KOSKELOINTI

[baikal]

Lainasin otsikkoon kapiaisen mainiota termiä.

Sanokaas pojat, onko Koskela-tyyppinen johtaminen johtamista vai sitä, että joukko seuraa johtajaansa siksi, että se johtaja koetaan "omaksi", on kenties läheinenkin, hänestä pidetään eikä haluta jättää tätä kuseen? Tavallaan leimaudutaan tähän johtajaan niinkuin linnunpoikaset emoonsa.

Kun taas ammattiupseerin käsky koetaan kategorisena ja sitä noudatetaan, koska on pakko. Tosin ammattiupseerikin voidaan kokea samalla tavalla läheiseksi ja omaksi, ei ammattilaisuus sitä seikkaa mielestäni pois sulje. Tässä on sitten mutta: ammattiupseeri on koulutettu siihen, että hän kykenee suht häikäilemättä käyttämään alaisiaan ja tämä seikka "estää" häntä itseään tulemasta läheiseksi alaistensa kanssa. Onko näin?

Tarkoitukseni ei ole asettaa res-ups. mitenkään kyseenalaiseksi, pohdin vain näitä eroja...mitkä edellytykset ja millä keinoin joukko antaa parhaan panoksen ja johtaminen toisi joukon kokonaissuoritukseen lisäpotkua. Menikö vaikeaksi? Ottakaa kantaa pojat.

 

[Second]

Koskeloinnin voisin kuvitella toimivaksi ratkaisuksi etenkin aliupseereilla, ja ehkä joukkueen johtajallakin, mutta erityisesti ryhmää johtaville johtajille koskelointi on varmasti toimiva ratkaisu. En sen kummemmin tiedä mitä koskelointi terminä tarkoittaa, mutta itse käsitän se tapana millä Koskela johti miehiä tuntemattomassa, eli hyvin pitkälle esimerkillä johtava tyyppi. Nimenomaan mielestäni johtamisesta on kysymys. Ja edelleen mielestäni kyseessä on erittäin tehokas toimintatapa juuri taistelussa ja ylipäätään stressitilanteessa RJ ja JJ akselilla. Esim (res-)AU koulutus mielestäni kiteytyy juuri esimerkillä johtamiseen ja AU-oppilaiden "aivopesemiseen" siitä että heidän tulee olla juuri esimerkillisiä sotilaita.

Toisaalta hiukkaakaan epäilemättä olen varma että moni esimerkillä johtava johtaja kokee sen karvaan tosi-asian että esimerkkikään ei riitä saamaan miehiä liikkeelle. Ja toisaalta senkin että esimerkillä johtaminen vie johtajan huomion pois käskyttävästä johtamisesta. Itse olen luonnostani esimerkillä johtaja ennemmänkin kuin käskyttävä johtaja ja muutaman kerran armeijassa kävi ehkä niin että sen sijaan että olisin valvonut ja käskenyt niin menin suorittamaan jotakin tehtävää. Miehet ehkä pitivät antamastani esimerkistä mutta toisaalta jäivät itse tupakalle seisomaan tumput suorana kun olisi ollut kiire. Tehotonta... Sama homma sitten pidemmillä leireillä, meikäläisellä kasvoi univaje jatkuvasti enemmän kuin miehistöllä. Toisaalta olen aika varma että minulle ei valehdeltu kun alaiset sanoivat että olen erittäin hyvä johtaja ja minun ryhmässä ei ollut kuuliaisuus- ja käskytysongelmia vaikeinakaan hetkinä. Eli hyvää ja huonoa löytyi minun(kin) johtamistavasta.

 

[Museo]

mitkä edellytykset ja millä keinoin joukko antaa parhaan panoksen ja johtaminen toisi joukon kokonaissuoritukseen lisäpotkua. Menikö vaikeaksi? Ottakaa kantaa pojat.

Taas näitä ikiaikaisia johtajuuspohdintoja. Sanonpa vaan että muuttujia on tässäkin yhtälössä aika paljon. Johmisgurut täydentäköön ihan vapaasti mutta pääpiirteissään asia kait menee jotenkin näin:

Varmaan moni aikuinen ihminen on havainnut, että toisiin tilanteisiin ja tehtäviin, toisiin johtamistyyleihin sekä toisille persoonallisuuksille "koskelointi" sopii, toisille ja toisinaan se taas ei sovi. Varmaan vähän riippuu mihin se johtaja on kasvanut, sillä harvoin se oman luonteen vastainen toiminta niin tehokasta on. Fiksummat johtajat tuntevat myös alaisensa ja tietävät miten nämä työskentelevät parhaiten ja tietenkin osaavat ottaa tilanteen huomioon johtamistyylissään, kuten myös fiksut alaiset tuntevat johtajansa ja tietävät hänen työskentelytapansa.

Vanhana humanistina lähtisin rakentamaan sitä johtajuutta yksilön persoonallisuuden pohjalta enkä ryhtyisi hakemaan mitään ideaalijohtajan muottia johon tietyn henkilöstöryhmän tulisi pyrkiä. Saatan tietenkin olla väärässäkin.

 

[Hösseli]

Koskelointi on ainakin todella vaikea taiteenlaji, siinä menettää helposti auktoriteettiaan. Ehdottoman pedantti lammiointi taas nostaa ainakin itselläni helposti karvat pystyyn.

Siedän Lammiointia kavereilta, joilla kokemuspohjaisesti tiedän olevan kokemusta, joka oikeuttaa moiosen käytöksen. Jonkun joutavan konsultin urputusta ei meillä päin kauaa kuunnella.

