Vähän vastapainoksi operatiivisen tason manuaaleihin...
https://en.wikipedia.org/wiki/War_Is_a_Racket
https://en.wikipedia.org/wiki/War_Is_a_Racket
Kirjat
- Viestiketjun aloittaja Museo
- Aloitus PVM
Raskin vihdoin ostaa Forczycin osan 2 Itärintaman panssaritaisteluja koskien. Osa 1 on arvioitu aiemmin tässä vitjassa, keskeisiä pointteja oli rintaman tarkastelu panssarivoimien osalta hyvin kokonaisvaltaisesti: taktiikka, koulutus, logistiikka, teollinen kapasiteetti. Osa 1, 1941-42 oli historian mukaisesti saksalaisten voittokulkua, koska heillä aloite, taktillinen ja koulutuksellinen ylivoima, ja, niin siinäpä se. Ekan osan oho-hetkiä oli mm. neukkujen panssarivoiman vahvuus jo Barbarossan alussa, vuoden 1941 aikana heillä oli toistatuhatta T-34 ja KV-1 vaunua. Lisäksi erityishuomiona, miten Afrikan rintama söi runsaasti panssarikapasiteettia lopputuloksena 100% tappio kun siellä lopulta jäätiin mottiin 1943 mennessä.
Osa 2 kattaa vuodet 1943-44, jossa aloite siirtyy neukuille, ja saksalaisten ongelmat kasaantuvat. Odotettavissa mm. "toisen maailmansodan paras panssarivaunu" Mk V Pantherin ryöpytystä: alitehoinen moottori, raskaan panssarivaunun paino (44t), polttoainesyöppö. Samoin koulutuksen ja miehistöaineksen muutos, sekä kannibalisaatio ja kilpailu Heer, SS ja Luftwaffe (tarkoittaa panssaridivisioona H Göringin) kesken. Heerin panssariyksiköistähän tuli lopulta toisen luokan rupusakkeja kalustotäydennysten vähyyden takia, vaikka kaikki osaaminen oli siellä. Toki SS ja Luftwaffe veivät Heeriltä myös osaavaa aliupseeri ja upseeriainesta joista molemmista oli huutava pula.
Kerron lisää, jahka saan luku-urakan valmiiksi. Aika kuivaa tekstiä välillä, tai olisi, jos ei kiinnostaisi!
Erinomaisia kirjoja, suosittelen. Kirjoittaja tietää asioista hyvin paljon ja lähdeviitteet ovat kunnossa.
tulikomento
Supreme Leader
Esitelläänpä pari ruotsalaista ilmailuteosta.
Bo Widfeldtin Draken-historiikki ilmestyi vuonna 1995 ja se esittelee artikkelimaiseen tapaan koneen kehityshistorian ja eri versiot. Ruotsin ilmavoimien lisäksi kirja toki esittelee tanskalaiset, suomalaiset ja itävaltalaiset versiot, sekä valottaa konehankintojen taustoja. Olisin ehkä kaivannut kirjaan enemmän nimenomaan lentäjän näkökulmaa, sillä tämmöisenään teksti on aika "insinöörimäistä." Toki ihan ymmärrettävää ruotsia.
Kirjan loppupuolella olevaa onnettomuustilastoa piti oikein ihmetellä, sillä varsinkin 60-luvulla ruotsalaiset menettivät melkoisen määrän koneita ja ohjaajia. Usein syyksi on listattu joko supersakkaus tai servosakkaus. Lisäksi epäilemättä karuihin tilastoihin vaikutti sekin, että Ruotsin ilmavoimien lentoturvallisuuskulttuuri ei ollut samanveroinen kuin nykyään. Rauhan ajan harjoituksissa lensivät sodan ajan lentosäännöillä. Eli treenasivat tosissaan sen varalle, että Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan olisi pitänyt puolustautua.
Kokonaisuutena ihan luettavaa tasoa ja omalla tavallaan tämä täydentää Jyrki Laukkasen erinomaista Draken-kirjaa.
