Itse luen tällä hetkellä Russell Brandin kirjaa nimeltä Vallankumous. Aika kevyttä luettavaa, sillä kirjailija pohtii nyky-yhteiskuntaa selkeästi kaikkien ymmärtämällä tavalla. Käsiteltäviä aiheita on paljon, joten kaikkia aiheita ei edes voi käsitellä syvällisesti. Kirjaa lukiessa kannattaa myös muistaa, että kirjailija on ammatiltaan koomikko (ja se näkyy kirjoitustyyistä) ja hän on kirjoittanut kirjansa puolueellisesti omien näkemyksiensä kautta.
Kirjat
- Viestiketjun aloittaja Museo
- Aloitus PVM
StepanRudanskij
Respected Leader
Jotain militaariaiheista pitkästä aikaa.
Mikoyan
Ylipäällikkö
Outoa, vielä viime kesänä lippujuhlapäivän maavoimien näyttelyssä ohjuksen maksimi lentokorkeus oli ilmoitettu olevan 9km.
Viimeksi muokattu:
vlad
Respected Leader
Valtiotieteen tohtori Timo Hellenbergin ja toimittaja Nina Leinosen erinomainen ja ajankohtainen "Silminnäkijät - Taistelu Ukrainasta" luettu taannoin:
Kirjoitin teoksesta laajahkon arvion SSS-Radiolle:
vlad
Kirjoitin teoksesta laajahkon arvion SSS-Radiolle:
(linkki: http://sss-radio.ee/fi-blogi/kirjeenvaihtajamme-marko-enqvist-silminnakijat-taistelu-ukrainasta )Silminnäkijät: Taistelu Ukrainasta
kirj. valtiotieteen tohtori Timo Hellenberg, toimittaja Nina Leinonen
Marraskuun lopulla 2013 alkanut EuroMaidan ja sitä seuranneet tapahtumat ovat epäilemättä merkittävin Eurooppaa koskettanut kriisi tällä vuosikymmenellä. EuroMaidan päättyi helmikuun lopulla 2014 vallan vaihtumiseen Ukrainassa, silloinen Ukrainan presidentti Janukovitsh jätti Kiovan kuukausia jatkuneiden mielenosoitusten ja Kiovaa koskettaneen brutaalin verilöylyn päätteeksi. Tapahtumia Kiovassa seurasi hyvin pian ”vihreiden miesten” suorittama Krimin miehittäminen, hyvin pian tapahtumavyöryn alun jälkeen selvisi, että nämä ”pienet vihreät miehet” olivat Venäjän asevoimien joukkoja – Krimin niemimaan miehittäminen päättyi laittomiin vaaleihin ja lopulta niemimaan anneksoitiin Venäjään. Ukrainan koettelemukset eivät kuitenkaan olleet vielä ohi, kevään edetessä pidemmälle Itä-Ukrainassa – Donbasissa – alkoi separatismin aalto, jota yritettiin levittää ”vapaaehtoisten” voimin laajemmallekin alueelle Etelä-Ukrainaan Mustan meren pohjoisrannikolle idästä länteen Odessaan saakka. Separatismia seurasi Itä-Ukrainassa sota, joka jatkuu edelleen yli kaksi vuotta alun jälkeen. Sota, joka on vaatinut yhteensä yli 10 000 uhria – siviileitä ja sotilaita. Ukrainassa sota on koskettanut useampaa miljoonaa Donbasin asukasta, Venäjällä tuhansien ”vapaaehtoisten” ja Venäjän asevoimien sotilaiden perheitä ja taistelijoita.
Silminnäkijät: Taistelu Ukrainasta -teos perustuu Timo Hellenbergin ja Nina Leinosen omiin silminnäkijähavaintoihin. Timo Hellenberg on kirjoittanut teoksen Kiovan tapahtumia käsittelevän osan alkaen aiheen purkamisen Ukrainan yhteiskunnallisista ongelmista ynnä kansalaisten odotuksista ajalta ennen EuroMaidanin alkua. Nina Leinosen osuus käsittelee pääosin sotaa Itä-Ukrainassa sellaisena, kuten hän on sen nähnyt ja kokenut työskennellessään toimittajana alueella.
Tutustuttuani teokseen en voi muuta kuin kiitellä sitä, että niin Hellenberg kuin Leinonen ovat istuneet alas ja kirjoittaneet tämän, monella tapaa, tärkeän teoksen. EuroMaidanista ja Ukrainan tapahtumista on kirjoitettu useita teoksia, tavalla tai toisella olen tutustunut osaan niistä – ne ovat täydentäneet omia havaintojani EuroMaidanin ja Ukrainaa myöhemmin koskettaneen sodan tapahtumista. Pidän erinomaisen hienona sitä, että Hellenberg on kyennyt avaamaan Ukrainan yhteiskunnallisia ongelmia tarkkapiirteisesti ja objektiivisesti, hänen havaintonsa tukevat omia havaintojani, joita olen tehnyt matkoillani Ukrainassa ja keskustellessani paikallisten kanssa ja tutustuessani maahan vuosien ajan ennen EuroMaidanin alkua. Se mitä Maidanilla tapahtui syystalven ja talven aikana 2013/2014 oli odotettavissa, Ukrainan yhteiskunnalliset ongelmat olivat todella laajat, suomalaisen on kenties mahdotonta ymmärtää sitä epätoivoa, jonka vallassa miljoonat ukrainalaiset olivat – he kaipasivat ja toivoivat ynnä odottivat muutosta. He asettivat toivonsa EU:n kanssa neuvoteltuun sopimukseen, miljoonille sopimus oli kauan odotettu ja he asettivat siihen suuret toiveet, sen toivottiin vievän Ukrainan kohti länsimaista kansalaisyhteiskuntaa, sen toivottiin vievän – hitaan prosessin kautta – Ukrainan pois korruptoituneesta oligarkkien ja erilaisten klikkien hallitsemasta yhteiskunnasta. Ukrainalaisista moni ymmärsi sen, että he eivät välttämättä itse juurikaan pääsisi nauttimaan sopimuksen hedelmistä, niin hidas yhteiskunnallinen muutos tulisi olemaan, mutta he ajattelivat lapsiaan, joiden tulevaisuuden he toivoivat muuttuvan merkittävästi paremmaksi yhteiskunnallisen muutoksen kautta. Näin ei kuitenkaan käynyt, Viktor Janukovitsh jätti allekirjoittamatta pitkään hiotun sopimuksen – tämä teko oli kaikella tapaa pettymys miljoonille ukrainalaisille, jotka olivat panneet toivonsa sopimukseen. Janukovitsh tuskin arvasi, millaiset seuraukset teolla oli, ymmärrettiinkö edes Moskovassakaan teon seuraamuksia? Se sai kuitenkin kansan kadulle Kiovassa, tuhannet ihmiset kokoontuivat Maidanille osoittamaan mielipiteensä ja pettymyksensä: EuroMaidan oli saanut alkunsa.
Seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana Ukrainan silloinen hallinto teki lukuisia karkeita virhearvioita, he myös arvioivat kansalaisten tahdon, päättäväisyyden ja voiman väärin. Janukovitshin hallinto olettaen luotti siihen, että turvallisuuskoneisto kykenisi vastaamaan kansan muodostamaan ”uhkaan”, tässä hallinto teki toisen merkittävän virheen – turvautui voimaan neuvottelujen sijaan. Marras-joulukuussa 2013 EuroMaidan oli kuihtumassa, ihmiset kokivat pettymystä ja epätoivoa, samalla tuhannet Maidanilla olleet olivat turhautuneita – he olivat valmiit lähtemään kotiin, näin kenties olisikin käynyt, jollei Ukrainan hallinto olisi tehnyt merkittävää virhettä ja turvautunut voimakeinoihin Maidanilla mieltään osoittaviin kansalaisiin. Tämä oli isku vasten kansalaisten kasvoja, mutta yhtä lailla voimankäyttö puhalsi liekkiin EuroMaidanin – tätä kehityskulkua Hellenberg kuvaa erinomaisella tarkkuudella teoksessa.
Tulevia tapahtumia kuvataan Silminnäkijät: Taistelu Ukrainasta -teoksessa erinomaisesti. Teoksen lukija viedään keskelle Maidania, hän tutustuu suureen joukkoon maidanilaisia. Samalla kun teos on hyvin tarkka silminnäkijäkuvaus seuraavien kuukausien tapahtumista, teos on myös inhimillinen kuvaus tunteista, joiden vallassa tuhannet ukrainalaiset olivat noina aikoina, jotka johtivat pelättyyn lopputulokseen – katutaisteluihin Kiovan ytimessä. Teoksen tässä osassa kuvataan raadollisesti niitä lukuisia virheitä, joihin Ukrainan hallinto ja sen turvallisuusjoukot syyllistyivät, kuinka voimankäytöstä tuntui tulevan itsetarkoitus ja kuinka hallinto turvautui rikollisiin joukkoihin (tituškoihin) likaisen työn tekijöinä. Kuinka hallinto järjesti lukuisia provokaatioita ja syyllistyi tekoihin, jotka yllättivät tapahtumia tarkkailleet ihmiset ja kansainväliset järjestöt: pidätyksiä, summittaista väkivaltaa, rikollisia otteita rauhanomaisia mielenosoittajia kohtaan ja lopulta puolustuskyvyttömien ihmisten ampumista Kiovan keskustassa.