Toimiakseen koskelointikin edellyttää aina toisinaan asioiden vaatimista ja valvomista. Homma mielletään kuitenkin helposti puolivillaiseksi puuhasteluksi, joten johtajan pitää olla todella herkkänä, ettei paketti leviä käsiin ja tehtävä jää suorittamatta.

Taitaa keskimääräisesti paras johtamismalli löytyä jostain sieltä välimaastosta ja niin kuin edellä jo todettiin, ennen kaikkea jokaisen johtajan omasta persoonasta. Muiden johtamistyylejä apinoiva vaikuttaa helposti epäpätevältä pelleltä.

 

[baikal]

mitkä edellytykset ja millä keinoin joukko antaa parhaan panoksen ja johtaminen toisi joukon kokonaissuoritukseen lisäpotkua. Menikö vaikeaksi? Ottakaa kantaa pojat.

Taas näitä ikiaikaisia johtajuuspohdintoja. Sanonpa vaan että muuttujia on tässäkin yhtälössä aika paljon. Johmisgurut täydentäköön ihan vapaasti mutta pääpiirteissään asia kait menee jotenkin näin:

Varmaan moni aikuinen ihminen on havainnut, että toisiin tilanteisiin ja tehtäviin, toisiin johtamistyyleihin sekä toisille persoonallisuuksille "koskelointi" sopii, toisille ja toisinaan se taas ei sovi. Varmaan vähän riippuu mihin se johtaja on kasvanut, sillä harvoin se oman luonteen vastainen toiminta niin tehokasta on. Fiksummat johtajat tuntevat myös alaisensa ja tietävät miten nämä työskentelevät parhaiten ja tietenkin osaavat ottaa tilanteen huomioon johtamistyylissään, kuten myös fiksut alaiset tuntevat johtajansa ja tietävät hänen työskentelytapansa.

Vanhana humanistina lähtisin rakentamaan sitä johtajuutta yksilön persoonallisuuden pohjalta enkä ryhtyisi hakemaan mitään ideaalijohtajan muottia johon tietyn henkilöstöryhmän tulisi pyrkiä. Saatan tietenkin olla väärässäkin.

Emme hae ideaalijohtajaa...tarpeeksi hyvä riittää.

 

[Museo]

Emme hae ideaalijohtajaa...tarpeeksi hyvä riittää.

Tarpeeksi hyvä johtaja? Ei johtamisessa ole mitään mystistä, se on taito siinä missä polkupyörällä ajo. Toiset oppivat nopeammin ja tyylit vähän vaihtelevat, mutta suurin osa ihmisistä oppii kelvollisen suorituksen harjoittelemalla ja palautteen avulla. Manuaaliset tehtävät (kuten aseenkäsittely yms.) pitää tietenkin standardisoida. Eli jos värvätään jostain ammattimiehet, opetetaan perustaidot, laitetaan muutamaksi vuodeksi harjoittelemaan keskenään ja käsketään antaa palautetta suoritusten parantamiseksi niin vot, keskinkertaisia johtajia pursuaa kohta ovista ja ikkunoista. Jotenkin epäilen ettei tähän edes ole oikotietä. Jos ei tämä riitä niin rankataan keskinkertaisista lupaavimmat ja koulutetaan lisää.

Kuulostaako huippujohtajien valmistus liian helpolta? Omien rajallisten kokemusteni perusteella meidän keskinkertaisten johtajien valmistus ei ole se suurin ongelma vaan tarpeeksi monipuolisten ja kyvykkäiden kaverien kouliminen. Ongelmiksi nousevat tietenkin rajalliset johtajien koulutusresurssit eli sen päättäminen mitä on oleellista kouluttaa sekä johtajien valintatilanteessa erityisesti Peterin periaate eli vaikeus valita menneiden näyttöjen perusteella tulevaisuuden suorittaja.

 

[Second]

Minusta johtajuuskeskustelussa todella pitäisi pyrkiä miettimään minkä tason ja tehtävän johtajasta on ylipäätään kyse. Klausevitsi teki aikanaan jonkinlaista jaottelua sen mukaan mitä johtajalta vaaditaan milläkin tasolla, miten eri tasojen johtajuus eroaa toisitaan. Toki hän painotti juuri hekilökohtaisia ominaisuuksia eikä niinkään johtamisoppeja. Se kummemmin en ryhdy erottelemaan koska en tarkalleen muista mitä tämä jaottelu piti sisällään, sen verran kuitenkin että korkeammalla tasolla vaaditaan älykkyyttä ja alemmalla tasolla ns tarmoa.

 

[Kapiainen]

Heh..hauska keskustelunavaus, mutta foorumin luonne huomoiden oikein hyvä avaus keskustelunpohjaksi!

"Koskelointi" on todellakin äärimmäisen hankala laji johtaa..oli johtamisympäristö sitten armeija/sota tai jokin siviiliyhteisö.
Se pitää tässä asiassa aina huomioida, että "koskelointi" on nimenomaan sitä johtamista, jossa alaisten suosio tuntuu olevan johtamisen tavoite, eikä "koskeloija" edes paljoa piittaa siitä, miten hän sen suosion alaisilta saa kalasteltua. Mielestäni fiktiivisessä romaanissa fiktiivinen hahmo Koskela kalastelee alaistensa suosiota ponnistamalla vertaistensa silmäkuopasta aikaa, paikkaa ja tilannetta katsomatta ja vieläpä tekee sen ilmeisen häikäilemättömästi.
Romaanissa sillä tavalla hän saa alaistensa suosion..epäilen vahvasti, onnistuisiko alaisten suosion varaukseton saaminen Koskelan keinoin todellisessa elämässä, todellisessa tilanteessa?! Epäilen.. Jopa varusmiesjoukossa huomaa nopeasti, että jos esim upseerikokelas "koskeloi"..ja tekee sen Koskelan tavoin muiden kokelaiden kustannuksella, tämä "koskeloiva" kokelas ei kauaa ole "hyvä jätkä". Väitänkin, että reserviläisjoukossa..jossa kaverit ovat jo vanhempia ja sen myötä fiksumpia kuin varusmiesikäiset kaverit ovat, "koskelointi" menee vielä heikommin alaisiltä läpi.

