Tekijältä saatu signeerattu kappale hyllyssä.
Kirjat
- Viestiketjun aloittaja Museo
- Aloitus PVM
Päivi Tapola & Mikko Karjalainen. Mannerheimin haastaja - Kenraali Harald Öhquist. Otava 2013.
Päivi Tapola on kirjailija, joka on julkaissut muun työnsä ohella muistaakseni ihan hyvän elämäkerran isoisästään kenraali Kustaa Tapolasta. Mikko Karjalainen työskentelee Kansallisarkistossa. Oletettavasti yksi syy, miksi Tapola on aiheeseen tarttunut, on kenraali Tapolan ja kenraali Öhquistin hyvät välit.
Teos on hyvin perinteinen suomalainen elämäkerta. Kronologisesti edetään ja tietty yksityisyys kohteelle jätetään. Ykstyistä kirjeenvaihtoa ja muuta materiaalia on saatu käyttöön. Kuitenkin tekijät (Karjalainen?) uskaltavat myös esittää kritiikkiä Öhquistia kohtaan, eikä häntä esitetä kaikentietäjänä tai aina oikeassa olleena. Öhquist on yksi niitä kenraaleja, jotka toisenlaisessa tilanteessa olisivat voineet muodostua kilpailijaksi Mannerheimille. Yksi suuri este tälle oli kuitenkin Lapuanliikkeen aika. Öhquist reagoi Lapuanliikkeen toimintaan hyvin voimakkaasti ja argumentoi oikeusvaltion puolesta. Teoksen tekijät eivät tulkintaa esitä, mutta joitakin Öhquistin kommentteja voidaan jopa tulkita niin, että mikäli Lapuanliike kaappaa vallan, Öhquist on valmis puolustamaan yhteiskuntajärjestystä asevoimin. 1930 Öhquistin toiminta kyseenalaistettiin voimakkaasti ja hän joutui sairaslomalle vähäksi aikaa. Ura ei kuitenkaan katkennut, mutta huhu hermojen heikkoudesta syntyi.
Ennen sotia Öhquist oli lähestulkoon puolustusvoimien tärkeimmällä vakanssilla Armeijakunnan komentajana, eli siis vastuussa Kannaksen puolustuksesta. Talvisodan syttyessä Kannaksella oli kaksikin armeijakuntaa, joista Öhquist komensi II AK:ta. Jo ennestään huonot välit Mannerheimiin katkesivat täysin talvisodassa, kun herrojen näkemykset toimintatavoista erosivat suojajoukkovaiheessa, "Hölmöntölväyksessä" kuin myös vetäytymisvaiheessa ja lopun epätoivoisessa taistelussa T-asemassa. Karjalainen esittää argumentteja Öhquistin puolesta ja tätä vastaan. Päämaja panttasi tietoa, jolloin Öhquistin käsitys kokonaistilanteesta jäi heikoksi. Niinpä hän oli katkera resurssien jaosta ja koki jääneensä mopen osalle esim. tykistönammusten suhteen. Hän myös toteaa, että olisi vaatinut joukoilta sodan loppuvaiheessa jäykempää puolustusta, mikäli olisi tiennyt rauhanneuvotteluista.
Välirauhan aikaan Öhquist joutui sivuraiteelle ja lopullinen nöyryytys oli joutuminen Saksaan yhteysupseeriksi. Pahinta oli, ettei hän saanut Suomesta tietoja tai oheijstusta, vaan välillä tieto suomalaisten toiminnasta tuli saksalaisten kautta. Hetkeksi tilanne kirkastui, kun hänet komennettiin IV AK:n komentajaksi Kannakselle, mutta sitten Laatikainen tuli tilalle ja Öhquist joutui takalinjoille. Öhquistia ei teoksessa suinkaan vapauteta vastuusta kesän 1944 katastrofin suhteen, vaan kysytään oikeutetusti, miksei linnoitustöitä tehty urakalla ja joukkoja koulutettu (etenkään uusiin pst-aseisiin) jo Öhquistin aikana.
Sodan jälkeen Öhquist sai jatkaa armeijan palveluksessa ja toimi muun muassa korkeimmassa oikeudessa sotilasjäsenenä.
