Siitä minä nautin.
Venäläisten ratsuväestä suuri osa oli rakuunoita, vaikka oli kasakoitakin paljon. Kasakoiden kerrotaan olleen usein huonosti varustettua epäsäännöllistä joukkoa, josta ei ollut oikein kunnon vastusta säännölliselle ratsuväelle, mutta joka sopi partiointi- ja ryöstelytehtäviin. Pahimman maineen sai kenraalimajuri Fjodor Tsekinin kasakkaprikaati.Siitä minä nautin.
Tuli jo tilattuakin, mutta kun monta muuta kirjaa on vielä kesken, niin käykö teoksesta ilmi mitkä kasakat (esim. Donin tai Terekin) Suomessa tuolloin hävitystä aiheuttivat? Tämä on vähän ongelmallinen termi Suomessa sikäli, että venäläisiä ratsujoukkoja (muita kuin kasakoita) ja joskus kaviosantarmejakin on nimitetty kasakoiksi.
Ja tuli tilattua tämäkin ja siitä on varmasti hyvä jatkaa:
Idän orjakauppa keskiajalla
Suomesta ryöstettiin keskiajalla ihmisiä myytäväksi etelän keskusten orjamarkkinoilla. Venäläisissä kronikoissa on toistasataa kertomusta kaappausretkistä Karjalaan ja Suomeen. Koska vankien kuljetus pitkin Venäjän jokia oli kallista, pohjoisesta kannatti viedä pikkulapsia ja naisia, joista...kirjat.finlit.fi
Siitä minä nautin.
Tuli jo tilattuakin, mutta kun monta muuta kirjaa on vielä kesken, niin käykö teoksesta ilmi mitkä kasakat (esim. Donin tai Terekin) Suomessa tuolloin hävitystä aiheuttivat? Tämä on vähän ongelmallinen termi Suomessa sikäli, että venäläisiä ratsujoukkoja (muita kuin kasakoita) ja joskus kaviosantarmejakin on nimitetty kasakoiksi.
Ja tuli tilattua tämäkin ja siitä on varmasti hyvä jatkaa:
Idän orjakauppa keskiajalla
Suomesta ryöstettiin keskiajalla ihmisiä myytäväksi etelän keskusten orjamarkkinoilla. Venäläisissä kronikoissa on toistasataa kertomusta kaappausretkistä Karjalaan ja Suomeen. Koska vankien kuljetus pitkin Venäjän jokia oli kallista, pohjoisesta kannatti viedä pikkulapsia ja naisia, joista...
Tuosta De la Barren ratsuväestä on ollut Sotahistoriallisessa aikakausikirjassa artikkeli 2015. Mielestäni varsin kiinnostava ja seikkaperäinen.
Itseäni on aina ihmetyttänyt Ruotsin armeijan kenraali- ja upseerikunnan yleinen kelvottomuus.
Kiitos. Erittäin mielenkiintoinen ja valaiseva artikkeli.
Kahlasin nyt lopulta läpi Rick Atkinsonin Liberty Trilogian kolmannen osan: The Guns At Last Light. Pitkä matka Jenkkien sotamatkasta Afrikan kautta Italiaan ja sieltä Ranskaan ja Saksaan on luettu läpi.
Voimille otti, ei pelkästään se, että trilogian jokainen osa oli melkoinen tiiliskivi, vaan myös se, että Atkinson tuo sodan kyllä varsin onnistuneesti olohuoneeseen.
Kolmannessa osassa pysytään edelleen upeasti sodanjohdon keskinäisissä henkilösuhteissa, joita kerrataan hienosti myös monen johtajan omien päiväkirjamerkintöjen kautta. Jenkki- ja Brittikenraalien välit ajautuivat usein välirikon partaalle ja ylikin, brittien pitäessä jenkkejä amatööreinä, ja jenkit taas brittejä varovaisina nuhjailijoina. Eisenhower todella teki melkoisen miehen työn pitäessä liittouman poissa toistensa niskasta.
Operatiivisella tasolla tässä viimeisessä osassa on todella paljon taisteluita, kattaahan se ajan Normandian maihinnoususta Saksan antautumiseen. Huertgenin metsän verilöyly nousee esille, samoin Alsacen alueen taistelut. Patton on taas vaiheeksi mies paikallaan, kun pitää saada oikeasti aikaiseksi.
Shakinpeluuksi tämä ei jää, Atkinson nostaa myös yksilöiden ja tavallisten sotilaiden tarinoita esille, kuten nykyään monesti uuden polven kirjailijoilla tapana. Tässä Atkinson onnistuu erinomaisesti, koska hän ottaa aikaa ja kuvaa ne rivimiehet, korpraalit ja kersantit, joille suo aikaansa. Heistäkin lyhyt taustoitus siviilistä, kirjeitä kotiin, kuvaus urheudesta, ja lakoninen toteamus: kotiin ei päässyt, tarkka-ampuja luoti läpi vasemmasta silmästä / räjähti kappaleiksi tykistön täysosumassa / menetti jalkansa miinassa ja kuoli verenvuotoon, ...
Tämän jälkeen jonkin Fury-elokuvan varmaan katsoisi toisella silmällä: hurraa-huudot kun sadat pommikoneet lentävät yli pommittamaan saksalaisia kaupunkeja - Tappakaa ne kaikki. SS-miehet ammutaan niille sijoilleen. Ne mitä siinä leffassa oli, mutta jotka silloin hieman särähtivät silmään.
Nostoina vaikkapa huomio Bulgen taistelusta, ja miten mm. Band of Brothers kuvaa miehet palelemassa kesävarusteissa lumessa ja pakkasessa. Atkinson kuvaa, miten paleltumat ja "trench foot" nostaa talvella 1944 tappioluvut tasolle, jossa jenkeilläkään ei enää riitä kiväärimiehiä taistelevien yksiköiden taistelijoiksi. Muistuttaa, että tämä sama aikaan saamattamuus palellutti miehiä talven yllättäess ensin Afrikassa 1942 (Algerian vuoristo), Italiassa 1943 (Italian vuoristokin on talvella hyinen paikka), ja nyt siis edellen 1944 mitää ei oltu opittu.
Toinen nosto tuo brutaalius, joka valtasi jenkitkin (ja kaikki muutkin). Paras saksalainen on kuollut saksalainen.
Suositus trilogiasta, jos kolmas kotimainen taittuu. Huh.
Joo, oli mainittu. Patton jämähti vastoin tapojaan valtaamaan linnoitettua kaupunkia, sen sijaan että oisi vauhdilla ohittanut sen. Rintamahyökkäyksillä päin tappioista viis.
Ymmärsiköväthän nämä korkea upseerit keiden hengellä/ja verellä he lopulta menestystensä saavuttivat? Uskon epäillä, kysessä oli mailmanaika jo oli vielä itsekkäämpi kuin nykynein...
