KOSKELOINTI

Koskapa parempaa ketjua tälle en keksinyt, niin laitampa tänne, kun ketju kuitenkin koskee johtamistapoja.

 
Last edited by a moderator:
Entäpä Lammiointi? (Julkaistu Nuori Voima-lehdessä)

Luutnantti Lammio, minä rakastan sinua

ESSEE
| ARTEMIS KELOSAARI
| 12.1.2018

Sinä olet kusipää. Sinä olet suomalaisen kirjallisuuden vihatuin hahmo. Mutta minä rakastan sinua.

Kaikki tietävät, millainen olet. Kaikki ovat lukeneet kirjan peruskoulussa, mikäli jaksoivat, ja katsovat mustavalkoisen elokuvan Yleisradion tv-kanavalta vähintään joka toinen itsenäisyyspäivä. He muistavat ikuisesti nuo tavalliset sotilaat suoraan kansan syvistä riveistä, ”aika velikullat”. Villin ja vapaan Rokan, joka ei kumartele herroja, koska hän tietää ja osaa kyllä paremmin. Ihannejohtaja Koskelan, joka ei vahingossakaan kuvittele olevansa alaisiaan parempi. Ja sinut. Pahan, pahan upseerin. Kaikin tavoin hirveän ihmisen ja huonon johtajan. Kusipään. Nimesi on käytännössä synonyymi kaikelle edellä mainitulle. Olettehan te, Tuntemattoman sotilaan hahmot, suomalaisen kollektiivisen tajunnan arkkityyppejä; te olette se todellinen suomalainen Pantheon, kun muinaissuomalaiset jumalat ja sankarit ovat jo lähes unohtuneet. Sinä olet Suomen kirjallisuuden kaikkien aikojen vihatuin hahmo. Sinä olet itse Saatana.

Kollektiivisissa mielikuvissa olet siis myös täydellisen kelvoton upseeri. Näyttelijä Samuli Vauramon roolisuoritus Aku Louhimiehen elokuvassa Tuntematon sotilas (2017) on omiaan vahvistamaan tätä mielikuvaa: Vauramo puhuu vaimealla äänellä, vaikuttaa pelokkaalta ja ahdistuneelta ja huokuu kaikilla tavoilla auktoriteetin puutetta. (Louhimiehen metodi ylipäänsä on näyttää kansalle se, minkä se haluaa nähdä – mistään omaperäisestä tahi taiteellisesti kunnianhimoisesta näkemyksestä on turha puhua hänen elokuvansa kohdalla.) Minä kuitenkin olen lukenut Väinö Linnan romaanin Tuntematon sotilas (1954 – tai oikeastaan Sotaromaani, Linnan alkuperäinen käsikirjoitus) peruskoulun jälkeenkin ja satun muistamaan, että oikeasti olet pataljoonan rohkeimpia upseereita. Esimiehesi majuri Sarastie viittaa sinuun sanoin ”niin kyvykäs upseeri kuin hän muuten onkin” tuskaillessaan itsepintaista joustamattomuuttasi miehistön edessä. Kirjailija Linnan jumalallisen kaikkitietävä kertojanääni toteaa, miten ”hän tuli rohkeutensa takia entistäkin vihatummaksi, kun miehet eivät voineet purkaa katkeruuttaan halveksuntaan”.

