Kirjat

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Museo
  • Aloitus PVM Aloitus PVM
Englantilainen ilmasotahistorioitsija (ja Iron Cross -lehden päätoimittaja) Andy Saunders kommentoi Ben MacIntyreä (joka on myös wokettaja) mm. näin: "So much of his stuff contains lazy errors and factual inconsistencies/mistakes. His letter to the Times recently about Bader contained risible nonsense, while a good few years ago he claimed to have identified ‘The Man who Never Was’, thus shamelessly taking the credit for the work of a third party as I recall."

Lisääkin murskakritiikkiä löytyy.
Niitä murskakritiikkejä ei ole tullut vastaan, mutta hyviä arvosteluja kirjoista kyllä. Vähän yritinkin etsiskellä kriittisiä juttuja, mutta en osannut googlella niitä löytää. Silti sskon, että kritiikkiäkin löytyy, jos osaa etsiä. Muistan itsekin lukeneeni jonkin kommentin Macintyren faktatarkkuuden puutteista, ja siinäkin kehuttiin, että vaikka lipsumista voi olla, näitäkin kirjoja lukemalla tulee kuitenkin oppineeksi historiasta kaikenlaista.

Itse lukemani Macintyren kirjat ovat sellaista melko kevyttä kirjallisuutta, jossa uskon olevan suuremmat linjat tarpeeksi hyvin kohdallaan, vaikka detaljeissa voi kai puutteita ollakin. Niissä detaljitason tieto ei ole koko jutun kannalta kovin tärkeää. Enpä tosin ole muita lukenut kuin Agent Zigzag, Double Cross, Vakooja ja Petturi ja nyt sitten tuo Colditzin Vangit on menossa. Colditzin Vangit perustuu aika pitkälle aikalaisten kertomuksiin ja muistelmiin yrittämättä enemmälti ollakaan tutkimusta, vaikka aihetta taustoitetaan vähän laajemmin. SAS Rogue Heroes kiinnostaisi kyllä joskus lueskella myös ainakin.

Se hyvä näissä kirjoissa on, että niiitä voi lueskella tai kuunnella äänikirjana kuin kevyttä kertomakirjallisuutta. Niin hyvin rakennettua ja luettavaa tekstiä ovat. Suomalaiset uuden polven tutkijat ovat onneksi alkaneet päästä kieliasussa ja yleisessä luettavuudessa sellaiselle tasolle, että kirjasta voi myös nauttia samalla kun sitä lukee, jopa väitöskirjan pohjalta tehdyistä.
 
Niitä murskakritiikkejä ei ole tullut vastaan, mutta hyviä arvosteluja kirjoista kyllä. Vähän yritinkin etsiskellä kriittisiä juttuja, mutta en osannut googlella niitä löytää. Silti sskon, että kritiikkiäkin löytyy, jos osaa etsiä. Muistan itsekin lukeneeni jonkin kommentin Macintyren faktatarkkuuden puutteista, ja siinäkin kehuttiin, että vaikka lipsumista voi olla, näitäkin kirjoja lukemalla tulee kuitenkin oppineeksi historiasta kaikenlaista.

Itse lukemani Macintyren kirjat ovat sellaista melko kevyttä kirjallisuutta, jossa uskon olevan suuremmat linjat tarpeeksi hyvin kohdallaan, vaikka detaljeissa voi kai puutteita ollakin. Niissä detaljitason tieto ei ole koko jutun kannalta kovin tärkeää. Enpä tosin ole muita lukenut kuin Agent Zigzag, Double Cross, Vakooja ja Petturi ja nyt sitten tuo Colditzin Vangit on menossa. Colditzin Vangit perustuu aika pitkälle aikalaisten kertomuksiin ja muistelmiin yrittämättä enemmälti ollakaan tutkimusta, vaikka aihetta taustoitetaan vähän laajemmin. SAS Rogue Heroes kiinnostaisi kyllä joskus lueskella myös ainakin.

