Omassa hyllyssäni kirja on ollut jo noin kymmenisen vuotta ja olen sen useampaan kertaan lukenut. Tässä ulkomuistista muutamia ajatuksia, joita itselleni on jäänyt kirjasta mieleen:
Horner opiskeli siviiliyliopistossa lääketieteelliseen valmentavassa ohjelmassa ja osallistui samalla ilmavoimien reserviupseerikurssille. Opiskelijana Horner oli korkeintaan keskinkertainen, eikä hänellä ollut toivoa päästä lääkäriopintoihin. Ilmavoimien oma sotilasakatemia perustettiin 1950-luvun puolivälissä, joten Hornerin reserviupseeritausta lienee ollut tuohon aikaan tavanomainen ilmavoimien lentäjille.
Horner antoi lentokoulutuksessa kaikkensa ja saavutti kovasti kilpaillun paikan hävittäjäohjaajana. Tuohon aikaan suurin osa ohjaajista sijoitettiin SAC:n pommikonemiehistöihin. Lentäminen toisen sukupolven ylisoonisilla suihkuhävittäjillä oli vaarallista ja kuolema oli aina läsnä rauhanajan lentopalveluksessa. Hornerillekin sattui vakava läheltä piti -tilanne.
Horner oli komennettuna Vietnamiin kaksi kertaa (ulkomuistista vuosina -65 ja -67), jolloin hän lensi F-105:sta, jälkimmäisellä rintamavuorolla Wild Weasel -roolissa. Vastoin tilastollista todennäköisyyttä, hän selvisi lähes parista sadasta lentotehtävästä tulematta alasammutuksi. Rintamavuorojen välillä Horner toimi F-105 tyyppikouluttajana. Ilmavoimat muuntokoulutti monimoottorikoneiden ohjaajia hävittäjälentäjiksi Vietnamiin, vaikka näillä ei ollut valmiuksia selvitä hävittäjäohjaajana vihamielisessä ympäristössä.
Ehkä mielenkiintoisin ajatus Vietnam-kaudesta oli se, että Washingtonin omaksuma puolivillainen strategia, joka ei tähdännyt voittoon kaikin keinon, oli epäkunnioittavaa kaikkia sotatoimiin osallistuneita (myös vietnamilaisia) kohtaan.
Omasta mielestäni kirjan ehkä mielenkiintoisin jakso osuu 70-luvun lopulle, jolloin kenraali Bill Creech toimi TAC:n komentajana. Jakso on herkullinen kuvaus siitä, miten ihmiskeskeinen johtamistapa ja voimauttaminen oikaisee byrokratian, väärien tulostavoitteiden, prosessien ja funktionaalisen erikoistumisen läpeensä korruptoiman organisaation.
Persianlahden sodasta muutama mielenkiintoinen havainto: Vaikka Horner olikin ilmavoimien mies ja uskoi ilmavoimien ratkaisevaan asemaan sodankäynnissä, hän silti ymmärsi ilmasodan rajoitteet ja maavoimien roolin tavoitteen täyttämisessä. Horner ei uskonut pommituskampanjan yksin ajavan irakilaisia Kuwaitista tai kaatavan Saddamin hallintoa. Horner ja Schwarzkopf eivät vakuuttuneet eversti John Wardenin ylimalkaisesta suunnittelutyöstä ja lähettivät Wardenin takaisin Pentagoniin.
Kirjassa oli eräs lyhyt lause, jota olisin toivonut käsiteltävän laajemmin. Horner sanoo, ettei usko operaatiotaidon olemassaoloon taktiikan ja strategian välimaastossa.