Tämä puolestaan on enempi kuvakirja ja sellaisena todella hyvä. Tässä 1986 ilmestyneessä teoksessa Flygvapnetin konekalustoa, doktriinia ja koulutusta esitellään lukuisin hyvälaatuisin valokuvin. Todella komea ilmailukirja, joka kannattaa napata talteen jos vaikka divarista satutte löytämään.
Bo Widfeldtin Draken-historiikki ilmestyi vuonna 1995 ja se esittelee artikkelimaiseen tapaan koneen kehityshistorian ja eri versiot. Ruotsin ilmavoimien lisäksi kirja toki esittelee tanskalaiset, suomalaiset ja itävaltalaiset versiot, sekä valottaa konehankintojen taustoja. Olisin ehkä kaivannut kirjaan enemmän nimenomaan lentäjän näkökulmaa, sillä tämmöisenään teksti on aika "insinöörimäistä." Toki ihan ymmärrettävää ruotsia.
Kirjan loppupuolella olevaa onnettomuustilastoa piti oikein ihmetellä, sillä varsinkin 60-luvulla ruotsalaiset menettivät melkoisen määrän koneita ja ohjaajia. Usein syyksi on listattu joko supersakkaus tai servosakkaus. Lisäksi epäilemättä karuihin tilastoihin vaikutti sekin, että Ruotsin ilmavoimien lentoturvallisuuskulttuuri ei ollut samanveroinen kuin nykyään. Rauhan ajan harjoituksissa lensivät sodan ajan lentosäännöillä. Eli treenasivat tosissaan sen varalle, että Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan olisi pitänyt puolustautua.
Kokonaisuutena ihan luettavaa tasoa ja omalla tavallaan tämä täydentää Jyrki Laukkasen erinomaista Draken-kirjaa.
Tämä puolestaan on enempi kuvakirja ja sellaisena todella hyvä. Tässä 1986 ilmestyneessä teoksessa Flygvapnetin konekalustoa, doktriinia ja koulutusta esitellään lukuisin hyvälaatuisin valokuvin. Todella komea ilmailukirja, joka kannattaa napata talteen jos vaikka divarista satutte löytämään.
Leaderdog
Kaukopartio
Itse luen juuri ampiaisten häädön lomassa (veneestä), Paavo Rintalan sissi luutnantti;
http://kirsinbookclub.com/kirjat/pa...-aikansa-kohuteos-ylen-101-kirjaa-vuosi-1963/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Sissiluutnantti
Edit, lisätty tiivistetty arvostelu:
Kirjan arvosteluksi sanoisin että 6 / 10 pistettä, sisältää mielestäni liikaa siviilielämän murehtimista.
http://kirsinbookclub.com/kirjat/pa...-aikansa-kohuteos-ylen-101-kirjaa-vuosi-1963/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Sissiluutnantti
Edit, lisätty tiivistetty arvostelu:
Kirjan arvosteluksi sanoisin että 6 / 10 pistettä, sisältää mielestäni liikaa siviilielämän murehtimista.
Viimeksi muokattu:
https://www.amazon.com/NATOs-Secret-Armies-Operation-Contemporary/dp/0714685003
Johdanto:
As the Cold War ended, following juridical investigations into mysterious
acts of terrorism in Italy, Italian Prime Minister Giulio Andreotti was forced
to confirm in August 1990 that a secret army existed in Italy and other countries
across Western Europe that were part of the North Atlantic Treaty Organization
(NATO). Coordinated by the unorthodox warfare section of NATO, the secret
army had been set up by the US secret service Central Intelligence Agency (CIA)
and the British Secret Intelligence Service (MI6 or SIS) after the end of the
Second World War to fight Communism in Western Europe. The clandestine
network, which after the revelations of the Italian Prime Minister was researched
by judges, parliamentarians, academics and investigative journalists across
Europe, is now understood to have been code-named 'Gladio' (the sword) in Italy,
while in other countries the network operated under different names including
'Absalon' in Denmark, 'ROC' in Norway and 'SDRA8' in Belgium. In each country
the military secret service operated the anti-Communist army within the state in close
collaboration with the CIA or the MI6 unknown to parliaments and populations.