Se hyvä näissä kirjoissa on, että niiitä voi lueskella tai kuunnella äänikirjana kuin kevyttä kertomakirjallisuutta. Niin hyvin rakennettua ja luettavaa tekstiä ovat. Suomalaiset uuden polven tutkijat ovat onneksi alkaneet päästä kieliasussa ja yleisessä luettavuudessa sellaiselle tasolle, että kirjasta voi myös nauttia samalla kun sitä lukee, jopa väitöskirjan pohjalta tehdyistä.

Enpä muista kuulleeni kritiikkiä ainakaan miehen Gordijevski -kirjasta. Sehän perustuu hyvin vahvasti mukana olleiden tiedustelumiesten haastatteluihin (mm. britit ja tanskalaiset ja tietysti Oleg itse).
 
Enpä muista kuulleeni kritiikkiä ainakaan miehen Gordijevski -kirjasta. Sehän perustuu hyvin vahvasti mukana olleiden tiedustelumiesten haastatteluihin (mm. britit ja tanskalaiset ja tietysti Oleg itse).
Niin, kyseessä on kuitenkin hyvin eri maailmat, ts. kylmän sodan ajan vakoilu vs. ilmasotahistoria. Jälkimmäinen vaatii helposti usein tekniikan asioiden ymmärrystä, jota usein "tavallisen" historian tutkijoilla ei ole. Käsittääkseni MacIntyre on taustaltaan "tavallisen" historian tutkija.

The Dupuy Instituten (TDI) Christopher Lawrence (se sama, jolta ilmestyi äsken se Ukraina-kirja) kertoi kerran, että he (TDI) usein palkkaavat ennemmin asianharrastajia kuin akateemisen tutkinnon omaavia historioitsijoita, koska usein jälkimmäisiltä puuttuu se syvällinen detaljitieto, jota TDI:n tutkimuksissa tarvitaan.
 
Niin, kyseessä on kuitenkin hyvin eri maailmat, ts. kylmän sodan ajan vakoilu vs. ilmasotahistoria. Jälkimmäinen vaatii helposti usein tekniikan asioiden ymmärrystä, jota usein "tavallisen" historian tutkijoilla ei ole. Käsittääkseni MacIntyre on taustaltaan "tavallisen" historian tutkija.

The Dupuy Instituten (TDI) Christopher Lawrence (se sama, jolta ilmestyi äsken se Ukraina-kirja) kertoi kerran, että he (TDI) usein palkkaavat ennemmin asianharrastajia kuin akateemisen tutkinnon omaavia historioitsijoita, koska usein jälkimmäisiltä puuttuu se syvällinen detaljitieto, jota TDI:n tutkimuksissa tarvitaan.
Minäkin olen lukenut Macintyren tuotannosta vain sitä vakoiluhistoriaa WWII (Double Cross ja Operation Mincemeat) ja kylmän sodan ajalta Gordijevskista olevan kirjan. Colditzin vangit tästä poikkeus ollen lähes täysin eri aiheesta, mutta sekin sitä yleisempää historiaa. Näiden osalta en ole mainittavaa kritiikkiä löytänyt, eivätkä aiheetkaan sisällä oikeastaan mitään teknistä elementtiä.
 
Minäkin olen lukenut Macintyren tuotannosta vain sitä vakoiluhistoriaa WWII (Double Cross ja Operation Mincemeat) ja kylmän sodan ajalta Gordijevskista olevan kirjan. Colditzin vangit tästä poikkeus ollen lähes täysin eri aiheesta, mutta sekin sitä yleisempää historiaa. Näiden osalta en ole mainittavaa kritiikkiä löytänyt, eivätkä aiheetkaan sisällä oikeastaan mitään teknistä elementtiä.
Tässä ote yhdestä kriittisestä arvostelusta:"
Macintyre is very dismissive of Pat Reid, successful escaper and author of two best-selling and highly enjoyable books on Colditz (as well as a full story of Colditz and at least three other books), and is very hostile towards Reinhold Eggers, who spent much of the war as either Lageroffizier or security officer at the camp. In fact, he displays a marked hostility to all the Germans in Oflag IVC and is pretty dismissive of any prisoners who are not British, dealing only summarily and incidentally with their repeated, ingenious escape schemes, without following them through to their conclusion; often he cannot even to bothered to mention the names of the protagonists.

