Kirjat

Mitä uutta tämä kirja voi tarjota? Katso liite: 23299

Suomen merkittävin asehankinta puhuttaa!
Teos esittelee Hornetin seuraajaehdokkaat, niiden vahvuudet ja heikkoudet. Kirja on tarkoitettu kaikille ilmailusta, tekniikasta ja Suomen maanpuolustuksesta kiinnostuneille.
Ilman hävittäjälentokoneita ei Suomea pystytä puolustamaan. Ilmatorjunnalla voidaan suojata tärkeitä kohteita, mutta sillä ei pystytä luomaan valtakunnallista suojaa ilmauhkaa vastaan. Miehittämättömät ilmaalusjärjestelmät eivät myöskään vastaa hävittäjien suorituskykyä, tehtäväkenttää ja ominaisuuksia todennäköisesti vielä vuosikymmeniin, jos koskaan.
Nykyajan hybridisodankäyntiin, jonka operaatioille on luonteenomaista suuri nopeus, voidaan reagoida vain välittömässä valmiudessa olevilla kyvyillä, jotka voidaan suunnata hyvin lyhyellä viipeellä maahantunkeutujaa vastaan. Hävittäjäilmavoima on siihen nopein tapa.
Nykyinen Ilmavoimien Boeing F/A-18C/D Hornet -kalusto vanhenee ja poistuu käytöstä vuosina 2025−2030. Sen vuoksi puolustusministeriö käynnisti vuonna 2015 niiden korvaamiseen tähtäävän hankkeen, jonka ehdokkaiksi valikoitui viisi konetyyppiä: ruotsalainen Saab JAS 39E/F Gripen, brittiläis-saksalais-italialais-espanjalainen Eurofighter Typhoon, ranskalainen Dassault Rafale sekä amerikkalaiset Lockheed-Martin F-35 Lightning II ja Boeing F/A-18E/F Super Hornet.
 
Onko tästä kommentteja?

Teoksessa Valkoiset - Vapaussodan perintö (2012)

valtiotieteiden tohtori Miika Siironen tarkastelee vuosia 1918–1933 sisällissodan voittajien, valkoisten, näkökulmasta. Tarkastelun painopiste on Iisalmen paikallisyhteisössä, mutta teos pyrkii luotaamaan vuoden 1918 sisällissodan yhteiskunnallisia, poliittisia ja sosiaalisia seurauksia koko Suomen mittakaavassa. Teos pohjautuu Siirosen poliittisen historian väitöskirjaanVapaussodan perintö. Valkoisuus paikallisyhteisössä – sisältö, ylläpitäjät ja rapautuminen Iisalmessa 1918–1933 (2011).
21bc9b220ac8508471c9848daf1de71e.jpg

Siironen, Miika: Valkoiset. Vapaussodan perintö.. Vastapaino, 2012. 300 sivua. ISBN 978-951-768-398-2.
Tutkimuksessa Siironen määrittele valkoisuuden sisällissodan voittajien yhteisöllisyytenä. Hän kysyy, miten ajanjaksolla 1918–1933 sodan voittajat rakensivat ja ylläpitivät yhteisöllisyyttä sekä miten valkoisuus lopulta koki kolauksen äärioikeiston nousun myötä. Siironen jakaa teoksensa näiden teemojen mukaan kolmeen pääkäsittelylukuun: valkoisuuden syntyyn, säilyttämiseen ja rapautumiseen.

Ensimmäisessä käsittelyluvussa Siironen pohtii erityisesti valkoisuuden ideologiasta nousevaa kolmea elementtiä: uhrilahjaa, isänmaallisuutta ja soturikansalaisuutta. Hän nostaa esille sankarihautajaisten, muistomerkkien ja erilaisten juhlien symbolisen merkityksen yhteisöllisyyden rakennusaineksina sekä ajanjaksolle tyypillisen fyysisen voiman ja kurinalaisuuden ihannoinnin. Näillä elementeillä Siirosen mukaan valkoiset pyrkivät hallitsemaan sodan aiheuttamaa kollektiivista traumaa sekä pelkoa vihollisesta ja itsenäisyyttä vaanivasta uhasta.