Jos tarkastellaan todellisia henkilöitä todellisesta elämästä ja unohdetaan fiktiiviset kertomukset, niin kyllä meikäläisestä ja Eurooppalaisesta sotahistoriasta löytyy monta eri tason sotilasjohtajaa, jotka ovat saavuttaneet alaistensa vahvan luottamuksen ja arvostuksen..eikä siihen ole tarvittu alaisten suosion kalastelua vertaisten ja esimiesten kustannuksella jne.

Mielestäni "koskeloinnin" ihannoiminen voidaankin siis tuolla perusteella nähdä alaisten arviointikyvyn raakana aliarvioimisena!

Romaanin Koskelan kaltainen johtajatyyppi on sellainen, jota en ikimaailmassa haluaisi missään tilanteessa alaisekseni, vertaisekseni tai esimiehekseni. Vertaisen ja esimiehen näkökulmasta Koskela on kaveri johon ei suoraan sanottuna voi luottaa! Johtamisessa..oli sota tai rauha, armeija tai siviiliympäristö, on luottamuksen puute asia, jota ei voi korvata millään muilla ominaisuuksilla.

Björn Wahlroos on monessa yhteydessä kehunut Koskelaa ja Koskelan johtamista. Olen odottanut tilaisuutta päästä keskustelemaan hänen kanssaan aiheesta. Haluaisin kovasti kysyä häneltä, että ihanko tosiaan hän haluaisi Sampo-konserniin alaisekseen kaverin josta ei voi koskaan tietää, mitä hän tekee saatuaan tehtävän..ja mitä jättää tekemättä..sekä kalastelee alaistensa suosiota morkkaamalla Wahlroosia alaisilleen aina kun siihen on tilaisuus.

No, toisaalta...jos ihminen on tehnyt idealogiamaailmassaan niin täydellisen takinkäännön kuin Wahlroos on tehnyt, niin kyllähän sekin uskottavuutta omalla tavallaan syö..

 

[Museo]

Se pitää tässä asiassa aina huomioida, että "koskelointi" on nimenomaan sitä johtamista, jossa alaisten suosio tuntuu olevan johtamisen tavoite, eikä "koskeloija" edes paljoa piittaa siitä, miten hän sen suosion alaisilta saa kalasteltua.

Jaahas nimimerkki Kapiainen on sitten pohtinut näitä koskelointeja enemmänkin.. Ehkä kannattaisi kaikkien miettiä mistä oikea luottamus rakentuu oli se sitten esimiehen ja alaisen välillä tai jossain muussa ihmissuhteessa. Oman rajallisen ymmärrykseni mukaan luottamus on jonkin sortin relationaalinen suure; ihmisten pitää molemmin puolin ymmärtää toistensa käyttäytymistä ennemmin kuin varsinaisesti pitää toisistaan. Näin ollen suosion kalastelu ei varsinaisesti lisää luottamusta, luottamusta lisää toisten tunteminen ja huomioon ottaminen. Ehkä.

 

[Hösseli]

Se pitää tässä asiassa aina huomioida, että "koskelointi" on nimenomaan sitä johtamista, jossa alaisten suosio tuntuu olevan johtamisen tavoite, eikä "koskeloija" edes paljoa piittaa siitä, miten hän sen suosion alaisilta saa kalasteltua. Mielestäni fiktiivisessä romaanissa fiktiivinen hahmo Koskela kalastelee alaistensa suosiota ponnistamalla vertaistensa silmäkuopasta aikaa, paikkaa ja tilannetta katsomatta ja vieläpä tekee sen ilmeisen häikäilemättömästi.

Nyt pitää pyytää anteeksi. Erehdyin luulemaan, että nyt puhuttiin tuntemattoman Koskelasta, joka ymmärrykseni mukaan aina pyrki täyttämään saamansa tehtävät, vaikka johtikin joukkoaan omalla hitusen epäsovinnaisella ja ammattisotilaan näkökulmasta kaiketi kertakaikkisen virheellisellä tyylillään. Ilmeisesti samanniminen hahmo seikkailee muuallakin kotimaisessa kirjallisuudessa?

 

[juhapar]

Muistanemme, että Tuntemattomassa oli päällimmäisenä kolmenlaista johtajuutta: koskelointia, lammiontia ja sitten vielä sitä kariluotsaamista. Toki kyseessä on romaani, joten käsitelkäämme teosta ja sen henkilöitä sen mukaisesti.

 

[baikal]

Vetasen tähän muutaman veteraanilausunnon: (jj:a ja Kompp.pääll. sodan aikaan)

- kyllä parasta oli, että piti pystyä juoksemaan kovemmin kuin alaiset

- ihan turha oli vaatia mitään, jos ei itse näyttänyt mallia. Oli surkeita esimerkkejä siitäkin, että miehiä yritettiin hoputtaa ja käskeä takaapäin, ei se oikein onnistunut. Monta kertaa kävi niin, että miehet häipyivät näkyvistä ja jäivät makaamaan.

- korsussa oli kädenvääntökisat. Minä olin juuri pari viikkoa sitten tullut 20-vuotiaana vänskänä jj:ksi. Miehet olivat järkijään minua vanhempia ja katsoivat pitkin nenänvarttaan uutta pomoa. Tulin turnajaisissa toiseksi ja sen jälkeen ei ollut mitään ongelmia miesten kanssa.

