Olihan sotakamreerin kirjoissa aina mukana kuuluisa Kalmiston Nestori johonka sissit törmäsivät aina muutaman kurkkuryypyn jälkeen.
Kirjat
- Viestiketjun aloittaja Museo
- Aloitus PVM
Olihan sotakamreerin kirjoissa aina mukana kuuluisa Kalmiston Nestori johonka sissit törmäsivät aina muutaman kurkkuryypyn jälkeen.
Umkhonto
Ylipäällikkö
Tuli nyt vihdoin luettua se foorumilla vinkattu Antti Kauranteen kirjoittama Punainen Porvoo jatkoksi muihin saman genren opuksiin. Joitakin mietteitä...
Kuten aikaisemmin olen tainnut mainita, Remeksen Jäätyvä Helvetti oli aikanaan sellainen kylmiä väreitä ja niskakarvoja nostattava lukukokemus. Ja Remeshän on tunnetusti sellainen detaljifriikki, joka ei helposti sorru amatöörimokiin teksteissään. Tykkäsin silloin kovasti
Seuraava Suomi nykysodassa"-genren kirja taisi olla Sota 2016 by Jere Laine. Ihan viihdyttävä romaani, mutta ei siitä mitään ihmeempiä muistoja tainnut jäädä.
Viime syksynä tuli luettua Helena Immosen Punainen Kettu. Se oli hyvä kirja, vaikkakin muutama tyyliseikka ja välillä liiallinen tunteiden käsittely siinä vähän tökki.
Nyt siis viimeisenä genressä tuo Punainen Porvoo. Siinä missä Remes hallitsee nippelitiedot, niin Kauranteen kirjassa venäläisiä kutsutaan "iipoiksi" ja ne tekevät "maihinlaskuja" "Hind-23-kuljetuskoptereilla". Kuitenkin taisteluiden raadollinen kuvaus ja "makkaranpaistokerholaisten" ja huonosti koulutettujen perusressujen heitto ensilinjan kahinoihin sekä siviilien kokemat pommitukset ja ohjusiskut olivat jotain sellaisia asioita, joita ei kolmessa ensin mainitussa teoksessa ainakaan samalla tavoin käsitelty. Sitten taas joku Afganistanin ja Tsetsenian sotien historian pikainen läpikäyminen ja Venäjän presidentin äkillinen viraltapano Lelun risteyksen tienoilla kirjan loppumetreillä olivat aika erikoisia valintoja kirjan tekstiin minun mielestäni. Kyllä kirja silti kannattaa lukea jos eteen tulee.
Yhteenvetona kaikissa kirjoissa oli paljon hyvää kuin myös juttuja, jotka jotenkin tökkivät lukiessa. Minkähänlaista stooria nelikko saisi aikaan jos yhdessä tarinaa kirjoittaisivat...?
Kuten aikaisemmin olen tainnut mainita, Remeksen Jäätyvä Helvetti oli aikanaan sellainen kylmiä väreitä ja niskakarvoja nostattava lukukokemus. Ja Remeshän on tunnetusti sellainen detaljifriikki, joka ei helposti sorru amatöörimokiin teksteissään. Tykkäsin silloin kovasti
Seuraava Suomi nykysodassa"-genren kirja taisi olla Sota 2016 by Jere Laine. Ihan viihdyttävä romaani, mutta ei siitä mitään ihmeempiä muistoja tainnut jäädä.
Viime syksynä tuli luettua Helena Immosen Punainen Kettu. Se oli hyvä kirja, vaikkakin muutama tyyliseikka ja välillä liiallinen tunteiden käsittely siinä vähän tökki.
Nyt siis viimeisenä genressä tuo Punainen Porvoo. Siinä missä Remes hallitsee nippelitiedot, niin Kauranteen kirjassa venäläisiä kutsutaan "iipoiksi" ja ne tekevät "maihinlaskuja" "Hind-23-kuljetuskoptereilla". Kuitenkin taisteluiden raadollinen kuvaus ja "makkaranpaistokerholaisten" ja huonosti koulutettujen perusressujen heitto ensilinjan kahinoihin sekä siviilien kokemat pommitukset ja ohjusiskut olivat jotain sellaisia asioita, joita ei kolmessa ensin mainitussa teoksessa ainakaan samalla tavoin käsitelty. Sitten taas joku Afganistanin ja Tsetsenian sotien historian pikainen läpikäyminen ja Venäjän presidentin äkillinen viraltapano Lelun risteyksen tienoilla kirjan loppumetreillä olivat aika erikoisia valintoja kirjan tekstiin minun mielestäni. Kyllä kirja silti kannattaa lukea jos eteen tulee.
