Kirjat

[EK]

Olihan täällä jo arvio. Laitetaan silti omiakin mietteitä.

Saara Jantunen: Infosota.

Ja laiska kun olen niin kopioin tähän tekstin, jonka kirjoittelin toisaalle:

"Vielä infosodasta ja Infosota-teoksesta

Marraskuun 2. päivä kirjoittelin jo hiukan Saara Jantusen Infosota-teoksesta. Tuolloin kirjan lukeminen oli kesken, joten en niinkään arvioinut kirjaa vaan tein muutamia havaintoja kirjan ympärillä käydystä keskustelusta, joista alla vielä muutama huomio:

”Aloitetaan päivän sanalla, enkä nyt tarkoita otetta Raamatun kansien välistä, eli infosodalla. Viimeisimpien viikkojen aikana infosota on noussut otsikoihin, johtuen tietenkin Saara Jantusen aihetta käsittelevästä kirjasta Infosota. En vielä käsittele itse teosta kokonaisuutena, lähinnä siksi, koska olen lukenut vasta puolet siitä. Sen sijaan vertailemalla lukemaani siihen kohuun jonka Saara Jantusen teos tietyissä piireissä on saanut aikaan, herää väkisinkin kysymys, että ovatko kritiikkiä esittäneet edes avanneet Jantusen ajankohtaista teosta ja jos ovat avanneet, ovatko he lukeneet tekstin ajatuksella ja yrittäneet ymmärtää sitä kokonaisuutena?”

Ja vielä toinen lainaus:

”Mielestäni Saara Jantunen hyvin selkeästi ja seikkaperäisesti tekee selkoa kirjan tarkoituksesta ja siitä miksi se käsittelee pääosin juuri Venäjää, ja miksi aihetta on tärkeä käsitellä juuri nyt. Itse asiassa aihe olisi pitänyt ottaa tapetille jo vuosia sitten – viimeistään Georgian sodan jälkimainigeissa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Mutta vaikka kirjan ydin kohdistuu Venäjään ja vaikka Venäjä on selkeästi keskiössä, Jantunen tuo tästä huolimatta mielestäni hyvin selkeästi esille sen, kuinka moniulotteista informaatiovaikuttaminen ja viimekädessä infosota on ja ettei Venäjä suinkaan ole ainoa valtio joka sitä harjoittaa.”

Tarjoan myös linkin kyseiseen kirjoitukseen: http://www.sss-radio.ee/blog/infosotaa-ja-nimien-luomia-vaarinymmarryksia

Nyt luettuani koko kirjan ja pohdittuani pienen hetken lukemaani, tuntuu entistä enemmän siltä, että kaikki kirjaa tai kirjoittajaa arvostelleet eivät ole kirjaa lukeneet vaan kritisoivat syystä tai toisesta kirjoittajan kautta myös itse kirjaa. Monessa kritiikissä on havaittavissa selkeä teema, jossa kirjaa lähestytään kirjoittajan kautta ja näin pyritään viemään kirjalta arvoa, aivan kuten puhutaan vähättelevään sävyyn ”sotatieteiden tohtorista”, jolloin herää kysymys, että puhuvatko termiä vähättelevät yhtä vähättelevään sävyyn muidenkin erikoisalojen tohtoreista?

Kritiikissä esiintyvä teema on itse asiassa se johon Saara Jantunen kirjassaan myös kiinni huomiota, viedä keskustelu pois itse asiasta ja esille nostetaan vähätteleviä teemoja tai kohdistetaan keskustelu henkilöön ja paikoin mennään jopa henkilökohtaisuuksiin. Selkeää ad hominem keskustelua! Osaltaan kirjaan ja Jantuseen kohdistuva kritiikki osoittaa sen kuinka tärkeää kirjan kirjoittaminen on, ja samalla se osoittaa sen kuinka tärkeää on ollut käydä keskustelua trolli-ilmiöstä ja aiheesta nimellään kirjoitelleet toimittajat ovat laittaneet paljon peliin. Myös heille kiitos rohkeudesta nostaa aihe pöydälle!

Saara Jantusen teos on herättänyt keskustelua huomattavan paljon myös kirjassa esille nostetussa Venäjän trolliarmeija Facebook-ryhmässä, jossa 15. lokakuuta hakusanalla ”Jantunen” avattiin kaikkiaan 11 erilaista keskustelua joissa viitattiin kyseiseen kirjaan ja/tai Jantuseen, joten kirja todellakin herätti huomiota palstalla ja kun huomioidaan kirjan julkaistun tuolloin, on itsestään selvää, että ainakin osalla arvostelun ja hyökkäysten syy perustuu johonkin muuhun kuin kirjan lukemiseen. Tai edes sen avaamiseen.

Seuraavaksi sitten muutamia kirjan minussa nostattamia ajatuksia.