In each country, leading members of the executive, including Prime Ministers,
Presidents, Interior Ministers and Defence Ministers, were involved in the
conspiracy, while the 'Allied Clandestine Committee' (ACC), sometimes also
euphemistically called the 'Allied Co-ordination Committee' and the 'Clandestine
Planning Committee' (CPC), less conspicuously at times also called 'Coordination
and Planning Committee' of NATO's Supreme Headquarters Allied Powers Europe
(SHAPE), coordinated the networks on the international level. The last confirmed
secret meeting of ACC with representatives of European secret services took
place on October 24, 1990 in Brussels.
As the details of the operation emerged, the press concluded that the 'story
seems straight from the pages of a political thriller'.1 The secret armies were
equipped by the CIA and the MI6 with machine guns, explosives, munitions and
high-tech communication equipment hidden in arms caches in forests, meadows
and underground bunkers across Western Europe. Leading officers of the secret
network trained together with the US Green Berets Special Forces in the United
States of America and the British SAS Special Forces in England. Recruited
among strictly anti-Communist segments of the society the secret Gladio soldiers
included moderate conservatives as well as right-wing extremists such as notorious
right-wing terrorists Stefano delle Chiale and Yves Guerain Serac. In its strategic
design the secret army was a direct copy of the British Special Operations Executive
(SOE), which during the Second World War had pararachuted into enemy-held
territory and fought a secret war behind enemy lines.
In case of a Soviet invasion of Western Europe the secret Gladio soldiers under
NATO command would have formed a so-called stay-behind network operating
behind enemy lines, strengthening and setting up local resistance movements in
enemy-held territory, evacuating shot-down pilots and sabotaging the supply lines
and production centres of the occupation forces with explosives. Yet the
Soviet invasion never came. The real and present danger in the eyes of the secret
war strategists in Washington and London were the at-times numerically strong
Communist parties in the democracies of Western Europe. Hence the network in
the total absence of a Soviet invasion took up arms in numerous countries and
fought a secret war against the political forces of the left. The secret armies, as the
secondary sources now available suggest, were involved in a whole series of terrorist
operations and human rights violations that they wrongly blamed on the Communists
in order to discredit the left at the polls. The operations always aimed at spreading
maximum fear among the population and ranged from bomb massacres in trains
and market squares (Italy), the use of systematic torture of opponents of the
regime (Turkey), the support for right-wing coup d'etats (Greece and Turkey), to
the smashing of opposition groups (Portugal and Spain). As the secret armies were
discovered, NATO as well as the governments of the United States and Great
Britain refused to take a stand on what by then was alleged by the press to be 'the
best-kept, and most damaging, political-military secret since World War II'.2
Johdanto:
As the Cold War ended, following juridical investigations into mysterious
acts of terrorism in Italy, Italian Prime Minister Giulio Andreotti was forced
to confirm in August 1990 that a secret army existed in Italy and other countries
across Western Europe that were part of the North Atlantic Treaty Organization
(NATO). Coordinated by the unorthodox warfare section of NATO, the secret
army had been set up by the US secret service Central Intelligence Agency (CIA)
and the British Secret Intelligence Service (MI6 or SIS) after the end of the
Second World War to fight Communism in Western Europe. The clandestine
network, which after the revelations of the Italian Prime Minister was researched
by judges, parliamentarians, academics and investigative journalists across
Europe, is now understood to have been code-named 'Gladio' (the sword) in Italy,
while in other countries the network operated under different names including
'Absalon' in Denmark, 'ROC' in Norway and 'SDRA8' in Belgium. In each country
the military secret service operated the anti-Communist army within the state in close
collaboration with the CIA or the MI6 unknown to parliaments and populations.
