Kirjat

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Museo
  • Aloitus PVM Aloitus PVM
Lueskelimpa tässä Aleksander Bek:n Volokolamskin valtatie:n uudelleen. Joskus teininä lukenut edellisen kerran.

Lainastosta piti oikein etänä lainata.

Oikein loistavaa kerrontaa tuon ajan kazaakkipataljoojan komentajan kertomana. Tuntuu lisäksi olevan oikein loistava suomennos.

Ei muuten, mutta kun hain lainan kirjastosta, niin ihmettelin painosta. Jos en ihan väärin muista, niin kirja oli tosiaankin vuodelta 56 (tai jopa aikaisempi. Tarkistan). Kerta tai kaks käytetty restauroinnissa kertoi virkailija..

No ei tässä mitä, kerralla se piti lukea: tarina ja sen kerronta vei mennessään...

Siis nyt ei ryssä enää juossutkaan karkuun sakuja, vaan pysäytti salamasodan Volokolamskin edustalla mielestäni osittain samoin perustein, kuin mitä tämä meidän pallomeritaktiikka on, toki jatkuva kuluttaminen oli isompi asia.

Jatko-osaa Kenraali Panfilovin reservi odottaen ja lämpimästi suositellen :a-smiley:

Perspektiivi romaanille ...

http://fi.wikipedia.org/wiki/Volokolamskin_valtatie

http://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksandr_Bek

Wikikin tunnistaa tämän pataljoonan komentajan...

http://en.wikipedia.org/wiki/Baurzhan_Momyshuly

edit: Tuon Baurdzanin taistelustrategian ja taktiikan opetuksen takana oli tämä Kenraali Panfilov:

http://en.wikipedia.org/wiki/8th_Guards_Rifle_Division

Alexander Bekin Volokolamskin valtatie on vihdoin luettu. Kiitos Hanskille vihjeestä; Vonkakin kirjasta puhuu tuissa alueellisen tst-tavan topiikissa. Ja löytyi teos siis täältä kirja-topiikistakin.
Koko kevään olen yötöinä lukenut filosofian ja politiikan tutkimuksen opintoja ja tämäkin teos pakottaa "oppimistehtävän" kirjoittamiseen.

Kirjan pääantia:

1. Sodankäynti kamppailuna "kenraali Pelkoa" vastaan. Teemaa käsitellään läpi kirjan ja sota itse on ikäänkuin oppiakatemia jatkuvalle sotilaana (tai sotilasjohtajana) kehittymiselle. Pelon vastavoimana nähdään esimerkiksi velvollisuudentunto tovereita/isänmaata/jne. kohtaan. Idea valkenee jo ensi lehdillä.

2. II msodan op. Barbarossan ja salamasodan aiheuttaman henkisen ja fyysisen vaikutuksen merkitys neuvostosotilaaseen: esimerkiksi aikansa uudenlainen väsymätön "päällepainaminen" erilaisin asein; se, että yhdessä minuutissa oma tai vastustajan tilanne on muuttunut olennaisesti.

3. Edellisenkin liittyen, mutta myös meikäläiseen "uuteen tst-tapaan" (joka aina kotona korjataan muotoon uudistettu...) soveltaen esim. "etutulpan" muodostaminen epäsuoran tulen käyttöä varten kulku-uralle, josta puhutaan kirjassa termillä "tien hallitseminen tulella". Maaston tuntemisen ja hyväksikäytön tuntemus.

4. Sekalaisia ajatuksia mm. kuinka paljon kirjan neuvostoihmisen/Stalinin/jne. esiinnosto on pakollista propagandaa. Perussettiä kuraan jumittavista, keveästi vaatetetuista, ehkä ylimielisistä saksalaisista. Historian havinaa ratsulla liikkuvasta "kombat Momyš-Ulysta". Sunzin jalanjäljissä valmistautumisen merkityksen korostuminen: taistelun voittamisen edellytykset luodaan ennakolta hyvällä suunnittelulla. Panfilovin humaaninoloinen johtamistapa. Upseerien vaadittava jatkuvaa komentojen noudattamista ja ylläpidettävä kuria.
 
Vongan ketjussa Rauhanturvaajat turhan varovaisia esittämän Kari-piirroksen innoittamana suosittelen Kari Suomalaisen Vilho Pahkan veteraanikirjaa lämmöllä!