Pohtiessaan valkoisuuden säilyttämistä Siironen nostaa esille erilaiset järjestöt ja yhdistykset, joilla hän katsoo olleen merkittävä rooli valkoisuuden ylläpitämisessä. Ydinryhminä Siironen käsittelee suojeluskuntia ja Lotta Svärdiä. Näiden lisäksi hän ottaa esille muun muassa partion, urheiluseurat, sotilaspoikatoiminnan, Sinimustat-järjestön ja vapaapalokunnan. Siironen pohtii myös sanomalehdistön, kirkon ja koululaitoksen vaikutuksia valkoisuuteen.

Valkoisuuden rapautumisen Siironen ajoittaa vuosiin 1930–1933 eli oikeistoradikalismin aikaan. Hän pohtii Lapuan liikkeen ja Isänmaallisen Kansanliikkeen vaikutuksia valkoisten yhteisöllisyyteen tullen siihen tulokseen, että oikeistoradikalismi tuhosi valkoisten hegemonian. Kaikki valkoiset tahot eivät yhtyneet radikaalimpien kannattajien mielipiteisiin ja ryhmän sisällä moniäänisyys lisääntyi. Se, miten valkoisuus jatkoi elämäänsä vuoden 1933 jälkeen, jää Siirosen teoksessa vain lyhyelle maininnalle. Vaikka Siironen käyttää valkoisuuden muutoksesta termiä rapautuminen, hän kuitenkin myöntää valkoisuuden jatkuneen myös vuoden 1933 jälkeen – tosin muuttuneena.

Siironen avaa varsin ansiokkaasti Suomen poliittista ilmastoa 1920–1930-luvuilla. Vaikka kirjan keskiössä on Iisalmi, Siironen vetää johtopäätöksiä myös laajemmalti. Hän liikkuukin varsin taitavasti niin yleisellä kuin yksityisellä tasolla. Esimerkit Iisalmesta tuovat tutkimukseen konkretiaa, mutta samalla tutkimus ei jää vain yhden paikkakunnan historiikiksi. Laaja lähdepohja takaa sen, että Siironen pystyy ansiokkaasti käymään keskustelua aiemman aihepiiriin liittyvän tutkimuksen kanssa ja täten laajentamaan näkökulmaa.

Tutkimuksen poliittiseen historiaan painottuva teoreettinen näkökulma tuntui paikka paikoin raskaalta luettavalta. Erityisesti teoksen alku vaati lukijalta kärsivällisyyttä ennen kuin lukukokemus pääsi varsinaiseen vauhtiin. Mikäli teoksen on tarkoitus olla populaariversio varsinaisesta väitöskirjatyöstä, kevennystä olisi voinut viedä nykyistä pidemmälle. Esimerkiksi valokuvien käyttö tekstin tukena olisi elävöittänyt kirjan ulkoasua ja houkutellut tarttumaan teokseen.

Siirosen teos palkitsee kärsivällisen lukijan antaen runsaasti pohtimisen aihetta ja pureskeltavaa vielä jälkikäteenkin. Uskon, että palaan Siirosen tutkimukseen ja hänen esittämiinsä näkökulmiin vielä useita kertoja.
https://agricolaverkko.fi/review/valkoinen-iisalmi-1918-1933/
 
Kirjavinkki. 28.9 ilmestyy Karjalan Lennoston vuosia 1980-2018 käsittelevä historiikki. Kertoo mitenkä lennosto valmistautui 1980-luvun lopulla vastaanottamaan MiG-29 -koneet, mutta saikin 90-luvun puolivälissä F-18 Hornetit. Tästä alkoi lennoston kansainvälistyminen ja Hornetien myötä hävittäjätaktiikkakin koki muutoksia. Kirjaa voi näemmä ennakkotilata lennoston killan kautta.

https://mpkl.fi/wp-content/uploads/2018/07/KarLstohistoria1980-2018kirjatilattavissa.pdf
 
Kirja luettu(sähköisenä). Alku on hidasta luettavaa, mutta paranee noin 50-sivun jälkeen.
Tutkimus(väitöskirja), jonka pohjalle kirja perustuu koskee siis Iisalmen kaupungin valkoisuutta.
Kaupunki on taistelualueiden ulkopuolella, mutta helposti on löydettävissä yhteneväisyyksiä varmasti muidenkin vastaavien paikkojen välillä.