In each country, leading members of the executive, including Prime Ministers,
Presidents, Interior Ministers and Defence Ministers, were involved in the
conspiracy, while the 'Allied Clandestine Committee' (ACC), sometimes also
euphemistically called the 'Allied Co-ordination Committee' and the 'Clandestine
Planning Committee' (CPC), less conspicuously at times also called 'Coordination
and Planning Committee' of NATO's Supreme Headquarters Allied Powers Europe
(SHAPE), coordinated the networks on the international level. The last confirmed
secret meeting of ACC with representatives of European secret services took
place on October 24, 1990 in Brussels.
As the details of the operation emerged, the press concluded that the 'story
seems straight from the pages of a political thriller'.1 The secret armies were
equipped by the CIA and the MI6 with machine guns, explosives, munitions and
high-tech communication equipment hidden in arms caches in forests, meadows
and underground bunkers across Western Europe. Leading officers of the secret
network trained together with the US Green Berets Special Forces in the United
States of America and the British SAS Special Forces in England. Recruited
among strictly anti-Communist segments of the society the secret Gladio soldiers
included moderate conservatives as well as right-wing extremists such as notorious
right-wing terrorists Stefano delle Chiale and Yves Guerain Serac. In its strategic
design the secret army was a direct copy of the British Special Operations Executive
(SOE), which during the Second World War had pararachuted into enemy-held
territory and fought a secret war behind enemy lines.
In case of a Soviet invasion of Western Europe the secret Gladio soldiers under
NATO command would have formed a so-called stay-behind network operating
behind enemy lines, strengthening and setting up local resistance movements in
enemy-held territory, evacuating shot-down pilots and sabotaging the supply lines
and production centres of the occupation forces with explosives. Yet the
Soviet invasion never came. The real and present danger in the eyes of the secret
war strategists in Washington and London were the at-times numerically strong
Communist parties in the democracies of Western Europe. Hence the network in
the total absence of a Soviet invasion took up arms in numerous countries and
fought a secret war against the political forces of the left. The secret armies, as the
secondary sources now available suggest, were involved in a whole series of terrorist
operations and human rights violations that they wrongly blamed on the Communists
in order to discredit the left at the polls. The operations always aimed at spreading
maximum fear among the population and ranged from bomb massacres in trains
and market squares (Italy), the use of systematic torture of opponents of the
regime (Turkey), the support for right-wing coup d'etats (Greece and Turkey), to
the smashing of opposition groups (Portugal and Spain). As the secret armies were
discovered, NATO as well as the governments of the United States and Great
Britain refused to take a stand on what by then was alleged by the press to be 'the
best-kept, and most damaging, political-military secret since World War II'.2
Panssari Salama
Respected Leader
Robert Forczykin molemmat itärintaman panssarisotaa käsittelevät teokset Tank Warfare on the Eastern Front 1941-1942: Schwerpunkt sekä Tank Warfare on the Eastern Front 1943-1945: Red Steamroller on nyt luettu läpi.
Aihe on puhkikaluttu monessakin mielessä, mutta Forczyk onnistuu mielestäni tuomaan hyviä näkökulmia aiheeseen. Jos pitää erityisesti jompaa kumpaa kirjaa suositella, niin 1941-42 on siinä mielessä erityisen mielenkiintoinen, miten vahvat Puna-armeijan panssarivoimat jo tuolloin olivat.
Ensimmäisen osan johtopäätöksiä -luvun ensimmäinen kappale:
Schwerpunkt on hyvä nimi kirjalle, se korostaa miten saksalainen sotataito keskitti ylivoimaisen voiman haluttuun kohtaan, mikä johti Saksan voitosta voittoon kahden ensimmäisen vuoden aikana. Neuvostoliiton puolella korostuu sodanjohdon taitamattomuus ja kärsimättömyys, mitään vastahyökkäystä ei suunniteltu kovinkaan huolellisesti, vaan kaikki piti tehdä samantien ja riippumatta lähtötilanteesta. Lopputuloksena murskatappio toisensa perään.