Monet oivaltavat piirrokset Kari on piirtänyt ajat ennen syntymääni, mutta muistan niitä pikkulikkana innolla tutkineeni vaarini kirjahyllystä ja ilokseni tuo kokoelma löytyy omasta kirjahyllystä. Vuoden 1996 wsoyn painoksesta suosikkini löytyvät sivuilta 56 ja 35; ei löytynyt noita piirroksia netistä, joten kirjaa vaan tutkimaan:)
 
. kuinka paljon kirjan neuvostoihmisen/Stalinin/jne. esiinnosto on pakollista propagandaa. Perussettiä kuraan jumittavista, keveästi vaatetetuista, ehkä ylimielisistä saksalaisista. Historian havinaa ratsulla liikkuvasta "kombat Momyš-Ulysta". Sunzin jalanjäljissä valmistautumisen merkityksen korostuminen: taistelun voittamisen edellytykset luodaan ennakolta hyvällä suunnittelulla. Panfilovin humaaninoloinen johtamistapa. Upseerien vaadittava jatkuvaa komentojen noudattamista ja ylläpidettävä kuria.

Se on ihan päälleliimattua ja kirjailija teki sen todennäköisimmin siksi, että sai muutoin realistisen teoksensa julki. Neuvostoveteraanit osasivat lukea kirjaa ihan kuin sinäkin osaat, huomaat ne banaalit episodit. Realistinen kerronta on selkeää. Sitten kun sitä on jatkunut tarpeeksi, joku huutaa Stalinin nimeä ja ryhtää rinta pystyssä kuin Matti Ranin vanhassa Tuntemattomassa...

Yksi suositeltava kirja reservijohtajalle.
 
Viimeksi muokattu:
Volokolamskin valtatie ja Kenraali Panifilovin reservi ovat kummatkin mielenkiintoisia kirjoja. Löytyvät pääkaupunkiseudulla kirjaston varastosta. Mielenkiintoisin asia on kirjoista avautuva taktiikan taso silloisessa Neuvostoliitossa. Ilmeisen surkeata on ollut. Paljolti on pantu Stalin vainojen piikkiin Neuvostoliiton surkea menestys sodan alkuvuosina, mutta ehkäpä ongelma olikin muualla. Jospa upseereiden koulutus taktiikan ja taistelutekniikan osalta oli surkeata kaikilla tasoilla? Ehkäpä ongelmaksi eivät muodostuneet nopeat ylennykset, vaan ongelma oli rakenteellinen johtuen väärästä tai huonosta koulutuksesta?
 
Lennart Hoffrén: Tykkieskadroona. Gummerus 1963.

Unohdettu suuruus.

Äijä dokas joskus Toivo Ensio Lennart Hoffrénin kanssa ja sai siltä pari kirjaa lahjaksi. Tässä on niistä omaelämäkerrallisempi.

Hoffrén taisteli talvisodassa "Kollaan suunnalla", eli tarkemmin määrittelemättömämmin Laatokan pohjoispuolella ratsuväestä muodostetussa joukko-osastossa pst.-tykin ampujana.

Periaatteessa näitähän on nähty. Helvetisti ryssiä, pirusti tankkeja. Sietämättömien tappioiden raastaessakin suomalaisten torjuvat kaiken, mitä suurvalta heitä vastaansa heittää.

Mutta mikä tekee Tykkieskadroonasta poikkeuksen? Siinä henkilöt ovat "kokonaisia". Hirvittävään tappotyöhön ja yli-inhimillisiin suorituksiin kykenevät yksilöt ovat kuitenkin ihmisiä heikkouksineen ja pelkoineen. Kuolla ei haluta, paeta ei uskalleta, tappaminen ahdistaa ja ruumiiden näkeminen oksettaa. Silti kerran toisensa jälkeen velvollisuus täytetään, vaikka hinta onkin kova.

Lisäksi näkökulma on mielenkiintoinen. Porukka astui palvelukseen jo 1938. Kun olisi pitänyt päästä siviiliin, tulikin palvelusajan pidennys ja sitten YH ja lopulta sota. Samat odottamiset, vittumaiset koksut ja jännittävät alikessut näyttävät piinanneen varusmiehiä jo ennen sotia kuin vuonna 1995.

Tosin simputtaminen ja pennalismi kukoistivat talvisodan kynnyksellä. Alikessut yrittävät hakata suihkussa miehen, joka ei tottele hölmöjä käskyjä. Kokelas simputtaa alokasta (myöhemmin ratsumiestä), joka joutuu ensimmäisenä päivänä silmätikuksi.

Kaikesta vittumaisuudesta ja mielenmyllerryksistä tai kotitaustasta huolimatta miehet tekevät rintamalla sen mitä vaaditaan. Teos selittää omalta (pieneltä) osaltaan sitä, miten ja mistä lähtökohdista "talvisodan henki" syntyi, ja se selitys ei välttämättä ole se yleisin mahdollinen.

