suomi on Kekkosen elämäkerran tekijä. Juhani Suomi on tärkeä lähde, koska hän edustaa juuri sitä tulkintaa, jossa Kekkonen oli välttämätön.

Mutta vaikka Suomi on Kekkosta fanittava myönteinen elämäkerturi, hänen valtavasta lähdeaineistostaan käy myös ilmi, miten paljon Kekkonen itse manipuloi poliittisia prosesseja, miten aktiivisesti hän marginalisoi kilpailijat ja miten hänen käyttämänsä ”välttämättömyyspuhe” oli osa poliittista strategiaa. Suomi oikeastaan vahvistaa omilla lähteillään juuri sen, mitä kriittiset tutkijat ovat korostaneet.

 

[Alassalmi]

Kuka muu muka, Väino Tanner olisi ollut pätevyytensä takia, mutta kuului ns aseveli siipeen, eikä N-liitto hyväksyny, toiseksi jakoi SDP:n asevelisiipeen ja vasempaan laitaan (tämä jako muuten nytkin jakaa SDP:n), eli riittävä tuki puuttui.
Tanner yksi suuri suomalainen,tärkeä tekijä, että suomi yhdistyi taistelemaan, hattu päästä. Hän olisi ollut toinen mahdollisuus, mutta ei käynyt Stalinille. Tästä syystä ei myöskään Kekkoselle.
Kumpiko sitten oli suurempi syy Kekkosen ja Tannerin huonoihin väleihin N-liiton vaikutus vai Kekkonen?
Näistä syistä moni katkera Kekkoselle, esim suuri Tannerin ihailija Lasse Lehtinen.
Siinäpä se ainut kortti, muut voi kyllä luokitella "saatanan Tunarit"

 

[hyvis]

Kuka muu muka, Väino Tanner olisi ollut pätevyytensä takia, mutta kuului ns aseveli siipeen, eikä N-liitto hyväksyny, toiseksi jakoi SDP:n asevelisiipeen ja vasempaan laitaan (tämä jako muuten nytkin jakaa SDP:n), eli riittävä tuki puuttui.
Tanner yksi suuri suomalainen,tärkeä tekijä, että suomi yhdistyi taistelemaan, hattu päästä. Hän olisi ollut toinen mahdollisuus, mutta ei käynyt Stalinille. Tästä syystä ei myöskään Kekkoselle.
Kumpiko sitten oli suurempi syy Kekkosen ja Tannerin huonoihin väleihin N-liiton vaikutus vai Kekkonen?
Näistä syistä moni katkera Kekkoselle, esim suuri Tannerin ihailija Lasse Lehtinen.
Siinäpä se ainut kortti, muut voi kyllä luokitella "saatanan Tunarit"

No Väyrynenhän on tietysti nähnyt itsensä itseoikeutettuna Kekkosen manttelinperijänä ja yrittänyt ihan viime vuosiin asti

 

[siltavahti]

No Väyrynenhän on tietysti nähnyt itsensä itseoikeutettuna Kekkosen manttelinperijänä ja yrittänyt ihan viime vuosiin asti

Nythän Paavo olisi riittävän seniili manttelin periäksi.

 

[Susitaival]

Kuka muu muka, Väino Tanner olisi ollut pätevyytensä takia, mutta kuului ns aseveli siipeen, eikä N-liitto hyväksyny, toiseksi jakoi SDP:n asevelisiipeen ja vasempaan laitaan (tämä jako muuten nytkin jakaa SDP:n), eli riittävä tuki puuttui.
Tanner yksi suuri suomalainen,tärkeä tekijä, että suomi yhdistyi taistelemaan, hattu päästä. Hän olisi ollut toinen mahdollisuus, mutta ei käynyt Stalinille. Tästä syystä ei myöskään Kekkoselle.
Kumpiko sitten oli suurempi syy Kekkosen ja Tannerin huonoihin väleihin N-liiton vaikutus vai Kekkonen?
Näistä syistä moni katkera Kekkoselle, esim suuri Tannerin ihailija Lasse Lehtinen.
Siinäpä se ainut kortti, muut voi kyllä luokitella "saatanan Tunarit"