Dynamon Stadionin portilla (Kiova).
Kiovan surullisia tapahtumia kuvaavassa osiossa mieleeni jäi lukemattoman kohdat, voisin poimia tähän lukuisia lainauksia teoksesta – huomioita ja kommentteja, mutta tyydyn kuitenkin poimimaan vain yhden tapahtuman, joka monella tapaa kuvaa Kiovan tapahtumia noina ”hulluina” viikkoina:
”Heti kahden jälkeen yöllä Kiovan kaupungissa kuvailtiin vallinneen lähes keskiaikaisen tunnelman. Mihailovin luostarin oppipoika Ivan oli luvan saatuaan hälyttänyt apuvoimia Maidanille soittamalla hätäsoittoa kirkonkelloilla kello kahdesta kello viiteen aamulla. Tämä oli yksi mieleenpainuvimpia tapahtumia koko Maidanin aikana ennen sen veristä loppunäytöstä. Edellisen kerran tämä oli tapahtunut 1240-luvulla mongolien hyökätessä Kiovaan.” (Silminnäkijät: Taistelu Ukrainasta s. 91).
Kuten Hellenberg silminnäkijäkertomuksessaan teroitti, vaikka tapahtumien keskiössä oli Kiovan ja sen keskusta muutamien hehtaareiden kokoisella alueella, ympäri Ukrainaa järjestettiin Maidania tukevia mielenosoituksia ja tapahtumia – näitä mielenosoituksia järjestettiin myös idässä Janukovitshin tukialueella Donbasissa. Maidanilaisia tuki Kiovan seudulla myös ”Automaidan”, jossa lukuisat autoilijat levittivät ”Maidanin sanomaa” Kiovan alueella ajamalla letkassa, huoltaen samalla myös Maidanin mielenosoittajia Kiovan ytimessä.
Teoksen lukemalla ymmärtää sen, että kaikki alkoi hyvin spontaanisti. Kyseessä ei ollut mikään länsimaiden salaliitto, niiden tukema vallankaappaus Ukrainassa. Toki useat länsimaiset poliitikot ja toimijat antoivat tukensa ukrainalaisille, jotka osoittivat pettymyksensä ja nousivat korruptoitunutta ja rikollista hallintoa vastaan. Mutta aivan kuten kirjoituksen alkupuolella jo osoitin, ja aivan kuten Hellenberg kertoi, Ukrainassa yhteiskunnalliset ongelmat olivat olemassa olevia, ne kyseessä oli vuosikausien prosessin tulos, joka odotti syytä purkautumiselle ja EU-sopimuksen allekirjoittamattomuus oli lopulta se voima, joka sysäsi tapahtumaketjun liikkeelle. Mikäli Ukrainassa ei olisi tapahtunut merkittävää yhteiskunnallista muutosta, on oletettavaa, että jossain vaiheessa kansa olisi kaikesta huolimatta lähtenyt kadulle – aivan kuten se oli lähtenyt aiemminkin. Ukraina oli kaikella tapaa horjahteleva yhteiskunta, on mahdollista, että maan johto ei nähnyt tätä ”palatseistaan”, eikä täten ymmärtänyt sitä, millaisiin tekoihin pettynyt kansa voi ryhtyä. Mihin EuroMaidan voi johtaa, lopulta se johti väkeviin vaatimuksiin silloisen presidentti Janukovitshin syrjäyttämiseen ja lopulta Kiovan katutaisteluiden jälkeen näin kävikin. Niiden seurauksena Janukovitsh jätti Kiovan, teoksen luettuaan voi päätellä, että lähtöä oli jo valmisteltu jonkin aikaa – se ei ollut hetken päähänpisto vaan valmisteltu teko. Todennäköisesti Janukovitsh lähipiireineen tajusi mihin kaikki voi johtaa ja tämän seurauksena alkoi valmistella pakoa, mikäli turvallisuusjoukot ja berkutit eivät saisi tilannetta voimakeinoin hallintaansa. Perjantaina 21. helmikuuta 2014 Janukovitsh pakeni Kiovasta ja eri vaiheiden kautta päätyi lopulta Krimille, josta venäläisjoukot avustivat hänet Venäjälle.
On hyvä, että teoksessa Hellenberg kuvaa tarkasti myös niitä tapahtumia, jotka seurasivat EuroMaidania, kuljettaen lukijaa kohti idän tapahtumia Krimin miehityksen ja laittoman anneksaation kautta.
Seurasin itse EuroMaidania sen ensihetkistä lähtien, seurasin myös tapahtumia muualla Ukrainassa – läheisten ja ystävien kautta sain ensikäden tietoa myös idästä Donetskista. Tarkasta seuraamisesta ja lukemattomien luettujen artikkeleiden jälkeen tapahtumat olivat täynnänsä aukkoja, näitä aukkoja etenkin Kiovan tapahtumien osalta Hellenbergin silminnäkijähavainnot täydentävät erinomaisesti. EuroMaidan muuttuu entistä enemmän lihaksi, havainnot täydentävät toisiaan, ihmiset Maidanilla muuttuvat entistä enemmän lihaksi – he saavat uusia ulottuvuuksia, he muuttuvat todellisiksi, olemassa oleviksi ihmisiksi – toki yli sadan maidanilaisen elämä päättyi näiden viikkojen kuluessa, hekin saavat arvonannon teoksessa, heidän uhrauksensa ei ole turha. Barrikadien toisella puolen turvallisuusjoukkojen edustajat, berkutit ja miliisit saavat inhimillisiä piirteitä, heidän tekonsa eivät muutu hyväksytyiksi mutta hekään eivät ole yksiulotteisia kuvia. He ovat ihmisiä, joista osa oli valmis vuodattamaan verta, osan jättäessä rivit ja jopa vaihtaen puolta.
Kiovan tapahtumien hämmennys, sekavuus ynnä monissa paikoissa esiintynyt ammattitaidottomuus ja piittaamattomuus saavat osansa. Niitä ruoditaan tarkasti, hetkittäin jopa pikkutarkat (positiivisella tapaa) havainnot tuovat esille kokonaisvaltaisen piittaamattomuuden ja ihmishengen halveksunnan. Syyttävällä sormella voi osoittaa montaa tahoa, mutta viimekädessä syyllinen löytyy presidentinpalatsista.
Kiovan ja Janukovitshin kukistumista kuvaavien tapahtumien ja seuraavien epävarmojen viikkojen myötä Ukrainan silminnäkijäkuvaukset siirtyvät Itä-Ukrainaan Nina Leinosen täydentäessä silminnäkijäkuvauksia omalta osaltaan: Sota jota ei ole kuvaa nimensä mukaisesti Itä-Ukrainassa separatismin myötä alkanutta sotaa. Sotaa jota ei ole, mutta jota soditaan edelleen Ukrainan itäisissä osissa – tässä sodassa on kuollut tuhansia ihmisiä, haavoittuneita on kymmeniä tuhansia ja kenties pari miljoonaa on joutunut jättämään kotinsa ja paennut joko Ukrainan hallinnossa oleville alueille tai Venäjälle. Itä-Ukrainassa soditaan sotaa, jonka moni on jo unohtanut ja jonka olemassa olon moni haluaisi unohtaa. Siirtyä eteenpäin ja jättää Ukrainan taistelemaan taistelunsa yksin.
Toimittaja Nina Leinosella on lukuisien Itä-Ukrainassa vietettyjen viikkojen ja kuukausien myötä kertynyt oivallinen näkemys ja tuntemus alueesta. Hän on päässyt seuraamaan tapahtumien etenemistä separatismin alkuhetkistä lähtien, niistä hetkistä, jolloin ensimmäisen separatistit ilmaantuivat katukuvaan, samoin hän on nähnyt separatismin ympärillä esiintyvät lieveilmiöt kaikessa karuudessaan – hän on myös nähnyt millaisia ”joukkioita” separatismi on vetänyt ympärilleen. Yhtä lailla hän on nähnyt, millaisin joukkioin alkukaaosta levitettiin ja mitä taustalla piili, kuten Leinonen teoksessa kirjoittaa kuvatessaan kevään 2014 tapahtumia:
”Pääosa aukiolla koontuvista ihmisistä on eläkeläisiä. Osa on selkeästi provokaattoreita. Joka kerta, kun kokous on suurempi, kaikuu aukiolla huuto re-fe-rendum! Ihmiset vaativat kansanäänestystä Donetskin liittämiseksi Venäjään, tai ainakin autonomiaa alueelle. Huudot hiipuvat sitä mukaa, kun huudattajat poistuvat paikalta.” (Silminnäkijät – Taistelu Ukrainastas. 230).