Kirja avaa hyvin koko valkoisuuden taustan ja avaa myös käsitteen alla olevien organisaatioiden suhteita. Hyvin tulevat esiin myös oikeistopuolueiden keskinäiset kismat. Kirkon ja herätysliikkeet osuuskin mukana.

Tuntui neutraalilta teokselta.

Lukusuositus.
 
Viimeksi muokattu:
Onko kommentteja Simojoen elämäskerrasta?

Mikä ajoi papistoakin äärivalkoisiksi – Suur-Suomi -kiihkoilijan tarina
VERKKOUUTISET | 05.03.2017 | 09:53
Mika Siirosen elämänkerta Elias Simojoesta askarruttaa: mikä ajoi papistoakin äärivalkoisiksi.
Elias Simojoki (ennen vuotta 1926 Simelius, 1899-1940) oli pappi, joka ryssävihassaan osallistui aseellisiin toimiin niin sisällissodassa, kuin Aunuksen ja Itä-Karjalan retkiinkin. Hän sotkeutui myös hankkeeseen, jossa Viro olisi äärioikeistolaisen vallankaappauksen myötä liitetty osaksi haaveiltua Suur-Suomea.
Nuorukaisen liukuminen aatekirjon laitaoikealle on kuvaus ihmismielen hurahduksesta ajattelumaailmaa, jossa rauhallinen harkinta ja toisten ihmisten mielipiteiden kunnioitus ovat täysin tuntemattomia. Elias Simojoki ajautui vuosi vuodelta kohti ajatuksen ja aatteen tislautumista muiden vihaamiseen ja omien totuuksien ylistykseen.
Itsenäisen Suomen alkuvuosikymmen kertoo valkoisten voittajien puistattavasta raakuudesta. Vetoomukset vankileirien lakkauttamisesta kaikuivat kuuroille korville, vaikka sosialidemokraattinen puolue maltillinen Väinö Tanner etunenässä pääsivätkin varsin pian eduskuntaan, sen suurimmaksi poliittiseksi ryhmäksi.
Valkoisia voittajia voikin nimittää huonoiksi voittajiksi, joista ylipuhtoiset valkoiset Elias Simojoen tavoin näkivät vihollisikseen niin omat punaiset kotimaassa kuin kohta kohoavassa Neuvostoliitossa. Itsenäisen Suomen alkuvuosikymmen oli tunnelmaltaan taloudellisen nousun, mutta häiritsevän poliittisen riidan haastamisen aikaa. Tarton rauhan solmiminen 1920 oli kauhun hetki niille, jotka eivät halunneet edes neuvoteltavan Vladimir Leninin ja hänen jälkeensä Josif Stalinin kanssa.