Toisen osan johtopäätöksiä-luvun ensimmäinen kappale:
Tämä on myös mainio yhteenveto. Itärintama ei ratkennut mihinkään yksittäiseen taisteluun, ei Stalingradiin, ei Kurskiin, vaan siihen että Neukut lopulta oppivat kantapään kautta, jolloin pääsivät vihdoin hyödyntämään materiaylivoimaa. Forczykin huomio siitä, että saksalaisten alivoima on pitkälti itse aiheutettua on myös mainio, standardoinnin sijaan sen seitsemät erikoisprojektit veivät aikaa ja kapasiteettia perusvaunujen rakentamiselta. Samoin siinä missä Kurskissa neukut oppivat mm. pst-kaluston ja tykistön hyödyntämisen puolustustaisteluissa, saksalaiset sen sijaan tekivät johtopäätöksen että raskaat tankit perivät maan. Samalla, koska Hitler ylipuhuttiin pois diesel-moottorin kehittämisestä, menetti Saksa pitkälti kykynsä aidosti liikkuviin operaatioihin. Sekä Tiikerit että Pantterit eivät kyeneet selviämään painostaan, vaan hajosivat herkästi moottorimarsseilla, sen lisäksi että niiden maastoliikkuvuus oli kehnoa etenkin koska mikä tahansa vesistö oli vaikea ellei mahdoton ylittää. Samalla vikaantuneiden tai vaurioituneiden vaunujen evakuointi muuttui erityisen vaativaksi.
Lukusuositus varauksella, eli jos aihe kiinnostaa, niin osin puisevan tekstin lukeminen on kyllä palkitsevaa. Varsinkin ensimmäinen osa kannattaa laittaa lukulistalle, koska siinä jo nähdään se kehitys ja tulevaisuus, jonka 1943-45 sitteen osoittaa tapahtuvaksi.
Aihe on puhkikaluttu monessakin mielessä, mutta Forczyk onnistuu mielestäni tuomaan hyviä näkökulmia aiheeseen. Jos pitää erityisesti jompaa kumpaa kirjaa suositella, niin 1941-42 on siinä mielessä erityisen mielenkiintoinen, miten vahvat Puna-armeijan panssarivoimat jo tuolloin olivat.
Ensimmäisen osan johtopäätöksiä -luvun ensimmäinen kappale:
Schwerpunkt on hyvä nimi kirjalle, se korostaa miten saksalainen sotataito keskitti ylivoimaisen voiman haluttuun kohtaan, mikä johti Saksan voitosta voittoon kahden ensimmäisen vuoden aikana. Neuvostoliiton puolella korostuu sodanjohdon taitamattomuus ja kärsimättömyys, mitään vastahyökkäystä ei suunniteltu kovinkaan huolellisesti, vaan kaikki piti tehdä samantien ja riippumatta lähtötilanteesta. Lopputuloksena murskatappio toisensa perään.
Toisen osan johtopäätöksiä-luvun ensimmäinen kappale:
Tämä on myös mainio yhteenveto. Itärintama ei ratkennut mihinkään yksittäiseen taisteluun, ei Stalingradiin, ei Kurskiin, vaan siihen että Neukut lopulta oppivat kantapään kautta, jolloin pääsivät vihdoin hyödyntämään materiaylivoimaa. Forczykin huomio siitä, että saksalaisten alivoima on pitkälti itse aiheutettua on myös mainio, standardoinnin sijaan sen seitsemät erikoisprojektit veivät aikaa ja kapasiteettia perusvaunujen rakentamiselta. Samoin siinä missä Kurskissa neukut oppivat mm. pst-kaluston ja tykistön hyödyntämisen puolustustaisteluissa, saksalaiset sen sijaan tekivät johtopäätöksen että raskaat tankit perivät maan. Samalla, koska Hitler ylipuhuttiin pois diesel-moottorin kehittämisestä, menetti Saksa pitkälti kykynsä aidosti liikkuviin operaatioihin. Sekä Tiikerit että Pantterit eivät kyeneet selviämään painostaan, vaan hajosivat herkästi moottorimarsseilla, sen lisäksi että niiden maastoliikkuvuus oli kehnoa etenkin koska mikä tahansa vesistö oli vaikea ellei mahdoton ylittää. Samalla vikaantuneiden tai vaurioituneiden vaunujen evakuointi muuttui erityisen vaativaksi.