Samoin Leinosen havainnot hallintorakennusten valtauksista tukevat omia havaintojani siitä, että taustalla oli kaikella tapaa valmisteltua ja organisoitua toimintaa – ei mitään satunnaista, hallitsematonta ”aktivismia”:
”Kulissien takana valmistellaan toukokuussa pidettävää laitonta kansanäänestystä, huhtikuisia rakennusten valtauksia suunnitellaan ja alueelle saapuu vähän kerrassaan lisää provokaattoreita. Huhtikuun alussa iskut hallintorakennuksiin ja poliisiasemille alkavat niin samanaikaisesti ja koordinoidusti, eli kyse voi olla vain valmiin suunnitelman toteuttamisesta.” (Silminnäkijät –Taistelu Ukrainasta s. 230).
Donetskin vallattu hallintorakennus huhtikuussa 2014. Maailmanlopun meininkiä.
Ukrainan tapahtumien tarkastelun kautta on tärkeää, että myös nämä tällaiset havainnot tuodaan esille, ne omalta osaltaan täydentävät kokonaiskuvion rakentamista – ne ovat monella tapaa merkittäviä havaintoja ja kun tällaisia havaintoja yhdistää muihin alueella olleiden havaintoihin, kuvio muuttuu entistä tarkemmaksi ja hallitummaksi, toiminnaksi, josta aito spontaanius oli kaukana. Toki sitäkin oli mukana, lähinnä osa mielenosoituksiin osallistuneista toimi spontaanisti toteuttaen omia tarpeitaan, mutta se mitä piilee taustalla, on jäänyt aivan liian vähälle tarkastelulle etenkin mediassa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Tässä suhteessa asianharrastajat ovat olleet kuviosta perillä jo hyvin varhain, keväästä 2014 lähtien – osa jo sitä ennen pohtiessaan, mitä erilaiset ”organisaatiot” kulisseissa suunnittelivat. Mitä tarkoittivat ”Novorossiya” -liput, joita eri tilaisuuksissa esiintyi jo vuosia ennen kevään 2014 tapahtumia? ”Silminnäkijät – taistelu Ukrainasta” -teoksen myötä nämä aiemmat havainnot saavat lihaa luiden ympärille. Aukot alkavat täydentyä!
Paikoin Nina Leinosen silminnäkijäkuvaus on kuin jännityskertomusta lukisi, tapahtumat ovat sellaisia, joita tavallisen kansalaisen on kenties vaikea uskoa todeksi – en laisinkaan ihmettele tätä. Mutta kun vertaan näitä havaintoja ja kokemuksia muiden alueella vierailleiden tai alueella asuneiden havaintoihin ja kokemuksiin, niin nämäkin havainnot ovat ymmärrettävämpiä – ne eivät ole fiktiivistä tarinaa vaan todellisuutta näissä ”kansantasavalloissa”. Tai tämän hetken Venäjällä.
Itä-Ukrainan sodan merkittävimpiä yksittäisiä tapahtumia on heinäkuun 17. 2014 Malaysia Airlinesin lennon MH17 alas ampuminen Itä-Ukrainassa separatistien hallinnoimalla alueella. Teoksessa Leinonen ei ota kantaa siihen kuka ampui koneen alas: ”kuka antoi käskyn” – kuten ei pidäkään. Kyseinen tehtävä on sälytetty toisille harteille. Leinosen kuvaus lohduttomuudesta alueella marraskuisena päivänä 2014 on kaikesta huolimatta merkittävä, se myös tuo esille hämmentäviä yksityiskohtia ja nostattaa pintaan ajatuksia – varmasti myös tunteita. Itse olen seurannut Ukrainan sodan ohella tarkkaan myös lentoon MH17:sta kytkeytyviä tapahtumia propagandasta eri tahojen suorittamaan tutkintaan. Tällaisessa kuviossa Leinosen inhimillinen silminnäkijähavainto on ajatuksia nostattava, erinomaisen kiinnostava ynnä poikkeava siitä materiaalista johon pääosin tutustun, samalla havaintoon sisältyy suunnaton tietomäärä.
Leinosen havainto lennon MH17 ”hautausmaalta” ja lukuisat muut vastaavat havainnot Maidanilta Itä-Ukrainan sotaan ovat monella tapaa tärkeitä, kyseessä on myös suuri joukko havaintoja jotka ovat jääneet aivan liian vähälle huomiolle aiemmin – tai ne on jopa pyritty torjumaan osassa mediaa. Hellenbergin osuudessa on merkittäviä lukuisia havaintoja, eräänä merkittävimmistä pidän selkeää ilmaisua siitä, että Maidan ei ollut fasistien tai uusnatsien luomus – heidän osuutensa oli lopulta hyvin marginaalinen, voidaan melkeinpä sanoa, että heitä oli kourallinen verrattuna niihin tuhansiin ja taas tuhansiin, jotka Maidanilla taistelivat paremman tulevaisuuden puolesta.
Vastaavasti Leinosen havainnoista merkittävimmät liittyvät Itä-Ukrainan tapahtumien ensihetkiin, niihin joita nostin esille aiemmin. Samoin Leinosen havainnoista tärkeiksi voidaan nostaa havainnot informaatiovaikuttamisesta ja suoranaisesta propagandasta. Itä-Ukrainassa propagandaa ja puhetta oli paljon, oli oltava tarkka sen suhteen mihin ja kehen saattoi luottaa: oli nähtävä omin silmin tapahtumat. Näiltä osin nostaisin esille s. 266 alkavan osuuden, jossa Leinonen kuvaa tapaamistaan suomalaissyntyisen Janus Putkosen kanssa, Putkonen toimi tuolloin (ja toimii edelleen) Donetskin ”kansantasavallassa” merkittävissä tehtävissä. Tuolloin, kuten nytkin, ”kansantasavaltaan” päästettiin mielellään vain lojaaleja toimittajia, ei objektiivisia ja tämä koitui Leinosen kohtaloksi – hän oli objektiivinen ei lojaali ”kansantasavallalle”, niinpä Putkonen oli merkittävässä roolissa sille, että Leinosen akkreditointi kansantasavaltaan evättiin. Kuvaavaa on:
”Putkonen ilmoitti, että nyt käydään informaatiosotaa, ja että hänen edustamansa taho kertoo ainoana oikean totuuden.” (Silminnäkijät – taistelu Ukrainasta s. 267).
Teoksessa Hellenbergin ja Leinosen osuudet täydentävät toisiaan, Maidanilta edetään Ukrainan sotaan – kummankin havaintoja on helppoa lähestyä, kummallakin on oma persoonallinen tyylinsä. Kirjan kautta moni tapahtuma Ukrainassa muodostuu ymmärrettävämmäksi, samalla kirja herättää halun ja kiinnostuksen tutkia tapahtumia lisää – jopa minussa, siitä huolimatta, että olen itsekin elänyt viimeiset vuodet Maidania ja Ukrainan sotaa. Itse pidän, ehkäpä taustastani johtuen, ”Silminnäkijät – taistelu Ukrainasta” -teosta hyvin merkittävänä. Se luotaa syvältä ja samalla hyvin inhimillisesti Ukrainan tapahtumia viimeisimpien vuosien ajalta, se tarjoaa paljon lukijoilleen ja mikä tärkeintä se haastaa lukijansa ja pakottaa tarkastelemaan ympäristöään ja viime vuosien merkittävimpiä uutisia ja termejä, kuten informaatiosota ja propaganda, entistä tarkemmin. Kaikki ei aina ole siltä miltä se näyttää.
Itse pidän kirjaa sen tarjoaman näkökulman ja tapahtumien tarkastelun kautta jopa niin tärkeänä, että näkisin erinomaisen positiivisena, mikäli se olisi mahdollista kääntää useammallekin kielelle.
Taivaallinen sotnia, Kiova – toukokuu, 2016.
Luettavaksi ja tarkasteltavaksi: ”Silminnäkijät – Taistelu Ukrainasta” (Timo Hellenberg ja Nina Leinonen).
Minä, itseni ja läheisteni sekä ystävieni puolesta lausun kiitokseni Timo Hellenbergille ja Nina Leinoselle teoksen kirjoittamisen johdosta. Kiitokset myös teoksen kustantaneelle Docendolle!
Marko...
Kuvat:
Timo Hellenberg: Dynamon Stadionin portilla.
Nina Leinonen: Donetskin vallattu hallintorakennus huhtikuussa 2014.
Marko Enqvist: Taivaallinen sotnia.
vlad
tulikomento
Supreme Leader
Brittikirjailija Robert Harrisin vaihtoehtohistoriallinen jännitysromaani Kolmannen valtakunnan salaisuus ( Fatherland ) on pirullisen jännää luettavaa.
On vuosi 1964. Toisen maailmansodan voittanut Hitlerin Saksa hallitsee Eurooppaa Englannista Uralille. Der Führer Adolf Hitler on vielä voimissaan ja ainoastaan Yhdysvallat enää uhmaa olemassaolollaan natsien valta-asemaa. USA:n ja Natsi-Saksan välillä vallitsee ns. kylmä sota ja ydinasevarustelun luoma kauhun tasapaino.
Valtakunta valmistautuu viettämään Aatun 75-vuotispäiviä. Samalla alkaa kantautua puhetta, että Yhdysvaltojen presidentti Joseph P. Kennedy olisi halukas aloittamaan liennytyspolitiikan Hitlerin kanssa. Alkaa ilmetä puhetta, että presidentti tulisi henkilökohtaisesti vierailemaan Berliinissä.