Aihe sinänsä on hyvin tuttu minulle, olen harrastelijapohjalta jo pidemmän aikaa pyrkinyt tutustumaan Venäjän harjoittamaan informaatiovaikuttamiseen ja infosotaan, huomioidaan kuitenkin se, että kiinnostukseni lähti oikeastaan liikkeelle jo vuosituhannen alkupuolella Yhdysvaltojen aloitettua Irakin sotaretken, joka päättyi Saddam Husseinin hallinnon kukistumiseen. Mutta etenkin viimeisimpien vuosien aikana Venäjä on ollut kiinnostukseni kohteena ja sen kautta myös muutamat suomalaiset eritason operaattorit – myös kirjassa mainitut Johan Bäckman (ja SAFKA ynnä sen yhteydet venäläiseen Мир без нацизма eli World Without Nazism katto-organisaatioon) ja Janus Putkosen toiminta Verkkomediassa ja etenkin nyt Donetskissa propagandistina ja ns. Donetskin kansantasavallassa DONi:n päätoimittajana.

Kirjassaan Jantunen käsittelee infosotaa ja informaatiovaikuttamista hyvin monitasoisesti, julkisuudessa paljon huomiota saanut ”trollikeskustelu” on oikeastaan selkeässä sivuosassa, mutta harmillisesti se on noussut liiankin paljon keskiöön ja samalla teoksen tärkeimmät ja merkittävimmät huomiot ovat saaneet aivan liian vähän huomiota. Toiminta on oikeastaan ymmärrettävää ja ymmärrettävämmäksi se tulee teoksen luettua, jälleen kerran toimitaan perinteisellä tapaa eli pyritään siirtämään keskustelun fokus johonkin muuhun kuin siihen merkittävimpään asiaan – keskustelu pyritään siirtämään ”trolleihin” ja sitä kautta yritetään omalta osaltaan heittää varjoa kirjan ylle ja väheksyä sen merkittävää aihetta. Nimityksenä trolli on kaikesta huolimatta varsin harmiton ja monelle tulee heidän toiminnasta harmiton puuhastelu ja sen myötä herää ajatus siitä, että kirjassa fokus olisi jollain muotoa ”harmittomassa toiminnassa” kun Jantusen keihään kärki osuu kuitenkin aivan muualle – itse asiaan eli infosotaan sen laajuudessaan.

Infosodassa käydään läpi kattavasti erilaisia vaikuttamisen muotoja ja siitä millaiseen rooliin ne on sovitettavissa. Vaikka pääasiallisena kohteena on, ymmärrettävistä syistä johtuen Venäjä, nostaa Jantunen esille esimerkein lukuisia keinoja mediavaikuttamisesta aina infosotaan. Teosta kritisoineilta tuntuu menevän kaiken aikaa ohi se, että Jantunen kohdistaa kritiikkiä myös Yhdysvaltojen harjoittamaan toimintaan vaikka tietenkään Jantunen ei voi siirtää fokusta Yhdysvaltoihin vaan se on pidettävä Venäjässä kirjassa eritellyistä syistä johtuen.

Tämä hyvin moniulotteinen ja selkeällä tapaa harkittu mutta hetkittäin positiivisella tapaa pohdiskeleva tyyli tuoda asiat esille oli minulle enemmän kuin positiivinen yllätys. Kirja on kirjoitettu siten, että ainakin minulla se lisää entisestään kiinnostusta aiheeseen, ja lisää entisestään kriittistä tarkastelua ympäriltä tulevaan informaatiotulvaan. Kirjassa esille nostetut vaihtoehtomedioiden – tai vastamedioiden – ruotiminen on luontevaa ja asiallista. Oma suhtautumiseni kirjassa esille nostettuihin vastamedioihin on hyvin kriittinen, sen sijaan positiivisessa ja myönteisessä hengessä toivoisin Suomeen kriittisesti toimivaa ja hyviin journalistisiin tapoihin tukeutuvaa vaihtoehtomediaa – mutta voi olla, että tämä toive on mahdoton sovittaa yhteen ainakaan siten, että toiminta olisi taloudellisesti kannattavalla pohjalla.

Historian taakka on havaittavissa kirjan sivuilta ja etenkin sen ympärillä käytävässä keskustelussa. Ikävä kyllä suomettuneisuuden ajasta ei olla päästy eroon, ehkäpä Suomi kaipaisi ”totuuskomissiota” jossa suomettuneisuuden ajan ”synnit” käytäisi pohjia myöten läpi ja näin myös omat kaapit puhdistettaisi luurangoista. Suomi ei saa luovuttaa päätösoikeutta omista turvallisuuspoliittisista valinnoista ja päätöksistä ulkomaille, ei etenkään maalle - Venäjälle, joka on hyökännyt naapurimaahansa ja miehittää osia siitä kansainvälisten lakien vastaisesti. Eikä tällä vuosituhannella keskustelua Suomessa pitäisi rajoittaa tai ohjata sivuraiteille – tämä toiminta on kaikella tapaa Suomen etujen vastaista ja se vähentää Suomen valinnanmahdollisuuksia. Rajoittaa Suomen liikkumavaraa kaikin mahdollisin tavoin.