Kirja on kirjoitettu jo 1963, joten sitä ei pääse taistolaisuudesta syyttämään. Vaikka se sisältääkin kritiikkiä silmitöntä isänmaallisuutta ja sodanpalvontaa kohtaan, ei sitä voi pitää myöhempien aikojen tyyppisenä kuvainraastona. Paremminkin rintamamiehen kuvauksena rintamamiehistä.

Suosittelen.

Oli hyvä. Suosittelen kanssa!
 
Alexander Bekin Volokolamskin valtatie on vihdoin luettu. Kiitos Hanskille vihjeestä; Vonkakin kirjasta puhuu tuissa alueellisen tst-tavan topiikissa. Ja löytyi teos siis täältä kirja-topiikistakin.
Koko kevään olen yötöinä lukenut filosofian ja politiikan tutkimuksen opintoja ja tämäkin teos pakottaa "oppimistehtävän" kirjoittamiseen.

Kirjan pääantia:

1. Sodankäynti kamppailuna "kenraali Pelkoa" vastaan. Teemaa käsitellään läpi kirjan ja sota itse on ikäänkuin oppiakatemia jatkuvalle sotilaana (tai sotilasjohtajana) kehittymiselle. Pelon vastavoimana nähdään esimerkiksi velvollisuudentunto tovereita/isänmaata/jne. kohtaan. Idea valkenee jo ensi lehdillä.

2. II msodan op. Barbarossan ja salamasodan aiheuttaman henkisen ja fyysisen vaikutuksen merkitys neuvostosotilaaseen: esimerkiksi aikansa uudenlainen väsymätön "päällepainaminen" erilaisin asein; se, että yhdessä minuutissa oma tai vastustajan tilanne on muuttunut olennaisesti.

3. Edellisenkin liittyen, mutta myös meikäläiseen "uuteen tst-tapaan" (joka aina kotona korjataan muotoon uudistettu...) soveltaen esim. "etutulpan" muodostaminen epäsuoran tulen käyttöä varten kulku-uralle, josta puhutaan kirjassa termillä "tien hallitseminen tulella". Maaston tuntemisen ja hyväksikäytön tuntemus.

4. Sekalaisia ajatuksia mm. kuinka paljon kirjan neuvostoihmisen/Stalinin/jne. esiinnosto on pakollista propagandaa. Perussettiä kuraan jumittavista, keveästi vaatetetuista, ehkä ylimielisistä saksalaisista. Historian havinaa ratsulla liikkuvasta "kombat Momyš-Ulysta". Sunzin jalanjäljissä valmistautumisen merkityksen korostuminen: taistelun voittamisen edellytykset luodaan ennakolta hyvällä suunnittelulla. Panfilovin humaaninoloinen johtamistapa. Upseerien vaadittava jatkuvaa komentojen noudattamista ja ylläpidettävä kuria.
Kappas, sivustolla on näköjään tällainen kirjoihinkin keskittyvä keskustelu!

Volokolamskin valtatie on tosiaan erittäin suositeltava lukeminen kaikille jalkaväkitaktiikasta kiinnostuneille ja se pitäisi edelleen/taas olla pakollinen oppikirja Kadiksessa ja miksei myös RUK:n jalkaväkilinjalla.

Suomalaisista kirjoista Veikko Koppisen Räjähtävä tyhjyys on myös erittäin suositeltava lukeminen kaikille uudistetun taistelutavan ystäville, erinomaista suomalaista sotataitoa romaanin muodossa jo vuodelta 1958 (noin)!

Uudempia taisteluita käsittelevistä kirjoista oma suosikkini on Chaim Herzogin War of Atonement, hyvä yleisteos Yom Kippurin sodasta. Kirja kuvaa hyvin Israelin alkuvaikeuksia, itse asiassa lähes toivotonta tilannetta ja samalla erinomaista johtajuutta kaikilla tasoilla, joilla Israel onnistui homman lopulta kääntämään voitoksi. Suosittelen! Kirjassa on myös mieltä avartavia kuvauksia, joissa esim. israelilainen panssaritiedustelujoukkue puolitela-ajoneuvoilla hyökkää syyrialaista panssarivaunukomppaniaa vastaan täysin alivoimaisena huonolla kalustolla ja kääntää taistelun kuitenkin voitoksi. Tällaista oppia me suomalaisetkin tarvitsemme!!!
 