Suurvaltapolitiikan kulissien takana kuitenkin tapahtuu. Entisiä sodanaikaisia korkea-arvoisia SS-upseereita alkaa kuitenkin löytyä kuolleina. Yhteistä näillä miehillä tuntuu olevan se, että he olivat vastuussa juutalaisasioiden hoitamisesta sodan aikana. Virallisen politiikan mukaisesti juutalaiset voitokkaan sodan päätteeksi "asutettiin itäisille alueille." SS-miesten kuolemia ryhtyy selvittämään berliiniläinen poliisimies Xavier March ja tämän seuraan lyöttäytynyt amerikkalainen naisreportteri.
Murhatutkimukset muuttuvat kuitenkin pian syvälliseksi perehtymiseksi kolmannnen valtakunnan salattuun historiaan. Mitä oikein tapahtui Euroopan juutalaisille sodan aikana ja mihinkä kaikkeen natsien turvallisuuskoneisto (mm. Gestapo) onkaan valmis salatakseen totuuden ?
Lyhyesti sanottuna todella hyvä trilleri. Hyvin kirjoitettu ja pitää otteessaan loppuun asti. Lukija ei välttämättä tarvitse historian pohjatietoja Hitlerin Saksasta, joskin näistä on apua kirjaa luettaessa. Suosittelen jännäreiden ystäville.
EDIT:
Tv-elokuvan intro
On vuosi 1964. Toisen maailmansodan voittanut Hitlerin Saksa hallitsee Eurooppaa Englannista Uralille. Der Führer Adolf Hitler on vielä voimissaan ja ainoastaan Yhdysvallat enää uhmaa olemassaolollaan natsien valta-asemaa. USA:n ja Natsi-Saksan välillä vallitsee ns. kylmä sota ja ydinasevarustelun luoma kauhun tasapaino.
Valtakunta valmistautuu viettämään Aatun 75-vuotispäiviä. Samalla alkaa kantautua puhetta, että Yhdysvaltojen presidentti Joseph P. Kennedy olisi halukas aloittamaan liennytyspolitiikan Hitlerin kanssa. Alkaa ilmetä puhetta, että presidentti tulisi henkilökohtaisesti vierailemaan Berliinissä.
Suurvaltapolitiikan kulissien takana kuitenkin tapahtuu. Entisiä sodanaikaisia korkea-arvoisia SS-upseereita alkaa kuitenkin löytyä kuolleina. Yhteistä näillä miehillä tuntuu olevan se, että he olivat vastuussa juutalaisasioiden hoitamisesta sodan aikana. Virallisen politiikan mukaisesti juutalaiset voitokkaan sodan päätteeksi "asutettiin itäisille alueille." SS-miesten kuolemia ryhtyy selvittämään berliiniläinen poliisimies Xavier March ja tämän seuraan lyöttäytynyt amerikkalainen naisreportteri.
Murhatutkimukset muuttuvat kuitenkin pian syvälliseksi perehtymiseksi kolmannnen valtakunnan salattuun historiaan. Mitä oikein tapahtui Euroopan juutalaisille sodan aikana ja mihinkä kaikkeen natsien turvallisuuskoneisto (mm. Gestapo) onkaan valmis salatakseen totuuden ?
Lyhyesti sanottuna todella hyvä trilleri. Hyvin kirjoitettu ja pitää otteessaan loppuun asti. Lukija ei välttämättä tarvitse historian pohjatietoja Hitlerin Saksasta, joskin näistä on apua kirjaa luettaessa. Suosittelen jännäreiden ystäville.
EDIT:
Tv-elokuvan intro
Viimeksi muokattu:
, osa näistä on vielä ns. koulutettuja ihmisiä....
Itse ostin tänään. Ensimmäisen sivun luettuani pakko kysyä?
Ei kai Remes ole työntänyt kirjaan suvakkipropagandaa?
Potkii molempia päähän
tulikomento
Supreme Leader
MiG-21 -tietoutta olisi luvassa tänä syksynä.
http://www.aviationshop.fi/product_info.php?cPath=66&products_id=4064
Kirjan nimi on "Poltto palaa - MiG-21 Suomen taivaalla 1963-1998" Ei varmaankaan ole Laukkasen Jyrkin MiG-kirjan veroinen, mutta saattaisi olla hankkimisen arvoinen, jos tuossa olisi esim. kuskien ja mekaanikkojen muisteluksia konetyypistä. Olisi muuten mukavaa, jos Drakenista tehtäisiin samanlainen.
EDIT:
Ja tässäpä nämä aiemmat aihetta käsittelevät teokset.
http://www.aviationshop.fi/product_info.php?cPath=66&products_id=4064
Kirjan nimi on "Poltto palaa - MiG-21 Suomen taivaalla 1963-1998" Ei varmaankaan ole Laukkasen Jyrkin MiG-kirjan veroinen, mutta saattaisi olla hankkimisen arvoinen, jos tuossa olisi esim. kuskien ja mekaanikkojen muisteluksia konetyypistä. Olisi muuten mukavaa, jos Drakenista tehtäisiin samanlainen.
EDIT:
Ja tässäpä nämä aiemmat aihetta käsittelevät teokset.
Viimeksi muokattu:
Torrakko
Kapteeni
Onni Palasteen Minä, desantti on juuri luettavana. Ihan mielenkiintoinen teos, vaikka syviä ristiriitoja se aiheuttaa, kun lukee kuinka herrat desantit vaan metsästää ja keittelee pontikkaa jossain Venäjänmaalla samaan aikaan kun oma isoisä pelkäsi ainoonsa puolesta siellä jossain.
Toinen mielenkiintoinen kirja on Winston Churchhillin "The World Crisis"
Tuon järkäleen lukeminen on vasta aluillaan mutta vaikka Englantia onkin niin minusta tuo on helppoa englantia eikä siinä viljellä sanoja joita saa metsästää sanakirjasta(ainakaan vielä). Nyrkkiä puin niille uusille Shakespeareille jotka haluaa kirjottaa kaiken niin perkeleen intellektuellisti että ei sitä lue susikaan.
Toinen mielenkiintoinen kirja on Winston Churchhillin "The World Crisis"
Tuon järkäleen lukeminen on vasta aluillaan mutta vaikka Englantia onkin niin minusta tuo on helppoa englantia eikä siinä viljellä sanoja joita saa metsästää sanakirjasta(ainakaan vielä). Nyrkkiä puin niille uusille Shakespeareille jotka haluaa kirjottaa kaiken niin perkeleen intellektuellisti että ei sitä lue susikaan.
Melkein tekisi mieli jättää Remeksen uusin lukematta viidenkymmenen sivun jälkeen. Tuntuu että asiat ovat juuri noin. Paitsi että en usko että jos venäjä hyökkää ahvenanmaalle niin jatkettais elämää kuten ennenkin. Yksi kaveri tai tuttava inhoaa muslimeja niin paljon että puhuu jo venäläisten paremmuudesta. Hän käy vaan töissä ja katsoo urheilua. Sanoi että mieluummin venäläiset kuin ählyt. Mietin että sekö onkin koko jutun idea. Pääsemme ählyistä ja Eu:sta eroon vain venäläismiehityksellä. Tai siis vapautuksella...
Jokaisella on ongelmansa.
Itse en ole koskaan katsonut urheilua. Tylsintä mitä tiedän.
tulikomento
Supreme Leader
Heti kärkeen on sanottava, että en ole mikään suuri sci-fin ystävä, mutta kun kerran Ridley Scottin The Martian tuli katseltua vuosi sitten tuoreeltaan, niin päätin sitten lukaista myös kirjaversion johon elokuva pohjautuu.
Juoni lyhyesti:
Johonkin aikaan lähitulevaisuudessa ihminen on ottanut ensimmäiset askeleensa Marsin pinnalla. On meneillään kolmas miehitetty lento Ares 3. Ryhmä astronautteja tutkiskelee planeetan pintaa ja pitää rakentamaansa väliaikaista asemaa tukikohtanaan. Kuitenkin äkillinen myrsky pakottaa Nasan evakuoimaan miehistön takaisin planeetan kiertoradalla odottavaan emoalukseen ja samalla annetaan käsky palata takaisin maahan.
Myrskyn riepotellessa miehistöä, joutuu yksi astronauteista, kasvitieteilijä Mark Watney onnettomuuteen. Muut olettavat Watneyn kuolleen ja jatkavat evakuointia. Mutta kas kummaa, tämäpä ei saanutkaan surmaansa vaan jäi henkiin. Muu miehistö ottaa kurssin kohti maapalloa ja Watney joutuu pähkäilemään miten pysyä hengissä seuraavat neljä vuotta, eli siihen asti kunnes seuraava lento Ares 4 saavuttaa Marsin.
Mark Watney joutuu improvisoimaan mm. ravintonsa hankkimisen, hapen ja veden saannin varmistamisen, sekä korjaamaan jollain ilveellä myrskyn rikkomat viestiyhteydet, jotta voisi pitää yhteyttä maahan. Työsarkaa siis riittää.