Kaiken kaikkiaan teos on mielestäni oikein onnistunut ja tasapainoinen kokonaisuus. Öhquistin henkilö tulee siinä mielestäni hyvin ilmi ja hänen toimintaansa uskalletaan myös kritisoida, vaikka mistään "myytin kaatamisesta" ei olekaan kysymys. Tekstikin on sujuvaa ja yksityisarkistoa on käytetty, joten uskallan suositella perehtymään Öhquistiin tämän teoksen avulla.
Päivi Tapola on kirjailija, joka on julkaissut muun työnsä ohella muistaakseni ihan hyvän elämäkerran isoisästään kenraali Kustaa Tapolasta. Mikko Karjalainen työskentelee Kansallisarkistossa. Oletettavasti yksi syy, miksi Tapola on aiheeseen tarttunut, on kenraali Tapolan ja kenraali Öhquistin hyvät välit.
Teos on hyvin perinteinen suomalainen elämäkerta. Kronologisesti edetään ja tietty yksityisyys kohteelle jätetään. Ykstyistä kirjeenvaihtoa ja muuta materiaalia on saatu käyttöön. Kuitenkin tekijät (Karjalainen?) uskaltavat myös esittää kritiikkiä Öhquistia kohtaan, eikä häntä esitetä kaikentietäjänä tai aina oikeassa olleena. Öhquist on yksi niitä kenraaleja, jotka toisenlaisessa tilanteessa olisivat voineet muodostua kilpailijaksi Mannerheimille. Yksi suuri este tälle oli kuitenkin Lapuanliikkeen aika. Öhquist reagoi Lapuanliikkeen toimintaan hyvin voimakkaasti ja argumentoi oikeusvaltion puolesta. Teoksen tekijät eivät tulkintaa esitä, mutta joitakin Öhquistin kommentteja voidaan jopa tulkita niin, että mikäli Lapuanliike kaappaa vallan, Öhquist on valmis puolustamaan yhteiskuntajärjestystä asevoimin. 1930 Öhquistin toiminta kyseenalaistettiin voimakkaasti ja hän joutui sairaslomalle vähäksi aikaa. Ura ei kuitenkaan katkennut, mutta huhu hermojen heikkoudesta syntyi.
Ennen sotia Öhquist oli lähestulkoon puolustusvoimien tärkeimmällä vakanssilla Armeijakunnan komentajana, eli siis vastuussa Kannaksen puolustuksesta. Talvisodan syttyessä Kannaksella oli kaksikin armeijakuntaa, joista Öhquist komensi II AK:ta. Jo ennestään huonot välit Mannerheimiin katkesivat täysin talvisodassa, kun herrojen näkemykset toimintatavoista erosivat suojajoukkovaiheessa, "Hölmöntölväyksessä" kuin myös vetäytymisvaiheessa ja lopun epätoivoisessa taistelussa T-asemassa. Karjalainen esittää argumentteja Öhquistin puolesta ja tätä vastaan. Päämaja panttasi tietoa, jolloin Öhquistin käsitys kokonaistilanteesta jäi heikoksi. Niinpä hän oli katkera resurssien jaosta ja koki jääneensä mopen osalle esim. tykistönammusten suhteen. Hän myös toteaa, että olisi vaatinut joukoilta sodan loppuvaiheessa jäykempää puolustusta, mikäli olisi tiennyt rauhanneuvotteluista.
Välirauhan aikaan Öhquist joutui sivuraiteelle ja lopullinen nöyryytys oli joutuminen Saksaan yhteysupseeriksi. Pahinta oli, ettei hän saanut Suomesta tietoja tai oheijstusta, vaan välillä tieto suomalaisten toiminnasta tuli saksalaisten kautta. Hetkeksi tilanne kirkastui, kun hänet komennettiin IV AK:n komentajaksi Kannakselle, mutta sitten Laatikainen tuli tilalle ja Öhquist joutui takalinjoille. Öhquistia ei teoksessa suinkaan vapauteta vastuusta kesän 1944 katastrofin suhteen, vaan kysytään oikeutetusti, miksei linnoitustöitä tehty urakalla ja joukkoja koulutettu (etenkään uusiin pst-aseisiin) jo Öhquistin aikana.