Hanskin postaukseen liittyen Yom Kippur-sodasta kannattaa lukea panssarikomentaja Avigdor Kalahanin kirja Heights of Courage. Kertoo miehen johtaman Centurion-pataljoonan taisteluista Golanilla Yom Kippur-sodassa. Kalahani sai toiminnastaan lähinnä suomalaista Mannerheim-ristiä vastaavan Israelin korkeimman kunniamerkin Medal of Valorin.

http://en.wikipedia.org/wiki/Medal_of_Valor_(Israel)

8 ko. kunniamerkin saajaa sen perustamisen jälkeen, 40 yhteensä (aikaisemmat Hero of Israel-statuksen saaneet saivat ko. mitalin automaattisesti sen perustamisen jälkeen). Israelia tunteville mitalien saajien listalla on muutamia tuttuja nimiä, kuten esim. Ami Ayalon.
 
Hanskin postaukseen liittyen Yom Kippur-sodasta kannattaa lukea panssarikomentaja Avigdor Kalahanin kirja Heights of Courage. Kertoo miehen johtaman Centurion-pataljoonan taisteluista Golanilla Yom Kippur-sodassa. Kalahani sai toiminnastaan lähinnä suomalaista Mannerheim-ristiä vastaavan Israelin korkeimman kunniamerkin Medal of Valorin.

http://en.wikipedia.org/wiki/Medal_of_Valor_(Israel)

8 ko. kunniamerkin saajaa sen perustamisen jälkeen, 40 yhteensä (aikaisemmat Hero of Israel-statuksen saaneet saivat ko. mitalin automaattisesti sen perustamisen jälkeen). Israelia tunteville mitalien saajien listalla on muutamia tuttuja nimiä, kuten esim. Ami Ayalon.

Se oli tärkeätä. Omat tietoni ovat hatarat, mutta jotain olen lukenut. Kun Egypti kokosi yhteenliittymää, Syyrialle oli varattu merkittävä rooli. Egyptiläiset onnistuivat harhauttamaan ja kätkemään aikeensa, joten Israelilla ei ollut reservijoukkoja valmiina, ei siis liikekannallepanoa. Golanin kukkuloiden tilanteesta tulikin paha. Se oli täpärällä.

Oliko niin, että Syyrialaisilla oli viisi divisioonaa, joista kaksi reservinä? Kolme mekanisoitua divisioonaa hyökkäsi sadan lentokoneen tukemana. Israelilla oli ne kaksi panssariprikaatia, toinen etelässä ja toinen pohjoisessa.

Sota kääntyi lopullisesti Israelille, kun reserviläisistä perustetut joukot alkoivat vahvistaa rintamia. Golanilla kuulemma reserviläisiä heitettiin taisteluun sitä mukaa, kun tulivat paikalle, ei ehditty muodostaa harjoitettuja porukoita. Neuvostoliitto toimitti arabeille aseita. Amerikka kuhni ensin, mutta lopulta Nixon avasi huoltoilmasillan, mikä tuli tarpeeseen.

Neuvostoliitto jarrutti tapansa mukaan turvallisuusneuvostoa, kun oli oma lehmä ojassa ja Israelin tappio häämötti. Mutta kun arabit saivatkin turpaan, tuli kiire saada tulitauko.

Muistan aivan pikkukakarana, kun opettaja sanoi uutisia katsottuaan arabeista, että "kehuvat suurilla voitoilla vaikka juoksevat tuli hännän alla karkuun".

Enempää en tuosta ole kuullut ja voi olla, että kuulemassani ja lukemassani on virheitä. Tuolta kurkkasin vähän pääjuttua:

http://en.wikipedia.org/wiki/Valley_of_Tears
 
Kyllä se homma pääpiirteissään meni juuri noin. Kalahanin porukka oli avainasemassa syyrialaisten hyökkäyksen pysäyttämisessä ja tuhosivat aikamoisen määrän tankkeja.

Reserviläisiä tosiaan heitettiin taisteluun organisaatiosta suuremmin välittämättä, aina kun saatiin jokunen tankki kokoon, perustettiin siitä ad hoc joukkue ja heitettiin taisteluun. Sama tankkimiehistöjen kohdalla. Muistaakseni jompikumpi Israelin prikaateista, 7. tai 188., menetti komentajansa ja melkein kaikki pataljoonankomentajatkin.
 