Juoni oli minusta yllättävän toimiva sekoitus Robinson Crusoen tarinaa ja Apollo 13 -tyylistä eloonjäämiskamppailua. Andy Weir on selvästikin osaava kirjailija ja teksti oli sujuvaa ja helppolukuista. En ole mikään fyysikko / kemisti, mutta tiedepuolikin tuntui olevan sangen realistisella ja uskottavalla pohjalla.
Tämä oli itselleni positiivinen yllätys ja mukava lukukokemus.
Juoni lyhyesti:
Johonkin aikaan lähitulevaisuudessa ihminen on ottanut ensimmäiset askeleensa Marsin pinnalla. On meneillään kolmas miehitetty lento Ares 3. Ryhmä astronautteja tutkiskelee planeetan pintaa ja pitää rakentamaansa väliaikaista asemaa tukikohtanaan. Kuitenkin äkillinen myrsky pakottaa Nasan evakuoimaan miehistön takaisin planeetan kiertoradalla odottavaan emoalukseen ja samalla annetaan käsky palata takaisin maahan.
Myrskyn riepotellessa miehistöä, joutuu yksi astronauteista, kasvitieteilijä Mark Watney onnettomuuteen. Muut olettavat Watneyn kuolleen ja jatkavat evakuointia. Mutta kas kummaa, tämäpä ei saanutkaan surmaansa vaan jäi henkiin. Muu miehistö ottaa kurssin kohti maapalloa ja Watney joutuu pähkäilemään miten pysyä hengissä seuraavat neljä vuotta, eli siihen asti kunnes seuraava lento Ares 4 saavuttaa Marsin.
Mark Watney joutuu improvisoimaan mm. ravintonsa hankkimisen, hapen ja veden saannin varmistamisen, sekä korjaamaan jollain ilveellä myrskyn rikkomat viestiyhteydet, jotta voisi pitää yhteyttä maahan. Työsarkaa siis riittää.
Juoni oli minusta yllättävän toimiva sekoitus Robinson Crusoen tarinaa ja Apollo 13 -tyylistä eloonjäämiskamppailua. Andy Weir on selvästikin osaava kirjailija ja teksti oli sujuvaa ja helppolukuista. En ole mikään fyysikko / kemisti, mutta tiedepuolikin tuntui olevan sangen realistisella ja uskottavalla pohjalla.
Tämä oli itselleni positiivinen yllätys ja mukava lukukokemus.
vlad
Respected Leader
Frank McDonough'in "Gestapo - Natsi-Saksan salaisen poliisin historia" on monella tapaa kiinnostava teos - eikä niin yllättävää, että se on myös ajankohtainen (Huom: Venäjä). Palaan tähän myöhemmin.
Teoksen takakannesta poimittua:
Kaiken aina näkevä julma valvoja - niin Natsi-Saksan salainen poliisi usein esitetään. Mutta onko se koko totuus?
Oikeastaan tämä on merkittävin kysymys (tekijä), jota kirja käy läpi ja johon se pureutuu - Gestapoon liittyvien myyttien sekä väärien uskomusten perkaaminen ja purkaminen. Kuten kirjasta käy esille Gestapon toimitavat Saksassa erottuivat kohtuudella sen toimitavoista miehitetyillä alueilla. Toisaalta, aivan kuten kirjasta käy esille, Saksassakin toimitavat poikkesivat kohtuudella toisistaan riippuen siitä mihin ryhmään pidätetty kuului. Ollessasi kommunisti, homoseksuaali, juutalainen, roomalaiskatolinen pappi tai yhteiskunnasta syrjäytynyt, kohtelu oli usein olennaisesti ankarampaa ja jopa raaempaa kuin jos kohteena oli tavallinen lainkuuliainen arjalainen kansalainen. Heidän kohdalla kohtelu saattoi olla hyvinkin ymmärtäväistä ja laillista, johon pyrkimistä Gestapon toimintaohjeissa täsmennettiin. Tämä laillinen tarkoitti myös sitä, että erilaisia kuulustelukeinoja ei kovinkaan mielellään käytetty kuin poikkeustapauksissa. Usein kuulustelu oli tavallisten kansalaisten kohdalla asiallista ja korrektia, oikeudenkäynnit samoin - pidätysajat lyhyitä ja haitat kansalaiselle vähäisiä. Tavattoman usein edes mitään turhaa merkintää ei rekistereihin tullut. Usein ilmiantojen taustalla saattoi olla pahansuopa naapuri tai tuttu tai kollega, toisinaan ahneus tai halu peitellä jotain omaa katalaa tekoa. Onpa tapauksia joissa ilmiantaja koki kovan kohtalon.
Mitä tulee näihin ilmiantoihin ja ilmiantajiin (joiden merkitys oli todella suuri), niin kaava näyttää hyvin pitkälti samalta kuin Neuvostoliitossa, ilmiantajien syyt ilmiannoille olivat usein henkilökohtaisia ja jopa pahansuopaisia, joskin neuvostoyhteiskunnasta puhuttaessa tuntuu siltä, että useammin ilmiannoista seurasi todella ankaria ikävyyksiä ilmiannetulle, olipa hän sitten kunnaillinen kansalainen tahi ei. Mikä toiminta omalta osaltaan tuolli neuvostoyhteiskunnalle suunnattomia ongelmia, koska syyttömät ja jopa merkittävät henkilöt joutuivat suuren luokan ongelmiin henkilökohtaisten ja pahansuopien ilmiantojen tähden ja tuntuu siltä, että NL:ssä näihin ilmiantoihin suhtauduttiin aina lähtökohtaisesti siten, että ilmiannettu oli syyllistynyt rikokseen. NL:n kohdalla ongelmana taitaa olla se, että vastaavaa arkistojen perkaamista ei ole voitu suorittaa. Mainitaan kuitenkin sen verran, että gestapoarkistojen tuhoutumisen vuoksi McDonoughin pääasiallisin kohde olivat ainoina merkittävinä säilyneinä lähteinä Gestapon Düsseldorfin arkistot, muualla Saksan alueella suurin osa arkistoista oli tuhoutunut joko ilmapommituksissa tai saksalaisten toimesta.
Lukiessani teosta useamman kerran mieleeni tuli ajatus, että aivan kuin eläisimme tätä hetkeä uusintana - historia toistaa itseään. Ei kuitenkaan Suomessa vaan Venäjällä. Etenkin seuraava ote tuntuu hyvin tutulta kun tutkiskelee nyky-Venäjää (tai näitä ns. kansantasavaltoja):
Kyseinen lainaus on SPD-aktivistin SOPADE-raportista, ja vaikka siinä olisi käytetty hiukan värikynää raportin laatija huomioiden samoja havaintoja on löydettävissä tämän päivän Venäjältä:
-vaalit eivät kiinnosta
-ihmiset eriytyvät politiikasta
-ihmiset sulkevat silmänsä
On myös syytä miettiä, että mikä merkitys Venäjällä propagandalla on, uskovatko tai tietävätkö ihmiset edes sitä, että kuinka kautta maan "valtion vihollisiksi" leimattuja kohdellaan? Osan mielestä kohtelu on lausuntojen ja tilastojen mukaan oikeutettua, asenne on Venäjän etu tulee ennen kansalaisen etua, joten valtion vihollinen on tuhottava. Valtio vaan itse määrittelee omista lähtökohdistaan johtuen vihollisensa täysin mielivaltaisesti.
McDonoughin teos on kokonaisuudessaan suositeltava. Siinä erilaisen analyysin ohella saavat huomiota myös yksittäiset kansalaiset, näin lukijan on mahdollista vertailla keskenään eri kansanryhmiin kuuluvien kohtelua ja sitä kuinka Gestapossa heihin suhtauduttiin.
vlad
Teoksen takakannesta poimittua:
Kaiken aina näkevä julma valvoja - niin Natsi-Saksan salainen poliisi usein esitetään. Mutta onko se koko totuus?
Oikeastaan tämä on merkittävin kysymys (tekijä), jota kirja käy läpi ja johon se pureutuu - Gestapoon liittyvien myyttien sekä väärien uskomusten perkaaminen ja purkaminen. Kuten kirjasta käy esille Gestapon toimitavat Saksassa erottuivat kohtuudella sen toimitavoista miehitetyillä alueilla. Toisaalta, aivan kuten kirjasta käy esille, Saksassakin toimitavat poikkesivat kohtuudella toisistaan riippuen siitä mihin ryhmään pidätetty kuului. Ollessasi kommunisti, homoseksuaali, juutalainen, roomalaiskatolinen pappi tai yhteiskunnasta syrjäytynyt, kohtelu oli usein olennaisesti ankarampaa ja jopa raaempaa kuin jos kohteena oli tavallinen lainkuuliainen arjalainen kansalainen. Heidän kohdalla kohtelu saattoi olla hyvinkin ymmärtäväistä ja laillista, johon pyrkimistä Gestapon toimintaohjeissa täsmennettiin. Tämä laillinen tarkoitti myös sitä, että erilaisia kuulustelukeinoja ei kovinkaan mielellään käytetty kuin poikkeustapauksissa. Usein kuulustelu oli tavallisten kansalaisten kohdalla asiallista ja korrektia, oikeudenkäynnit samoin - pidätysajat lyhyitä ja haitat kansalaiselle vähäisiä. Tavattoman usein edes mitään turhaa merkintää ei rekistereihin tullut. Usein ilmiantojen taustalla saattoi olla pahansuopa naapuri tai tuttu tai kollega, toisinaan ahneus tai halu peitellä jotain omaa katalaa tekoa. Onpa tapauksia joissa ilmiantaja koki kovan kohtalon.