Pyhä viha – pelastuksen ja elämän evankeliumi
Körttiläisyys ja herättäjäliike muodostivat uskonnollista pohjaa kiihtyvälle vihalle. Vaikka naapurimaassa oli väkeä 20 kertaa enemmän kuin Suomessa, Akateemisen Karjala-Seuran ja Vihan veljien uhoa ei mikään tuntunut hillitsevän. Vuosikymmeniä nuo miehisyyttä, röyhkeyttä ja toiminnallisuutta ihailleet päättivät monasti kirjeensä tunnuksella ”veljesi vihassa”.
AKS:n luonnetta kuvastaa halu elää, näkyä ja kuulua. Elias Simojoki ideoi AKS:n juhlasalin koristamisen pääkalloilla ja sääriluilla. Se ei niinkään viitannut merirosvoromantiikkaan vaan fasistisen kantajoukon, Arditi-eliittijoukkojen synkkään kuvastoon, Mika Siironen arvelee.
Elias Simojoki ei luonteensa vuoksi menestynyt pappistehtävissä uran luojana. Hän toimi pikkuseurakunnissa, mutta siellä missä hän pääsi kosketuksiin seurakuntalaisten kanssa, suosio oli taattu. Kertomusten mukaan hän oli paatoksellisuudessaan suggeroiva. Hän osasi kuulijoidensa itkettämisen taidon, mikä oli hyvien saarnaajien yksi ylivoimatekijä, kun kohteena olivat pohjoisemman Suomen herkät ihmiset.

Parlamentarismi suitsii lopulta pahinta vihanpitoa
Papisto keräsi siviilien keskuudessa suosiota, he kun edustivat synnittömyyttä. Punaisten kapinaa edeltänyt Työmies-lehden vihakirjoittelu ja sosialidemokraattien liittyminen sisällissotaan aiheutti voittaneissa valkoisissa täydellisen ajatuskatkoksen, joka kesti pitkään.
Jos akateemikko Matti Kuusi luonnehti Simojokea AKS:n piispaksi, hän itse oli seuran runoilija. Askeetikko Simojoen vastakohta oli Urho Kekkonen, joka oli seksihurjastelija, riehuja ja ryyppääjä. Valkoista kostoa ei kyetty panemaan aisoihin, ja punaisten panettelu jatkui aina talvisotaan saakka. Silloin viisaat olivat hurjasta kyydistä hypänneet jo pois.
Vuoden 1933 eduskuntavaaleissa kokoomus teki virheen. Se oli Isänmaallisen Kansallisliikkeen (Lapuanliikkeen jatkaja) kanssa vaaliliitossa ja koki suuren vaalitappion. J.K. Paasikivi savusti IKL-henkiset pois puolueesta ja teki pesäeron äärioikeistoon. Aikaa myöten Elias Simojoki ja hänen hengenheimolaisensa alkoivat syrjäytyä eduskunnassa. He jankuttivat demokratiasta, mutta uhriutuivat mielellään, jos heidän näkemystään demokratiasta eivät muut tahtoneet ymmärtää.
Suomesta ei tullut fasistista, vaikka pienen äänekkään vähemmistön yritys oli kova. Huomattavan suuri osa suomalaisista näki Adolf Hitlerissä ja natsi-Saksassa potentiaalisia vaaratekijöitä niin naapurivaltioille, roduille kuin koko muulle maailmalle.
Suomalaisten usko parlamentaariseen demokratiaan vei voiton. Simojoki koki turhauttavia vastoinkäymisiä. Otava ei julkaissut hänen puheitaan. Kokoomus rakensi palomuurin äärivalkeisiin. Sinimustien seppeleiden lasku haudoille kiellettiin. IKL eristettiin.
Elias Simojoki huomasi olevansa pian yksin. Vaikka hän ehdotti – vaikka perusteltuakin – häntä ei enää kuunneltu. Esimerkiksi huoli varustautumisesta Neuvostoliiton hyökkäyksen varalta tuli väärän henkilön esittämänä.