Sodan jälkeen Öhquist sai jatkaa armeijan palveluksessa ja toimi muun muassa korkeimmassa oikeudessa sotilasjäsenenä.
Kaiken kaikkiaan teos on mielestäni oikein onnistunut ja tasapainoinen kokonaisuus. Öhquistin henkilö tulee siinä mielestäni hyvin ilmi ja hänen toimintaansa uskalletaan myös kritisoida, vaikka mistään "myytin kaatamisesta" ei olekaan kysymys. Tekstikin on sujuvaa ja yksityisarkistoa on käytetty, joten uskallan suositella perehtymään Öhquistiin tämän teoksen avulla.
Ville Jalovaara. Piispa Wallinmaan surma - Partisaani-isku Saariselällä 1943. SKS Kirjat 2021.
Oulun piispa Wallinmaa sai surmansa partisaani-iskussa Saariselällä kesällä 1943. Dosentti Ville Jalovaara on laatinut tapahtumasta napakan, mutta perusteellisen teoksen. Teos alkaa Wallinmaan (ehkä jo turhankin tarkalla) esittelyllä. Sen jälkeen hypätään postiautoon Rovaniemellä ja lähdetään ajamaan kohti Inaria, jonne ei koskaan päästä, partisaanien iskiessä. Yksi partisaaneista jäi myöhemmin suomalaisten vangiksi ja kertoi kuulustelupöytäkirjoissa seikkaperäisesti (tosin ei välttämättä täysin totuudenmukaisesti) iskusta. Niinpä tapahtumia voidaan selostaa sekä partisaanien että heidän uhriensa näkökulmasta. Kaikki linja-autossa olleet eivät suinkaan kuolleet, sillä paikalle saapui pian saksalaisten lomakuljetus. Ongelmana oli kuitenkin, että lomalaisilla ei ollut käytännössä lainkaan aseita. Kuitenkin partisaanit irtautuivat saksalaisten saavuttua. Takaa-ajo jäi enempi yritykseksi, sillä erämaahan sopivia joukkoja ei ollut lähistöllä.
Teoksessa myös käydään tapahtumien läpi sitä, kuinka tapahtumat esitettiin suomalaisissa ja kansainvälisissä tiedotusvälineissä, oliko isku mahdollisesti tarkoitettu juuri piispaa vastaan, iskun juridiset ulottuvuudet ja partisaanitoiminnan muistelu Suomessa sotien jälkeen. Kaiken kaikkiaan mielestäni melkoisen hyvä paketti aiheesta. Ei liian pitkä, mutta kuitenkin melkoisen perusteellinen. Jossain määrin jopa oppikirjamainen esimerkki tehtävänrajauksesta ja siinä pysymisestä. Suosittelen.
Oulun piispa Wallinmaa sai surmansa partisaani-iskussa Saariselällä kesällä 1943. Dosentti Ville Jalovaara on laatinut tapahtumasta napakan, mutta perusteellisen teoksen. Teos alkaa Wallinmaan (ehkä jo turhankin tarkalla) esittelyllä. Sen jälkeen hypätään postiautoon Rovaniemellä ja lähdetään ajamaan kohti Inaria, jonne ei koskaan päästä, partisaanien iskiessä. Yksi partisaaneista jäi myöhemmin suomalaisten vangiksi ja kertoi kuulustelupöytäkirjoissa seikkaperäisesti (tosin ei välttämättä täysin totuudenmukaisesti) iskusta. Niinpä tapahtumia voidaan selostaa sekä partisaanien että heidän uhriensa näkökulmasta. Kaikki linja-autossa olleet eivät suinkaan kuolleet, sillä paikalle saapui pian saksalaisten lomakuljetus. Ongelmana oli kuitenkin, että lomalaisilla ei ollut käytännössä lainkaan aseita. Kuitenkin partisaanit irtautuivat saksalaisten saavuttua. Takaa-ajo jäi enempi yritykseksi, sillä erämaahan sopivia joukkoja ei ollut lähistöllä.