Mitä tulee näihin ilmiantoihin ja ilmiantajiin (joiden merkitys oli todella suuri), niin kaava näyttää hyvin pitkälti samalta kuin Neuvostoliitossa, ilmiantajien syyt ilmiannoille olivat usein henkilökohtaisia ja jopa pahansuopaisia, joskin neuvostoyhteiskunnasta puhuttaessa tuntuu siltä, että useammin ilmiannoista seurasi todella ankaria ikävyyksiä ilmiannetulle, olipa hän sitten kunnaillinen kansalainen tahi ei. Mikä toiminta omalta osaltaan tuolli neuvostoyhteiskunnalle suunnattomia ongelmia, koska syyttömät ja jopa merkittävät henkilöt joutuivat suuren luokan ongelmiin henkilökohtaisten ja pahansuopien ilmiantojen tähden ja tuntuu siltä, että NL:ssä näihin ilmiantoihin suhtauduttiin aina lähtökohtaisesti siten, että ilmiannettu oli syyllistynyt rikokseen. NL:n kohdalla ongelmana taitaa olla se, että vastaavaa arkistojen perkaamista ei ole voitu suorittaa. Mainitaan kuitenkin sen verran, että gestapoarkistojen tuhoutumisen vuoksi McDonoughin pääasiallisin kohde olivat ainoina merkittävinä säilyneinä lähteinä Gestapon Düsseldorfin arkistot, muualla Saksan alueella suurin osa arkistoista oli tuhoutunut joko ilmapommituksissa tai saksalaisten toimesta.
Lukiessani teosta useamman kerran mieleeni tuli ajatus, että aivan kuin eläisimme tätä hetkeä uusintana - historia toistaa itseään. Ei kuitenkaan Suomessa vaan Venäjällä. Etenkin seuraava ote tuntuu hyvin tutulta kun tutkiskelee nyky-Venäjää (tai näitä ns. kansantasavaltoja):
Kyseinen lainaus on SPD-aktivistin SOPADE-raportista, ja vaikka siinä olisi käytetty hiukan värikynää raportin laatija huomioiden samoja havaintoja on löydettävissä tämän päivän Venäjältä:
-vaalit eivät kiinnosta
-ihmiset eriytyvät politiikasta
-ihmiset sulkevat silmänsä
On myös syytä miettiä, että mikä merkitys Venäjällä propagandalla on, uskovatko tai tietävätkö ihmiset edes sitä, että kuinka kautta maan "valtion vihollisiksi" leimattuja kohdellaan? Osan mielestä kohtelu on lausuntojen ja tilastojen mukaan oikeutettua, asenne on Venäjän etu tulee ennen kansalaisen etua, joten valtion vihollinen on tuhottava. Valtio vaan itse määrittelee omista lähtökohdistaan johtuen vihollisensa täysin mielivaltaisesti.
McDonoughin teos on kokonaisuudessaan suositeltava. Siinä erilaisen analyysin ohella saavat huomiota myös yksittäiset kansalaiset, näin lukijan on mahdollista vertailla keskenään eri kansanryhmiin kuuluvien kohtelua ja sitä kuinka Gestapossa heihin suhtauduttiin.
vlad
vlad
Respected Leader
Alpo Rusin uusin on luettu:
"Kirjakatsaus: ”Yhdessä vai erikseen – Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka tienhaarassa”,
kirj. valtiotieteen tohtori Alpo Rusi
Viime viikolla kirjasyksyä ravisteli kaksi teosta, Martti Ahtisaaren, Jaakko Iloniemen ja Tapani Ruokasen ”Miten tästä eteenpäin” sekä Alpo Rusin ”Yhdessä vai erikseen – Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka tienhaarassa”. Teokset saivat osin ristiriitaisen vastaanoton, toisaalla ne tyrmättiin, niitä kutsuttiin jopa russofobisiksi, ja niiden välittämää kuvaa pidettiin yksipuolisena. Toisaalla niitä pidettiin positiivisina irtiottoina jähmettyneeseen kansalliseen keskusteluun, teoksina, jotka ravistelivat positiivisella tapaa suomalaista ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua – sisäpolitiikkaa unohtamatta, minä kuulun tähän jälkimmäiseen joukkoon.
Luon nyt lyhyen katsauksen Alpo Rusin ansiokkaaseen teokseen, jossa luodaan kattava kokonaiskuva Suomen ja Ruotsin tiestä, samalla kuvaa täydentää Venäjä-kattaus, jossa Rusi näkemyksellisesti tuo esille Venäjän kehityskulun etenkin tämän vuosituhannen puolella, unohtamatta kuitenkaan Suomen ja Venäjän suhdetta, että Suomen ja Neuvostoliiton ”erityislaatuista” suhdetta. Rusin teosta voi verrata sen välittämän Venäjä-kuvan myötä oivallisella tapaa seuraaviin teoksiin, joissa on eri näkökulmista tarkasteltuna luotu katsaus nyky-Venäjään ynnä Venäjän itsenäisyyden aikaan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Näistä teoksista nostaisin esille Bill Browderin ”Red Notice”, Mihail Zygarin ”Putinin sisäpiiri” sekä Masha Gessen Putin-henkilökuvan ”Kasvoton mies: Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi”. Jokainen näistä kirjoista avaa omalta osaltaan Venäjää ja Putinin hallintoa, samalla ne täydentävät toinen toisiaan nostan esille tapahtumia ja päätöksiä ynnä johtopäätöksiä yhdestä tahi useammasta näkökulmasta. Tähän virtaan Alpo Rusin teos sopii erinomaisen hyvin, se tuo omalta osaltaan esille yhden edellisiä teoksia täydentävän näkemyksen Venäjästä ja sen edeltäjästä Neuvostoliitosta ja näiden suhteesta lähiulkomaihin. Etenkin Rusin teos tuo esille – osin kipeälläkin tapaa – Suomen ristiriitaisen suhteen Venäjään (ja sen edeltäjään Neuvostoliittoon), josta Suomi ei tunnu päässeen vieläkään irti. Venäjä vaikuttaa yhteiskunnassamme suoraan ja asiamiestensä kautta monella portaalla, tästä saimme eilen (tiistaina 11.10.2016) Yleisradiota koskettavassa uutisessa yhden esimerkin. (1)
Ennen uppoutumistani hiukan tarkemmin Rusin teokseen, otan lyhyen esimerkinomaisen lainauksen teoksesta, joka monella tapaa kuvaa tämän hetken suhtautumista Venäjä-keskusteluun:
”Toisen maailmansodan jälkeen syntyneen ”strategisen kulttuurin” perintönä on totuttu siihen, että itänaapurin asioista sekä Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteiden luonteesta tulee pitää pienempää ääntä. Kuten Presidentti Tarja Halonen opasti suurlähettiläskokouksessa vuonna 2002: ”Suomalaisilla on voimakas halu yksimielisyyteen ulkopolitiikassa. Joskus se on tapahtunut yhdessä vaikenemalla”. (Alpo Rusi: Yhdessä vai erikseen – Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka tienhaarassa s. 14).
Seuraavalla sivulla eräänlaisena yhteenvetoja ja summauksena ”Ensimmäisen naispresidentin viesti voitiin kuitenkin tulkita myös niin kuin puheessa ilmaistiin: aivan kaikista ulkopoliittisista asioista ei sentään tule keskustella avoimesti – ”vaietaan yhdessä’”. Tässä kohdin en voi olla muuta kuin samaa mieltä teoksen kirjoittajan kanssa, jos Halosen aikakaudella ”vaietaan yhdessä” -kulttuuri sai ilmaa siipiensä alle, ei asetelma ole juurikaan muuttunut nykyisen tasavallan presidentin Sauli Niinistön aikakaudella. Melkeinpä voidaan sanoa, että ”vaikenemisen kulttuuri” on tiukasta vastarinnasta huolimatta vallannut entistä enemmän alaa, epäilemättä merkittävänä syynä on Venäjän lisääntynyt aggressiivisuus Krimin miehittämisen ja Itä-Ukrainan sodan myötä myös lähialueillamme pohjoisesta Itämeren aalloille. Peräti kohtuutonta kritiikkiä on esitetty niitä tahoja vastaan, jotka ovat rohjenneet taistella tuulimyllyjä vastaan ja käsitelleet Venäjää avoimen rehellisesti ja oikealla kriittisyydellä. Uskaltanee todeta ääneen sen, että Venäjä luo uutta kylmää sotaa ei länsi, että Venäjä on aggressiivinen, johon käyttäytymiseen länsimaat puolustuksellisin toimin vastaavat.