Lukusuositus varauksella, eli jos aihe kiinnostaa, niin osin puisevan tekstin lukeminen on kyllä palkitsevaa. Varsinkin ensimmäinen osa kannattaa laittaa lukulistalle, koska siinä jo nähdään se kehitys ja tulevaisuus, jonka 1943-45 sitteen osoittaa tapahtuvaksi.
Mitä uutta tämä kirja voi tarjota? 
tulikomento
Supreme Leader
Todennäköisesti jonkin sortin yhteenveto mm. kotimaisen Siivet-lehden artikkeleista ja ulkomaisten sotilasilmailualan lehtien (mm. Air Forces Monthly) jutuista. En kovin suuria tuolta odota, mutta saman tekijän muutaman vuoden takainen teos Nykyaikainen ilmasodankäynti oli ihan luettavaa tasoa.
Leaderdog
Kaukopartio
Nyt osui kohdalle todella hyvä äänikirja BookBeatista.
Operaatio Chevalier / Ville Kaarnakari:
Syyskuussa 1941 Suomi on täydessä sodassa Neuvostoliiton kanssa. Muutaman tunnin välein Suomen rannikolla räjähtää useita sota-aluksia. Suomen vastavakoilu lähtee etsimään attentaatin tekijöitä. Samanaikaisesti Suomessa on liikkeellä venäläinen sabotaasiryhmä, jonka tehtäväksi paljastuu korkean luokan salamurhasuunnitelma. Kohteena on peräti marsalkka Mannerheim, mutta onko tähtäimessä myös marsalkan syntymäpäiville osallistuva Adolf Hitler? Ehtiikö vastavakoilu ajoissa? Mitä tekevät kaukopartio-osasto Marttinan miehet? Tulilanka palaa - muuttuuko Mikkelissä koko II maailmansodan kulku?
''Ville Kaarnakarin toinen sotatrilleri lepää jälleen vankan faktatiedon päällä. Kirjan sivuilla kokoajan kasvava, piinaava jännitys huipentuu lopun ällistyttäviin tapahtumiin. Sotatrilleri parhaimmillaan.''
Reserviläinen 2011/5
''Jännitystä ja toimintaa Kaarnakari virittää vahvasti. Viritys laukaistaan lopussa sellaisella paukkeella, että suosittelen lukijalle kuulosuojaimia.''
Vesa Karonen, Helsingin Sanomat 13.9.2011
''Operaatio Chevalier on mielenkiintoinen ja mukaansa tempaava kokonaisuus"
Pertti Ehrnrooth, Etelä-Suomen Sanomat 15.9.2011
''Ville Kaarnakarin jatkosodan aikaiseen Suomeen sijoittuva uutuusromaani Operaatio Chevalier kertoo äärimmäisen jännittävän tarinan salaisesta ja myöhemmin vaietusta operaatiosta, joka onnistuessaan muuttaisi koko maailmansodan kulkua. Operaatio Chevalier on samaan aikaan sotahistoriallinen romaani ja agenttitrilleri. Aihepiiristä vähänkin kiinnostuneen kirja imaisee helposti mukaansa. Sotahistorian ystäville Kaarnakarin uutuusteos on ehdottoman suositeltava.''
Mikko Virta, Ruotuväki 2011/17
''Teos on uskomattomia tapahtumia vilisevä, vauhdikas ja sujuvasti kirjoitettu, sivumäärältään ja asiasisällöltään melkoinen kirjajärkäle. Mielenkiintoinen ja mukaansatempaava kokonaisuus.''
Pertti Ehrnrooth, Savon Sanomat 22.12.2011
''Kaarnakari on koonnut valtavan aineiston tietoa syksyn 1941 tapahtumista.''