- piti yksinkertaisesti pystyä aina parempaan kuin alaiset, se oli pelin henki. Piti kestää pakkasta ja rasitusta paremmin, ei voinut purnata ala-arvoisesta muonasta eikä näyttää pelkoaan. (jäi everstinä eläkkeelle)

- ihan pikkuasioihin ei kannattanut puuttua. Piti antaa ohjaksista välillä väljää ja välillä vetää niin että tuntuu.

- monta kertaa kenttävartioissa homma meni niin, että kun annoin käskyn, niin näytti ensin, että sitä ei kukaan noteeraa mitenkään. Kun läksi vaan pois niin muutaman minuutin kuluttua käskyä jo täytettiin niinkuin pitikin. Pitkässä sodassa oli pakko antaa välillä löysiä.

- minulla oli varajohtajana pahamaineinen kessu. Ja niinhän se viimeisenä talvena tuli päälle raivona, kun en hyväksynyt hänen raporttiaan miinoituksista. Yllätys oli suuri, kun miehistö puuttui tilanteeseen ja antoi kessulle turpaan oikein kunnolla ja käytti vielä avannossa. Olin luullut, että kessu on pidetty mies jota pelätään. Minä hankin sille siirron taakse.

- sillä reissulla näki sen, mitä tapahtuu, kun upseerit eivät kantaneet itse reppujaan ja aseitaan. Homma levisi käsistä kuin paska. Aina piti näyttää kovemmalta kuin miehet, ei voinut säästää itseään.


Olen miettinyt näitä juttuja monta kertaa ja luulen ym. riveillä olevan paljon asiaa.

 

[Kapiainen]

Erehdyin luulemaan, että nyt puhuttiin tuntemattoman Koskelasta, joka ymmärrykseni mukaan aina pyrki täyttämään saamansa tehtävät, vaikka johtikin joukkoaan omalla hitusen epäsovinnaisella ja ammattisotilaan näkökulmasta kaiketi kertakaikkisen virheellisellä tyylillään. Ilmeisesti samanniminen hahmo seikkailee muuallakin kotimaisessa kirjallisuudessa?

Linnan fiktiivisen romaanin fiktiivinen Koskela oli juuri se sama Koskela, jopa mm. perääntymisvaiheessa päätyi hetkellisesti pataljoonankomentajaksi ja jolle erikseen terotettiin miten tärkeää olisi, että hän toisi joukon PST-aseet mukanaan..
Koskela päätti kuitenkin upottaa sekä PST-aseet, että myös KK:t yhtä lukuunottamatta suohon koska "haavoittuneet piti saada kulkemaan..."
Linna teki tästäkin tempusta jonkun ihmeellisen sankariteon..vaikka hyvin todennäköisesti tuo temppu, joka kenties pelasti muutaman haavoittuneen olisi aiheuttanut sadan kuoleman ja toisen mokoman miesmäärän haavoittumisen.. Se seikka tosin jää Linnalta romaanissaan täysin huomiotta! Sensijaan Linna kääntää tekstillään TST-OS:n komentajan täydeksi mulkuksi, koska tämä ripittää kunnolla Koskelaa..todella ja täysin aiheellisesti. Linnahan kirjailee TST-OS:n komentajan mm. ampumaan perääntyvän Suomalaisen..ja väitän, että lähinnä siksi, että kirjoittamalla TST-OS:n komentajan kuvauksen tuollaiseksi, hän pyrkii lukijan mielessä alleviivaamaan Koskelan "kunnollisuutta".

Väinö Linnan romaanin Koskelalla on siis kiistatta muutamia erinomaisia piirteitä, kuten henkilökohtainen rohkeus ja kyvykkyys taistelijana. Sen sijaan heikkouksia..joita romaanin kirjoittaja pyrkii tietoisesti peittelemään mm. edellä kuvatulla tavalla..on niin paljon ja ne ovat laadultaan aivan vakavimmasta päästä puutteita, että ne vesittävät täysin nuo vahvuudet.
Mies, josta ei esimies koskaan voi tietää, minkä osan saamastaan käskystä hän täyttää, vai täyttääkö mitään, ei yksinkertaisesti voi toimia menestyksekkäästi sotilasjohtajana. Koskelahan on juuri sellainen, että hän päättää itse, mitkä ovat niitä käskyjä mitä hän välittää noudattaa ja mitä osia käskyistä hän noudattaa ja mitä jättää noudattamatta. KUKAAN ei halua Koskelan kaltaista alaista tosielämässä itselleen..ei kertakaikkiaan kukaan.

Olen monesti miettinyt, millaisen romaanin joku toisenlaisen taustan omaava kirjailija olisi kirjoittanut täysin samasta aiheesta, täysin samoista henkilöistä ja täysin samoista tapahtumista.
Asiahan on vähän samanlainen kuin useissa keskusteluissa käsitelty "voittajan historia".
Väitän, että jonkun muun, täysin identtisestä materiaalista ja lähdeaineistosta kirjoittama romaani olisi tehnyt Koskelasta vähintään samanlaisen mulkvistin kuin millaiseksi Linna maalaili mm Karjulan ja Lammion.
Linnan tapahan on alleviivata voimakkaasti joidenkin henkilöiden vahvuuksia ja jättää heikkouksien esille tuominen täysin vaille huomiota..ja sitten taas alleviivata hyvin voimakkaasti joidenkin henkilöiden negatiivisia puolia, jättäen heidän vahvuutensa täysin vaille huomiota.

Romaanihan on sinänsä ihan hyvä ja viihdyttävä..harmillista..ettei jopa suorastaan noloa mm. Puolustusvoimille sensijaan on, että se on vuosien saatossa noussut vakavastiotettavan oppikirjan asemaan!
Jos olisin PV:n komentaja, kieltäisin välittömästi kyseisen romaanin käyttämisen oppikirjan tapaan.