Mitä sinussa siis todella vihataan? Mikä tekee sinusta Suomen kirjallisuuden vihatuimman hahmon, ja miksi ärsytät alaisiasi niin paljon, että nämä suunnittelevat jopa jonkinlaista alkeellista fragging-operaatiota sinua vastaan? (”Tuo jos ilmestyy etulinjaan, niin se kuolee. Ellei edestä satu, niin takaa sattuu.” Eräs upseereista, joita on spekuloitu tosielämän esikuvaksesi, kuoli näin.) Kun sinut esitellään paloaukeakohtauksessa, kertoja mainitsee miten ”pitkän ja kaitakasvoisen helsinkiläisluutnantin itsetietoinen ylimielisyys koetteli Kaarnan kärsivällisyyttä” – asennonteossa ranteesi vieläpä muodostaa ”ohjesäännön vastaisen mutkan”. Samalla lukija saa tietää, että olet Maasotakoulun käynyt aktiiviupseeri. Alikersantti Rokan silmissä olet ”kovin nuor”, mikä tarkoittanee noin 25-vuotiasta; jokusen vuoden vanhempi kuitenkin kuin konekiväärikomppanian varusmiehet, jotka ovat ikäluokkaa 1919. Puhut huoliteltua kirjakieltä, jossa ”’pehmeä d’ korostuu sydäntä vihlovalla tavalla”. Itse puheäänesikin on ”ilkeän kimeä”; tätä yksikään elokuva-inkarnaatiosi ei ole kyennyt toistamaan, mutta kirjailija Linna jaksaa mainita sen useita kertoja. Sodan keskellä jaksat välittää sellaisista pinnallisista turhuuksista kuin puseroiden puhtaus, partojen ajelu ja korsujen ympäristön siisteys. Sinua verrataan pitkänokkaiseen kahlaajalintuun, jolla on tapana tepastella korskean näköisenä avarilla pelloilla ja liverrellä kantavalla äänellä keväisin jäidenlähdön aikaan. (Tuntemattoman sotilaan uudessa englanninnoksessa ”kuovi” käännettiin sanalla ”peacock”, riikinkukko.)

Lyhyesti sanoen: sinä olet pääkaupungista kotoisin oleva feminiininen mies, joka kehtaa käskeä maaseutujen rehellisiä kansanmiehiä. Noin vain. Vähääkään mielistelemättä. Kopeasti valta-aseman ja korkeakoulutuksen turvin, viitaten kintaalla perisuomalaiselle vaatimukselle olla korostamatta itseään. Sinä olet Suomen the original queer-coded villain. Mikä raivostuttavinta, olet naistenkin keskuudessa halutumpi kuin tavalliset sotilaat.

Ei se ihmekään ole, vaikka unohdettaisiin upseerinarvon oletettavasti tuottama viehätys. Sotamiehet näkevät naiset lähinnä objekteina, etenkin niljakas Rahikainen, joka haaveilee lottien alistamisesta seksipalvelukseen (ennakoiden erästä suomalaista ns. miesasialiikkeen merkkiteosta). Sinä taas – kun romaanin loppuvaiheessa pataljoona vetäytyy ja väsynyt lotta Raili Kotilainen pyrkii kuorman kyytiin, sinä ainoana osoitat myötätuntoa häntä kohtaan. Kun vihollisen pommikoneet tulevat, saatat Kotilaisen turvaan ennen kuin lähdet laittamaan sinua(kin) tölväissyttä sotamies Korpelaa järjestykseen. Melkoinen myönnytys sinunlaisellesi itsekeskeiselle henkilölle.

Ylimielinen koreileva upseeri on vanha hahmotyyppi eurooppalaisessa kirjallisuudessa, aina commedia dell’arten Scaramouchesta lähtien. Asiaan kuuluu, että hän on oikeasti kyvytön pelkuri – koska eihän ”naismainen” mies tietenkään voi olla mitään muuta, ja tyhjät tynnyrit kolisevat eniten ja niin poispäin. Sinä kuitenkin kierrät tämän stereotyypin pyrkimällä käyttäytymään ylimielisyyden arvoisesti, olemalla oikeasti rohkea. Siksi on kovin asiatonta nimitellä sinua ”kliseeksi”, kuten Ilkka Malmberg teki vuoden 2007 Tuntematon-analyysissään Tuntemattomat sotilaat.