Rusi teoksessaan käy seikkaperäisesti läpi myös merkittävimpiä suomalaiskytköksiä Neuvostoliiton ja entisen neuvostoblokin tiedusteluelimiin ja kontaktointeihin. Tässä kohdin minun ei liene tarvetta nostaa tätä teemaa enää kovinkaan merkityksellisesti esille, esim. Pekka Virkin Suomen Sotilas -lehden verkkosivuille kirjoittamassa artikkelissa ”Kaksinaamaisuutta, denialismia ja päättäjien KGB-ongelmia – näin Suomi jäi Naton ulkopuolelle” luodaan kuva tähän asetelmaan. (2) Artikkelista lainattua:
”’Tämä haisee. En vastaa enää hänen kirjeisiinsä”, oli Saksan liittokanslerina 1974-82 toiminut Helmut Schmidt todennut Rusin tietojen mukaan kanslerin elämänkertaa kirjoittaneelle Michael Schwelinille. Toteamus koski pitkäaikaista Suomen pääministeriä Kalevi Sorsaa, johon Schmidt oli katkaissut välinsä vuonna 2003. Itätiedusteluyhteyksiensä kanssa kamppaillut suomalaisdemareiden ikoni oli yrittänyt selittää kirjeenvaihdossa, että ”Suomen Suojelupoliisi voi pestä maineeni’”.
Tämä lainaus kuvaa karulla tapaa Suomen tilannetta, on myös pakko pohtia, että missä määrin tällainen leimasi kollektiivisesti koko kansakuntaa? Levisikö leima laajemmalle kuin yhden poliitikon (tässä tapauksessa Kalevi Sorsan) harteille? Mielestäni ei ole väärin todeta, että suomettuminen (saks. Finnlandisierung) leimasi laajemmin koko kansakuntaa, ei pelkästään poliittista ja taloudellista eliittiä, joka oli suomettunut ”päälakeaan” myöten. Me emme välttämättä halunneet uskoa tätä, mutta kuva ”punaharmaasta” Suomesta 80-luvun englannin kielisissä sotilasalan lehdissä on piirtynyt syvälle ”ajukoppaani”. Eikä se YYA-aika menestys Suomelle ollut, vaikka näinkin osa kansasta haluaa edelleen uskoa, tähän vääristyneeseen kuvitelmaan ”menestyksestä” myös Rusi teoksessaan viittaa.
Suomen tämän hetken suhde Venäjään saa, oikeutetusti, tilaa teoksessa – samalla lukijoina saamme kattavan katsauksen Suomen ja Ruotsin välisen keskustelun etenemisestä ja tietyistä ”linjaerimielisyyksistä”. Tätä asetelmaa kuvaa myös teoksen nimi ”Yhdessä vai erikseen – Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka tienhaarassa” – nimittäin turpo-keskustelua pidemmän aikaa seuranneena en voi muuta kuin allekirjoittaa näkemyksen siitä, että maidemme välinen turvallisuuspolitiikka on tienhaarassa. Yrittääkö Suomi istua kahdella pallilla ja jos yrittää, onko yritys tuhoon tuomittu? Ruotsista Suomeen kantautuvat signaalit ovat selkeitä, mutta edelleen tuntuu siltä, ettei osa poliitikoistamme ole halukkaita hyväksymään vallitsevaa tilannetta. Ettei vaan käy kuten 90-luvulla Ruotsin ottaessa sen ensimmäisen ja ratkaisevan askeleen Euroopan Yhteisöön (jolla nimellä EU tuolloin tunnettiin) liittymiseksi, suomalaisina huomasimme Ruotsin ”pettäneen” meidät. Vai oliko tämäkään totuus? Johtuiko kaikki omasta kyvyttömyydestämme ja haluttomuudestamme lukea viestejä ja signaaleita oikein ja tehdä niistä todellisia realistisia johtopäätöksiä?
Rusin teoksen yleissävy on ankaran rehellinen, sillä on lukuisia merkittäviä arvoja – se toivottavasti herättää meidät suomalaiset keskustelemaan entistä enemmän turvallisuuspoliittisista kysymyksistä ynnä Venäjästä ja Venäjän vaikutuspyrkimyksistä maahamme. Suomen on aika herätä ”ruususen unesta”. Tällaisen teoksen pitääkin olla riittävän ankara, hiljaa kuiskaamalla ei myrskyävällä merellä saa ääntään kuuluviin. Samalla teos jättää kuitenkin jälkeensä häivähdyksen toivosta – keskustelukulttuurin muutoksesta, mikä toivottavasti kantaa hedelmää tulevaisuudessa:
”Suomessa on saanut jalansijaa uusi sukupolvi ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkijoita ja harrastajia. He käyvät tällä hetkellä tasokasta keskustelua vielä lähinnä nettipalstoilla, blogeissa ja alan sivustoilla. Rohkeimmat keskustelijat ovat myös uskaltaneet ottaa kantaa, vaikka ovatkin valtion viroissa. He avaavat patoja, joita on pidetty pitkään suljettuina.”
Omasta puolestani kiitän valtiotieteen tohtori ja suurlähettiläs Alpo Rusia siitä, että tämä – merkittävä – teos on kirjoitettu. Samalla haluan lausua kiitokset teoksen kustantaneelle Docendolle, heiltä on tämän syksyn kuluessa tullut useampikin erinomainen teos – samanlaista kustannusrohkeutta kaivataan Suomeen lisää. Tässä kirjoituksessa mainittujen teosten ohella valtiotieteen tohtori Timo Hellenbergin ja toimittaja Nina Leinosen ”Silminnäkijät - Taistelu Ukrainasta” ansaitsee tulla mainituksi.
Marko
1. http://yle.fi/uutiset/3-9223341
2. http://www.suomensotilas.fi/kaksinaamaisuutta-denialismia-ja-paattajien-kgb-ongelmia-nain-suomi-jai-naton-ulkopuolelle/ ".
Kyllähän tälle teokselle on ehdottomasti annettava lukusuositus, kannattaa lukea on sitten mitä mieltä tahansa tämän hetken kehityksestä ja sen suunnasta lähialueillamme.
vlad
"Kirjakatsaus: ”Yhdessä vai erikseen – Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka tienhaarassa”,
kirj. valtiotieteen tohtori Alpo Rusi
Viime viikolla kirjasyksyä ravisteli kaksi teosta, Martti Ahtisaaren, Jaakko Iloniemen ja Tapani Ruokasen ”Miten tästä eteenpäin” sekä Alpo Rusin ”Yhdessä vai erikseen – Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka tienhaarassa”. Teokset saivat osin ristiriitaisen vastaanoton, toisaalla ne tyrmättiin, niitä kutsuttiin jopa russofobisiksi, ja niiden välittämää kuvaa pidettiin yksipuolisena. Toisaalla niitä pidettiin positiivisina irtiottoina jähmettyneeseen kansalliseen keskusteluun, teoksina, jotka ravistelivat positiivisella tapaa suomalaista ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua – sisäpolitiikkaa unohtamatta, minä kuulun tähän jälkimmäiseen joukkoon.
Luon nyt lyhyen katsauksen Alpo Rusin ansiokkaaseen teokseen, jossa luodaan kattava kokonaiskuva Suomen ja Ruotsin tiestä, samalla kuvaa täydentää Venäjä-kattaus, jossa Rusi näkemyksellisesti tuo esille Venäjän kehityskulun etenkin tämän vuosituhannen puolella, unohtamatta kuitenkaan Suomen ja Venäjän suhdetta, että Suomen ja Neuvostoliiton ”erityislaatuista” suhdetta. Rusin teosta voi verrata sen välittämän Venäjä-kuvan myötä oivallisella tapaa seuraaviin teoksiin, joissa on eri näkökulmista tarkasteltuna luotu katsaus nyky-Venäjään ynnä Venäjän itsenäisyyden aikaan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Näistä teoksista nostaisin esille Bill Browderin ”Red Notice”, Mihail Zygarin ”Putinin sisäpiiri” sekä Masha Gessen Putin-henkilökuvan ”Kasvoton mies: Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi”. Jokainen näistä kirjoista avaa omalta osaltaan Venäjää ja Putinin hallintoa, samalla ne täydentävät toinen toisiaan nostan esille tapahtumia ja päätöksiä ynnä johtopäätöksiä yhdestä tahi useammasta näkökulmasta. Tähän virtaan Alpo Rusin teos sopii erinomaisen hyvin, se tuo omalta osaltaan esille yhden edellisiä teoksia täydentävän näkemyksen Venäjästä ja sen edeltäjästä Neuvostoliitosta ja näiden suhteesta lähiulkomaihin. Etenkin Rusin teos tuo esille – osin kipeälläkin tapaa – Suomen ristiriitaisen suhteen Venäjään (ja sen edeltäjään Neuvostoliittoon), josta Suomi ei tunnu päässeen vieläkään irti. Venäjä vaikuttaa yhteiskunnassamme suoraan ja asiamiestensä kautta monella portaalla, tästä saimme eilen (tiistaina 11.10.2016) Yleisradiota koskettavassa uutisessa yhden esimerkin. (1)
Ennen uppoutumistani hiukan tarkemmin Rusin teokseen, otan lyhyen esimerkinomaisen lainauksen teoksesta, joka monella tapaa kuvaa tämän hetken suhtautumista Venäjä-keskusteluun:
”Toisen maailmansodan jälkeen syntyneen ”strategisen kulttuurin” perintönä on totuttu siihen, että itänaapurin asioista sekä Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteiden luonteesta tulee pitää pienempää ääntä. Kuten Presidentti Tarja Halonen opasti suurlähettiläskokouksessa vuonna 2002: ”Suomalaisilla on voimakas halu yksimielisyyteen ulkopolitiikassa. Joskus se on tapahtunut yhdessä vaikenemalla”. (Alpo Rusi: Yhdessä vai erikseen – Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka tienhaarassa s. 14).