 

[Museo]

Olen monesti miettinyt, millaisen romaanin joku toisenlaisen taustan omaava kirjailija olisi kirjoittanut täysin samasta aiheesta, täysin samoista henkilöistä ja täysin samoista tapahtumista.

Niin toinen tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Johtaminen on arvosidonnaista ja oman tulkintani mukaan kyseisen fiktiivisen Koskelan arvot eivät vain sopineet yhteen organisaation arvojen kanssa. Kyseessä oli siis ennemmin kyvykäs mies väärässä paikassa. Kirjailija tietenkin kärjisti koska yritti sanoa näillä henkilöhahmoilla oman mielipiteensä sotalaitoksen ja yhteiskunnan tilasta.

 

[Mosuri]

Romaanihan on sinänsä ihan hyvä ja viihdyttävä..harmillista..ettei jopa suorastaan noloa mm. Puolustusvoimille sensijaan on, että se on vuosien saatossa noussut vakavastiotettavan oppikirjan asemaan!
Jos olisin PV:n komentaja, kieltäisin välittömästi kyseisen romaanin käyttämisen oppikirjan tapaan.

Kuule Kapiainen Tuntematon on totuus sodasta. Ihan korkeakouluissa ollaan sitä mieltä, että se on "realistinen sotakuvaus". Ketä kiinnostaa mitä oikeasti tapahtui? Kossupullon pitää olla tyhjä viimeistään siinä vaiheessa kun radiosta tulee se puhe... Viimeistään yläasteella jokaisen hetero pojan pitää osata keskustella tuntemattomasta ja osata verrata itseään johonkin jermuun, muuten sukkasaippua odottaa.

Tuntematon on Suomen Setä Tuomon tupa jos et hyväksy sitä totuudeksi olet inhottava paska tai tai tai kehtaako ees sanoo Lammio.

 

[baikal]

Olen monesti miettinyt, millaisen romaanin joku toisenlaisen taustan omaava kirjailija olisi kirjoittanut täysin samasta aiheesta, täysin samoista henkilöistä ja täysin samoista tapahtumista.

Niin toinen tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Johtaminen on arvosidonnaista ja oman tulkintani mukaan kyseisen fiktiivisen Koskelan arvot eivät vain sopineet yhteen organisaation arvojen kanssa. Kyseessä oli siis ennemmin kyvykäs mies väärässä paikassa. Kirjailija tietenkin kärjisti koska yritti sanoa näillä henkilöhahmoilla oman mielipiteensä sotalaitoksen ja yhteiskunnan tilasta.

Kertoi oman mielipiteensä vai politikoi? Tätä minä olen monta kertaa miettinyt: oliko Tuntematon sotilas oikeaan osunut mielipiteiden ja tapahtumien tulkki vai politikointia? Vai loiva sekoitus molempia?

 

[Hösseli]

Linnan fiktiivisen romaanin fiktiivinen Koskela oli juuri se sama Koskela, jopa mm. perääntymisvaiheessa päätyi hetkellisesti pataljoonankomentajaksi ja jolle erikseen terotettiin miten tärkeää olisi, että hän toisi joukon PST-aseet mukanaan..
Koskela päätti kuitenkin upottaa sekä PST-aseet, että myös KK:t yhtä lukuunottamatta suohon koska "haavoittuneet piti saada kulkemaan..."
Linna teki tästäkin tempusta jonkun ihmeellisen sankariteon..vaikka hyvin todennäköisesti tuo temppu, joka kenties pelasti muutaman haavoittuneen olisi aiheuttanut sadan kuoleman ja toisen mokoman miesmäärän haavoittumisen.. Se seikka tosin jää Linnalta romaanissaan täysin huomiotta! Sensijaan Linna kääntää tekstillään TST-OS:n komentajan täydeksi mulkuksi, koska tämä ripittää kunnolla Koskelaa..todella ja täysin aiheellisesti. Linnahan kirjailee TST-OS:n komentajan mm. ampumaan perääntyvän Suomalaisen..ja väitän, että lähinnä siksi, että kirjoittamalla TST-OS:n komentajan kuvauksen tuollaiseksi, hän pyrkii lukijan mielessä alleviivaamaan Koskelan "kunnollisuutta".

Väinö Linnan romaanin Koskelalla on siis kiistatta muutamia erinomaisia piirteitä, kuten henkilökohtainen rohkeus ja kyvykkyys taistelijana. Sen sijaan heikkouksia..joita romaanin kirjoittaja pyrkii tietoisesti peittelemään mm. edellä kuvatulla tavalla..on niin paljon ja ne ovat laadultaan aivan vakavimmasta päästä puutteita, että ne vesittävät täysin nuo vahvuudet.
Mies, josta ei esimies koskaan voi tietää, minkä osan saamastaan käskystä hän täyttää, vai täyttääkö mitään, ei yksinkertaisesti voi toimia menestyksekkäästi sotilasjohtajana. Koskelahan on juuri sellainen, että hän päättää itse, mitkä ovat niitä käskyjä mitä hän välittää noudattaa ja mitä osia käskyistä hän noudattaa ja mitä jättää noudattamatta. KUKAAN ei halua Koskelan kaltaista alaista tosielämässä itselleen..ei kertakaikkiaan kukaan.