Teoksessa myös käydään tapahtumien läpi sitä, kuinka tapahtumat esitettiin suomalaisissa ja kansainvälisissä tiedotusvälineissä, oliko isku mahdollisesti tarkoitettu juuri piispaa vastaan, iskun juridiset ulottuvuudet ja partisaanitoiminnan muistelu Suomessa sotien jälkeen. Kaiken kaikkiaan mielestäni melkoisen hyvä paketti aiheesta. Ei liian pitkä, mutta kuitenkin melkoisen perusteellinen. Jossain määrin jopa oppikirjamainen esimerkki tehtävänrajauksesta ja siinä pysymisestä. Suosittelen.
Maijastina Kahlos. Rooman viimeiset päivät. Otava 2016.
Teos, joka tiivistää mainiosti Rooman romahduksen. Paitsi, että Rooma ei romahtanut, vaan muuttui, kuten maailma jatkuvasti muuttuu. Kahlos ei ole ihan totaalinen romahduksen kieltäjä, eli hän kyllä on sitä mieltä, että Rooman valtakunta jossain vaiheessa saavutti huippunsa ja alkoi sitten taantua, mutta hän korostaa juurikin muutosta. Ei sitä, että olisi ollut jokin yksittäinen "huippukohta", vaan että jossain vaiheessa valtakunnan yhtenäisyys murentui. Tälle hän esittää useita eri syitä, joista se ilmastoteoria jää oikeastaan yllättävän vähälle. Keisariteorioissa ei mennä Jukka Korpelan tasolle, mutta perusteet käydään läpi. Kansainvaelluksia ei pidetä niin käänteentekevinä kuin perinteisessä tulkinnassa, vaan korostetaan uuden väestön omaksuneen vanhan hallinnon tavat. Myöskään kristinuskoa ei nähdä niin suurena murroksena kuin perinteinen tulkinta sen esittää, vaan kyseessä oli vain yksi uskonto monien joukossa, kunnes lopulta ei ollut, tai periferiassa saattoi olla pitkäänkin. Yhtenä suurimmista syistä Rooman lopulle Kahlos nostaa sotilaskeisarit ja heistä seuranneet loputtomat sisällissodat, jotka tuhosivat valtakunnan verkostot ja altistivat sen ulkoiselle uhalle.
Mielestäni hyvä teos, joka tuo parhaiten esiin Rooman loppuvaiheen ongelmien moninaisuuden, mutta samalla sen, että se meidän mielestämme "loppuvaihe" vei vajaat 300 vuotta. Mikä on meidän yhteytemme vuoteen 1724?
Teos, joka tiivistää mainiosti Rooman romahduksen. Paitsi, että Rooma ei romahtanut, vaan muuttui, kuten maailma jatkuvasti muuttuu. Kahlos ei ole ihan totaalinen romahduksen kieltäjä, eli hän kyllä on sitä mieltä, että Rooman valtakunta jossain vaiheessa saavutti huippunsa ja alkoi sitten taantua, mutta hän korostaa juurikin muutosta. Ei sitä, että olisi ollut jokin yksittäinen "huippukohta", vaan että jossain vaiheessa valtakunnan yhtenäisyys murentui. Tälle hän esittää useita eri syitä, joista se ilmastoteoria jää oikeastaan yllättävän vähälle. Keisariteorioissa ei mennä Jukka Korpelan tasolle, mutta perusteet käydään läpi. Kansainvaelluksia ei pidetä niin käänteentekevinä kuin perinteisessä tulkinnassa, vaan korostetaan uuden väestön omaksuneen vanhan hallinnon tavat. Myöskään kristinuskoa ei nähdä niin suurena murroksena kuin perinteinen tulkinta sen esittää, vaan kyseessä oli vain yksi uskonto monien joukossa, kunnes lopulta ei ollut, tai periferiassa saattoi olla pitkäänkin. Yhtenä suurimmista syistä Rooman lopulle Kahlos nostaa sotilaskeisarit ja heistä seuranneet loputtomat sisällissodat, jotka tuhosivat valtakunnan verkostot ja altistivat sen ulkoiselle uhalle.