Jantuselle kiitokset tärkeää aihetta laaja-alaisesti käsittelevän teoksen kirjoittamisesta!

...".

Yllä oleva teksti kirjoitettu ko. otsikolla www.sss-radio.ee -sivulle. Ja tagi @Tetra

vlad.

Saara Jantunen: Infosota.Otava 2015.

Olipa mielenkiintoinen kirja. Vlad kertoilikin oikeastaan kaiken olennaisen, mutta yritetään vielä jotakin keksiä. Suurinta huomiota Jantusen kirja herätti keskittymällä Venäjän harjoittamaan infosotaan. Kuitenkin Jantunen kuvaa mielestäni tällaiselle maallikolle riittävän selkeästi ja laajasti infosotaa ja sen keinoja. Infosota ei ole pelkkiä "trollitehtaita" tai puusilmäistä propagandaa, vaan paljon monipuolisempiaa ja -syisempää eri viestintämuotojen ja ihmisten ohjailutapojen yhdistelyä. Jantunen ei myöskään varaa infosotaa Venäjän yksinoikeudeksi (vaikkakin nivoo sen olennaiseksi osaksi modernin Venäjän sotilasdoktriinia) vaan kertoo myös esim. Israelin ja USA:n toiminnasta tällä saralla.

Jantusen vertailussa Venäjän tavat kuitenkin poikkeavat selkeästi muista. Siinä, missä USA ja Israel pyrkivät toisaalta välittämään (sopivaa) tietoa avoimesti ja toisaalta kertomaan tai korostamaan pelkästään itselleen sopivia kertomuksia, Venäjä kykenee hylkäämään reaalimaailman kahleet ja yksinkertaisesti tuuppaa eetteriin itselleen sopivaa tuubaa niin paljon ja niin kauan, että joku kala tarttuu johonkin koukkuun. Tätä eroa Jantunen selittää sillä, että USA ja Israel joutuvat ottamaan huomioon "maineensa" sekä ulkovaltojen että kansalaistensa silmissä, kun taas Venäjä ei yksinkertaisesti piittaa moisesta. Omia kansalaisia kusetetaan joka tapauksessa ja ulkomailta ei haluta kauniita ajatuksia, vaan taipumista Venäjän tahtoon. Tämä ei tarkoita sitä, että USA ja Israel esitettäisiin jotenkin pyhimyksinä, vaan kerrotaan vain toiminnan eroista.

Luin ennen kirjan lukemista Sampo Ahdon arvostelun Sotilasaikakauslehdestä, ja oli pakko miettiä, että onko Ahto edes lukenut koko kirjaa. Arvostelu kohdistui pitkälti Jantusen henkilöön ja Nato-kantaan. Erityisesti Ahto oli mielensä pahoittanut Jantusen ajatuksesta, että Suomi ei enää ole puolueeton, vaan EU-jäsenyyden (ja Venäjän uuden voimapolitiikan) myötä osa läntistä leiriä. Tällä perusteella Jantunen otti kantaa Nato-jäsenyyden puolesta, koska hänen mielestään nykyinen Venäjä muodostaa realistisen uhan Suomelle. Nykytilanteessa Suomi kuuluu Venäjän vastapooliin, vailla Nato-jäsenyyden tarjoamia turvatakuita. Ja siis tämä on Jantusen mielipide, ei tässä kohtaa henkilökohtainen mielipiteeni.

Mamu-kriittisten ei kannata jättää kirjaa kesken, kun paljastuu, että kirjoittaja on "suvakki-huora". Nato-vastustajien ei kannata hylätä kirjaa, koska Jantunen kannattaa Natoa. Kaikkien aiheesta kiinnostuneiden kannattaa lukea kirja, ihan vain opiksi ja ojennukseksi. Vaikka Jantunen Venäjään keskittyykin, voi kirjan opetuksia pohtia laajemmassakin mittakaavassa.

 

[EK]

Kuinka joku kehtaa arvostella Sotakamreerin sissi kirjoja. Nehän ovat aivan klassikoita.
Jokaisessa porukassa tiedustelijana kolttasissi jostain Lapin kairan savutuvasta. Haistaa ryssän pierunkin kilometrien päästä.
Sitten löytyy sotamies Akaan Rantanen. Niin iso pää, että lakkiin mahtuu 5 litraa puolukoita.
Aina mukana on myös saamamies kauppiaan poika jostain kaupungista. Mela on kuin Lapinleukku kuuleman mukaan. Johtajana on sissiluutnantti Viitanen oikea sotasankari. Helvetin tiukka mutta pitää miehistään huolta. Tuhoisia iskuja lukuisia rajan taakse mutta sotilasarvot siellä Euroopan viimeisillä takamailla eivät korotu. Tai siis ennen kirjan loppua jolloin radisti saa suoraan Mikkelistä ilmoituksen luutnantin korotuksesta kapteenin korkeaan arvoon. Jokainen mies kantaa vähintään kahta suomikonepistoolia ja päälle vielä Emmaa. Lippaita on sitten mukana lukuisia. Tämän päälle kasapanoksia, että kranaatteja. Kotimatkalla kannetaan vielä haavoittuneet olkapäillä oma jalka poikki ammuttuna. Ja suuliekki väpättää kokoajan kohti takaa-ajavia eliitti rajajoukkoja.