Olen monesti miettinyt, millaisen romaanin joku toisenlaisen taustan omaava kirjailija olisi kirjoittanut täysin samasta aiheesta, täysin samoista henkilöistä ja täysin samoista tapahtumista.
Asiahan on vähän samanlainen kuin useissa keskusteluissa käsitelty "voittajan historia".
Väitän, että jonkun muun, täysin identtisestä materiaalista ja lähdeaineistosta kirjoittama romaani olisi tehnyt Koskelasta vähintään samanlaisen mulkvistin kuin millaiseksi Linna maalaili mm Karjulan ja Lammion.
Linnan tapahan on alleviivata voimakkaasti joidenkin henkilöiden vahvuuksia ja jättää heikkouksien esille tuominen täysin vaille huomiota..ja sitten taas alleviivata hyvin voimakkaasti joidenkin henkilöiden negatiivisia puolia, jättäen heidän vahvuutensa täysin vaille huomiota.

Romaanihan on sinänsä ihan hyvä ja viihdyttävä..harmillista..ettei jopa suorastaan noloa mm. Puolustusvoimille sensijaan on, että se on vuosien saatossa noussut vakavastiotettavan oppikirjan asemaan!
Jos olisin PV:n komentaja, kieltäisin välittömästi kyseisen romaanin käyttämisen oppikirjan tapaan.

Virheitä Koskela on aivan varmasti tehnyt tarinan edetessä, vaan tuskinpa noista lähtökohdista lähtevän voidaan edes ajatella selviävän läpi jatkosodan 100 prosentin suorituksella. Voidaan toisaalta pohdiskella tilannetta, jossa olisi kautta linjan valittu toisenlainen lähestymistapa ja asetettu aina kilut ja kalut etusijalle sen sijaan, että "kaveria ei jätetty". Mikä olisi ollut tuon linjauksen vaikutus armeijan moraaliin ja edelleen suorituskykyyn? Kun johtaja joutuu harmaalle alueelle, jossa moraali tulee mukaan käskyjen rinnalle, niin ensimmäinen voi viedä voiton. Koskelan toiminta kuvaamassasi tilanteessa ei siis ollut hyväksyttävää, mutta täysin ymmärrettävää kylläkin.

Kritisoin lähinnä yleistä luonnehdintaa, jonka koin kohtuuttoman ankaraksi ja asenteelliseksi. Koskela kuvattiin mielestäni kirjassa miehenä, joka pyrki hoitamaan hommansa, eikä miesten miellyttäminen ei ollut mitenkään oleellisessa osassa. Alaisten lähelle menevä johtamistapa on se kaikkein vaikein ja vaatii kanttia, koska siinä joutuu kohtaamaan silmästä silmään myös omien käskyjensä seuraukset, eikä esim. tappioita voi enää käsitellä pelkkinä tilastoina.

Toisaalta voidaan ajatella, että ohjesääntöjohtamisella ja pokkuroinnilla varmistetaan joukon suorituskyky myös tiukassa paikassa ja sitä kautta vaikkapa hillitään myös omia tappioita. Ei näihin mitään helppoja tai yksiselitteisiä vastauksia löydy, mutta oman näkemykseni mukaan reserviläinen tarvitsee inhimillistä otetta toisia reserviläisiä läheltä johtaessaan. Koskela on ihan käypäinen esikuvaksi, vaikkei ehkä suoraksi malliksi käykään. Eihän suoraa mallia edes voi olla, vaan jokainen toimii oman persoonansa ja elämänkokemuksensa pohjalta. Riittävällä koulutuksella hommaan saataisiin muitakin ulottuvuuksia, mutta sitä ei reserville pääsääntöisesti ole tarjolla varusmiespalveluksen jälkeen.

 

[Second]

Linnan fiktiivisen romaanin fiktiivinen Koskela oli juuri se sama Koskela, jopa mm. perääntymisvaiheessa päätyi hetkellisesti pataljoonankomentajaksi ja jolle erikseen terotettiin miten tärkeää olisi, että hän toisi joukon PST-aseet mukanaan..
Koskela päätti kuitenkin upottaa sekä PST-aseet, että myös KK:t yhtä lukuunottamatta suohon koska "haavoittuneet piti saada kulkemaan..."
Linna teki tästäkin tempusta jonkun ihmeellisen sankariteon..vaikka hyvin todennäköisesti tuo temppu, joka kenties pelasti muutaman haavoittuneen olisi aiheuttanut sadan kuoleman ja toisen mokoman miesmäärän haavoittumisen.. Se seikka tosin jää Linnalta romaanissaan täysin huomiotta! Sensijaan Linna kääntää tekstillään TST-OS:n komentajan täydeksi mulkuksi, koska tämä ripittää kunnolla Koskelaa..todella ja täysin aiheellisesti. Linnahan kirjailee TST-OS:n komentajan mm. ampumaan perääntyvän Suomalaisen..ja väitän, että lähinnä siksi, että kirjoittamalla TST-OS:n komentajan kuvauksen tuollaiseksi, hän pyrkii lukijan mielessä alleviivaamaan Koskelan "kunnollisuutta".

Väinö Linnan romaanin Koskelalla on siis kiistatta muutamia erinomaisia piirteitä, kuten henkilökohtainen rohkeus ja kyvykkyys taistelijana. Sen sijaan heikkouksia..joita romaanin kirjoittaja pyrkii tietoisesti peittelemään mm. edellä kuvatulla tavalla..on niin paljon ja ne ovat laadultaan aivan vakavimmasta päästä puutteita, että ne vesittävät täysin nuo vahvuudet.
Mies, josta ei esimies koskaan voi tietää, minkä osan saamastaan käskystä hän täyttää, vai täyttääkö mitään, ei yksinkertaisesti voi toimia menestyksekkäästi sotilasjohtajana. Koskelahan on juuri sellainen, että hän päättää itse, mitkä ovat niitä käskyjä mitä hän välittää noudattaa ja mitä osia käskyistä hän noudattaa ja mitä jättää noudattamatta. KUKAAN ei halua Koskelan kaltaista alaista tosielämässä itselleen..ei kertakaikkiaan kukaan.