The blurb boasts that this will become the ‘definitive’ account of Colditz, but almost from the beginning it strikes a discordant note. He starts with a prologue describing the famous ‘Franz Joseph’ escape that led to Mike Sinclair being shot in the chest – the sort of ‘kerigma’ you’d expect to start off a thriller – and his first chapter, entitled ‘The Originals’, describes the arrival of the six British officers (including Reid) who had escaped from Laufen; but the first arrivals were in fact Polish, as Macintyre later has to admit. It is clear, then, that he is far less internationalist in his outlook than Reid, Airey Neave, or any other memoirist or historian of Colditz. Even then, he only mentions by name three of the ‘Laufen Six’, despite the fact that they contributed greatly to life in the camp (Kenneth Lockwood is mentioned only once, on page 36; ‘Peter’ Allan does not rate a mention until page 38 – and Macintyre does not provide his proper name). Other well-known characters are also given short thrift – eg, Brian Paddon gets one paragraph on page 132, and there is no mention whatsoever of Peter Tunstall, who was a constant thorn in the side of his captors, despite Macintyre claiming to have had access to his POW report. So the lacuna pile up. Although covering the same ground as his predecessors would be repetitious and therefore possibly boring to those already familiar with the Colditz saga, isn’t this supposed to be a history of Colditz? Matters are not helped by numerous factual inaccuracies: for instance, he has Eggers welcoming the ‘Laufen Six’ to Colditz – although Eggars was still in Festung Koenigstein at the time. Had Macintyre read all the books listed in his extensive bibliography, he would not have made such a silly mistake.

Since it was not his intention to write a definitive history, or even a convincing ‘debunking’ history, what was his intention? Well, he gives the game away to some extent in a long and tedious digression about the (highly secretive) work of MI9 in which – you’ve guessed – he manages to shoe-horn in the name ‘Ian Fleming’, one of his (and The Times’) pet obsessions. Then, of all the hundreds of prisoners in Colditz, the two with whom we are expected to most identify are a rich, privileged, well-educated Indian doctor who was a victim of racial prejudice from his fellow prisoners, and Julius Green, a Jewish dentist from Scotland who sent coded messages to England. Given Macintyre’s spy monomania, the latter is understandable to some extent, but why then does he not mention the contribution, in this regard, of Douglas Bader, Peter Tunstall and numerous others? Why only Green? I think there might be a personal agenda here. As for the Indian, readers who are familiar with recent politics might well remember Theresa May’s speech after the EU referendum in which she said: “This country welcomes people from India, particularly the rich.”

This, then, is not a ‘definitive’ history of Colditz. It is a history for the new, post-Brexit Establishment, and, I think, a work of political expediency."
 
Tässä ote yhdestä kriittisestä arvostelusta:"
Macintyre is very dismissive of Pat Reid, successful escaper and author of two best-selling and highly enjoyable books on Colditz (as well as a full story of Colditz and at least three other books), and is very hostile towards Reinhold Eggers, who spent much of the war as either Lageroffizier or security officer at the camp. In fact, he displays a marked hostility to all the Germans in Oflag IVC and is pretty dismissive of any prisoners who are not British, dealing only summarily and incidentally with their repeated, ingenious escape schemes, without following them through to their conclusion; often he cannot even to bothered to mention the names of the protagonists.

The blurb boasts that this will become the ‘definitive’ account of Colditz, but almost from the beginning it strikes a discordant note. He starts with a prologue describing the famous ‘Franz Joseph’ escape that led to Mike Sinclair being shot in the chest – the sort of ‘kerigma’ you’d expect to start off a thriller – and his first chapter, entitled ‘The Originals’, describes the arrival of the six British officers (including Reid) who had escaped from Laufen; but the first arrivals were in fact Polish, as Macintyre later has to admit. It is clear, then, that he is far less internationalist in his outlook than Reid, Airey Neave, or any other memoirist or historian of Colditz. Even then, he only mentions by name three of the ‘Laufen Six’, despite the fact that they contributed greatly to life in the camp (Kenneth Lockwood is mentioned only once, on page 36; ‘Peter’ Allan does not rate a mention until page 38 – and Macintyre does not provide his proper name). Other well-known characters are also given short thrift – eg, Brian Paddon gets one paragraph on page 132, and there is no mention whatsoever of Peter Tunstall, who was a constant thorn in the side of his captors, despite Macintyre claiming to have had access to his POW report. So the lacuna pile up. Although covering the same ground as his predecessors would be repetitious and therefore possibly boring to those already familiar with the Colditz saga, isn’t this supposed to be a history of Colditz? Matters are not helped by numerous factual inaccuracies: for instance, he has Eggers welcoming the ‘Laufen Six’ to Colditz – although Eggars was still in Festung Koenigstein at the time. Had Macintyre read all the books listed in his extensive bibliography, he would not have made such a silly mistake.

