per henkilö/ asukasta kohti
Ennen Korean jakaantumista E-Korea oli köyhempi kuin P-Korea. Nykyään asia on aivan toisin, kuten
@vlad yllä kirjoitti. P-Korean propagandassa tosin E-Korea esitetään kurjana maana.
Se on syytä muistaa, että Korean sodan jälkeen Etelä-Korea oli pääsääntöisesti hyvin pitkälle erilaisten sotilasjohtajien johtama hetkittäin hyvin autoritaarinen valtio, jossa poliittiseen oppositioon kohdistettiin sortoa - tätä jatkui, hetken liennytystä lukuunottamatta 80-luvulle saakka, jolloin Gwangjunin verilöylyn demokratialiikkeen nousu alkoi ja maan johto taipui uudistuksiin ja vapaisiin vaaleihin 1987. 1988 virkaan astui kenraali Roh Tae-woo ja samana vuonna maassa järjestettiin vapaat parlamenttivaalit. Ensimmäinen siviilipresidentti maahan valittiin 1993 Kim Young-samin noustessa valtaan.
Etelä-Korean talousuudistukset alkoivat kuitenkin jo sotilasvallan aikana 1960-luvulla, tätä ennen 50-luvulla ja toisen maailmansodan jälkeen maa oli eräs mantereen köyhimmistä. 70-luvulla talouden uudistuminen jatkui, mukaan tuli voimakkaammin raskastateollisuutta, samoin autoteollisuus alkoi kehittyä yhdessä elektroniikkateollisuuden kanssa. Vastaavasti Pohjois-Koreassa Neuvostoliiton (ja osin Kiinan) avulla teollisuus ja infra saatiin jo 50-luvun puolivälin kieppeillä sotaa edeltävälle tasolle ja tuolloin, sekä aina 70-luvun lopulle saakka, Pohjois-Korea oli taloudeltaan (bkt:ssa mitattuna) suurempi/samaa luokkaa mitä eteläinen naapurinsa, joskin 70-luvun alkupuolen jälkeen talouden tärkeimpiä lukuja oli olennaisesti vaikeampaa saada maan eristäytymispolitiikan alettua 70-luvun alkupuolella ja propagandan lisäännyttyä, mikä vääristi monella tapaa todellisuutta. Toisaalta vielä 70-luvulla Neuvostoliiton (ja osin Kiinan) tuki oli hyvin voimakasta ja paikoin vastikkeetonta, joten se piti yllä suhteellisen voimakasta ja vakaata taloutta Pohjois-Koreassa. Viimeistään 80-luvulla Etelä-Korean oma talous voimistui huomattavasti ja se ohitti Pohjois-Korean kaikilla mittareille mitattuna, Pohjois-Korean taloutta heikensi vielä se, että apu ja tuki Neuvostoliitosta väheni samalla eristäytymispolitiikan lisäännyttyä Pohjois-Koreassa. Neuvostoliiton romahdus 1991 katkaisi lopulta käytännössä kaikki rahavirrat Pohjois-Koreaan Moskovan suunnalta, samalla Kiinan halu tukea on vähentynyt olennaisesti - eräänä syynä on epäilemättä se, että Kiinalle Etelä-Korea on kauppakumppanina niin tärkeä ettei PK:n tukeminen samalla tapaa kuin ennen ole järkevää. Kiinan kanalta merkittävää on kenties pitää PK eräänlaisena puskurina, jolloin ei synny asetelmaa, että sen yhdellä rajalla olisi mahdollisesti amerikkalaisjoukkoja.
90-luvun jälkeen Etelä-Korean ja Pohjois-Korean taloudet ovatkin sitten kulkeneet täysin päinvastaiseen suuntaan. Etelä-Korea on noussut maailman suurimpien talouksien joukkoon, samalla Pohjois-Korean talous kärsii suuren suurista ongelmista, energiapula on jatkuvaa, uudistukset ovat olemattomia, valtiojohtoisuus heikentää entisestään tuotantoa, eivätkä ne vähäiset "markkinataloudelliset" uudistukset ole olleet riittäviä (joita tehtiin esim. vuosituhannen vaihteessa). Samoin ongelmia tuottaa koulutuspolitiikka, jossa keskitytään entistä enemmän ns. triviaalitietojen esille tuomiseen - kuten maan johtajien merkkitekojen oppimiseen, historian väärentämiseen ja tiedeaineiden väheksymiseen propagandan sijaan. Eikä pidä unohtaa kansakuntaa koskettaneita nälänhäriä, joissa on kuollut miljoonia ja jotka ovat jättäneet vuosien aliravitsemuksen seurauksena jälkiä lapsiin siten, että heidän psykofyysinen kehitys on viivästynyttä ja osin nälänhädistä johtuen ikäluokka erot entisestään Etelä-Korean välillä korostuvat (perustuvat lähinnä loikkarihavaintoihin ja vähäiseen saatavilla olevaan aineistoon).
vlad.