Pertti Ehrnrooth
''Operaatio Chevalier innostaa varmasti Suomen sodista kiinnostuneita. Tarina kulkee jatkosodan melskeissä ja tarjoaa uusia näkökulmia sodan vaiheisiin''
Kirsi Luukkanen, Ruumiin Kulttuuri 2011/4
Itse tykkäsin kirjasta 9,8 / 10 pojon edestä, ainoa miinutus tulee äänikirjan pituudesta, sillä se asettaa hieman haastetta kuuntelemiseen. Etenkin jos aikoo kuunnella koko kirjan yhteen putkeen yhdellä kuuntelu kerralla, koska kuuntelu session pituudeksi tulee n.14h.
Mutta kirjassa on todella hyvä tarina todellisilla, siinä mainitaan todella runsaasti tuttuja paikan- ja aselajien edustajien oikeita tekijä miehiä. mm.tiedustelu ja kaukopartiomiehiä.
Kovat sessiot käydään kaakonkulman maisemissa, Immolan lentokentän ja Imatran huudeilla sekä mm. Mikkeli,Mäntyharju,Iitti,Helsinki ja Taipalsaari yms. on mainittu kirjassa useaanotteeseen.
Kerrassaan hyvä, suosittelen kaikille äänikirjojen ystäville.
Ps. Tämä kyllä nostaa Ville Kaarnakarin todella varteenotettavaksi tekijäksi äänikirjojen sarjassa.
Operaatio Chevalier / Ville Kaarnakari:
Syyskuussa 1941 Suomi on täydessä sodassa Neuvostoliiton kanssa. Muutaman tunnin välein Suomen rannikolla räjähtää useita sota-aluksia. Suomen vastavakoilu lähtee etsimään attentaatin tekijöitä. Samanaikaisesti Suomessa on liikkeellä venäläinen sabotaasiryhmä, jonka tehtäväksi paljastuu korkean luokan salamurhasuunnitelma. Kohteena on peräti marsalkka Mannerheim, mutta onko tähtäimessä myös marsalkan syntymäpäiville osallistuva Adolf Hitler? Ehtiikö vastavakoilu ajoissa? Mitä tekevät kaukopartio-osasto Marttinan miehet? Tulilanka palaa - muuttuuko Mikkelissä koko II maailmansodan kulku?
''Ville Kaarnakarin toinen sotatrilleri lepää jälleen vankan faktatiedon päällä. Kirjan sivuilla kokoajan kasvava, piinaava jännitys huipentuu lopun ällistyttäviin tapahtumiin. Sotatrilleri parhaimmillaan.''
Reserviläinen 2011/5
''Jännitystä ja toimintaa Kaarnakari virittää vahvasti. Viritys laukaistaan lopussa sellaisella paukkeella, että suosittelen lukijalle kuulosuojaimia.''
Vesa Karonen, Helsingin Sanomat 13.9.2011
''Operaatio Chevalier on mielenkiintoinen ja mukaansa tempaava kokonaisuus"
Pertti Ehrnrooth, Etelä-Suomen Sanomat 15.9.2011
''Ville Kaarnakarin jatkosodan aikaiseen Suomeen sijoittuva uutuusromaani Operaatio Chevalier kertoo äärimmäisen jännittävän tarinan salaisesta ja myöhemmin vaietusta operaatiosta, joka onnistuessaan muuttaisi koko maailmansodan kulkua. Operaatio Chevalier on samaan aikaan sotahistoriallinen romaani ja agenttitrilleri. Aihepiiristä vähänkin kiinnostuneen kirja imaisee helposti mukaansa. Sotahistorian ystäville Kaarnakarin uutuusteos on ehdottoman suositeltava.''
Mikko Virta, Ruotuväki 2011/17
''Teos on uskomattomia tapahtumia vilisevä, vauhdikas ja sujuvasti kirjoitettu, sivumäärältään ja asiasisällöltään melkoinen kirjajärkäle. Mielenkiintoinen ja mukaansatempaava kokonaisuus.''