Mielestäni hyvä teos, joka tuo parhaiten esiin Rooman loppuvaiheen ongelmien moninaisuuden, mutta samalla sen, että se meidän mielestämme "loppuvaihe" vei vajaat 300 vuotta. Mikä on meidän yhteytemme vuoteen 1724?
Vonka
Supreme Leader
Luin tuon silloin, ja jotenkin se vain vahvisti käsitystäni siitä, että niistä kolmesta Ö:stä ainoastaan juusto-Össin pojasta oli johonkin.
Minulle taas Öhquistista ei jäänyt ihan huono maku, mutta ei pärjännyt Mannerheimin kanssa, joka katsoi Öhquistin kilpailijakseen. Ei ongelmaton, kuten ei kukaan ihmisistä, sota-ajan kenraaleista puhumattakaan. Tässä kirjassa Sihvokaan ei kovin korkeaa arvosanaa Öhquistilta saa, vaikka hänet on monesti nostettu vaihtoehdoksi Mannerheimille.
arix
Respected Leader
Sama näkemys, Lennart oli selkeästi luotettu johtaja, kaksi kertaa ryssää pysäyttämässä Kannaksella...
Lennart Oesch – Wikipedia
Jossain kirjassa oli toisaalta jonkun aikalaisen muistikuva joltain kriisihetkeltä, että Oesch näytti aivan kalmankalpealta. Mahdollisesti Talvelan muistiinpano.Sama näkemys, Lennart oli selkeästi luotettu johtaja, kaksi kertaa ryssää pysäyttämässä Kannaksella...
Lennart Oesch – Wikipedia
fi.wikipedia.org
arix
Respected Leader
Muistaakseni hän joutui jatkosodan loppuvaiheilla sairaslomalle, stressi poltti ratkaisutaisteluiden aikana miehen loppuun.
Vonka
Supreme Leader
Onhan koko tuon kirjan tarkoitus ollut ainakin osin olla jonkinlaista muodikasta Mannerheim-kritiikkiä, johon ei silti uutta tullut.
Öhquist oli yksi hankalimmista rutisijoista kenraalikunnassa. Mikään haastaja hän ei tietenkään ollut Mannerheimille. Haastajan pitäisi olla jollain lailla varteenotettava, tasaveroinen. Öhquist oli epävakainen mikromanageeraaja. Ei hän voinut oikeasti haastaa marskia missään.
Hänen tottelemattomuutensa ei poikinut aina hyvää. Suojajoukkotaistelusta ja vastahyökkäyksestä on paljon puhuttukin mutta yksi suurimpia mustia kohtia on ainakin jälkikäteen ajateltuna se, että hän Kannaksen ryhmän komentajana (1942 - helmikuu 1944) jätti tekemättä Kannaksen puolustusesteet.
Luin Öhquistin oman selittelykirjan talvisodasta, mutta en vakuuttunut siitäkään. Siitä jäi mieleeni toki kuvaus Walleniuksesta Viipurinlahdella ns. takki auki.
tulikomento
Supreme Leader
Tähän mennessä hankittu teemakirjallisuus. Vasemmanpuoleinen ja keskimmäinen on tullut jo luettua. Oikeanpuoleista parhaillaan aloittelen.
Arvostelua jo luetuista? Ainakin mitä Lawrencen sähköpostipäivityksiä lukenut, niin hän ei välttämättä miellytä kaikkein kiivaimpia, koska hän kirjoittaa viileää asiatekstiä moraalisen raivon sijasta.
tulikomento
Supreme Leader
Kiovan taistelu tuli luettua viime joulun tienoilla. Serhiin sotakirja muistaakseni marraskuun lopulla. Jotain näkemyksiäni noista löytyy ketjusta.
tulikomento
Supreme Leader
Mielestäni hieno löytö divarista. Sotamarsalkka Keitelin muistelmat. Kirjoitti tämän Nürnbergin kuolemansellissä. Oberkommando der Wehrmachtin päällikkö oli loppuun asti Führerinsä uskollinen palvelija, joka sokeasti seurasi tätä. Ei ihme, että armeijan piirissä Keitelista käytettiin pilkkanimeä "Lakaitel", eli Pikku Lakeija. Keitel jos kuka oli myös syyllinen armeijan suorittamiin sotarikoksiin. Tämä kun allekirjoituksellaan vahvisti Hitlerin näitä asioita koskevat käskyt.