Tuo nyt on pikkujuttu. Yhdessä kirjassa sissit väijyttivät panssarirykmentin. Onneksi oli panssarinyrkkejä matkassa. Koska Lehväslaihon mukaan kaikki kirjat perustuvat tositapauksiin (tapahtumia ainoastaan vähätelty, koska sotaa kokemattomat eivät muuten niitä uskoisi), lienee uskottava, että tässä tapauksessa on käsitteen "räjähtävä tyhjyys" alkuhetki.

 

[JR49]

Koetan lukea Tyyne Martikaisen kirjaa Partisaanisodan siviiliuhrit. On vaan niin hapokasta, että pitää aina välillä laskea käsistä ja paneutua johonkin muuhun.

Saa miehen kyynelten ja raivon partaalle. Ja tuo samaan aikaan suunnattoman halun tarttua rynnäkkökivääriin...

 

[Merten sheriffi]

Tuo nyt on pikkujuttu. Yhdessä kirjassa sissit väijyttivät panssarirykmentin. Onneksi oli panssarinyrkkejä matkassa. Koska Lehväslaihon mukaan kaikki kirjat perustuvat tositapauksiin (tapahtumia ainoastaan vähätelty, koska sotaa kokemattomat eivät muuten niitä uskoisi), lienee uskottava, että tässä tapauksessa on käsitteen "räjähtävä tyhjyys" alkuhetki.

Jossain tukikohdassa tankkeja upotettiin suosilmiin. Siellä ne odottavat varmasti vieläkin metallinetsijöitä sekä magneettikalastajia.

 

[Leaderdog]

Koetan lukea Tyyne Martikaisen kirjaa Partisaanisodan siviiliuhrit. On vaan niin hapokasta, että pitää aina välillä laskea käsistä ja paneutua johonkin muuhun.

Pitää ostaa heti kun osuu kohdalle.

 

[Minuteman]

Jos tätä tarjottaisiin fiktiivisenä romaanina niin kustannustoimittaja hylkäisi käsikirjoituksen epäuskottavana.

Tutun oloista tarinaa brittiläistyneen emigranttipojan silmin nähtynä: Venäjä on maa joka on joutunut gangstereitten haltuun. Neukkujen luhistumisen jälkeen gangsterit ottivat haltuunsa viranomaisten roolin järjestyksen ylläpitäjinä ja yhteiskunnan ylläpitäjinä. Sitten turvallisuuspalvelu syrjäytti järjestäytyneen rikollisuuden järjestäytyneen rikollisuuden paikalta. Lopuksi valtion ylin johto ryhtyi käyttäytymään kuin rikolliset: Putinin televisioidet tapaamiset kuvernöörien kanssa ovat lavastusta, pukeutumista, roolitusta ja kielenkäyttöä myöten kuin venäläistettyjä toisintoja kummisetä -elokuvan kohtaukseta jossa Don Corleone laittaa New Yorkin mafiapomot ruotuun.

Saman tarinan kun on lukenut yhä uudestaan ja uudestaan eri näkökulmista kuvattuna niin aika vaikea on enää uskoa muuta kuin että meillä on itänaapurina maa jossa isäntänä häärää mafia.

 

[Leaderdog]

Seuraavaksi käsissä on Onni Palaste / Sissi rajan takaa, vaikuttaa heti mielenkiintoiselle kirjalle;

Katso liite: 9349

Tätä kirjaa voin suositella, tarinan kerronta on sujuvaa ja asianmukaista.

 

[Leaderdog]

Seuraavaksi on vuorossa dokumenttiromaani : Eino Pietola / Sissiosasto iskee;

 

[Rajajääkäri]

Mulla on menossa kirja Stalinin tytär. Vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta.
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2016/04/13/rosemary-sullivan-stalinin-tytar/

 

[Minuteman]

Jos tätä tarjottaisiin fiktiivisenä romaanina niin kustannustoimittaja hylkäisi käsikirjoituksen epäuskottavana.

Tutun oloista tarinaa brittiläistyneen emigranttipojan silmin nähtynä: Venäjä on maa joka on joutunut gangstereitten haltuun. Neukkujen luhistumisen jälkeen gangsterit ottivat haltuunsa viranomaisten roolin järjestyksen ylläpitäjinä ja yhteiskunnan ylläpitäjinä. Sitten turvallisuuspalvelu syrjäytti järjestäytyneen rikollisuuden järjestäytyneen rikollisuuden paikalta. Lopuksi valtion ylin johto ryhtyi käyttäytymään kuin rikolliset: Putinin televisioidet tapaamiset kuvernöörien kanssa ovat lavastusta, pukeutumista, roolitusta ja kielenkäyttöä myöten kuin venäläistettyjä toisintoja kummisetä -elokuvan kohtaukseta jossa Don Corleone laittaa New Yorkin mafiapomot ruotuun.

