Jere Laine Sota 2016 Nordbooks 2014. 444 s.
Kuva: Nordbooks
Harvassa sotakirjassa on sellaista määrää taktisia karttoja kuin on
Jere Laineen kirjassa
Sota 2016. Se kertoo osaltaan siitä, missä Laineen kuvauksen pääasialliset kiinnostuksen kohteet ovat. Henkilökuvien sijaan entistä ammattisotilasta kiinnostaa sodankäynnin suuri kuva – joukkojen liikuttelut, strategiat ja sen sellaiset.
Laineen kirja poikkeaa valtavirrasta myös sikäli, että siinä missä sotakirjallisuutemme pohjaa yleensä hyvin tarkasti historiallisiin faktoihin,
Sota 2016 on lähtökohdiltaan puhtaasti fiktiivinen: kirjassa kuvitellaan sota, joka syttyy Suomen ja Venäjän välille keväällä 2016.
Tämä ei tietystikään tarkoita sitä, etteikö Laine pyrkisi niin totuudenmukaiseen kuvaukseen kuin mahdollista. Riviväleihin on kirjoitettu ajatus siitä, että ihan kaikkia varuskuntia ei ehkä kannattaisi vielä lakkauttaa.
Aiemmin lähinnä YK-kokemuksiinsa pohjaavia fiktioita kirjoittanut Laine on saanut aikaiseksi varsin jouheasti etenevän sotaromaanin, joka tekee mieli verrata paikoin jopa
Ilkka Remeksen trillereihin.
Päähenkilönä kirjassa huseeraa lahtelainen mainostoimistomies Juhani Teräs. Teräksen elämä on menossa päin prinkkalaa. Viina maistuu, eivätkä housutkaan aina pysy jalassa silloin kun pitäisi.
Sitten Venäjän karhu alkaa uhitella Suomelle osana laajempaa kansainvälistä selkkausta, näennäisenä perusteena öljykuljetusten turvaaminen Suomenlahdella. Mahdottomia aluevaatimuksia esitetään, ja Venäjän salaiset agentit alkavat napsia korkeita suomalaisupseereita kuin pullasorsia puistolammella.
Eräänä krapula-aamuna reservin yliluutnantti Teräs huomaa saaneensa kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Kun isänmaa kutsuu, on korkki pakko panna ainakin hetkeksi kiinni.
Vaikka kirja ajoittuu lähitulevaisuuteen, sen poliittinen tilanne on melko tarkka kopio tästä päivästä. Venäjällä hallitsee yksinvaltiaan ottein Putin, Suomen presidenttinä on Niinistö. Laine maalaa kuvan tiukkaa talouskuria ajaneesta, änkyröivästä kansakunnasta, joka on ajautunut EU:ssa ulkoraiteelle ja jää jälleen kerran puolustamaan itse itseään idästä vyöryvää ylivoimaista vihollista vastaan.
Juoni etenee elokuvamaisesti, kohtaus ja päivä kerrallaan. Tarinavetoisille jännäreille ominaisesti kieli on suoraviivaista ja toteavaa.
Laine on turhankin viehtynyt kuvaamaan sodan logistiikkaa kaikkine ryhmittymisineen, mutta lukuisten eri kerrontatasojen välillä hän liikkuu kyllä sujuvasti. Toisinaan kuvataan Teräksen joukko-osaston taisteluita ja päähenkilön mietteitä, toisinaan taas mennään itärajan tuolle puolelle ja poliitikkojen perässä kabinetteihin. Sujuvuuden nimissä jotain olisi ehkä voinut karsiakin, sillä kirjan sivumäärä paisuu lähelle sietokyvyn ylärajaa.
Siviilin on tietysti jokseenkin mahdotonta arvioida, kuinka totuudenmukaisen kuvan kirja antaa Suomen puolustuskyvystä. Toisaalta se ei ole olennaistakaan, sillä Laine rakentaa illuusion, johon lukijan tekee mieli uskoa.
Kirjan tapahtumien valossa suuri kuva on sellainen, että piskuinen Suomi pärjää taisteluissa ensin oveluudella ja yllätyksen turvin, mutta kun Venäjän sotavoimat antavat täyslaidallisen, Härmässä ollaan hätää kärsimässä. Onneksi Putinilla on vihollisia myös omiensa joukossa.
Päähenkilö pois luettuna romaanin henkilökuvat jäävät melko mustavalkoisiksi. Lyhyesti sanottuna Suomen armeijassa on tolkun miehiä ja täysiä mulkkuja, joiden kanssa yhteistyö ei vain toimi.
Vaikka Laine ei unohda sodan traumatisoivia vaikutuksia, suurin osa miehistöstä marssii kuitenkin enempiä kyselemättä veriseen konfliktiin, jota käydään kirjassa lähinnä Kymenlaakson alueella.
Puolustusvoimien sisällä Laineen sympatiat ovat selvästi huoltojoukkojen ja jalkaväen puolella. Sen sijaan ilmavoimat tuntuu puuhailevan lähinnä omiaan jossakin kaukana taivaalla.
http://www.ksml.fi/uutiset/viihde/kirjat/jere-laine-sota-2016-nordbooks-2014-444-s/1837335
