Kekkosen politiikalle oli vaihtoehtoja, mutta niiden realistisuus 1950–60-lukujen kansainvälisessä tilanteessa oli rajallinen. Silti Kekkosen linja oli vain yksi mahdollinen tulkinta siitä, miten Suomen asema Neuvostoliiton naapurissa kannatti hoitaa.En ole edelleenkään nähnyt todellista vaihtoehtoa tuolle
Paasikiven aikana oli vaarallisempaa.
Vuosina 1948–1956 Suomi onnistui solmimaan YYA-sopimuksen ilman tukikohtia, torjumaan Neuvostoliiton painostuksen Itä-Karjalan luovutuksista ja pitämään parlamentaarisen demokratian toimivana ja pitämään kiinni länsikontakteistaan (talous, kulttuuri, Pohjoismaat)! Vastapelurina oli Stalin ja hävitty sota.
Paasikivi oli epäluuloinen Neuvostoliittoa kohtaan, mutta realisti. Hän piti kiinni omista kansallisista eduistaan ja vältti provokaatiot.
Sitten Kekkonen. Hän teki suhteista henkilökohtaisemman ja Neuvostoliittoon nojaavan. Hän käytti ulkopolitiikkaa sisäpoliittisesti. Hän kontrolloi suhteitaan Moskovaan osin oman valtansa vahvistamiseksi, manipuloi kriisejä ja kavensi poliittista kilpailua, suosi idänsuhteiden “hoitajina” itselleen uskollisia toimijoita.
Törkeintä on, että mies loi itse kriisejä ja esiintyi niiden ainoana ratkaisijana! En ole edes nuorena uskonut hetkeäkään Pielaveden salaovelan sumutukseen mutta keskustapuolue teki kaljupäästä jumalan.
Oli vaihtoehtoja. Koiviston 1980-luvun linja oli hidas länsi-integraatio ja samalla suuri varovaisuus. Tämä jo sinällään oli vaihtoehto Kekkosen-linjalle, ja sellaista olisi voinut pitää jo vuodesta 1956. Toki Koivistolla oli tilaa vähän enemmän, ja hän myös osasi käyttää joka tuuman.
Kekkonen näki, että tuonkaltaiselle politiikalle tilaa oli vähemmän. Kekkosen henkilökohtaiset suhteet antoivat hänelle erityisen toimintavapauden, josta hän ammensi kaikkia haluamiaan asioita ja jota parlamentaristisessa maassa ei tietenkään olisi ollut.
Prahan syksy masensi Kekkosen. Hän oli jo vanha mies mutta ei myöntänyt sitä itselleen.