Talvela nyt haukkui suunnilleen kaikki muut kuin itsensä. Myös Öhquistia haukkui pelkuriksi talvisodan ajalta, jota Tapola piti käsittämättömänä.
Tuota en ihan täysin allekirjoita. Minun mielestäni teos keskittyy enemmän Öhquistiin kuin Mannerheimiin. Enemmän tuo haastaja viittaa niihin ristiriitoihin, eikä Mannerheim mielestäni ihan erehtymätön ollut, eikä etenkään se tiedolla johtaminen ollut mielestäni kovin fiksua.
Teos ei myöskään esitä Öhquistia mitenkään erehtymättömänä. Kuitenkin esim. Lasse Laaksonen ihmettelee miksi Öhquist, joka oli Kannaksen puolustuksen asiantuntija ja pärjäsi Kannaksella talvisodassa (Hölmön tölväystä lukuunottamatta) kohtuullisen hyvin (suojajoukkojen käytöstä Päämajalla ja Öhquistilla oli hyvin erilaiset näkemykset), korvattiin Laatikaisella.
Sanavalmis Muurinen
Kenraali
Colditzin Vangit luettu. Aihe ei noin periaatteessa kiinnostanut kovin paljoa, olihan Colditzin vankila yksi pieni ja vähämerkityksinen yksityiskohta koko 2. maailmansodassa. Siellä istui vain mitättömän pieni osa kaikista sotavangiksi joutuneista liittoutuneiden sotilaista. Vankila on saanut myyttisen maineen, osin aiheesta ja osin ehkäpä yliglorifioitunakin. Sinne sijoitettiin pakoherkkiä ja erityisen saksalaisvastaisia upseerivankeja sotilaspalvelijoineen sekä eräänlaisiksi panttivangeiksi tarkoitettuja arvovankeja. Sellaiseksi riitti mm. hyvin etäinenkin sukulaisuussuhde päättäjiin, kuningasperheeseen tai aatelisuus.
Vankilan arkea, vankien tarinoita ja monenlaisia kekseliäitä ja suuren ponnistuksen takana olleita pakoyrityksiä käsitellään. Macintyren innostus tiedustelua kohtaan pääsee tässäkin kirjassa esille. Vankilasta kulki tiedustelutietoa liittoutuneille vankien lähettämissä alkeellisesti salakirjoitetuissa viesteissä. Tietoa saatiin myös Colditzin kaupungista natseja vastustavilta tahoilta eteen päin välitettäväksi. Vankilan suuntaan toimitettiin mm. pakenemisessa tarpeellista välineistöä vangeille lähetetyissä ruokalähetyksissä.
Mielenkiintoisinta antia kirjassa oli vankien ja heidän vartijoidensa välinen kissa-hiirileikki, jossa vangit kehittelivät sinnikkäästi erilaisia pakokeinoja ja saksalaiset yrittivät vimmatusti saada niitä selville. Toinen mielenkiintoinen anti oli vankien ja heidän vartijoidensa vällinen suhde yleensäkin. Vankeja kohdeltiin hyvin ja Geneven sopimusta yllättävän pilkuntarkasti kunnioittaen ja vankien yrittäessä keksiä kaikenlaisia jekkuja heidän härnäämisekseensä. Komendantit suhtautuivat työhönsä asiallisesti ja turvallisuusupseeri kapteeni Reinhold Eggers oli toki vangeille piikkinä perseessä ollen sinnikäs ja taitava vankien juonien paljastaja. Samalla hän kuitenkin oli kunniallinen ja vankien oikeudet tunnustava, aina maltillisesti käyttäytyvä asiallinen upseeri. Jotain kuvastanee sekin, että Eggers, joka länsiliittoutuneilta puhtaat paperit sodan saatuaan mutta saatuaan itäisessä Saksassa kommunisteilta pitkän vankeustuomion, tapasi vapauduttuaan ja Länsi-Saksaan muutettuaan entisiä vankejaan leppoisan jälleennäkemisen hengessä.