Olen monesti miettinyt, millaisen romaanin joku toisenlaisen taustan omaava kirjailija olisi kirjoittanut täysin samasta aiheesta, täysin samoista henkilöistä ja täysin samoista tapahtumista.
Asiahan on vähän samanlainen kuin useissa keskusteluissa käsitelty "voittajan historia".
Väitän, että jonkun muun, täysin identtisestä materiaalista ja lähdeaineistosta kirjoittama romaani olisi tehnyt Koskelasta vähintään samanlaisen mulkvistin kuin millaiseksi Linna maalaili mm Karjulan ja Lammion.
Linnan tapahan on alleviivata voimakkaasti joidenkin henkilöiden vahvuuksia ja jättää heikkouksien esille tuominen täysin vaille huomiota..ja sitten taas alleviivata hyvin voimakkaasti joidenkin henkilöiden negatiivisia puolia, jättäen heidän vahvuutensa täysin vaille huomiota.

Romaanihan on sinänsä ihan hyvä ja viihdyttävä..harmillista..ettei jopa suorastaan noloa mm. Puolustusvoimille sensijaan on, että se on vuosien saatossa noussut vakavastiotettavan oppikirjan asemaan!
Jos olisin PV:n komentaja, kieltäisin välittömästi kyseisen romaanin käyttämisen oppikirjan tapaan.

Virheitä Koskela on aivan varmasti tehnyt tarinan edetessä, vaan tuskinpa noista lähtökohdista lähtevän voidaan edes ajatella selviävän läpi jatkosodan 100 prosentin suorituksella. Voidaan toisaalta pohdiskella tilannetta, jossa olisi kautta linjan valittu toisenlainen lähestymistapa ja asetettu aina kilut ja kalut etusijalle sen sijaan, että "kaveria ei jätetty". Mikä olisi ollut tuon linjauksen vaikutus armeijan moraaliin ja edelleen suorituskykyyn? Kun johtaja joutuu harmaalle alueelle, jossa moraali tulee mukaan käskyjen rinnalle, niin ensimmäinen voi viedä voiton. Koskelan toiminta kuvaamassasi tilanteessa ei siis ollut hyväksyttävää, mutta täysin ymmärrettävää kylläkin.

Kritisoin lähinnä yleistä luonnehdintaa, jonka koin kohtuuttoman ankaraksi ja asenteelliseksi. Koskela kuvattiin mielestäni kirjassa miehenä, joka pyrki hoitamaan hommansa, eikä miesten miellyttäminen ei ollut mitenkään oleellisessa osassa. Alaisten lähelle menevä johtamistapa on se kaikkein vaikein ja vaatii kanttia, koska siinä joutuu kohtaamaan silmästä silmään myös omien käskyjensä seuraukset, eikä esim. tappioita voi enää käsitellä pelkkinä tilastoina.

Toisaalta voidaan ajatella, että ohjesääntöjohtamisella ja pokkuroinnilla varmistetaan joukon suorituskyky myös tiukassa paikassa ja sitä kautta vaikkapa hillitään myös omia tappioita. Ei näihin mitään helppoja tai yksiselitteisiä vastauksia löydy, mutta oman näkemykseni mukaan reserviläinen tarvitsee inhimillistä otetta toisia reserviläisiä läheltä johtaessaan. Koskela on ihan käypäinen esikuvaksi, vaikkei ehkä suoraksi malliksi käykään. Eihän suoraa mallia edes voi olla, vaan jokainen toimii oman persoonansa ja elämänkokemuksensa pohjalta. Riittävällä koulutuksella hommaan saataisiin muitakin ulottuvuuksia, mutta sitä ei reserville pääsääntöisesti ole tarjolla varusmiespalveluksen jälkeen.

Olen erittäin paljolti samaa mieltä. Ongelmana on että mielestäni tänä päivänä on hyvin trendikästä haukkua Koskelan johtamistyyliä ja persoonaa... Sekä vastapainona korottaa Lammio jonkinlaiselle jalustalle!!! Siis miestä joka ei tosiasiassa tule toimeen miestensä kanssa ja jota pitää jopa hillitä ylempien taholta ettei hänen joukkonsa menetä sitäkään vähää luottamusta koko järjestelmään!!! Toki on hyvä että Koskelan johtamistyyliä ei varauksettomasti pelkästään kehuta. Tietyt vahvuudet ja heikkoudet löytyy.

Selvänä heikkoutena on juuri järjestelmän vastaisuus, eli hän ei näe kuria ja hierarkiaa samoin kuten järjestelmä sen näkee. Kyllähän ongelmana on se että hän asettaa Lammion ikävään välikäteen samalla kun itse välttelee vastuuta, eli tietyllä tavalla hän kyllä mielistelee miehiään aika röyhkeästikin ja samalla tekee myyrän työtään Lammion suuntaan. Tämä on pitkässä juoksussa ihan oikea ongelma, ja vaikka Lammio olikin täysin epäonnistunut tapaus ihmisten johtajana niin Koskelan toiminta jäyti välejä vielä lisää. Koskelan tyylissä tyypillistä on se että hän ei varsinaisesti ota kantaa siihen saako miehet rikkoa määräyksiä vaan antaa niin sanotun hiljaisen hyväksyntänsä. Eikä toisaalta AINA pidä miestensä, saati Lammion, puolta silloin kun nämä joutuvat törmäyskurssille. Toki kirjan aikana on useita kohtia missä Koskela tosiasiassa "pelastaa" Lammion auktoriteetin omalla hiljaisella ja vähäeleisellä toiminnallaan, yksi tapaus oli Petroskoissa (muistaakseni) kun miehet kieltäytyivät lähtemästä marssille. Sekä sekin on sanottava että mitään tärkeitä tehtäviä ja käskyjä Koskela ei jätä täyttämättä. Ja jos Lammiota ei kirjassa olisi niin tätäkään keskustelua tuskin kävisimme...