Yhteenvetona kaikissa kirjoissa oli paljon hyvää kuin myös juttuja, jotka jotenkin tökkivät lukiessa. Minkähänlaista stooria nelikko saisi aikaan jos yhdessä tarinaa kirjoittaisivat...?
Viimeksi muokattu:
Kaikissa Venäjä hyökkää Suomeen -kirjoissa (Punainen Porvoo, Sota 2016, Operaatio Punainen Kettu) on omat hyvät ja huonot puolensa. Realismivirheitä ja ihan selkeitä asiavirheitä löytyy kaikista. Esim. Operaatio Ketussa kerrotaan mitenkä Vaalimaalla iivanan panssarikärkeä olisi ollut vastassa ensimmäisenä RVL:n valmiusjoukkue. Enpä tähän itse oikein usko. Valmiusjoukkueille on mitä ilmeisimmin jyvitetty SA-tehtävinä vastaerikoisjoukkotehtäviä siinä missä erikoisrajajääkäreille. Punaisen Porvoon vahvuus on juuri pystymetsästä revityn reserviläisjoukon kuvaamisessa. Ison mittakaavan tasolla kirjassa vilisee mielestäni asiavirheitä, kuten muistaakseni siinä että Suomella on heittää peliin parikin sodan ajan panssariprikaatia.
Viimeksi muokattu:
John Hilly
Ylipäällikkö
Minulla smat tunteet Immosen kirjasta kuin sinullakin. Pidin juonesta, mutta dialogi oli vähän kankeata ja loppu ehkä vähän pliisu.
Panssari Salama
Respected Leader
Immonen kirjoittaa jatko-osaa kirjaan, saa nähdä miten meno paranee! Lukulistallehan sekin on laitettava, ei näitä tämän aiheen kirjoja juuri ole.
Minäkin olen tuon Sota 2016 lukenut, mutta tuo Punainen Porvoo on uusi tuttavuus. Pitääkin laittaa tilaus vetämään kirjastoon!
soittaja
Kapteeni
Jatkoin tämän sarjan lukemista Enni Mustosen romaaneilla
Taiteilija vaimo (2018) ja Sotaleski (2019).
Molemmat olivat mielenkintoisia. Kuitenkin ”Sotaleski” on sopivaa lukemista kaikille sotapojille sekä heidän vaimoilleen ja tyttöystävileen. Itselläni kohosi kirjan lopussa kyyneleet silmiini, kun kirjan henkilöille kävi paremmin tai huonommin. Lopussa oli Kannakasen läpimurto ja ankarat rauhanehdot. Kaikki henkilöt eivät jääneet lopputaistelussa eloon, kuten saatatte arvata.
”Taiteilijan vaimo” kertoo elämästä Suomessa 1930-luvulla. Kiinnostavaa oli sekin, mutta toisella tavalla.
soittaja
Kapteeni
Seuraava kirja olikin sotahistoriaa. Luin kirjan
Niilo Lappalainen: Viipuri toisessa maailmansodassa (1991). 293 sivua
Aihe kiinnostaa, koska aion kirjoittaa siitä artikkelin blogiini. Tuo kirja on jonkinlainen kirjallisuustutkimus, ts. perustuu laajaan sotakirjallisuuteen ja sota-arkistoihin, mm. toimintakertomuksiin. Siinä oli koottu aiheesta paljon valokuvia.
Kannatti lukea. Tietysti asiasta on lukenut muita kirjoja, mutta tässä oli kerätty tähän aiheeseen sopiva tietopaketti. Se ei ollut nimittäin liian laaja ja sen jaksoi lukea aika nopeasti. Armottomasti käytiin läpi pahimpia tehtyjä virheitä. Keväällä 1940 torjunta otettiin tosissaan ja luultiin, että Viipuri saadaan pitää Suomella. Vaikka Viipuri onnistuttiin pitämään, se oli luovutettava heti rauhanteon jälkeen ja äskeisten puolustajien oli lähdettävä sieltä nopeasti.