Patologisen kiihkon surullinen taudinkuva
Elias Simojoen elämä kulki kohti eristäytymistä. Lopulta häntä eivät kehdanneet kannattaa edes alun perin omat uskonveljet. Hänelle läheisten maakuntien lehdet suorastaan solvasivat. Kirjailija Pentti Haanpää pilkkasi oikeistouskoon tullutta papistoakin: ”taitavat turvata suotuisat sadotkin”.
Kun talvisota alkoi, Simojoki halusi – oikeastaan jo ikämiehenä – 40-vuotiaana vapaaehtoisena rintamalle. Sielläkin hän kantoi koko maailman tuskaa ja ns. rykmentin murheita harteillaan. Hänelle oli hirvittävä pettymys, että vihollinen oli niin voimakas, ja hänelle tuttuja kuoli. Esimiehensä, oman divisioonan komentajan sotilaspappimme haukkui perin pohjin, kun vastahyökkäys oli päättynyt karmeaan epäonnistumiseen.
Simojoki ajautui epätoivoon. On vaikea kuvitella, minkälaisen lohdutuksen antoi hänen kaatuneen siskolle lausuma: ”Älä itke veljeäsi. Sankarikuolema on ihana.”
Eräänlaisen sankarikuoleman Simojoki koki itsekin: elämä päättyi Laatokan Konnunsaaren ja Nuolainniemen välisen lahden jäällä. Hän lähti lopettamaan rintamalinjojen välissä kärsimyksissään kituvaa hevosta, sai sen hengiltä, mutta paluumatkalla itsetuhon varmisti vihollisen konekivääri. Harvalle hän edusti kuitenkaan sankaruutta.
Mika Siironen: Mustan lipun alla. Elias Simojoen elämä ja utopia. Atena 2017.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.
https://www.verkkouutiset.fi/mika-a...oisiksi-suur-suomi-kiihkoilijan-tarina-62418/
 
http://www.doria.fi/handle/10024/156930

Hankitun tiedon varassa : yhtymätason tiedustelutoiminnan kehitys Suomessa itsenäisyytemme aikana

90-luvun alussa oli tarkoitus varustaa armeijakuntien ja sotilasläänien tiedustelupataljoonille ratkaisevasti valovahmistimia. Suunnitelmissa oli hankkia yksi valovahvistin per tiedusteluryhmä. Eli yhteensä 104 kpl. valovahvistimia.
 
http://www.doria.fi/handle/10024/156930

Hankitun tiedon varassa : yhtymätason tiedustelutoiminnan kehitys Suomessa itsenäisyytemme aikana

90-luvun alussa oli tarkoitus varustaa armeijakuntien ja sotilasläänien tiedustelupataljoonille ratkaisevasti valovahmistimia. Suunnitelmissa oli hankkia yksi valovahvistin per tiedusteluryhmä. Eli yhteensä 104 kpl. valovahvistimia.

Kiitoksia linkistä. Mielenkiintoista luettavaa. Pitää muuten sanoa että todella mukavaa nähdä että PV on tällä vuosituhannella avannut myös kylmän sodan historiaansa suurelle yleisölle. Aivan erityisesti minua on miellyttänyt tapa jolla tuon aikaista puolustussuunnittelua ja varautumista NL:n hyökkäykseen on käsitelty (esim. PV:n satavuotisjuhlakirja). Näistä asioista ei vielä 90-luvullakaan paljoa ulospäin huudeltu. Minusta on kerrassaan hienoa, että kovimmankin suomettumisen ja rähmälläänolon aikana puolustusvoimat varautui kaikessa hiljaisuudessa torjumaan myös Neuvostoliiton taholta tulevan hyökkäyksen. MPKK:n julkaisusarjoissa tätä aihetta on myös käsitelty (esim. Veikko Koppisen ja Marko Palokankaan sissitoimintakirjat).
 
Komppaan! Nyt viikonloppulukemisena "Suurmaihinnousun uhkasta kaappaushyökkäyksen torjuntaan : Suomen meripuolustuksen maihinnousuntorjuntakyvyn kehittyminen jatkosodan päättymisestä 1960-luvulle"

Yksi perhanan mielenkiintoinen ajankohta minusta on syksy 1968 ja Tsekkoslovakian miehitys. Hermot olivat pinnassa Suomessakin ja ns. kaappaushyökkäystä pelättiin (tästäkin termistä tuli sanomista kun sen katsottiin viittaavan liian suoraan neukkuihin). Mutta kaikessa hiljaisuudessa puolustuskykyä nostettiin. Lentokenttien lähettyville mm. maahan kaivettuja vanhoja Sturmeja ja rannikkotykistöä vahvistettiin tuntuvasti.
 