Varsinaisesti edustatkin Häijyn Elegantin Sotaherran arkkityyppiä. Tosielämän HES on harvoin kyvytön. 30-vuotisen sodan sankaria Åke Tottia kutsuttiin ”lumiauraksi” rämäpäisen etujoukkojen johtamisen takia. Sama mies muotoili viiksensä ja leukapartansa geometrisen tarkkaan ja ajoi kotimaassa kullatuilla vaunuilla ketään väistämättä. Entäpä sitten oma ylipäällikkösi Gustaf Mannerheim, jonka Sotaromaanin sensuroidussa repliikissä julistat historian suurimmaksi suomalaiseksi (sellaiseksihan Suomen kansakin hänet kertaalleen äänesti)? Sodan aikana hän tilasi valtion rahoilla ulkomailta hiusvettä ja viiksiväriä.

Fasistiksikin sinut on tulkittu sotilaallisuutesi takia. Mutta et sinä ole sitoutunut muuhun kuin itseesi, kuten ei kukaan muukaan HES. Haluat henkilökohtaista kunniaa, ja tapasi hankkia sitä sattuu olemaan sota ja Suomen armeija. Sotilaskuri ja puheet armeijan selkärangasta ovat vain kunnianhimosi pönkittämistä, tekosyy ylpeydelle. Et ihaile esimerkiksi kapteeni Kaarnaa lainkaan niin sokeasti kuin suurin osa muista konekiväärikomppanian miehistä – kun hän nuhtelee sinua omin luvin kuljeskelusta, vedät ylimielisesti nenänpielesi ylöspäin ennen kuin tottelet hänen seuraavaa käskyään. Otat pedantit kuriperiaatteet käyttöön vasta komppanianpäälliköksi kohottuasi, ja kaikkitietävä kertojanääni toteaa näiden muualta omaksuttujen ajatusten ”tyydyttävän hyvin hänen tarpeitaan” ja olevan ”peräisin hänen typeryydestään sekä luonteenvioistaan”. Voi olla, että natsi-Saksan aistilliset soturit vetoavat sinuun. Mutta kun Mannerheimin 75-vuotispäivänä upseerikollegasi alkaa hoilata Die Fahne hochiaRauni Mollbergin elokuvassa Tuntematon sotilas(1985) hän myös tekee natsitervehdyksen – palautat hänet ruotuun kohottamalla Mannerheimin ja Suomen upseerien maljan.

Ironista kyllä, elämäsi suurin tragedia on se, että synnyit noin vuonna 1917 Suomeen, todennäköisesti keskiluokkaiseen perheeseen. Olisit kuulunut 1800-luvun tai sitä edeltävän ajan eurooppalaiseen aristokratiaan. (Mannerheim vihasi leppymättömästi Neuvostoliittoa ennen muuta siitä syystä, että bolsevikkivallankumous tuhosi venäläisen aristokraattisen upseerikulttuurin hänen ympäriltään. Eikä hän koskaan kunnolla viihtynyt Suomessa, jota nimitti ”puoliherrojen maaksi”.) Silloin olisit voinut olla sellainen herrasmiesupseeri, jolle sota on taidetta. Sitähän sinä haluat: glamouria ja romantiikkaa. Johtaa ylväänä tottelevaisia joukkoja. Ratsastaa kapakkaan ja tilata samppanjaa sekä itsellesi että hevoselle.

Tyypillinen HES paljastaakin lempeän puolensa todennäköisemmin eläimille kuin ihmisille. Kun Åke Tott vietti aikaa sairaana sotilasleirissä, syömisen ja nukkumisen lisäksi häntä kiinnosti lähinnä hevosten ja koirien silittely. Sinulla oli rintamalla sekarotuinen koira, josta vaadit käyttämään pronominia ”hän”. Oma lähettiupseerisi Mielonen tovereineen hukutti tämän viattoman olennon silkasta vihasta sinua kohtaan, aivan kuin 1700-luvulla Ranskassa työmiehet hirttivät vihaamansa porvarin kissan (ja myöhemmin koko seudun kissat ja nauroivat päälle). Hankit heti uuden koiran seuraksesi.