Seuraavalla sivulla eräänlaisena yhteenvetoja ja summauksena ”Ensimmäisen naispresidentin viesti voitiin kuitenkin tulkita myös niin kuin puheessa ilmaistiin: aivan kaikista ulkopoliittisista asioista ei sentään tule keskustella avoimesti – ”vaietaan yhdessä’”. Tässä kohdin en voi olla muuta kuin samaa mieltä teoksen kirjoittajan kanssa, jos Halosen aikakaudella ”vaietaan yhdessä” -kulttuuri sai ilmaa siipiensä alle, ei asetelma ole juurikaan muuttunut nykyisen tasavallan presidentin Sauli Niinistön aikakaudella. Melkeinpä voidaan sanoa, että ”vaikenemisen kulttuuri” on tiukasta vastarinnasta huolimatta vallannut entistä enemmän alaa, epäilemättä merkittävänä syynä on Venäjän lisääntynyt aggressiivisuus Krimin miehittämisen ja Itä-Ukrainan sodan myötä myös lähialueillamme pohjoisesta Itämeren aalloille. Peräti kohtuutonta kritiikkiä on esitetty niitä tahoja vastaan, jotka ovat rohjenneet taistella tuulimyllyjä vastaan ja käsitelleet Venäjää avoimen rehellisesti ja oikealla kriittisyydellä. Uskaltanee todeta ääneen sen, että Venäjä luo uutta kylmää sotaa ei länsi, että Venäjä on aggressiivinen, johon käyttäytymiseen länsimaat puolustuksellisin toimin vastaavat.
Rusi teoksessaan käy seikkaperäisesti läpi myös merkittävimpiä suomalaiskytköksiä Neuvostoliiton ja entisen neuvostoblokin tiedusteluelimiin ja kontaktointeihin. Tässä kohdin minun ei liene tarvetta nostaa tätä teemaa enää kovinkaan merkityksellisesti esille, esim. Pekka Virkin Suomen Sotilas -lehden verkkosivuille kirjoittamassa artikkelissa ”Kaksinaamaisuutta, denialismia ja päättäjien KGB-ongelmia – näin Suomi jäi Naton ulkopuolelle” luodaan kuva tähän asetelmaan. (2) Artikkelista lainattua:
”’Tämä haisee. En vastaa enää hänen kirjeisiinsä”, oli Saksan liittokanslerina 1974-82 toiminut Helmut Schmidt todennut Rusin tietojen mukaan kanslerin elämänkertaa kirjoittaneelle Michael Schwelinille. Toteamus koski pitkäaikaista Suomen pääministeriä Kalevi Sorsaa, johon Schmidt oli katkaissut välinsä vuonna 2003. Itätiedusteluyhteyksiensä kanssa kamppaillut suomalaisdemareiden ikoni oli yrittänyt selittää kirjeenvaihdossa, että ”Suomen Suojelupoliisi voi pestä maineeni’”.
Tämä lainaus kuvaa karulla tapaa Suomen tilannetta, on myös pakko pohtia, että missä määrin tällainen leimasi kollektiivisesti koko kansakuntaa? Levisikö leima laajemmalle kuin yhden poliitikon (tässä tapauksessa Kalevi Sorsan) harteille? Mielestäni ei ole väärin todeta, että suomettuminen (saks. Finnlandisierung) leimasi laajemmin koko kansakuntaa, ei pelkästään poliittista ja taloudellista eliittiä, joka oli suomettunut ”päälakeaan” myöten. Me emme välttämättä halunneet uskoa tätä, mutta kuva ”punaharmaasta” Suomesta 80-luvun englannin kielisissä sotilasalan lehdissä on piirtynyt syvälle ”ajukoppaani”. Eikä se YYA-aika menestys Suomelle ollut, vaikka näinkin osa kansasta haluaa edelleen uskoa, tähän vääristyneeseen kuvitelmaan ”menestyksestä” myös Rusi teoksessaan viittaa.
Suomen tämän hetken suhde Venäjään saa, oikeutetusti, tilaa teoksessa – samalla lukijoina saamme kattavan katsauksen Suomen ja Ruotsin välisen keskustelun etenemisestä ja tietyistä ”linjaerimielisyyksistä”. Tätä asetelmaa kuvaa myös teoksen nimi ”Yhdessä vai erikseen – Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka tienhaarassa” – nimittäin turpo-keskustelua pidemmän aikaa seuranneena en voi muuta kuin allekirjoittaa näkemyksen siitä, että maidemme välinen turvallisuuspolitiikka on tienhaarassa. Yrittääkö Suomi istua kahdella pallilla ja jos yrittää, onko yritys tuhoon tuomittu? Ruotsista Suomeen kantautuvat signaalit ovat selkeitä, mutta edelleen tuntuu siltä, ettei osa poliitikoistamme ole halukkaita hyväksymään vallitsevaa tilannetta. Ettei vaan käy kuten 90-luvulla Ruotsin ottaessa sen ensimmäisen ja ratkaisevan askeleen Euroopan Yhteisöön (jolla nimellä EU tuolloin tunnettiin) liittymiseksi, suomalaisina huomasimme Ruotsin ”pettäneen” meidät. Vai oliko tämäkään totuus? Johtuiko kaikki omasta kyvyttömyydestämme ja haluttomuudestamme lukea viestejä ja signaaleita oikein ja tehdä niistä todellisia realistisia johtopäätöksiä?
Rusin teoksen yleissävy on ankaran rehellinen, sillä on lukuisia merkittäviä arvoja – se toivottavasti herättää meidät suomalaiset keskustelemaan entistä enemmän turvallisuuspoliittisista kysymyksistä ynnä Venäjästä ja Venäjän vaikutuspyrkimyksistä maahamme. Suomen on aika herätä ”ruususen unesta”. Tällaisen teoksen pitääkin olla riittävän ankara, hiljaa kuiskaamalla ei myrskyävällä merellä saa ääntään kuuluviin. Samalla teos jättää kuitenkin jälkeensä häivähdyksen toivosta – keskustelukulttuurin muutoksesta, mikä toivottavasti kantaa hedelmää tulevaisuudessa:
”Suomessa on saanut jalansijaa uusi sukupolvi ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkijoita ja harrastajia. He käyvät tällä hetkellä tasokasta keskustelua vielä lähinnä nettipalstoilla, blogeissa ja alan sivustoilla. Rohkeimmat keskustelijat ovat myös uskaltaneet ottaa kantaa, vaikka ovatkin valtion viroissa. He avaavat patoja, joita on pidetty pitkään suljettuina.”
Omasta puolestani kiitän valtiotieteen tohtori ja suurlähettiläs Alpo Rusia siitä, että tämä – merkittävä – teos on kirjoitettu. Samalla haluan lausua kiitokset teoksen kustantaneelle Docendolle, heiltä on tämän syksyn kuluessa tullut useampikin erinomainen teos – samanlaista kustannusrohkeutta kaivataan Suomeen lisää. Tässä kirjoituksessa mainittujen teosten ohella valtiotieteen tohtori Timo Hellenbergin ja toimittaja Nina Leinosen ”Silminnäkijät - Taistelu Ukrainasta” ansaitsee tulla mainituksi.
Marko
1. http://yle.fi/uutiset/3-9223341
2. http://www.suomensotilas.fi/kaksinaamaisuutta-denialismia-ja-paattajien-kgb-ongelmia-nain-suomi-jai-naton-ulkopuolelle/ ".
Kyllähän tälle teokselle on ehdottomasti annettava lukusuositus, kannattaa lukea on sitten mitä mieltä tahansa tämän hetken kehityksestä ja sen suunnasta lähialueillamme.
vlad
tulikomento
Supreme Leader
Veikkaan että virolaisen Mart Laarin kirja on perusteos. Jostain syystä saatavilla ainoastaan alkuperäiskielellä, ei käännetty suomeksi / englanniksi.
Suomeksi julkaistua aiheeseen liittyvää sotahistoriaa on ilmeisen vähän. En ole tätä lukenut, mutta varmaan sivuaa myös Sinimäkien taistelua.
Ison mittakaavan (armeijaryhmät / rintamat) tasolla ainakin amerikkalainen sotahistorioitsija David Glantz on kirjoitellut neukkujen sotimisista. Saksalaisista löytyy ainakin tämä.
Muistelmakirjallisuus on sitten oma alalajinsa. Saksalaisten puolelta tulee ainakin mieleen panssariässä Otto Cariuksen kirja. Myös Waffen SS -miesten sotamuistelmia löytynee.