..
Suomalaisista kirjoista Veikko Koppisen Räjähtävä tyhjyys on myös erittäin suositeltava lukeminen kaikille uudistetun taistelutavan ystäville, erinomaista suomalaista sotataitoa romaanin muodossa jo vuodelta 1958 (noin)!
..
Kenraali Koppisen käsikirjoituksen pohjalta toimitetun (M.Palokangas) "Räjähtävä Tyhjyys" painos on loppunut ja mahdollisesti uutta odotellessa KANNATTAA lukea ...
- tuota Koppisenkin kirjoittamaa/keheittelemää taustoittava -
Yleisesikuntamajuri Marko Palokankaan väitöstyönsä pohjalta tekemä kirja "Räjähtävää Tyhjyyttä" HUOM! "vain niin kauan kuin riittää". Tässä "suomalaisen sotataidon väitöstyössä" paneudutaan yli 500 sivun verran SUOMALAISEEN SISSITOIMINTAAN ja sen taustoihin yleisimminkin. Tarkasteluajanjakso päättyy 1983 mutta asiaan "vihkiytyneet" tietänevät/muistanevat/ymmartänevät tuosta eteenpäinkin :D

Itse sain opuksen tänään ja heti aloitin kertausopinnot :D

PDF versio aiheesta TUOLTA
 
Viimeksi muokattu:
Kalevi Holstin tutkimukseen Taming the Sovereigns - Institutional Change in International Politics (2004) viittasin jossain kommentissani. Laitan tähän vielä kirjan mielenkiintoisimmat pointit maanpuolustuksen kannalta (kirjassa on myös muiden instituutioiden tutkimusta kuten alueellisuus, diplomatia, suvereniteetti):

1. Sota saavutti kansainvälisen instituution asteen aikavälillä 1648- n. 1900. Westfalenin rauhan jälkeisessä (eurooppalaisessa) maailmassa sota oli normien ja sääntöjen ohjaamaa ammattiarmeijoiden toimintaa. Säännöt määrittivät mikä oli sallittua; anarkialle tai satunnaisuudelle ei ohjattujen manööverien aikakaudella ollut tilaa. Sota oli siten clausewitziläisesti toimintaa poliittisten päämäärien saavuttamiseksi. Voimankäyttö oli rajattu tarkoin valtioiden väliseen toimintaan.
2. Sotainstituutiolle ominaista olivat jaottelut taistelijoihin ja siviileihin, taisteleviin ja neutraaleihin osapuoliin sekä sodan ja rauhantiloihin.
3. Sotilaan eetos sisälsi ammatillisuuden, kurin ja itsehillinnän. Taisteluiden ulkopuolella vastustaja ei enää ollut vihollinen vaan vertainen kollega. Sotilaat erotti muusta väestä univormujen kautta.
4. Sodan ideana oli toimia niin kauan, kunnes poliittinen päämäärä (yleensä alueellinen valtaus tms.) oli saavutettu. Rauhanneuvotteluihin osallistuivat molemmat osapuolet; rauhansopimuksella ei ollut tarkoitus nöyryyttää, vaan senkin taustalla oli ”kunnian kultti” kuten sotilaiden toimienkin taustalla.

Holstin mukaan sodan instituutio on 1900-luvun kuluessa murentunut. Siihen liittyen edellä esitetyt piirteet ovat hämärtyneet. Hänen mukaansa sodankäyntiä koskevien kirjattujen lakien ja sääntöjen määrän ja niiden noudattamisen välillä on käänteinen suhde - sääntöjen rikkominen onkin uusi ”normi"
- jaottelut katoavat: siviilit ovat nykyisin tietoisia iskukohteita (Holstin mukaan I msodan siviiliuhrimäärä oli n. 5% kaikista uhreista, II msodan 50% ja esim. Nigeriassa tai Myanmarissa jopa 90%); oman valtion hallintokoneiston tai valtion sisäisten muiden toimien uhrina on kuollut paljon enemmän ihmisiä kuin vieraan vallan vuoden 1945 jälkeen; ero rauhan ja sodan tilan välillä on katoamassa
- Westfalenin rauhan jälkeisen ”järjestyksen” hallitseman sodankäynnin jälkeen elämme oveluuden, terrorin, harhauttamisen ja anonyymien toimijoiden aikaa
- terrorismi ei ole clausewitsiläisittäin politiikan jatke vaan uusi juonne, jossa perinteiset strategiset periaatteet eivät päde

Sodan instituutiorakenteen rapautuminen johtuu Holstin mukaan esimerkiksi teknologisesta kehityksestä (kun 1900-luvulla taistelukenttä laajeni taivaalle ja merenpinnan alle, koko yhteiskunta altistui taisteluille jne.) sekä ideologisesta teemasta, jota Holsti kuvaa ”tunteenpalolla”. Kun vuosisataisessa sotilaskulttuurissa ei ammattiarmeijoissa ollut sijaa tunteelle tai intohimoiselle suhtautumiselle, nyt esiin ovat nousseet kansallisuudet, etniset ryhmät, uskonnot ja ideologiat taistelutahdon nostattajina. Tunneside edistää samalla sääntöjenvastaista toimintaa.