Sinun, pahan upseerin, vastapuolena toimii hyvä upseeri, vänrikki (myöhemmin luutnantti) Vilho Koskela. Johtaja, joka ei oikeastaan ole johtaja lainkaan, vaan alaistensa kaveri. Vähän niin kuin poliitikolle on hyve olla ”tavallinen”. Koskela on hyvä jätkä, joka ei pahoita miestensä mieltä, vaan kertoo sen mitä he tahtovat kuulla. Hän on myös Suomen kirjallisuuden tyylipuhtain Gary Stu. Rohkea mutta tietenkin oikeamielisen vaatimaton. Punakaartilaissukua eli karu ja stigmoille altistava perhetausta. Ulkoisesti ihanteellinen suomalainen mies eli miehekkään rosoinen, vaalea, eikä liiankomea. Nihkeimmätkin tyypit pitävät hänestä tai ainakin kunnioittavat. Onneksi hän sentään kuolee romaanin loppusuoralla – jos kohta hän uhraakin itsensä sankarillisesti, mikä sopii hyvin äskeiseen kuvaan.

Sinä ilmeisesti selviät sodasta; tätä Tuntematon sotilas ei suoraan kerro. Vielä vähemmän saamme tietää, mitä sinulle tapahtuu sodan jälkeen. Joskus kehittelin tarinaasi jatkoa, jossa saat hermoromahduksen ja sinut kotiutetaan suoraan Lapinlahden sairaalaan lepäämään. Siksipä hämmästyin, kun taannoisessa antologiassa Toinen Tuntematon (2017) peräti kaksi kirjoittajaa oli luonut sinulle hieman tuonsuuntaisen kohtalon. Ehkä se on väistämätöntä ihmiselle, joka on sekä (pettynyt) romantikko että perfektionisti. Lempeä ratkaisu olisi kirjoittaa sinut onnelliseen avioliittoon Raili Kotilaisen kanssa, mutta ylevä traagisuus sopii sinulle paremmin.

Sinä tiedät oman arvosi ja korostat itseäsi – tämähän on suuri synti tässä tasapäisyyden luvatussa maassa, jossa vaatimattomuus on hyveistä suurin eikä kukaan saa kuvitella olevansa mitään. Käsket suorasukaisesti, koska sinulla on siihen oikeus ja velvollisuus. Et tuhlaa aikaasi miellyttämiseen, vaan keskityt ihmisten sijasta asioihin – entistäkin häiritsevämpää nykyaikana, kun ”sosiaaliset taidot” on nostettu ihailtavammaksi ominaisuudeksi kuin todellinen lahjakkuus. Ymmärrät, että toisinaan yhden täytyy käskeä ja toisten totella. Demokraattinen päätöksenteko on kaunis ihanne, mutta valitettavan toimimaton tilanteissa, jossa vaaditaan nopeaa aikaansaantia ja kokonaisuuksien hahmottamista. Ikävä kyllä Suomen kansan syvät rivit eivät missään nimessä halua kuulla, että he eivät ehkä ymmärtäisikään kaikkea oman elämänkoulunsa ja maalaisjärkensä pohjalta, tai että pienen ihmisen henkilökohtainen sammakkoperspektiivi ei olisikaan mikään syvällinen totuus.

Luutnantti Lammio, minä rakastan sinua. Kunnioittaisin sinua johtajana monin verroin enemmän kuin sitä Koskelan nössöä. Joisin milloin tahansa leikattua konjakkia seurassasi. Harrastaisin ilomielin miehisiä rakkaudeniloja kanssasi. Nimittäin jos sinä olet typerä ja luonteenvikainen, en edes halua tietää mitään viisaudesta ja hyväluonteisuudesta.

 
Ketjusta huomaa lähinnä sen, miten eri tavoin saman kirjan voi lukea - jopa silloin kun se on yhteistä, monella tavalla yhteisöllisteetyä kulttuuripääomaa.