Since it was not his intention to write a definitive history, or even a convincing ‘debunking’ history, what was his intention? Well, he gives the game away to some extent in a long and tedious digression about the (highly secretive) work of MI9 in which – you’ve guessed – he manages to shoe-horn in the name ‘Ian Fleming’, one of his (and The Times’) pet obsessions. Then, of all the hundreds of prisoners in Colditz, the two with whom we are expected to most identify are a rich, privileged, well-educated Indian doctor who was a victim of racial prejudice from his fellow prisoners, and Julius Green, a Jewish dentist from Scotland who sent coded messages to England. Given Macintyre’s spy monomania, the latter is understandable to some extent, but why then does he not mention the contribution, in this regard, of Douglas Bader, Peter Tunstall and numerous others? Why only Green? I think there might be a personal agenda here. As for the Indian, readers who are familiar with recent politics might well remember Theresa May’s speech after the EU referendum in which she said: “This country welcomes people from India, particularly the rich.”

This, then, is not a ‘definitive’ history of Colditz. It is a history for the new, post-Brexit Establishment, and, I think, a work of political expediency."
Olen arvostelusta jyrkästi eri mieltä, mitä tulee Reinhard Eggersiin. En tunnista alkuunkaan sellaista, että häntä olisi käsitelty vihamielisesti. Pidän sitä aivan räikeänä ja jopa tarkoitushakuisena virhetulkintana. Eggersiä häntä käsitellään hyvin asiallisesti ainakin kirjan ensimmäisessä kahdessa kolmanneksessa, jotka olen ehtinyt lukea. Käsittely on mielestäni hyvin lähellä jopa varauksellisen arvostavaa ja ainakin se on vähintään ymmärtäväistä. Eggers kuvataan vankien oikeuksia tarkkaan kunnioittavana saksalaisena isänmaallisena ei-natsina, joka oli pätevä, ahkera ja arvostettu työssään.

Suuri osa arvostelusta on aika pitkälle mielipidekysymyksiä. Joitakin henkilöitä ei ole mainittu tai on mainittu arvostelun kirjoittajan mielestä liian vähän. Faktavirheitä on löydetty, tosin arvosteluun nostettu sellainen kokonaisuuden kannalta jokseenkin yhdentekevä. Ehkä Macintyren Coldtizin Vangit ei ole tyhjentävä historiikki Coldtizista, mutta toisaalta kuinka paljon luettavuutta kevyehkön historiankirjallisuuden lukijaa palvelisi, jos jokainen arvostelussa esiin nostettu henkilö olisi käsitelty laajasti yleisluontoiseksi tarkoitetussa teoksessa.

Täytyisi silmäillä arvostelijan mainitsemia ex-vankien omia muistelmia. Herää kysymys, onko arvostelijaa ärsyttänyt se, että Macintyre tuo esiin Colditzin vankien keskinäisistä suhteista myös sellaisia piirteitä, jotka eivät saumattomasti istu mihinkään ylikullattuun sankarimyyttiin. Macintyren mukaan näistä vaiettiin sodan jälkeen. Oliko niin, en pysty ottamaan kantaa, koska en ole muita aihetta koskevia teoksia lukenut. Siksikin kiinnostaisi nähdä, onko niitä samoja seikkoja tuotu esiin noiden ex-vankien omissa muistelmissa. Arvostelijaa näyttää ärsyttävän myös huomion kiinnittäminen MI9:ään tuossa laajuudessa sekä erityisesti intilaistaustaisen henkilön saama huomio. Mielestäni sanotun intialaisen tarina oli sellaisenaan mielenkiintoinen ja kertomisen arvoinen monestakin syystä. Olisiko pitänyt jättää kertomatta vain siksi, että edusti jonkun mielestä väärää entisyyttä?
 