Joka päivä mediasta voi seurata Holstin kuvaamia sodankäynnin muutosta koskevia teemoja. Tuntuu, että kymmenen vuotta vanhaa tekstiä lukiessa realisoituu sodan muutoksen nopeus tällä hetkellä, tutkimus laahaa perässä... Tämä teksti on tuttua foorumin lukijoille muutoinkin. Toisaalta itsestä on tylsää lukea opintoihin liittyen "tosielämästä" irrallisia tutkimuksia, vaikkakin ne antavat aineksia ajatella syvällisemmin uutisjuttuja, foorumin keskusteluja yms.
 
Luin vanhoja kirjoja putkessa. Pentti Haanpään Korpisotaa, Eino Hosian Tuliholvin alla, Tapio Hiisivaaran Olinhan siellä minäkin ja vielä Jorma Sarvannon Hävittäjälentäjänä Karjalan taivaalla. Koska kirjat ovat rintamamiesten kirjoittamia vuosina 1940-1941, ei talvisodasta juuri autenttisempaa tunnetta saa. Haanpää on Haanpää, mutta Hiisivaaran tahtoisin nostaa esiin. Päällimmäiseksi mieleen Hiisivaaran mainiosta teoksesta jäi loppuajan karmea väsymys. Pojat olivat piipussa.
 
Viimeksi muokattu:
Jere Laine Sota 2016 Nordbooks 2014. 444 s.
Kuva: Nordbooks

Harvassa sotakirjassa on sellaista määrää taktisia karttoja kuin on Jere Laineen kirjassa Sota 2016. Se kertoo osaltaan siitä, missä Laineen kuvauksen pääasialliset kiinnostuksen kohteet ovat. Henkilökuvien sijaan entistä ammattisotilasta kiinnostaa sodankäynnin suuri kuva – joukkojen liikuttelut, strategiat ja sen sellaiset.

Laineen kirja poikkeaa valtavirrasta myös sikäli, että siinä missä sotakirjallisuutemme pohjaa yleensä hyvin tarkasti historiallisiin faktoihin, Sota 2016 on lähtökohdiltaan puhtaasti fiktiivinen: kirjassa kuvitellaan sota, joka syttyy Suomen ja Venäjän välille keväällä 2016.

Tämä ei tietystikään tarkoita sitä, etteikö Laine pyrkisi niin totuudenmukaiseen kuvaukseen kuin mahdollista. Riviväleihin on kirjoitettu ajatus siitä, että ihan kaikkia varuskuntia ei ehkä kannattaisi vielä lakkauttaa.

Aiemmin lähinnä YK-kokemuksiinsa pohjaavia fiktioita kirjoittanut Laine on saanut aikaiseksi varsin jouheasti etenevän sotaromaanin, joka tekee mieli verrata paikoin jopa Ilkka Remeksen trillereihin.

Päähenkilönä kirjassa huseeraa lahtelainen mainostoimistomies Juhani Teräs. Teräksen elämä on menossa päin prinkkalaa. Viina maistuu, eivätkä housutkaan aina pysy jalassa silloin kun pitäisi.

Sitten Venäjän karhu alkaa uhitella Suomelle osana laajempaa kansainvälistä selkkausta, näennäisenä perusteena öljykuljetusten turvaaminen Suomenlahdella. Mahdottomia aluevaatimuksia esitetään, ja Venäjän salaiset agentit alkavat napsia korkeita suomalaisupseereita kuin pullasorsia puistolammella.

Eräänä krapula-aamuna reservin yliluutnantti Teräs huomaa saaneensa kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Kun isänmaa kutsuu, on korkki pakko panna ainakin hetkeksi kiinni.

Vaikka kirja ajoittuu lähitulevaisuuteen, sen poliittinen tilanne on melko tarkka kopio tästä päivästä. Venäjällä hallitsee yksinvaltiaan ottein Putin, Suomen presidenttinä on Niinistö. Laine maalaa kuvan tiukkaa talouskuria ajaneesta, änkyröivästä kansakunnasta, joka on ajautunut EU:ssa ulkoraiteelle ja jää jälleen kerran puolustamaan itse itseään idästä vyöryvää ylivoimaista vihollista vastaan.