Eiköhän se vaihtoehtoisen historian todennäköisin presidentti olisi ollut K.A. Fagerholm, joka hävisi kekkoselle pienimmällä mahdollisella valitsijamiesmäärällä kun kekkonen tuli ekan kerran presidentiksi. Neuvostoliitto ei miehittänyt Suomea kun presidentiksi valittiin Paasikivi (kok) tai Koivisto (sd), kyllä se olisi kestänyt demarien keskitietä edustaneen vaihtoehdon. Suomen ulkopolitiikka ei isossa kuvassa olisi varmaan paljoa muuttunut, mutta sillä ei olisi tehty samalla tavalla sisäpolitiikkaa kuin nyt kävi. Olisi ollut monella tapaa terveempää jos siihen ajanjaksoon olisi mahtunut useampi presidentti eikä mitään poikkeuslailla ilman vaaleja valintaa. Yöpakkaskriisi oli pitkälti sisäpoliittinen manööveri jolla kekkosen vastustajat maalaisliiton sisällä ja ulkopuolella pelattiin paitsioon ja luotiin järjrstelmä jossa hallituksen pitää nauttia NL:n luottamusta ja sen luottamuksen ainoa oraakkeli on UKK. Jos kekkonen ei olisi ollut presidentti olisi NL mitannut ja testannut Suomea jollain muulla tavalla.

Tannerin ja kekkosen välit tai niiden puute johtuu varmaan kekkosen takinkäännöstä sotavuosina ja innosta ajaa sotasyyllisyysasiaa oikeusministerinä.

 

[S.a.v.u]

Jäin miettimään tätä.

Vaihtoehtoisessa tapahtumaketjussa, jossa kyseisen henkilöiden kaltaisia oltaisiin nimitetty liian paljon, saattaisivat nuo esineet koristaa viime kauden ministerin seinää. Alkuperäinen haltija olisi saattanut viettää lyhyen loppuelämänsä uralin tuolla puolen, jos sinne asti olisi selvinnyt.

Katso liite: 126640

Aikoinaan alkuperäinen haltija joutui käymään moskovassa viran puolesta, vähän kuulemma empi lähtemistä. Mukana oli pilleri, jos alkaa näyttämään siltä että joutuu uralin tuolle puolelle, näin olen kuullut...

 

[Vonka]

Eiköhän se vaihtoehtoisen historian todennäköisin presidentti olisi ollut K.A. Fagerholm, joka hävisi kekkoselle pienimmällä mahdollisella valitsijamiesmäärällä kun kekkonen tuli ekan kerran presidentiksi.

Fagerholm oli kokenut poliitikko, ollut parikin kautta pääministerinä ja kansainvälisesti suuntautunut. Hänellä oli hyvät suhteet Pohjoismaihin ja länteen. Monien historiantutkijoiden mukaan hän olisi todennäköisesti hoitanut presidentin tehtävän vakaan parlamentaarisesti, sosiaalipoliittisesti osaavasti, ja läntisiä yhteyksiä ylläpitäen, kuten hänen pääministerikausillaan näkyi.

Eihän Kekkonen ollut edes oman puolueensa ainoa ehdokas. Maalaisliiton sisäisessä ehdokasasettelussa vuoden 1956 presidentinvaaleissa olisi voinut olla Vieno Johannes Sukselainen. Vuoden 1955 puoluekokouksessa tästä oli keskustelua, mutta Kekkonen nimettiin puolueen viralliseksi presidenttiehdokkaaksi.

Sukselaisen kanssa olisivat suurvallat tulleet hyvin toimeen, mutta hän ei ollut varsinaisesti Moskovan mies.

Törngren oli RKP:n mahdollisuus, mutta hän ei ollut politiikan vahva mies.

 

[Vonka]

Vaikka Neuvostoliitto varautui erilaisiin mahdollisuuksiin, se antoi hyvän näytön vaalivaikuttamisestaan toimiessaan Kekkosen hyväksi.

Neuvostoliiton lähetystö (suurlähettiläs Pavel Orlov ja diplomaatti Vladimir Stepanov) antoi suomalaisille poliitikoille ja taustavaikuttajille selviä, vaikkakin epävirallisia signaaleja, että Kekkonen oli Moskovan mielestä turvallisin vaihtoehto.