Jopa hieman pitkäveteiseksikin välillä käyneiden vankilan arkea ja elämää kuvastavien lukujen jälkeen huipentuu teos kolmannen valtakunnan kuolinkorahdusten aikaan, jolloin vangeillakin oli aihe pelätä omaa kohtaloaan koko ajan vainoharhaisemmaksi muuttuvan valtakunnan vankeina. Vankilan henkilökunnan voi luonnehtia olleen kunniallisia ja realistisia loppuun asti.
Mielestäni sujuvaa ja enimmäkseen kiinnostavaa luettavaa. Yksittäisten faktojen detaljitason tarkkuuteen en pysty ottamaan kantaa enkä kirjoittajan tekemien valintojen osuvuuteen - kuten siihen, ketkä vangeista ovat saaneet osakseen enemmän huomiota kuin toiset. Teosta pidän tasapuolisen kiihkoilemattomana kuvauksena. Saksalaiset eivät ole automaattisesti paholaisia ja hirviöitä, vaan vankien arkielämän kannalta keskeisimmät ennemmin pääosin kunnollisia ihmisiä. Eivätkä vangitkaan olleet yhtä suurta kiiltokuvamaista partiopoikaperhettä, vaan oman aikansa ja yhteiskuntansa kasvatteja ja omia persoonallisuuksiaan niin hyvässä kuin vähemmän hyvässä.
Päähuomio kirjassa keskittyy britteihin ja saksalaisiin. Osasyy tietysti se, että vankilasta kehittyi ajan mittaan pääasiassa brittiläisten upseerien säilytyspaikka sen jälkeen, kun muiden kansallisuuksien vangit siirrettiin toisaalle. Brittiläistä lähdeaineistoa löytyy oletettavasti myös kaikkein eniten. Merkittävä lähde oli myös Reinhold Eggers, joka piti tarkkaa päiväkirjaa ja kirjoitti myös kirjan vankila-ajastaan.
Vankilan arkea, vankien tarinoita ja monenlaisia kekseliäitä ja suuren ponnistuksen takana olleita pakoyrityksiä käsitellään. Macintyren innostus tiedustelua kohtaan pääsee tässäkin kirjassa esille. Vankilasta kulki tiedustelutietoa liittoutuneille vankien lähettämissä alkeellisesti salakirjoitetuissa viesteissä. Tietoa saatiin myös Colditzin kaupungista natseja vastustavilta tahoilta eteen päin välitettäväksi. Vankilan suuntaan toimitettiin mm. pakenemisessa tarpeellista välineistöä vangeille lähetetyissä ruokalähetyksissä.
Mielenkiintoisinta antia kirjassa oli vankien ja heidän vartijoidensa välinen kissa-hiirileikki, jossa vangit kehittelivät sinnikkäästi erilaisia pakokeinoja ja saksalaiset yrittivät vimmatusti saada niitä selville. Toinen mielenkiintoinen anti oli vankien ja heidän vartijoidensa vällinen suhde yleensäkin. Vankeja kohdeltiin hyvin ja Geneven sopimusta yllättävän pilkuntarkasti kunnioittaen ja vankien yrittäessä keksiä kaikenlaisia jekkuja heidän härnäämisekseensä. Komendantit suhtautuivat työhönsä asiallisesti ja turvallisuusupseeri kapteeni Reinhold Eggers oli toki vangeille piikkinä perseessä ollen sinnikäs ja taitava vankien juonien paljastaja. Samalla hän kuitenkin oli kunniallinen ja vankien oikeudet tunnustava, aina maltillisesti käyttäytyvä asiallinen upseeri. Jotain kuvastanee sekin, että Eggers, joka länsiliittoutuneilta puhtaat paperit sodan saatuaan mutta saatuaan itäisessä Saksassa kommunisteilta pitkän vankeustuomion, tapasi vapauduttuaan ja Länsi-Saksaan muutettuaan entisiä vankejaan leppoisan jälleennäkemisen hengessä.