Sen sijaan kesäkuun ja heinäkuun vaihde vuonna 1944 ei mennyt Viipurissa, niin kuin piti. Suuri määrä suomalaisia sotilaita jätti asemansa ja juoksi pakoon, heittäen kevyet aseensa mennessään. Kaiken lisäksi virkaintoinen upseeri ammusvaraston ovella vaati hakijoilta lupalappuja, kun vihollinen koko ajan lähestyi. Jopa aseella uhaten vaadittiin ammuksia tuosta varastosta kirjan mukaan! Pioneereilta osa Viipurin silloista jäi räjäyttämättä, kun räjäytysaine loppui eikä lisää annettu varastosta lupapaperin puuttuessa.
Mannerheim oli järkyttynyt Viipurin menetyksestä. Sitä järkyttyneempi hän oli, kun sitä eivät kertoneet omat alaiset, vaan vihollinen radiolähetyksessä. Niin ei olisi saanut tapahtua. Päämaja sai vihiä asiasta ikäänkuin vahingossa pieni asia kerrallaan. Miksi se tietojen salaaminen pääsi tapahtumaan kuten kirjassa on kuvattu?
Kirja on ilmestynyt 30 vuotta sitten. Onko aiheesta kirjoitettu lisää? Tietääkö kukaan.
Niilo Lappalainen: Viipuri toisessa maailmansodassa (1991). 293 sivua
Aihe kiinnostaa, koska aion kirjoittaa siitä artikkelin blogiini. Tuo kirja on jonkinlainen kirjallisuustutkimus, ts. perustuu laajaan sotakirjallisuuteen ja sota-arkistoihin, mm. toimintakertomuksiin. Siinä oli koottu aiheesta paljon valokuvia.
Kannatti lukea. Tietysti asiasta on lukenut muita kirjoja, mutta tässä oli kerätty tähän aiheeseen sopiva tietopaketti. Se ei ollut nimittäin liian laaja ja sen jaksoi lukea aika nopeasti. Armottomasti käytiin läpi pahimpia tehtyjä virheitä. Keväällä 1940 torjunta otettiin tosissaan ja luultiin, että Viipuri saadaan pitää Suomella. Vaikka Viipuri onnistuttiin pitämään, se oli luovutettava heti rauhanteon jälkeen ja äskeisten puolustajien oli lähdettävä sieltä nopeasti.
Sen sijaan kesäkuun ja heinäkuun vaihde vuonna 1944 ei mennyt Viipurissa, niin kuin piti. Suuri määrä suomalaisia sotilaita jätti asemansa ja juoksi pakoon, heittäen kevyet aseensa mennessään. Kaiken lisäksi virkaintoinen upseeri ammusvaraston ovella vaati hakijoilta lupalappuja, kun vihollinen koko ajan lähestyi. Jopa aseella uhaten vaadittiin ammuksia tuosta varastosta kirjan mukaan! Pioneereilta osa Viipurin silloista jäi räjäyttämättä, kun räjäytysaine loppui eikä lisää annettu varastosta lupapaperin puuttuessa.
Mannerheim oli järkyttynyt Viipurin menetyksestä. Sitä järkyttyneempi hän oli, kun sitä eivät kertoneet omat alaiset, vaan vihollinen radiolähetyksessä. Niin ei olisi saanut tapahtua. Päämaja sai vihiä asiasta ikäänkuin vahingossa pieni asia kerrallaan. Miksi se tietojen salaaminen pääsi tapahtumaan kuten kirjassa on kuvattu?
Kirja on ilmestynyt 30 vuotta sitten. Onko aiheesta kirjoitettu lisää? Tietääkö kukaan.
Viimeksi muokattu:
Tästä löytyy lisää tarinaa Viipurin menetyksestä 20.6.1944. Artikkelikokoelma ja eri kirjoittajia.
Se ammusvarikkoa vartioinut (kapteeni?) suomalaisupseeri oli/on kyllä oikea suomalaisen byrokraatin perikuva..
Erkki
Ylipäällikkö
Ohto Manninen tekijänä lienee jonkinlainen laadun tae.
Parhaillaan luettavana. Lauri Solehmainen oli jatkosodan kaukopartioissa monessa mukana. Sodan jälkeen asekätkentähommissa ja tie vei NATO:n tiedustelijaksi. Teki reissuja Pohjois-Norjasta Neuvostoliittoon. Palasi 60-luvun lopulla takaisin kotimaahan. Nopealukuinen teos, joka kuitenkin on ihan tieteelliset kriteerit täyttävä elämäkerta. Löytyy lähdeviitteet ja pohjautuu suurelta osin Solehmaisen haastatteluihin.