Saman tarinan kun on lukenut yhä uudestaan ja uudestaan eri näkökulmista kuvattuna niin aika vaikea on enää uskoa muuta kuin että meillä on itänaapurina maa jossa isäntänä häärää mafia.

Täytyy vielä palata tähän lukukokemukseen. Taustansa vuoksi Pomerantsev on loistava raportoija: Juuriltaan venäläisenä mutta kasvatukseltaan länsimaisena hän kykenee sulautumaan venäläisen kaupunkilaisen keskiluokan arkeen ja katselemaan sitä sisältäpäin mutta samalla tunnistamaan niitä venäläisille näkymättömiksi muuttuneita surrealistisia ja samalla pirullisia rakennelmia ja toimintatapoja joilla presidentinhallinto pitää kansaa hyppysissään. Kirjoitustyyli on länsimaisen sujuvaa ja toteavaa, venäläisiä kirjoittajia vaivaava jaarittelu ja ylenpalttinen korukielisyys puuttuu.

Kirjan päähenkilönä on se sukupolvi jolle Neuvostoliiton hajoaminen ei tarkoittanut katastrofia vaan hetkeä jolloin kaikki tuntui olevan mahdollista. Kirja kuvaa suurelta osin koulutetun länsisuuntautuneen urbaanin keskiluokan kamppailua järjestelmän kuristusotteessa sekä sen hiljaisen voimattoman raivon hidasta kasvua. Tutuksi tulevat edelleen väkivaltaverkkareihin pukeutuvat virkamiesten syrjäyttämiksi tulleet keski-ikäistyneet ex-gangsterit, nimettömistä slobovorskeista tuhansittain "forbesiaan" etsimään tulleet isättömät teinitytöt, oligarkeille jalkavaimoja kouluttavat oppilaitokset, lahjuksia metsästävät katumiliisit, turvallisuusministeriön virkamiesten raider-iskujen seurauksena vankilaan heitetyt yrittäjät, poikiaan kutsuntaviranomaisilta epätoivoisesti piilottelevat vanhemmat, patologisesti juhlivat uusrikkaat, pilvenpiirtäjästä Wall Streetin asfalttiin syöksyvät supermallit, presidentin puhdistuksissa sankarin jalustalta tuhoon syössyt kenraalit...

Pomerantsev kuvaa myös Venäjän käymän informaatiosodan tärkeitä rintamaa jossa operaatiot kohdistetaan omaan kansaan. "Riippumaatoman" TNT televisioaseman tuottajana "länsimaisena somisteena" hän pääsi kulkemaan maskarovkan kulisseissa ja sai todistaa omakohtaisesti miten presidentin spin docktorin käsikirjoittavat, roolittavat ja ohjaavat kaikki tärkeimmät julkiset tapahtumat duuman nyrkkitappeluista alkaen.

Tämä kirja kannattaa lukea sen poikkeuksellisen näkökulman vuoksi. Kuvauksia vallan huipulta ja venäläismiljardöörien (forbesit) maailmasta kuin myös sosiaalipornolle maistuvia ruohonjuurikuvauksia hyllystä kyllä löytyy mutta koulutetun keskiluokan ääni on toistaiseksi jäänyt vähemmälle huomiolle.

 

[Ottoville]

Täällä luokiteltaisiin maanpetturin tarinaksi.

Kannattaa kuitenkin lukea, antaa vähän näkökulmaa asioihin.

Pitkä Etappi, Neuvosto-Venäjän vieraana 1932-56

Kirja kertoo oululaisen Pyykön perheen vaiheista Stalinin ajan Neuvostoliitossa. Fanny Helenius (ent. Pyykkö) kertoo kuinka perheitä houkuteltiin rajan taakse lupauksilla paremmasta toimeentulosta ja kuinka monet uskoivat nuo lupaukset ja ylittivät salaa rajan. Vastaanotto rajan takana ei ollut kuitenkaan aivan luvatun mukainen ja moni koki tiensä pään jo ensimmäisten päivien aikana. Pyykön perhe ei ollut poikkeus vaan koettelemukset alkoivat ensimmäisestä päivästä. Fanny Helenius kuvaa kirjassa perheensä ja omaa taistelua olemassa olostaan ja yrityksistä päästä takaisin Suomeen. Perheen traaginen kohtalo koskettaa jokaista lukijaa ja kertoo karua kieltään naapurimme lähihistorian julmuudesta ja kovuudesta, jossa ihmisarvoa ei tunnettu.

 

[EK]

Jos tätä tarjottaisiin fiktiivisenä romaanina niin kustannustoimittaja hylkäisi käsikirjoituksen epäuskottavana.