Omassa luennassani Koskela on rahvaan mies pienen herran paikalle istutettuna. Ei koe asemaa omakseen. Kärsii lojaliteettiristiriidasta tehtävät <==> ihmiset. Ratkoo näitä ristiriitoja välittömän havaintomaailmansa ja siihen liittyvän kokemuksellisuuden eikä suuremman kokonaiskuvan mukaan.

En näe asiaa niin että Koskela kalastelisi miehistön suosiota vaan niin, että hän on henkisesti, identiteeteiltään, tunne-elämältään ja elämänkokemukseltaan miehistön maailmaan ja sosiaaliseen elämään kuuluva ihminen, joka on irrotettu sieltä ja kaipaa sinne takaisin, kaltaistensa pariin.

Tai kenties Linna ei vain halunnut laittaa romaaniinsa jotain kaikkivoipaista "superhenkilöä" vailla inhimillisiä heikkouksia? Yleisesti ottaen tällaisia henkilöhahmoja pidetään huonon kirjailijan merkkinä.

Sanoisin vielä jyrkemmin. Linna kuvasi henkilöitä, ei sotilaita tai etenkään sotilasarvoihin ja niiden vaatimuksiin sidottuja koneiston osia. Hän kuvasi erilaisia henkilötyyppejä paikoiltaan nyppäistynä ja uuteen paikkaan istutettuina ja sitä miten tämä "väärässä paikassa" oleminen heijastui heidän toimintaansa ja persoonallisuuteensa.

Linna ei kuvannut vänrikkiä toteuttamassa vänrikkiin kohdistuvia vaatimuksia vaan punakaartilaisen/torpparin poikaa...



...puolustamassa omiaan punaiselta terrorilta jonka puolesta hänen oma idsänsä taisteli. Linna kuvaa miestä, joka suoritti varusmiespalveluksen siellä missä hänen isänsä oli vankileirillä. (Hennala.)

Mielestäni Koskelan hahmo on niin voimakkaasti aikaan ja historiaan sidottu, etten itse pidä kovin hyödyllisenä itse hahmon ja hahmon mahdollisten motiivien tarkastelua johtajuuden näkökulmasta.

Hahmon toimintaa ja valintoja toki voi tarkastella niin, mutta onko se hahmosta irrotettuna mahdollista.

Lisäongelmana on se, että Koskelasta on tullut myytti. Myytejä koskevat omat lakinsa. Niiden yhteydet todellisuuteen liikkuvat metamyytin käsitteistössä. Sen yhteys todellisuuteen on symbolinen. Johtajuuden käsittely metamyyttisymboliikan kautta... Se voisi olla tylsä ja poissulkeva keskustelu. Ei huvita ainakaan nyt.
 
Nais-Koskelointia.

Suomi ei ole vielä maksanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) määräämiä korvauksia tapauksessa, jossa kotimaahansa karkotetun irakilaismiehen väitetään tulleen surmatuksi Irakissa. Keskusrikospoliisi (KRP) on aloittanut rikostutkinnan sillä perusteella, että karkotetun miehen epäillään olevan elossa ja kuolintodistuksen väärennetty.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi aikanaan päätöksessään yksimielisesti, että Suomi rikkoi menettelyllään Euroopan ihmisoikeussopimuksen artikloja 2 ja 3, jotka käsittelevät oikeutta elämään ja kidutuksen kieltoa. EIT katsoi, etteivät Maahanmuuttovirasto ja Helsingin hallinto-oikeus ottaneet miehen taustaan liittyviä riskejä ja aiempia tapahtumia riittävästi huomioon kielteisen turvapaikkapäätöksen antaessaan. Sen mukaan Suomen viranomaiset olivat tai niiden olisi pitänyt olla tietoisia siitä, että mies saattaisi joutua hengenvaaraan Irakissa.

Päätöksen takana oli seitsemän EIT:n tuomaria, joista yksi on korkeimman oikeuden entinen presidentti Pauliine Koskelo. Koskelo kertoi tänään STT:lle, että hän on kuullut rikosepäilyistä. Hän ei suostunut puhelinhaastatteluun, mutta kommentoi asiaa lyhyesti sähköpostitse.