Jopa hieman pitkäveteiseksikin välillä käyneiden vankilan arkea ja elämää kuvastavien lukujen jälkeen huipentuu teos kolmannen valtakunnan kuolinkorahdusten aikaan, jolloin vangeillakin oli aihe pelätä omaa kohtaloaan koko ajan vainoharhaisemmaksi muuttuvan valtakunnan vankeina. Vankilan henkilökunnan voi luonnehtia olleen kunniallisia ja realistisia loppuun asti.
Mielestäni sujuvaa ja enimmäkseen kiinnostavaa luettavaa. Yksittäisten faktojen detaljitason tarkkuuteen en pysty ottamaan kantaa enkä kirjoittajan tekemien valintojen osuvuuteen - kuten siihen, ketkä vangeista ovat saaneet osakseen enemmän huomiota kuin toiset. Teosta pidän tasapuolisen kiihkoilemattomana kuvauksena. Saksalaiset eivät ole automaattisesti paholaisia ja hirviöitä, vaan vankien arkielämän kannalta keskeisimmät ennemmin pääosin kunnollisia ihmisiä. Eivätkä vangitkaan olleet yhtä suurta kiiltokuvamaista partiopoikaperhettä, vaan oman aikansa ja yhteiskuntansa kasvatteja ja omia persoonallisuuksiaan niin hyvässä kuin vähemmän hyvässä.
Päähuomio kirjassa keskittyy britteihin ja saksalaisiin. Osasyy tietysti se, että vankilasta kehittyi ajan mittaan pääasiassa brittiläisten upseerien säilytyspaikka sen jälkeen, kun muiden kansallisuuksien vangit siirrettiin toisaalle. Brittiläistä lähdeaineistoa löytyy oletettavasti myös kaikkein eniten. Merkittävä lähde oli myös Reinhold Eggers, joka piti tarkkaa päiväkirjaa ja kirjoitti myös kirjan vankila-ajastaan.
tulikomento
Supreme Leader
Nettidivarien historia-alesta löysin vielä tämän. Jatkosodan poliittista historiaa.
Vatnik
Kersantti
En löytänyt kirjaesittelyä, mutta jos sellainen jo oli, niin tässä tulee toinen. Kaikkien kolmen kokemuksia merivoimien erikoistoimintaosastosta sekä sen jälkeisistä siviilitöistä, kertojaminä on kuitenkin Ruotsi. Hieman sammakkomiesten historiasta Suomessa, joka tietysti löytyy täydellisempänä Vedenalaisesta veljeskunnasta. Ruotsi kertoo olleensa ensimmäinen täyden ajan ETO:ssa palvellut aliupseeri. Vm-palvelus taistelusukeltajana, RUK, sopimussotilaaksi, erikoisjoukkokurssi, sotilasammattihenkilöksi ja aliupseerin virassa 5+5+5. Toki viimeiset vuodet operatiivisista tehtävistä toimistohommiin viran vakinaistamisella jekutettuna, jota ei sitten tapahtunutkaan ja jota valintaansa itse katui. Toteaa mielestäni hyvin, että jääkärien taistelutekniikka, johon itse sai alokaskauden jälkeen seuraavan kerran koulutusta vasta EUBG:n aikana (!) toimii kulmakivenä myös erikoisjoukkojen taistelulle. Kertomus Afganistanista 2008 täydentää Kontakti! -kirjasta jo luettua; pitkät MOT-partiot, tieltä suistunut ajoneuvo, Pasin alla räjähtänyt miina ym. Hyvä, että näitä muisteloita alkaa näköjään tulla. Somalian edustalla turvaamassa sekä Syyrian kemiallisten aseiden hävitysoperaation aikana laivapalvelusta Välimerellä. Kunkin luvun loppuun kirjoittajat ovat liittäneet tiivistelmän resilienssistä ym. psykologiaan liittyvästä, josta olivat oppineet.
Liitteet
Viimeksi muokattu:
Se vaan, että miksei neukkukenuilta vaadita historiankirjoituksessa samoja standardeja. Löytyyhän lännestäkin mm. Žukovin ihailijoita, vaikka tämä oli vakaumuksellinen bolševikki, 100 % uskollinen Stalinille ja saksalaisiin sovelletuilla standardeilla sotarikollinen.