Tutun oloista tarinaa brittiläistyneen emigranttipojan silmin nähtynä: Venäjä on maa joka on joutunut gangstereitten haltuun. Neukkujen luhistumisen jälkeen gangsterit ottivat haltuunsa viranomaisten roolin järjestyksen ylläpitäjinä ja yhteiskunnan ylläpitäjinä. Sitten turvallisuuspalvelu syrjäytti järjestäytyneen rikollisuuden järjestäytyneen rikollisuuden paikalta. Lopuksi valtion ylin johto ryhtyi käyttäytymään kuin rikolliset: Putinin televisioidet tapaamiset kuvernöörien kanssa ovat lavastusta, pukeutumista, roolitusta ja kielenkäyttöä myöten kuin venäläistettyjä toisintoja kummisetä -elokuvan kohtaukseta jossa Don Corleone laittaa New Yorkin mafiapomot ruotuun.

Saman tarinan kun on lukenut yhä uudestaan ja uudestaan eri näkökulmista kuvattuna niin aika vaikea on enää uskoa muuta kuin että meillä on itänaapurina maa jossa isäntänä häärää mafia.

Tämä oli hyvä kirja.

Sinänsä uutta ja ihmeellistä ei teos sisällä, vaan Venäjä on Taivas (menestyjille) ja Helvetti (muille) samassa paketissa. Mitä tahansa voi tapahtua ja tapahtuu, eikä kukaan pidä sitä minään. Kuten Minuteman jälkimmäisessä viestissään lisäsikin, juuri (ylempi) keskiluokkainen näkökulma tekee kirjasta kiinnostavan.

Mielenkiintoinen oli myös lopun pohdinta siitä, miten Venäjän korruptoitumisen hyväksyminen korruptoi myös länsimaita. Rikkaiden rahat kelpaavat, joten heidän toimintaansa ei puututa. Samalla poliitikot (jmuut toimijat), jotka hyväksyvät tai jopa puolustavat venäläistä tapaa puhua yhtä ja tehdä toista, rapauttavat myös länsimaiden järjestelmää. Ja tähän tietenkin on sanottava, että ristiriitaa on myös länsimaissa, mutta on silti hieman vaikeaa nähdä Niinistöä väittämässä samanaikaisesti, että a) Karjalan separeita ei ole auttamassa lainkaan Suomen PV:n edustajia, b) ne Suomen PV:n osastot, jotka ovat auttamassa Karjalan separeita, ovat paikalla omatoimilomalla, c) Suomen PV:n sankarilliset osastot kostavat Karjalassa vuosien 1940 ja -44 nöyryytykset vanhalle perivihollisellemme, joten sytytämme kynttilän heidän uhrinsa ikuiseksi kunniaksi!

Piikit Browdenille ihan piristäviä.

 

[tulikomento]

Oli suomalaisessa.
Katso liite: 9350 Katso liite: 9351

Pentti Sainio (s. 29. syyskuuta 1950Kuopio[1]) on suomalainen toimittaja ja tietokirjailija. Nykyään Paltamossa asuva Sainio valmistui Sanoman toimittajakoulustavuonna 1976 ja on sen jälkeen työskennellyt muun muassa Helsingin Sanomissa, Turun Sanomissa, Pohjolan Sanomissa ja Avussa.[1]Hän on opiskellut myös Kadettikoulussa sekä yleistä historiaa Helsingin yliopistossa.

Sainio on julkaissut yhdeksän kirjaa, jotka edustavat lähinnä paljastuskirjallisuutta ja tutkivaa journalismia. Vuonna 1999 häneltä ilmestyi omakustanteena teos Harkimoiden hattutemppu, jonka Huonon kirjallisuuden seura valitsi vuoden huonoimmaksi kirjaksifiktionaalisten kirjojen sarjassa.[2] Kirjassa hän kertoo siitä miten Jokerien avulla kerättyjä Lastenklinikoiden kummienkeräysvaroja hävisi tuntemattomille teille. Kirja nosti hälyn, mutta Rautakirjantoimitusjohtajan Hannu Syrjäsenvaatimuksesta suuret kirjakaupat vetivät sen myynnistä, ja kirja jäi Sainiolle käsiin. Yleisradion Ajankohtainen kakkonen teki sen pohjalta ohjelman, joka kuitenkin hyllytettiin lähetyspäivänä.[3]

Keväällä 2014 nousi kohu Sainion teoksestaKummolan kääntöpiiri, joka käsittelee suomalaisen jääkiekon taustavaikuttajien liiketoimia. Kalervo Kummola ja Suomen jääkiekkoliitto yrittivät estää sen julkaisun oikeusteitse, mutta Helsingin käräjäoikeudenpäätöksen mukaan kirjan kieltäminen ennakkoon olisi Suomen perustuslainvastaista.[4]

Ja sama ukko esiintyi juuri äsken YLE:n MOT:n "asiantuntijana" Hornetin seuraajaa käsitelleessä jaksossa.

 

[Minuteman]

Ja sama ukko esiintyi juuri äsken YLE:n MOT:n "asiantuntijana" Hornetin seuraajaa käsitelleessä jaksossa.