Kun edellä kysyit aikaisemmasta Siirosen teoksesta, niin meinasin juuri kirjoittaa etten ole lukenut, mutta tämän Simojoki-elämäkerran kylläkin.

Oikeastaan tuo Jokipiin teksti kertoo kaiken mikä tässä Siirosen teoksessa on vikana verrattuna Sakari Virkkusen 70-luvulla kirjoittamaan elämäkertaan: samoja faktoja sosiologian lävitse tulkitsemalla saadaan täysin päinvastainen kuva henkilöstä eli Siirosen tapauksessa Simojoki oli perkelettäkin pahempi ihminen, Virkkusen mielestä pelkästään ihminen, jolla oli syvä vakaumus, kova aatteen palo ja joka oli armoton vihollisille, mutta erittäin hyvä ystäville.

Siironen myös jättää melko lailla kaikki Simojoesta kerrotut myönteiset asiat kertomatta. Pappismies palasi usein housuitta kotiin (asuessaan vielä syntymäkodissaan). Syynä oli se, että toistuvasti lahjoitti pökänsä ryysyköyhälistölle.
Sitäkään ei tainnut uudempi elämäkerrotsija muistaa kertoa, että vaikka Sasu ja Elias vittuilivat täyttä häkää toisilleen eduskunnan salissa, niin junamatkalla kotiin heitettiin politiikka pois ja oltiin tovereita.

Simojokihan ei talvisodan aikana ollut "hirvittävän pettynyt, kun vihollinen oli niin voimakas", vaan koska sotaan oli tullut mukaan helvetin koneet ja massiiviset pommitukset, jotka loistivat vapaussodassa (paitsi tietysti 'Suomen Sommessa') ja heimoretkillä poissaolollaan - siis niissä sodissa, joissa Simojoki oli itse kalpaa heilutellut.

Artikkelin otsikkokin on ihan täyttää paskaa: jos pelkästään 'Suur-Suomi -kiihkoilua' pidetään mittarina, niin Simojokihan ei ollut yhtään kiihkeämpi kuin Ukko-Pekka tai valtaosa vuoden 1918 senaatista, puhumattakaan monista jääkäriaktivisteista ja vanhoista Vienan kävijöistä.
Kirjailija Kiantokin oli kiihkeämpi.

Toisin sanoen suosittelen lukemaan myös tai mielummin Virkkusen kirjoittaman elämäkerran, joka julkaistiin WSOY:n 'Legenda jo eläessään' -elämäkertasarjassa.
Ja tietysti lisäksi Uolan Sinimustan veljeskunnan, joka luonnollisesti sivuaa Simeliuksenkin edesottamuksia moneen kertaan.

Jos sinimustanuoria ja AKS-veljiä saattoi lukumäärältään pitää 'harvoina', niin sitten ei varmaankaan moni sankarina tulista miestä pitänyt.
Minä pidän sankarina.
 
Viimeksi muokattu:
MPKK:n sarjassa yksi tuoreimmista taitaa muuten olla kenraali Paavo Ilmolan teos sissitoiminnasta.
Tämä on sodankäyneen miehen realistinen näkemys siitä, millaista sissisodankäynti oman väestön seassa tulisi olemaan. Kun kirjan lukee ei ihmettele, että opus oli kiellettyjen kirjojen luettelossa koko 1900-luvun. Suosittelen!
rannikkotykistöä vahvistettiin tuntuvasti.
Tämä taas oli osittain ainoastaan näennäistä valmiuden kohottamista. Alettiin tosiaan pikaisesti rakentaa 100 Tk pattereita, siis niitä joissa oli T55 psv-torni. Rahoitusta oli kuitenkin käytettävissä niukasti joten asia ratkaistiin sijoittamalla nopeasti tornit saarille hajaryhmitykseen. Viimeiset maanalaiset komentopaikat tulivat kuitenkin valmiiksi vasta vähän ennen kylmän sodan päättymistä. Jossain Hesan edustalla komentopaikat rakennettiin tosin nopeammin, sillä ilman niitä ei voinu ampua kuin suorasuuntauksella patterin lähistölle.
 