Pertti Ehrnrooth, Savon Sanomat 22.12.2011
''Kaarnakari on koonnut valtavan aineiston tietoa syksyn 1941 tapahtumista.''
Pertti Ehrnrooth
''Operaatio Chevalier innostaa varmasti Suomen sodista kiinnostuneita. Tarina kulkee jatkosodan melskeissä ja tarjoaa uusia näkökulmia sodan vaiheisiin''
Kirsi Luukkanen, Ruumiin Kulttuuri 2011/4
Itse tykkäsin kirjasta 9,8 / 10 pojon edestä, ainoa miinutus tulee äänikirjan pituudesta, sillä se asettaa hieman haastetta kuuntelemiseen. Etenkin jos aikoo kuunnella koko kirjan yhteen putkeen yhdellä kuuntelu kerralla, koska kuuntelu session pituudeksi tulee n.14h.
Mutta kirjassa on todella hyvä tarina todellisilla, siinä mainitaan todella runsaasti tuttuja paikan- ja aselajien edustajien oikeita tekijä miehiä. mm.tiedustelu ja kaukopartiomiehiä.
Kovat sessiot käydään kaakonkulman maisemissa, Immolan lentokentän ja Imatran huudeilla sekä mm. Mikkeli,Mäntyharju,Iitti,Helsinki ja Taipalsaari yms. on mainittu kirjassa useaanotteeseen.
Kerrassaan hyvä, suosittelen kaikille äänikirjojen ystäville.
Ps. Tämä kyllä nostaa Ville Kaarnakarin todella varteenotettavaksi tekijäksi äänikirjojen sarjassa.
tulikomento
Supreme Leader
Minusta tämä on Kaarnakarin paras. Erityisesti imatralaisena minua miellyttää kirjan loppupuolen tapahtumat.
tulikomento
Supreme Leader
Työkaverilta kuulin että kirjailija itse kävi varta vasten täällä paikanpäällä tutustumassa maisemiin ja paikkoihin. Vietti useammankin päivän ja samalla tarinoitti paikallisia sotahistorian tuntijoita. Itse paikallisena yritin kirjaa lukiessa etsimällä etsiä joitain asiavirheitä maantieteeseen ym. liittyen. En löytänyt ainoatakaan virhettä.
Vääpeli
Greatest Leader
Kaikki vanhat hiekkakentät oli pyöreitä. X tuli vasta suihkukonekaudella.
tulikomento
Supreme Leader
Kuva omalta purkkarilennoltani tämän vuoden toukokuulta. Kaksi kiitotietä. Ei se tuosta ole paljoakaan muuttunut sitten sota-ajan (huom. taisitpa löytää virheen, itse en noin tarkkaan kirjaa lukenut).
Vääpeli
Greatest Leader
Kiitotiet on tosiaan nykyajan hömpötyksiä. Noista nykysistä kuvista kun katsoo puustoa, niin hyvin huomaa, mitkä on ns uutta, ja mitkä vanhaa. Potkurikonekaudella tosiaan kentät oli pyöreitä, helppo tulla joka suunnasta ja lähteä joka suuntaan.
Esim Siikakangas, joka oli vanha lentokenttä, josta piti tulla Satlston kenttä -60luvulla ja sinne tehtiin jo pohjat X radalle. Niin puustosta huomaa hyvin vanhan ympyräkentän pohjan.
Etsikää Googlemapsista.
Esim Siikakangas, joka oli vanha lentokenttä, josta piti tulla Satlston kenttä -60luvulla ja sinne tehtiin jo pohjat X radalle. Niin puustosta huomaa hyvin vanhan ympyräkentän pohjan.
Etsikää Googlemapsista.
John Hilly
Ylipäällikkö
Minä olin muuten Kaarnakarin kanssa yhtä aikaa Golanilla YK-joukoissa. Oli mainosmies ammatiltaan siihen aikaan.