Suomalaisen median kirous on sisäsiittoisuus, mediapersoonat haastattelemassa toisiaan. Kuplan sisällä tehdään sitten ryhmäajattelun paineessa johtopäätöksiä ympäröivän maailman tilasta ja ollaan sitten niin maan perusteellisen hämmästyneitä ja loukkaantuneita kun maailma osoittautuukin joksikin muuksi kun mitä samanmielisen toimittajaporukan sisällä on päätetty.

 

[EK]

Suomalaisen median kirous on sisäsiittoisuus, mediapersoonat haastattelemassa toisiaan. Kuplan sisällä tehdään sitten ryhmäajattelun paineessa johtopäätöksiä ympäröivän maailman tilasta ja ollaan sitten niin maan perusteellisen hämmästyneitä ja loukkaantuneita kun maailma osoittautuukin joksikin muuksi kun mitä samanmielisen toimittajaporukan sisällä on päätetty.

MOT:n erityisongelma tuon lisäksi on, että sen on pakko tuutata joka kerta ulos "kohu-uutinen". Siispä näkökulman on jo lähtökohtaisesti oltava tiukan rajattu ja esitystavan on oltava kärjistetty. Olipa kyseessä asiantuntija tai "asiantuntija", lausunnoista poimitaan vain se, mikä on mahdollisimman raflaavaa. Kun vielä toimittajan kyky tai halu ei riitä erottamaan näitä kahta toisistaan, on jälki välillä aika järkkyä. Nimim. kokemusta on.

Tutkiva journalismi on sinänsä median korkein muoto, mutta MOT:n toimittajat ovat jo alusta lähtien kuvitelleet olevansa suomalaisia sankaritoimittajia, aitoon Watergate-henkeen. Aihe on monesti hyvä (esim. kaivosten ongelmat, maatalouden ongelmat, Panama-paperit), mutta toteutus heikohko. Mielestäni MOT:n toimintaa pitäisi kehittää niin, että sama määrä porukkaa tekee samoilla resursseilla vähän vähemmän jaksoja/vuosi, ja samalla ohjelmapaikalla esitettäisiin vastaavia ulkomaisia tuotoksia, mieluusti vaikka Saksasta tai Ranskasta.

 

[EK]

Suosittelen lämpimästi:

Shahzad, Syed Saleem: Kuoleman sisäpiiri. Into 2014.

Shahzad oli pakistanilainen journalisti, jonka ilmeisesti ISI (Pakistanin tiedustelu) kaappasi, kidutti ja tappoi. Hän oli harras muslimi, joka pääsi tutustumaan Afganistanin ja Pakistanin äärimuslimien johtajistoon.

Teos on mielenkiintoinen kurkistus Talebanin ja Al-Qaidan taustoihin ja toimintaan. Sinänsä tuttua on sekä järjestöjen alkuvaiheet Afganistanin ensimmäisen (1979 alkaen) sodan aikaan että niiden ideologinen tausta. Näitä molempia käsitellään tavalla, joka on samalla melko yksityiskohtainen että sujuva. Silti välillä namedroppingia tulee sen verran, että välillä yksinkertaisesti jätin osan nimistä huomiotta ja keskityin pelkästään seuraamaan punaista lankaa.

Kaikkein mielenkiintoisimmat pointit kirjassa olivat mielestäni:
1) Al-Qaida pelaa oikeasti isoilla panoksilla ja on huomattavasti organisoidumpi, kuin joskus annetaan ymmärtää. Hyviä huomioita olivat Afganistanin sijainti sisämaassa ja pyrkimys katkaista huoltoreitti Pakistanista. Kova, mutta sinänsä uskottava oli väite, että Somalian merirosvot osaltaan olisivat osa Al-Qaidan pyrkimyksiä häiritä tai jopa katkaista läntisten armeijoiden huoltoreittiä Afganistaniin.
2) Pakistanin sisäinen skitsofrenia toisaalta muslimivaltiona toisaalta USA:n liitolaisena. Teoksen paljastusten nojalla ISI:n varoitukset (ja todennäköinen murha) eivät ole mikään ihme.
3) Al-Qaidan totaalinen irrationaalisuus (rationaalinen länsimaisen lipilaarin silmin). Tavoitteena tällä porukalla ja heidän ideologisilla esikuvillaan on alusta lähtien ollut USA:n vetäminen sotaan Afganistanissa ja Pakistanissa. Syynä tähän on se, että ei-muslimi valtiot (USA ja Eurooppa etunenässä) ovat Saatanasta, koska eivät ole muslimeja. Lisäksi kaikki muslimivaltiot ovat Saatanasta, koska eivät elä "puhtaassa" islamissa (kuka sen sitten määrittääkään) ja koska ne ovat USA:n kavereita. Myös kaikki muslimit, jotka eivät elä kuten jotkut tietyt saarnamiehet määräävät, ovat korpinruokaa. Profeetta on sanonut, että kun Afganistanin ja Pakistanin alueen taistelut saavuttavat riittävän saturaation, Mahdi tulee ja puhdistaa Maailman ja tekee siitä kivan paikan, kun vain oikein uskovat muslimit ovat jäljellä ja sittenpä se Tuomiopäivä voi jo tullakin.
4) Shahzad oli ihan oikea muslimi ja todellakin asui alueella, eikä ollut vain keräämässä aineistoa paljastuskirjaansa varten. Hän tiesi tekevänsä hommaa henkensä uhalla, sekä "sissien" että erinäisten väkivaltakoneistojen paineessa.