Mielenkiintoinen kirjasarja pienen kansan kohtalosta verilöylyssä . Tämä tarinahan on kerrottu yleensä Neuvostoliiton/vasemmiston tai kansallisen Puolan näkövinkkelistä ollen näin hyvinkin vääristynyt.
Pitkällisen poliittisen ja rotuopillisen väännön jälkeen keväällä-43 natsit päättivät sallia perustettavan vapaaehtoisdivisioonan Ukrainaan . Poliittinen vääntö Ukrainan sisällä oli kiivas ,UPA;n siunaus liittymiselle divisioonaan oli ratkaiseva tekijä. OUNb ja OUNm olivat asiasta eri linjoilla. Kuvaavaa on että lähes 100 000 miestä ilmoittautui vapaaehtoiseksi .
Divisioona koottiin Galitsiasta kreikkalaiskatolisista entisen Itävallan alueen asukeista. Entisen Itävalta-Unkarin sotilaskoulutuksen saaneet/heidän jälkeläiset olivat etusijalla. Divisioonassa palveli 11 eri armeijan koulutuksen saaneita . Opiskelioiden osuus oli merkittävä . Vahvuus oli noin 14 000 miestä , johto saksalaisten käsissä.
Divisioonan toivottiin toimivan itsenäisen Ukrainan armeijan alkuna , vapaaehtoiset kokivat taistelevansa oman maansa ja kansansa tulevaisuuden edestä. Natsi-ideologia ei näytellyt osaa eikä arpaa vapaaehtoisilla , olivat jo saaneet tuta rotuopista mutta kommunismiin oli tutustuttu aivan liian läheisesti. Taistelussa Paholaista vastaan oli turvauduttava Belsebuubin apuun.
Divisioonasta haluttiin rintamajoukko ei poliisimuodostelma , joten koulutus kesti lähes vuoden . Rintamalle kesällä-44 ja miltei heti Brodyssä mottitaisteluun jossa reilun viikon tulimyrskyssä Divisioona tuhoutui. 3000 miestä murtautui saarroksista ja samanverran liukeni UPAn joukkoihin. Divisioonan johto-osien saksalaisista upseereista ei kaatunut yksikään , mutta sälyttivät syyn katastrofista lähes täysin Gallitsialaisten niskaan. Motissa oli 50 000 miestä.
Divisioona koottiin uudelleen , miehistö haalittiin muista divisioonista , työpalvelusta , vankileireiltä ja ilmatorjuntanuorista. Seurakunta oli sekavampaa ja koulutus heikompaa .
Talvi 44/45 kului Slovakian kansannousun kukistamisessa ja 600 km jalkamarssin jälkeen Sloveniassa Titon partisaaneja vastaan toimiessa.Sodan loppu kiivaissa taisteluissa Itävallassa.
Keväällä -45 Divisioonan nimi muuttui Ukrainalaiseksi vapaaehtoisdivisioonaksi ja viikkoa ennen sodan loppua Itsenäisen Ukrainan 1 Divisioonaksi.
Politiikka oli tiheää divisioonan ympärillä , Natseilla oli monenlaista suhtautumista liikettä kohtaan pääsääntöisesti negatiivistä. Vlasovilaisiin eivät halunneet kuulua suin surminkaan.
Britit luokittelivat divisioonan taistelijat Itä-Puolalaisiksi , joten heitä ei luovutettu Neuvostoliittoon . Pitivät reservinä jos syntyy aseellinen konflikti lännen ja Stalinin välillä.
Liian vähän , liian myöhään . Näin voisi kuvailla natsien touhua Ukrainan suhteen , ääliömäinen rotuoppi ja moukkamainen käytös tuhosivat yhteistyön mahdollisuudet.
Hyvä kirjasarja , paljon tietoa ja muisteluosioita kuraportaan tasalta mukana. Suosittelen.
Pitkällisen poliittisen ja rotuopillisen väännön jälkeen keväällä-43 natsit päättivät sallia perustettavan vapaaehtoisdivisioonan Ukrainaan . Poliittinen vääntö Ukrainan sisällä oli kiivas ,UPA;n siunaus liittymiselle divisioonaan oli ratkaiseva tekijä. OUNb ja OUNm olivat asiasta eri linjoilla. Kuvaavaa on että lähes 100 000 miestä ilmoittautui vapaaehtoiseksi .