Juoni etenee elokuvamaisesti, kohtaus ja päivä kerrallaan. Tarinavetoisille jännäreille ominaisesti kieli on suoraviivaista ja toteavaa.

Laine on turhankin viehtynyt kuvaamaan sodan logistiikkaa kaikkine ryhmittymisineen, mutta lukuisten eri kerrontatasojen välillä hän liikkuu kyllä sujuvasti. Toisinaan kuvataan Teräksen joukko-osaston taisteluita ja päähenkilön mietteitä, toisinaan taas mennään itärajan tuolle puolelle ja poliitikkojen perässä kabinetteihin. Sujuvuuden nimissä jotain olisi ehkä voinut karsiakin, sillä kirjan sivumäärä paisuu lähelle sietokyvyn ylärajaa.

Siviilin on tietysti jokseenkin mahdotonta arvioida, kuinka totuudenmukaisen kuvan kirja antaa Suomen puolustuskyvystä. Toisaalta se ei ole olennaistakaan, sillä Laine rakentaa illuusion, johon lukijan tekee mieli uskoa.

Kirjan tapahtumien valossa suuri kuva on sellainen, että piskuinen Suomi pärjää taisteluissa ensin oveluudella ja yllätyksen turvin, mutta kun Venäjän sotavoimat antavat täyslaidallisen, Härmässä ollaan hätää kärsimässä. Onneksi Putinilla on vihollisia myös omiensa joukossa.

Päähenkilö pois luettuna romaanin henkilökuvat jäävät melko mustavalkoisiksi. Lyhyesti sanottuna Suomen armeijassa on tolkun miehiä ja täysiä mulkkuja, joiden kanssa yhteistyö ei vain toimi.

Vaikka Laine ei unohda sodan traumatisoivia vaikutuksia, suurin osa miehistöstä marssii kuitenkin enempiä kyselemättä veriseen konfliktiin, jota käydään kirjassa lähinnä Kymenlaakson alueella.

Puolustusvoimien sisällä Laineen sympatiat ovat selvästi huoltojoukkojen ja jalkaväen puolella. Sen sijaan ilmavoimat tuntuu puuhailevan lähinnä omiaan jossakin kaukana taivaalla.


http://www.ksml.fi/uutiset/viihde/kirjat/jere-laine-sota-2016-nordbooks-2014-444-s/1837335
 
Jere Laine Sota 2016 Nordbooks 2014. 444 s.
Kuva: Nordbooks

Harvassa sotakirjassa on sellaista määrää taktisia karttoja kuin on Jere Laineen kirjassa Sota 2016. Se kertoo osaltaan siitä, missä Laineen kuvauksen pääasialliset kiinnostuksen kohteet ovat. Henkilökuvien sijaan entistä ammattisotilasta kiinnostaa sodankäynnin suuri kuva – joukkojen liikuttelut, strategiat ja sen sellaiset.

Laineen kirja poikkeaa valtavirrasta myös sikäli, että siinä missä sotakirjallisuutemme pohjaa yleensä hyvin tarkasti historiallisiin faktoihin, Sota 2016 on lähtökohdiltaan puhtaasti fiktiivinen: kirjassa kuvitellaan sota, joka syttyy Suomen ja Venäjän välille keväällä 2016.

Tämä ei tietystikään tarkoita sitä, etteikö Laine pyrkisi niin totuudenmukaiseen kuvaukseen kuin mahdollista. Riviväleihin on kirjoitettu ajatus siitä, että ihan kaikkia varuskuntia ei ehkä kannattaisi vielä lakkauttaa.

Aiemmin lähinnä YK-kokemuksiinsa pohjaavia fiktioita kirjoittanut Laine on saanut aikaiseksi varsin jouheasti etenevän sotaromaanin, joka tekee mieli verrata paikoin jopa Ilkka Remeksen trillereihin.

Päähenkilönä kirjassa huseeraa lahtelainen mainostoimistomies Juhani Teräs. Teräksen elämä on menossa päin prinkkalaa. Viina maistuu, eivätkä housutkaan aina pysy jalassa silloin kun pitäisi.

Sitten Venäjän karhu alkaa uhitella Suomelle osana laajempaa kansainvälistä selkkausta, näennäisenä perusteena öljykuljetusten turvaaminen Suomenlahdella. Mahdottomia aluevaatimuksia esitetään, ja Venäjän salaiset agentit alkavat napsia korkeita suomalaisupseereita kuin pullasorsia puistolammella.

Eräänä krapula-aamuna reservin yliluutnantti Teräs huomaa saaneensa kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Kun isänmaa kutsuu, on korkki pakko panna ainakin hetkeksi kiinni.