Ei kaikkein helppolukuisin, mutta ehdottoman mielenkiintoinen opus.

 

[Mikoyan]

http://kaponieeri.blogspot.fi/2012/08/marsalkka-titon-metsastys.html?m=1
Marsalkka Titon metsästys

Kevääseen 1944 mennessä Titon johtamista Jugoslavian kommunistipartisaaneista oli tullut niin suuri riesa saksalaisille miehittäjille, että vastarintaliikkeen lamauttamiseksi päätettiin sen johtajaa vastaan tehdä operaatio, jota nykyään Afganistanissa amerikkalaisten toimeenpanemina kutsuttaisiin nimellä kill or capture.

David Greentreen Ospreyn Raid-sarjaan kirjoittamassa Knight's Move - The Hunt for Marshall Tito 1944 kerrotaan operaation vaiheet. SS-laskuvarjojääkäripataljoona 500 hyppäsi Drvarin kaupunkiin, jonka viereisen vuoren luolassa Tito piti päämajaansa. Itse asiassa Tito oli ottanut tavakseen yöpyä kauempana, mutta oli syntymäpäivänsä vuoksi jäänyt sillä kertaa yöksi luolaan. Saksalaisten tiedustelu ei ollut onnistunut selvittää Titon tarkkaa sijaintia ja se, että näinkin lähelle päästiin, oli siis silkkaa tuuria (Titon oikea syntymäpäivä ei ollut tiedossa, oli vain kaksi väärää arviota). Läheltä piti -tilanne se Jugoslavian tulevalle johtajalle silti oli. Lähimmästä seurueesta yksi kaatui saksalaisten luoteihin ja uudenuutukainen marsalkanvormu jäi saksalaisten saaliiksi. Eräiden väitteiden mukaan Tito olisi jo ollut valmis antautumaan, mutta esikuntapäällikkö hätisti marsalkan varauloskäynnin kautta pakoon vuorille. Miten lienee, pakoon Tito kuitenkin pääsi, voitti (sisällissodan luonteisen) partisaanisodan ja johti Jugoslaviaa aina kuolemaansa vuoteen 1980 saakka. Drvarista ja Titon luolasta tuli suosittu matkailukohde, mutta tapahtumalle omistetun museon kerrotaan tuhoutuneen Bosnian sodassa 1995.

Saksaksi operaation nimi oli Rösselsprung, sana tarkoittaa shakissa ratsun tekemää liikettä. Usein kerrottuna nippelitietona kerrattakoon tässä, että (osittain rangaistuspalvelua suorittaneista miehistä koottu) SS-laskuvarjojääkäripataljoona 500 siirrettiin operaation jälkeen Gdyniaan, josta käsin sen oli määrä osaliistua Ahvenanmaan miehittämiseen operaatiossa nimeltä Tanne West. Sitä ei koskaan toteutettu, ja mönkään meni myös Suursaaren valtaamiseksi suomalaisilta toimeenpantu operaatio Tanne Ost.

 

[Sardaukar]

Paikallisena tietona Serbiasta voi mainita, että paikallisetkaan eivät oikein tiedä mikä Tito oli miehiään ja missä syntynyt. Tito piti itseään kroaattina, mutta esim. "appiukon" mukaan (joka taisteli Titon partisaaneissa 17-vuotiaasta asti (on nyt 91 v, sai tyttärensä 49- ja 51-vuotiaana) Titon kroatian ja serbian kieli oli todella kehnoa. Vekkaukset olivat menneet Tsekin, Slovakian ja jopa Puolan suuntaan syntyperästä. Villimpiäkin arvauksia oli kuulemma.

 

[tulikomento]

Sivuston ilmailuosaston pojat huomio!

Oletteko huomanneet, että syksyllä pitäisi ilmestyä LeLv 24:n riveissä lentäneen Kosti Keski-Nummen elämäkerta ? Asialla on Jukka Piipponen, joka on aiemminkin kirjoitellut suomalaisässien vaiheista.

http://www.aviationshop.fi/product_info.php?cPath=66&products_id=3922

Myöskin syksyllä pitäisi ilmestyä ruotsalaisen Christer Bergströmin kirjoittama elämäkerta Hermann Grafista ja Alfred Grislawskista.

http://www.aviationshop.fi/product_info.php?cPath=66&products_id=3937

 

[Leaderdog]

• Hommataan heti omiin kokoelmiin kun kohdalle osuu. Jos ylimmääräisiä niin , vink vink.