Divisioona koottiin Galitsiasta kreikkalaiskatolisista entisen Itävallan alueen asukeista. Entisen Itävalta-Unkarin sotilaskoulutuksen saaneet/heidän jälkeläiset olivat etusijalla. Divisioonassa palveli 11 eri armeijan koulutuksen saaneita . Opiskelioiden osuus oli merkittävä . Vahvuus oli noin 14 000 miestä , johto saksalaisten käsissä.
Divisioonan toivottiin toimivan itsenäisen Ukrainan armeijan alkuna , vapaaehtoiset kokivat taistelevansa oman maansa ja kansansa tulevaisuuden edestä. Natsi-ideologia ei näytellyt osaa eikä arpaa vapaaehtoisilla , olivat jo saaneet tuta rotuopista mutta kommunismiin oli tutustuttu aivan liian läheisesti. Taistelussa Paholaista vastaan oli turvauduttava Belsebuubin apuun.
Divisioonasta haluttiin rintamajoukko ei poliisimuodostelma , joten koulutus kesti lähes vuoden . Rintamalle kesällä-44 ja miltei heti Brodyssä mottitaisteluun jossa reilun viikon tulimyrskyssä Divisioona tuhoutui. 3000 miestä murtautui saarroksista ja samanverran liukeni UPAn joukkoihin. Divisioonan johto-osien saksalaisista upseereista ei kaatunut yksikään , mutta sälyttivät syyn katastrofista lähes täysin Gallitsialaisten niskaan. Motissa oli 50 000 miestä.
Divisioona koottiin uudelleen , miehistö haalittiin muista divisioonista , työpalvelusta , vankileireiltä ja ilmatorjuntanuorista. Seurakunta oli sekavampaa ja koulutus heikompaa .
Talvi 44/45 kului Slovakian kansannousun kukistamisessa ja 600 km jalkamarssin jälkeen Sloveniassa Titon partisaaneja vastaan toimiessa.Sodan loppu kiivaissa taisteluissa Itävallassa.
Keväällä -45 Divisioonan nimi muuttui Ukrainalaiseksi vapaaehtoisdivisioonaksi ja viikkoa ennen sodan loppua Itsenäisen Ukrainan 1 Divisioonaksi.
Politiikka oli tiheää divisioonan ympärillä , Natseilla oli monenlaista suhtautumista liikettä kohtaan pääsääntöisesti negatiivistä. Vlasovilaisiin eivät halunneet kuulua suin surminkaan.
Britit luokittelivat divisioonan taistelijat Itä-Puolalaisiksi , joten heitä ei luovutettu Neuvostoliittoon . Pitivät reservinä jos syntyy aseellinen konflikti lännen ja Stalinin välillä.
Liian vähän , liian myöhään . Näin voisi kuvailla natsien touhua Ukrainan suhteen , ääliömäinen rotuoppi ja moukkamainen käytös tuhosivat yhteistyön mahdollisuudet.
Hyvä kirjasarja , paljon tietoa ja muisteluosioita kuraportaan tasalta mukana. Suosittelen.
Liitteet
Eversti, sotahistorioitsija Joose Hannulan talvisotateos äänikirjana.
Ja muistutetaan edelleen, että Elfvengren irtisanoutui julkisesti niistä Tammen salaliittoteorioista, jotka EIVÄT pohjautuneet vahvoihin lähteisiin, toisin kuin aluksi väitettiin, vaan joku oli kuullut, että jotkut olivat puhuneet...
Anonyymisti uskaltaa TOR-verkon yli tällaisella vähän syrjäisemällä foorumilla, jonka käyttäjäkunta koostuu vasituista henkilöistä, että suunnittelee syyllistyvänsä häpeälliseen tekoon.
Tilasin muutama kuukausi sitten Suomen yleiskartan 1:400 000 vuodelta 1943. Alkuperäinen ajatukseni oli skannata tarvitsemani karttalehdet, yhdistää niitä tarvittaessa kuvankäsittelyohjelmalla (GIMP2) ja rajailla niitä ja piirustella niihin hassuja hyökkäysnuolia ja faktalaatikoita yms. jänskää. No. Yllättävän nopeasti huomasin, että sehän meni ihan vituiksi, koska skannaus vääristyy aina hiukan sidoksen kohdalta, joten esim. aukeaman karttoja ei voikaan yhdistää kätevästi toisiinsa kuvankäsittelyllä. Tai voi, mutta lopputulos on aika perseestä. Ja tietysti sitten se kertautuu, kun useampia aukeamia yhdistetään.