Olen arvostelusta jyrkästi eri mieltä, mitä tulee Reinhard Eggersiin. En tunnista alkuunkaan sellaista, että häntä olisi käsitelty vihamielisesti. Pidän sitä aivan räikeänä ja jopa tarkoitushakuisena virhetulkintana. Eggersiä häntä käsitellään hyvin asiallisesti ainakin kirjan ensimmäisessä kahdessa kolmanneksessa, jotka olen ehtinyt lukea. Käsittely on mielestäni hyvin lähellä jopa varauksellisen arvostavaa ja ainakin se on vähintään ymmärtäväistä. Eggers kuvataan vankien oikeuksia tarkkaan kunnioittavana saksalaisena isänmaallisena ei-natsina, joka oli pätevä, ahkera ja arvostettu työssään.

Suuri osa arvostelusta on aika pitkälle mielipidekysymyksiä. Joitakin henkilöitä ei ole mainittu tai on mainittu arvostelun kirjoittajan mielestä liian vähän. Faktavirheitä on löydetty, tosin arvosteluun nostettu sellainen kokonaisuuden kannalta jokseenkin yhdentekevä. Ehkä Macintyren Coldtizin Vangit ei ole tyhjentävä historiikki Coldtizista, mutta toisaalta kuinka paljon luettavuutta kevyehkön historiankirjallisuuden lukijaa palvelisi, jos jokainen arvostelussa esiin nostettu henkilö olisi käsitelty laajasti yleisluontoiseksi tarkoitetussa teoksessa.

Täytyisi silmäillä arvostelijan mainitsemia ex-vankien omia muistelmia. Herää kysymys, onko arvostelijaa ärsyttänyt se, että Macintyre tuo esiin Colditzin vankien keskinäisistä suhteista myös sellaisia piirteitä, jotka eivät saumattomasti istu mihinkään ylikullattuun sankarimyyttiin. Macintyren mukaan näistä vaiettiin sodan jälkeen. Oliko niin, en pysty ottamaan kantaa, koska en ole muita aihetta koskevia teoksia lukenut. Siksikin kiinnostaisi nähdä, onko niitä samoja seikkoja tuotu esiin noiden ex-vankien omissa muistelmissa. Arvostelijaa näyttää ärsyttävän myös huomion kiinnittäminen MI9:ään tuossa laajuudessa sekä erityisesti intilaistaustaisen henkilön saama huomio. Mielestäni sanotun intialaisen tarina oli sellaisenaan mielenkiintoinen ja kertomisen arvoinen monestakin syystä. Olisiko pitänyt jättää kertomatta vain siksi, että edusti jonkun mielestä väärää entisyyttä?
Löytyy myös muita kielteisiä arvosteluita. Ja kuten jo aiemmin sanoin, niin Andy Saunders in sana painaa erityisen paljon, koska hän on RAF:n historian spesialisti. Kyseessä on sama kuin Suomessa Lasse Laaksonen arvioisi Hesarin toimittajan kirjaa taisteluista Kannaksella maaliskuussa 1940.
 
Löytyy myös muita kielteisiä arvosteluita. Ja kuten jo aiemmin sanoin, niin Andy Saunders in sana painaa erityisen paljon, koska hän on RAF:n historian spesialisti. Kyseessä on sama kuin Suomessa Lasse Laaksonen arvioisi Hesarin toimittajan kirjaa taisteluista Kannaksella maaliskuussa 1940.
Onko siis hänkin arvostellut Colditz-kirjaa vai jotain muuta lukemistani Macintyren kirjoista?

EDIT: Jos Saunders viittaa siihen, mitä Macintyre kirjoittaa Douglas Baderista (jota käsitellään Colditzin vangeissa), niin en toki osaa ottaa kantaa suuntaan tai toiseen. Lähinnä käsittely tuossa kirjassa liittyi siihen, että oli omanarvontuntoinen ja suht vittumainen mies. Hieman juttua oli myös aikaisemmista elämänvaiheista, vangiksi joutumisesta ja vankina olemisesta. Aiheesta näyttää olleen enemmänkin keskustelua Timesin yleisönosastolla.
 