Siironen myös jättää melko lailla kaikki Simojoesta kerrotut myönteiset asiat kertomatta. Pappismies palasi usein housuitta kotiin (asuessaan vielä syntymäkodissaan). Syynä oli se, että toistuvasti lahjoitti pökänsä ryysyköyhälistölle.
Simojoki oli tosiaan tunnettu äärimmäisen epäitsekkäästä suhtautumisestaan köyhiä kohtaan, ja hän oli tästä syystä ilmeisen pidetty paimen seurakunnassaan. Monikohan sosialistiagitaattori toimi samoin?
 
Kun edellä kysyit aikaisemmasta Siirosen teoksesta, niin meinasin juuri kirjoittaa etten ole lukenut, mutta tämän Simojoki-elämäkerran kylläkin.

Oikeastaan tuo Jokipiin teksti kertoo kaiken mikä tässä Siirosen teoksessa on vikana verrattuna Sakari Virkkusen 70-luvulla kirjoittamaan elämäkertaan: samoja faktoja sosiologian lävitse tulkitsemalla saadaan täysin päinvastainen kuva henkilöstä eli Siirosen tapauksessa Simojoki oli perkelettäkin pahempi ihminen, Virkkusen mielestä pelkästään ihminen, jolla oli syvä vakaumus, kova aatteen palo ja joka oli armoton vihollisille, mutta erittäin hyvä ystäville.

Siironen myös jättää melko lailla kaikki Simojoesta kerrotut myönteiset asiat kertomatta. Pappismies palasi usein housuitta kotiin (asuessaan vielä syntymäkodissaan). Syynä oli se, että toistuvasti lahjoitti pökänsä ryysyköyhälistölle.
Sitäkään ei tainnut uudempi elämäkerrotsija muistaa kertoa, että vaikka Sasu ja Elias vittuilivat täyttä häkää toisilleen eduskunnan salissa, niin junamatkalla kotiin heitettiin politiikka pois ja oltiin tovereita.

Simojokihan ei talvisodan aikana ollut "hirvittävän pettynyt, kun vihollinen oli niin voimakas", vaan koska sotaan oli tullut mukaan helvetin koneet ja massiiviset pommitukset, jotka loistivat vapaussodassa (paitsi tietysti 'Suomen Sommessa') ja heimoretkillä poissaolollaan - siis niissä sodissa, joissa Simojoki oli itse kalpaa heilutellut.

Artikkelin otsikkokin on ihan täyttää paskaa: jos pelkästään 'Suur-Suomi -kiihkoilua' pidetään mittarina, niin Simojokihan ei ollut yhtään kiihkeämpi kuin Ukko-Pekka tai valtaosa vuoden 1918 senaatista, puhumattakaan monista jääkäriaktivisteista ja vanhoista Vienan kävijöistä.
Kirjailija Kiantokin oli kiihkeämpi.

Toisin sanoen suosittelen lukemaan myös tai mielummin Virkkusen kirjoittaman elämäkerran, joka julkaistiin WSOY:n 'Legenda jo eläessään' -elämäkertasarjassa.
Ja tietysti lisäksi Uolan Sinimustan veljeskunnan, joka luonnollisesti sivuaa Simeliuksenkin edesottamuksia moneen kertaan.

Jos sinimustanuoria ja AKS-veljiä saattoi lukumäärältään pitää 'harvoina', niin sitten ei varmaankaan moni sankarina tulista miestä pitänyt.
Minä pidän sankarina.

Siis Jokipii kirjoitti täyttä pashaa tuosta kirjasta?
Vittu, tämä historia on sitten vaikea aihe..
 