Se mikä kirjan sivuilta ei käy juurikaan ilmi on että kuinka hyvin Koskela onnistuu saamaan tehoa miehistään irti. Kuinka paljon hän jättää toiminnasta miesten oman harkinnan varaan myös taistelussa sen sijaan että käskyttäisi? Mielestäni liikaa. Hän ei koskaan käske ketään menemään ns pahaan paikkaan, hän käskyttää yksinomaan koko joukkuetta. Voidaankin kaiketi sanoa niin että etenkin Rokka sekä Hietanen ovat loistava aisapari Koskelalle, oma-aloitteisia ja rohkeita taistelijoita jotka osasivat myös käskyttää.

Ongelmana on juuri se että Koskela hallitsee koko johtamiskeskustelua. Esim Kariluoto ei saa minkäänlaista huomiota osakseen, Lammion pieniä ansioitakaan ei paskan keskeltä osata haravoida... Puhumattakaan oikeista sodan kokeneista ja ansioituneista johtajista! PV:llä on valtava määrä loistavia koulutusvideoita sekä selvästi tietotaitoa niiden tekemiseen. Miksi pitäytyä yksinomaan Tuntemattomassa sotilaassa juuri johtajakoulutksen saralla???

 

[baikal]

Second: tarkoitatko, että Koskelan passiivisen oloinen johtamistapa MAHDOLLISTI Rokan ja Hietasen johtajuuden, kenties muidenkin vielä? Näin minä asian ymmärrän. Koskelan otteet siis mahdollistivat varsinkin nuoren Hietasen KASVAA tasolleen, Rokan rooli oli selvästi yli kolmekymppisen miehen ottama rooli. Linna kuitenkin antaa ymmärtää, että tämä kaksikko ei kyseenalaistanut koskaan yhtään Koskelan antamaa määräystä. Koskelan näennäinen passiivisuus tuotti joukkueelle siis AINAKIN KAKSI MUUTAKIN vastuunkantajaa.

Eräs wanha liike-elämän emeritus sanoi kerran saunan lauteilla: korkein tammi ei saa varjostaa taimia, niiden pitää antaa kurottaa ylöspäin, muuten tulos jää huonoksi. Suu kiinni ja lavalla ollaan hiljaa-mentaliteetti ei tuo mitään hyvää...viimeistään siinä vaiheessa, kun entistä harvempi ottaa kantaakseen entistä suuremman vastuun taistelukentän tapahtumista, tämä on otettava vaarin.

Tällä hetkellä mielestäni Suomen armeijan yksi ongelmista on se, että passiivisia osallistujia on kokonaismäärään nähden aivan liikaa. On pakko pohtia keinoja kuinka Vapaan miehen motivaatio ja yksittäinen sielun voima saadaan mukaan peliin.

 

[KIM]

En ole kahteenkymmeneen vuoteen lukenut tai katsonut Tuntematonta sotilasta, mutta kommentoin silti.

Tällainen suomalainen juntti kuin minä ei toimi "sata lasissa" vain käskyttämällä.
Jotta toimin käskyn mukaan minun pitää joko:
A) tietää miksi juuri nyt on parasta tehdä niin kuin käsketään
B) luottaa käskijään

Jos en luota käskijän yleiseen tai päällä olevan tilanteen harkintakykyyn niin teen joko "laiskasti käskyn" mukaisesti tai sitten teen "sata lasissa" kuten oma järki sanoo. Veikkaanpa, että en ole ihan yksin tämän asian kanssa. Sen verran on jo näin nelikymppisenä nähnyt suomalaisia jurriskoita, että tällainen toimintatapa taitaa olla aika lailla geeneissä. Kaikkein tehokkainta työskentelyni on silloin kun luotan käskijään henkilönä sekä ymmärrän mitä tehdään ja miksi. Tällöin osaan myös hieman "soveltaa". Kiireessä tai kiireettäkin annetut käskyt on kai lähes aina puutteellisia. Käskyssä ei voi antaa kaikkia reunaehtoja ja vaihtoehtoja muuttuviin tilanteisiin. Käskijän on todella tärkeää tietää käskettävän kyvyt ja ominaisuudet. Siviilipuolella kun antaa samaa tehtävää eri henkilöille, niin tehtävänanto eli käsky vaihtelee erittäin suuresti. Minulla on kokemuksia siitä, että samassa tilanteessa kun antaa samaa käskyä niin jollekin riittää pelkkä katse kun taas toiselle saa selittää niin tarkasti, että nopeinta on tehdä itse ja laittaa toinen vaikka lainaamaan männänpalautinjousia naapuripitäjän kirjastosta.

Sotilaspuolella arvostan sellaista esimiestä joka täyttää saamansa käskyt. Jos näkee, ettei esimies tee niin kuin häntä on käsketty tekemään niin tulee epäilys onko hän tilanteen tasalla. Tietysti kaikissa tilanteissa ei kannata tehdä aivan niin kuin on käsketty. Tilanteet tuppaavat varmaankin sodassa muuttumaan aika hätäseen.

Minä ottaisin sotaan mieluummin tuttavallisen esimiehen kuin etäisen ja kylmän jos kyvyt ja taidot tehtävään ovat muuten vastaavat. Esimies voi olla mukava, vaativa ja osaava. Se että tykkää pomosta ei mielestäni tee suorituksia ainakaan heikommaksi kuin vihatun pomon kanssa.