Tämä vaikutti erityisesti Maalaisliiton epäröiviin ryhmiin, RKP:n poliitikoihin ja Edistyspuolueen taustavaikuttajiin. Suora ohjeistus oli harvinaista, mutta signaalien tiedetään kiertäneen tehokkaasti.

SKDL oli Neuvostoliitolle läheisin ryhmä.
Vladimirovin mukaan Moskova antoi selkeän suosituksen, että SKDL:n valitsijamiesten tuli estää Fagerholmin valinta ja tukea Kekkosta.

Useat aikalaistodistukset kertovat, että Moskovasta lähetettiin suomalaisille vaikuttajille viestejä Fagerholmin ”epäluotettavuudesta” ja viestejä Kekkosen luotettavuudesta ja kokemuksesta. Diplomaattista painetta luotiin erityisesti teesillä, että jatkuvuus Paasikiven linjalle edellyttää Kekkosta.

Vuoden 1956 vaalit oli myös Viktor Vladimirovin ensimmäinen työnäyte Suomessa. Vladimirov kertoi, että hänen tehtävänään oli pitää yhteyttä suomalaisiin poliitikkoihin ja virkamiehiin, toimia ”luotettavana välittäjänä” Neuvostoliiton näkemyksille ja varmistaa, että SKDL:n johto ei poikkea Moskovan linjasta.

On Vladimirov sanonut enemmänkin. Hän väitti, että.Kekkosen voiton takasi Neuvostoliiton lahjonta eli uusintakierrokselle puuttuvat äänet ostettiin ja Kekkosen valinta varmistettiin. Tästä ei ole todisteita.

Ei silti kyllä hyvältä näytä, että 70 vuoden takaiset vaikuttamisoperaatiot purevat vielä jouluna 2025.

 

[rähinäremmi]

Kekkosesta liikkui monenlaista juorua, osa varmaan silloisten vastustajien levittäminä, mutta osa saattoi olla tottakin. Yksi sellainen oli, että Kekkosta olisi puukotettu ystävänsä Kalle Kaiharin toimesta mökillä joskus 50-luvulla ryyppyillan tiimellyksessä. Asia vaiettiin ja hoidon tarpeeksi merkittiin "suolisolmu" (Kekkosta siis hoidettiin sairaalassa akuutisti juuri tuon mökkireissun jälkeen). Voipi olla totta tai voipi olla olemattakin, sanoisi savolainen.

Nuorena Kekkonen oli kova ryssäfoobikko. Hän muun muassa oli jo kaatamassa Uspenskin katedraalia tai jotain sen suuntaista ollessan opiskelija. Hän oli myös kovanyrkkinen kuulustelija Etsivän poliisin aikoinaan kun ajeli prätkällään itärajalla kommunisteja etsien 20-luvulla. Tosin samalla Kekkonen sai kosketuspintaa kansaan ja jotkut aikalaiset tavikset sanoivat hänen olleen helvetin mukava mies.

 

[Vonka]

Kekkosesta liikkui monenlaista juorua, osa varmaan silloisten vastustajien levittäminä, mutta osa saattoi olla tottakin. Yksi sellainen oli, että Kekkosta olisi puukotettu ystävänsä Kalle Kaiharin toimesta mökillä joskus 50-luvulla ryyppyillan tiimellyksessä.

Tuo juttu kulki aikanaan. Kekkonen olisi ollut Aunen kanssa sängyssä, ja Kalle yllätti. Tästä ei ole mitään näyttöä. Kaiharin elämäkerrassa on, että Kekkonen sai Lavajärvellä kivuliaan sappikohtauksen kaltaisen suolisolmun tammikuussa 1952. Lavajärven majalla ei ollut minkäänlaista puhelinta. Kalle juoksi naapuriin, herätti talon väen keskellä yötä ja soitti ystävälleen kaupunginjohtaja Erkki Lindforsille, joka tunsi sisätautilääkäri Setälän.

Kalle pakkasi pääministerin autoonsa ja kaahasi entisenä kilpa-autoilijana kohti Tampereen keskustoria. Lindfors oli puolestaan hälyttänyt Setälän, joka potilaan tutkittuaan päätti lähettää Kekkosen Hatanpään sairaalaan.