Kyllä ne perhanat voivat ottaa. Melkoisia silmänpalvojiahan ne ovat. Yksin jäätyään -tarkastelevat- paikkoja hyvinkin intensiivisesti. Panehan joskus vaikka riistakamera kuvaamaan sitä -koiran omaa aikaa kotona-.
Nojatuolini ah on linnani ja Göbbelsille ehdoton no-go-alue. Eikä se kenenkään nähden siinä koskaan rönötä. Mutta jostain syystä tummissa housuissa istuminen klo 16 tuottaa tilanteen, jossa tarraharjaa saa kuruuttaa housun persauksissa kotvan. En usko, että karvat leijuvat tuoliin vaan oletan, että koira makaa nojatuolin sileäksi päivän aikana.
Uuninpokka on noin 130 senttiä korkea. Mystisesti siitä putoavat niin jätetyt pastillirasiat kuin esim. rannekellotkin. Siis koiran viettäessä omaa aikaa. Legendaarisin on edelleen se pahalle maistuneet kinkkuleivät. Huono tapani on tekaista leipiä pöydälle ja lähteä etsimään luettavaa pariksi minuutiksi. Toissasyksynä ihmettelin monta kertaa, että miten hel-tissä leivät maistuvat niin onealle. Se toistui monta kertaa ja kirosin nykykinkkuja. Söin silti halulla hartaalla leivät. No. Yksi kaunis kerta yllätin Dillingerin itseteosta. Se veti hartaalla pitkällä kielellä leipiäni ja kun älähdin se painui uuninloukkoon. En tiedä montako kertaa tulin syöneeksi koiran hyväksi nuolemia leipiä, mutta monta joka tapauksessa.
Luottamukseni on siis lähellä nollaa, kun puhutaan siitä, mitä ne tekevät silmän välttäessä.