No mikä se synti on?
Tilasin toisen vastaavan karttakirjan (15€ postikuluineen), aion ratkoa lehdet irti ja skannata ne irtonaisina. Silloin ei tule vääristymiä.
Mutta vuodelta 1943 olevan täydellisen Suomen yleiskartan tuhoaminen... Pelkkä ajatuskin tuntuu pahalta.
Tilasin muutama kuukausi sitten Suomen yleiskartan 1:400 000 vuodelta 1943. Alkuperäinen ajatukseni oli skannata tarvitsemani karttalehdet, yhdistää niitä tarvittaessa kuvankäsittelyohjelmalla (GIMP2) ja rajailla niitä ja piirustella niihin hassuja hyökkäysnuolia ja faktalaatikoita yms. jänskää. No. Yllättävän nopeasti huomasin, että sehän meni ihan vituiksi, koska skannaus vääristyy aina hiukan sidoksen kohdalta, joten esim. aukeaman karttoja ei voikaan yhdistää kätevästi toisiinsa kuvankäsittelyllä. Tai voi, mutta lopputulos on aika perseestä. Ja tietysti sitten se kertautuu, kun useampia aukeamia yhdistetään.
No mikä se synti on?
Tilasin toisen vastaavan karttakirjan (15€ postikuluineen), aion ratkoa lehdet irti ja skannata ne irtonaisina. Silloin ei tule vääristymiä.
Mutta vuodelta 1943 olevan täydellisen Suomen yleiskartan tuhoaminen... Pelkkä ajatuskin tuntuu pahalta.
Hyvä pointti. Sen verran tuosta kirjasta muistan päälle 10 vuotta sitten lukeneeni, että mm. Hannu Valtonen tarinoi siitä mitenkä ilmavoimat ja Lento-osasto Kuhlmey kykenivät osallistumaan muilta puuhiltaan Viipurin puolustukseen.
BlackFox
Ylipäällikkö
Punaisessa ketussa on tosiaan virheitä, hiukan jopa liikaakin. Virheet alkoi monesti hiukan jopa ärsyttää. Myös ärsyttäviä nyansseja missä aamupala vaihtuu täysin eri aamupalaksi seuraavassa lauseessa jne.
Kirjassa myös minusta tuodaan liikaa sivullisia-asioita esiin. Vaipanvaihtoa, synnytystä, pillun tikkaamista, pakolaisia, naisten varusmiespalvelusta ja jatkuvasti puhutaan tunteista (1/10 osa kirjasta käsittelee yksin yhden naisen tunteita kun mies on poissa ja häntä ärsyttää) jne.
En sano että on väärin tuoda noin paljon tälläisiä asioita kirjaan mutta ottaen huomioon kenelle kirja on kirjoitettu, se saattaa latistaa monella tunnelmaa (mikäli haluaa lehväslaihon tyylistä vauhdikasta menoa, keskittyen sotimiseen)
Lehväslaihon, kaarnakarin vankkumattomille kannattajille kirja voi olla pienoinen pettymys.
Kirjalle 3 tähteä
Kirjasta noin 50-70 prosenttia kirjasta kertoo tunteista, kotitöistä, naisten touhuamisesta kotona, vauvan hoidosta ja pojan hoitamisesta.
Viimeksi muokattu:
JR49
Respected Leader
Luin tämän ja jäi kyllä ristiriitainen tunnelma.
Eversti Jussi Turtolan tuntoja kerrotaan päiväkirjamaisesti sivukaupalla, mutta kyse lienee väljästi henkilön kirjeisiin ja muiden kertomaan perustuvaa tekstiä. Kirjoittajan mukaan kyse onkin subjektiivisesta elämäkerrasta.
Osaavatko viisaammat sanoa, mikä arvo tälle kirjalle olisi annettava? @EK @Old Boy ??
Eversti Jussi Turtolan tuntoja kerrotaan päiväkirjamaisesti sivukaupalla, mutta kyse lienee väljästi henkilön kirjeisiin ja muiden kertomaan perustuvaa tekstiä. Kirjoittajan mukaan kyse onkin subjektiivisesta elämäkerrasta.
Osaavatko viisaammat sanoa, mikä arvo tälle kirjalle olisi annettava? @EK @Old Boy ??