Heikki Peltomäki: PUUJALKARITARI - JÄÄKÄRI VILJO AUGUST LAAKSON JÄLJILLÄ. Ooli Oy 2004.
Viimeinen Mannerheim-ristin ritariksi nimitetty jääkärieverstiluutnantti Viljo Laakso, eli puujalka-Laakso on muistelmateoksensa ansainnut. Ikävä kyllä teos ei ole täysin vailla ongelmia.
Teoksessa käydään Laakson elämä pääpiirteissään läpi, kuten näissä teoksissa on yleensä tapana. Korostetaan Laakson vaatimatonta taustaa ja sitä myöten poikkeuksellisen hyvin sujunutta sotilasuraa. Käydään läpi haavoittumiset ja taistelut sekä nimitys viimeiseksi ritariksi nro 191. Valotetaan hieman persoonaa aikalaiskommenttien ja muistelusten avulla. Tässä ei ole mitään ongelmaa.
Jo Laakson jääkäriura oli poikkeuksellinen, sillä hänet valittiin Polangeniin koulutukseen ja hän osallistui ns. Heiskasen Staabin toimintaan eli koulutti ja organisoi suojeluskuntia Pohjanmaalla ennen jääkärien pääjoukon saapumista Suomeen jo lokakuusta 1917 lähtien. Sisällissodassa hän haavoittui Tampereen taisteluissa. Varsinaiseen legendan maineen hän sai talvisodan Summassa Merkin lohkolla III/JR 13:n komentajana ja myöhemmin Väliaseman taisteluissa Honkaniemen alueella. Laakso haavoittui vakavasti talvisodan loppuvaiheessa.
Jatkosotaan hän lähti III/JR 35:n komentajana, mutta siirrettiin pian JR 60:n komentajaksi. Tässä tehtävässä hän haavoittui elokuussa 1941 ja menetti toisen jalkansa, josta sitten sai lempinimensä. Kesällä 1944 hänet kutsuttiin takaisin rintamapalvelukseen, tällä kertaa JR 8:n komentajaksi (Tuntemattoman sotilaan rykmentti) ja tässä tehtävässä hän toimi myös Lapin sodassa. JR 8 toimi hyökkäyksen kärkenä Ylitorniolta Lätäsenolle. Merkittävin taistelu käytiin Muoniossa.
Kuten sanottua, Laakso on kirjansa ansainnut ja periaatteessa kirja on ihan ok. Kuitenkin mielestäni näkyy, että kirjoittajalla ei ole juurikaan kokemusta kirjoittajana tai historiantutkijana. Kirjan teksti on luettavaa, mutta olisi kaivannut toimittamista. Nyt (ilmeisesti lähteiden puutteessa) tekstissä loikitaan muutaman kerran ajallisesti edestakaisin, mikä muutoin kronologisesti etenevässä kirjassa on vähän omituista. Lisäksi esim. Heiskasen staabin sinänsä ansiokasta toimintaa selostetaan hyvinkin pitkällisesti, mutta samalla korostetaan, että Laakson toiminnasta ei tietoa ole. Tai koko 1918 sodan syttymistä käsitellään ja pohditaan hyvinkin laajasti ja esitellään omaa teoriaa, mutta se Laakso jää tästä sivuun. Samoin vähän omituista on, että 1918-39 väliseltä ajalta esitellään todistuksia ja analysoidaan niitä seikkaperäisesti, mutta sitten huomautus sopimattomasta suhteesta toiseen naiseen (Laakso oli naimisissa) kuitataan "yksityisasiana", vaikka se ilmeisesti oli katkaista Laakson uran. Ja kuitenkin talvisodassa tapahtuneen haavoittumisen (intiimialueille) hyvin yksityiskohtainen kuvailu ilmeisesti sitten ei ole "yksityisasia", myöhemmästä lapsettomuuden syistä puhumattakaan.
Ja sitten kun vähemmän tunnettuja sisällissodan vaiheita ja jääkärikautta on käsitelty ties kuinka sekä siihen päälle vielä uppouduttu melko tyypillisiin 1918-39 vuosiin, talvisota käsitellään yllättävän nopeasti, jatkosodan hyökkäysvaihe vielä nopeammin ja kesästä 1944 on lähinnä maininta. Ilmeisesti Loimolassa ei todellakaan tapahtunut mitään ihmeitä. Nekin herkulliset saksalaisen uimakykyisen maastoauton kaappaamisen tai Muonion saarrostustaistelun kaltaiset herkkupalat Lapin sodasta jäävät lähinnä maininnan asteelle. Jälleen uskallan rohkeasti epäillä syyksi ratkaisulle lähteiden vähäisyyttä.
Joka tapauksessa - käsillä on teos mielenkiintoisesta miehestä. Lue ihmeessä, mutta älä odota ihmeitä.