Viimeksi muokattu:
Nettidivarista löysin edullisesti Ahti Lapin muistelmat. Odotettavissa ainakin Ilmavoimien hävittäjähankintojen murskakritiikkiä. :)

lg_6597d013d1859e6834b8a550.jpg
 
Nettidivarista löysin edullisesti Ahti Lapin muistelmat. Odotettavissa ainakin Ilmavoimien hävittäjähankintojen murskakritiikkiä. :)

Katso liite: 92777

Vähän yli puolivälin tämä nyt menossa. Ajallisesti ollaan 80-luvun lopulla. Vielä tähän mennessä Lapin antipatiat Ilmavoimien hankintoja kohtaan eivät ole pompanneet tekstissä esiin. Ihan perinteiset upseerin muistelmat. Käydään läpi sotilasuran vaiheita. Mukana on ihan mielenkiintoistakin juttua mm. siitä miten 80-luvun alussa Pohjois-Suomessa opeteltiin Strela -kalustolla ampumaan alas matalalla lentäviä risteilyohjuksia. Minulle oli uutta tietoa myös se, että värvättyjä Lapin rajavartioston rajamiehiä koulutettiin myös Strela -kalustolle ohjusampujiksi. Rajavartiolaitos halusi olalta ammuttavia it-ohjuksia sodan ajan rajajoukkojen käyttöön. Rajasissien uhka oli ryssän taisteluhelikopterit. Näitä haluttiin tavattaessa ampua alas.
 
Vähän yli puolivälin tämä nyt menossa. Ajallisesti ollaan 80-luvun lopulla. Vielä tähän mennessä Lapin antipatiat Ilmavoimien hankintoja kohtaan eivät ole pompanneet tekstissä esiin. Ihan perinteiset upseerin muistelmat. Käydään läpi sotilasuran vaiheita. Mukana on ihan mielenkiintoistakin juttua mm. siitä miten 80-luvun alussa Pohjois-Suomessa opeteltiin Strela -kalustolla ampumaan alas matalalla lentäviä risteilyohjuksia. Minulle oli uutta tietoa myös se, että värvättyjä Lapin rajavartioston rajamiehiä koulutettiin myös Strela -kalustolle ohjusampujiksi. Rajavartiolaitos halusi olalta ammuttavia it-ohjuksia sodan ajan rajajoukkojen käyttöön. Rajasissien uhka oli ryssän taisteluhelikopterit. Näitä haluttiin tavattaessa ampua alas.
Ei tuossa kirjassa "murskakritiikkiä" ole. Mutta mielenkiintoisia huomioita mm. Usan vierailulta.
 
Tulipahan taas tehtyä nettidivariostoksia. Tähän mennessä en ole lukenut vielä yhtäkään huonoa Niilo Lappalaisen teosta. Myös Helge Seppälän partisaaniteos lähti mukaan, kun muutamalla eurolla irtosi.

1151_2681645.jpglg_626f9b0d10d6677915cbd455.jpg
 
Oliko ehjä tuo Viipuri? Kirjastoissa aika moni noista Lappalaisista on enemmän tai vähemmän hajonneita, kun pelkkä liimasidonta. Jos ei muuten, kuvasivut irti.
 
Saksalaisen sotataidon harrastajana tilasin tämmöisen hollantilaistutkijan uutuuden. Keissiesimerkkejä länsirintaman taisteluista taktis-operatiivisella tasolla.

26333.jpg


A central element within the Prussian/German Army is Auftragstaktik, a tactical management concept that dates from the middle of the nineteenth century and is still very advanced in terms of management and organization.Using more than fifty examples to illustrate the realities of the battlefield, from North Africa to Arnhem and the Hurtgen Forest, the author explains why the Prussian/German Army was such an unprecedented powerful fighting force. And why Auftragstaktik-under other guises-is still the basic form of operation for many European armies, with even the US Army introducing certain elements of Auftragstaktik into its organization, more than 150 years after its conception.



Samalta tekijältä löytyy myös vastaava teos itärintaman taisteluista.

26269.jpg
 
Back
Top