Vaikka kirja ajoittuu lähitulevaisuuteen, sen poliittinen tilanne on melko tarkka kopio tästä päivästä. Venäjällä hallitsee yksinvaltiaan ottein Putin, Suomen presidenttinä on Niinistö. Laine maalaa kuvan tiukkaa talouskuria ajaneesta, änkyröivästä kansakunnasta, joka on ajautunut EU:ssa ulkoraiteelle ja jää jälleen kerran puolustamaan itse itseään idästä vyöryvää ylivoimaista vihollista vastaan.

Juoni etenee elokuvamaisesti, kohtaus ja päivä kerrallaan. Tarinavetoisille jännäreille ominaisesti kieli on suoraviivaista ja toteavaa.

Laine on turhankin viehtynyt kuvaamaan sodan logistiikkaa kaikkine ryhmittymisineen, mutta lukuisten eri kerrontatasojen välillä hän liikkuu kyllä sujuvasti. Toisinaan kuvataan Teräksen joukko-osaston taisteluita ja päähenkilön mietteitä, toisinaan taas mennään itärajan tuolle puolelle ja poliitikkojen perässä kabinetteihin. Sujuvuuden nimissä jotain olisi ehkä voinut karsiakin, sillä kirjan sivumäärä paisuu lähelle sietokyvyn ylärajaa.

Siviilin on tietysti jokseenkin mahdotonta arvioida, kuinka totuudenmukaisen kuvan kirja antaa Suomen puolustuskyvystä. Toisaalta se ei ole olennaistakaan, sillä Laine rakentaa illuusion, johon lukijan tekee mieli uskoa.

Kirjan tapahtumien valossa suuri kuva on sellainen, että piskuinen Suomi pärjää taisteluissa ensin oveluudella ja yllätyksen turvin, mutta kun Venäjän sotavoimat antavat täyslaidallisen, Härmässä ollaan hätää kärsimässä. Onneksi Putinilla on vihollisia myös omiensa joukossa.

Päähenkilö pois luettuna romaanin henkilökuvat jäävät melko mustavalkoisiksi. Lyhyesti sanottuna Suomen armeijassa on tolkun miehiä ja täysiä mulkkuja, joiden kanssa yhteistyö ei vain toimi.

Vaikka Laine ei unohda sodan traumatisoivia vaikutuksia, suurin osa miehistöstä marssii kuitenkin enempiä kyselemättä veriseen konfliktiin, jota käydään kirjassa lähinnä Kymenlaakson alueella.

Puolustusvoimien sisällä Laineen sympatiat ovat selvästi huoltojoukkojen ja jalkaväen puolella. Sen sijaan ilmavoimat tuntuu puuhailevan lähinnä omiaan jossakin kaukana taivaalla.


http://www.ksml.fi/uutiset/viihde/kirjat/jere-laine-sota-2016-nordbooks-2014-444-s/1837335


Kiitos vinkistä. Hyvin Laine istuu ilmeisesti perinteeseen, sillä muistaakseni jo Lauttamuksella oli jossain kirjassa luutnantti Teräs...

Oliko Laine muuten se kapteeni, joka oli Sarajevossa serbien vankina jonkin aikaa?
 
Kiitos vinkistä. Hyvin Laine istuu ilmeisesti perinteeseen, sillä muistaakseni jo Lauttamuksella oli jossain kirjassa luutnantti Teräs...

Oliko Laine muuten se kapteeni, joka oli Sarajevossa serbien vankina jonkin aikaa?

Taitaa olla.

Luin tuon kirjan kesällä yhdessä yössä kun sain käsiini
 
Tuli luettua pari viikkoa sitten. Ihan OK kirja.
 
Hehkutitte noin, että oli pakko käydä ostamassa tuo Suomalaisesta. Myyjä muuten sanoi, että “kirja on niin ajankohtainen, että pitäisi itsekin lukea se.”
 
Tàllà hetkellà, kun olen Suomessa, suomalaisen kirjaston armosta lukukokemuksen alla ovat:

Jaakko Hyvönen: Yöhävittäjät iskevät
Kurt Braatz: Werner Mölders - Hävittäjälentäjän elämä ja kuolema

Jälkimmäinen on aika hyvä (ensimmäistä en vielä avannut) Möldersin persoonan ja henkilökuvan valottamisessa. Ei siis keskity pelkästään tekoihin, vaan kirjeistä ja päiväkirjoista paljastuvaan persoonaan myös. Vaikuttaa kaverilta, jonka kanssa olisi ollut mukava ottaa pari kaljaa. :)
 
Back
Top