Siis Jokipii kirjoitti täyttä pashaa tuosta kirjasta?
Vittu, tämä historia on sitten vaikea aihe..
Siis ei kirjoittanut, vaan Jokipiin artikkelista välittyy sama suhtautuminen ja selvä ennakkoasenne aiheeseen (tai siis henkilöön), kuin teoksen kirjoittajalta Siiroseltakin.
Ts. minua vitutti lukea Jokipiin artikkelia aivan yhtä paljon kuin Siirosen kirjaakin. Tämä on tietysti täysin mielipidekysymys.

Tuskinpa kirjoittaja mitään suurta muutosta tulkinnoisaan on tuon edellisen Valkoinen perintö ja tämän Simojoki-teoksen välillä tehnyt, joten jos pidit ensimmäisestä niin todennäköisesti myös jälkimmäisestä. Mutta kannattaa lukea Virkkusenkin teos vastapainoksi - joka tarjoaa käytännössä samat faktat, niitä joko tulkitsematta lainkaan tai sitten tulkitsemalla monasti päinvastoin.
 
Siis ei kirjoittanut, vaan Jokipiin artikkelista välittyy sama suhtautuminen ja selvä ennakkoasenne aiheeseen (tai siis henkilöön), kuin teoksen kirjoittajalta Siiroseltakin.
Ts. minua vitutti lukea Jokipiin artikkelia aivan yhtä paljon kuin Siirosen kirjaakin. Tämä on tietysti täysin mielipidekysymys.

Tuskinpa kirjoittaja mitään suurta muutosta tulkinnoisaan on tuon edellisen Valkoinen perintö ja tämän Simojoki-teoksen välillä tehnyt, joten jos pidit ensimmäisestä niin todennäköisesti myös jälkimmäisestä. Mutta kannattaa lukea Virkkusenkin teos vastapainoksi - joka tarjoaa käytännössä samat faktat, niitä joko tulkitsematta lainkaan tai sitten tulkitsemalla monasti päinvastoin.

En tiedä pidinkö vai olisiko ennemminkin ollut arviona se, että kirja oli mielestäni "keskitien" tuotos.
Kirja avasi mielestäni hyvin oikeiston(ikl/kokoomus) ja maalaisliiton erot hyvin ja tämä on ollut itselleni eräänlainen "mystereeri" paikallistasolla.
Sukujen välinen kisma on aivan järkyttävä edelleenkin.

Minulla on hyvä yhteys(ollut aina) erääseen iäkkääseen umpivitipuhtaanvalkoiseen ikähenkilöön. Kirjan ja hänen juttujaan kun suodattaa ja lisää siihen vanhoja dokumentteja, niin alkaa päästä pieneen ymmärrykseen paikkakunnan menosta viime vuosisadan alkupuoliskolla.. IKL olisi paikallisesti tutkinnan paikka, kirkonmiesten johdossa..

Täytyy hommata tuo mainitsemasi kirja..
 
Kiitoksia linkistä. Mielenkiintoista luettavaa. Pitää muuten sanoa että todella mukavaa nähdä että PV on tällä vuosituhannella avannut myös kylmän sodan historiaansa suurelle yleisölle. Aivan erityisesti minua on miellyttänyt tapa jolla tuon aikaista puolustussuunnittelua ja varautumista NL:n hyökkäykseen on käsitelty (esim. PV:n satavuotisjuhlakirja). Näistä asioista ei vielä 90-luvullakaan paljoa ulospäin huudeltu. Minusta on kerrassaan hienoa, että kovimmankin suomettumisen ja rähmälläänolon aikana puolustusvoimat varautui kaikessa hiljaisuudessa torjumaan myös Neuvostoliiton taholta tulevan hyökkäyksen. MPKK:n julkaisusarjoissa tätä aihetta on myös käsitelty (esim. Veikko Koppisen ja Marko Palokankaan sissitoimintakirjat).

Itse yllätyin että kirja eteni yllättävän lähelle tätä päivää.

Itselläni on varmaan aina ollut selvää että suomettumisen fraasit hölistään. Ja jos rys.. neuvostoliittolainen osuu tuulettimeen, niin sitten taas lähetään.
 
Back
Top