– Tämä on hyvin vakava asia, ja on tärkeää, että se selvitetään perin pohjin, Koskelo kirjoittaa STT:lle.

https://www.keski-uusimaa.fi/kotimaa-ulkomaat/1633306
 
Vetasen tähän muutaman veteraanilausunnon: (jj:a ja Kompp.pääll. sodan aikaan)

- kyllä parasta oli, että piti pystyä juoksemaan kovemmin kuin alaiset

- ihan turha oli vaatia mitään, jos ei itse näyttänyt mallia. Oli surkeita esimerkkejä siitäkin, että miehiä yritettiin hoputtaa ja käskeä takaapäin, ei se oikein onnistunut. Monta kertaa kävi niin, että miehet häipyivät näkyvistä ja jäivät makaamaan.

- korsussa oli kädenvääntökisat. Minä olin juuri pari viikkoa sitten tullut 20-vuotiaana vänskänä jj:ksi. Miehet olivat järkijään minua vanhempia ja katsoivat pitkin nenänvarttaan uutta pomoa. Tulin turnajaisissa toiseksi ja sen jälkeen ei ollut mitään ongelmia miesten kanssa.

- piti yksinkertaisesti pystyä aina parempaan kuin alaiset, se oli pelin henki. Piti kestää pakkasta ja rasitusta paremmin, ei voinut purnata ala-arvoisesta muonasta eikä näyttää pelkoaan. (jäi everstinä eläkkeelle)

- ihan pikkuasioihin ei kannattanut puuttua. Piti antaa ohjaksista välillä väljää ja välillä vetää niin että tuntuu.

- monta kertaa kenttävartioissa homma meni niin, että kun annoin käskyn, niin näytti ensin, että sitä ei kukaan noteeraa mitenkään. Kun läksi vaan pois niin muutaman minuutin kuluttua käskyä jo täytettiin niinkuin pitikin. Pitkässä sodassa oli pakko antaa välillä löysiä.

- minulla oli varajohtajana pahamaineinen kessu. Ja niinhän se viimeisenä talvena tuli päälle raivona, kun en hyväksynyt hänen raporttiaan miinoituksista. Yllätys oli suuri, kun miehistö puuttui tilanteeseen ja antoi kessulle turpaan oikein kunnolla ja käytti vielä avannossa. Olin luullut, että kessu on pidetty mies jota pelätään. Minä hankin sille siirron taakse.

- sillä reissulla näki sen, mitä tapahtuu, kun upseerit eivät kantaneet itse reppujaan ja aseitaan. Homma levisi käsistä kuin paska. Aina piti näyttää kovemmalta kuin miehet, ei voinut säästää itseään.


Olen miettinyt näitä juttuja monta kertaa ja luulen ym. riveillä olevan paljon asiaa.
Ikikivanha ketju, jonka olemassaoloa en ole tiennyt, mutta joka nousi nyt pintaan.
Mistä ovat nämä veteraanien kommentit? Äärimmäisen mielenkiintoisia, eletystä elämästä selvästi ja mitä se johtaminen sitten ihan raadollisimmillaan on.
 
Ikikivanha ketju, jonka olemassaoloa en ole tiennyt, mutta joka nousi nyt pintaan.
Mistä ovat nämä veteraanien kommentit? Äärimmäisen mielenkiintoisia, eletystä elämästä selvästi ja mitä se johtaminen sitten ihan raadollisimmillaan on.

Kasarin alussa tehdyistä haastatteluista ne ovat. Yksityisarkistossa vielä. Julkaistaan tod.näk. noin viiden vuoden kuluttua. Olin itse mukana avustajana ja nöösipoikana. Myöhemmin sitten apupoikana ja autokuskina, olisiko viimeisin muistiinpano vuodelta -88.

Haastateltavina olivat sotilasarvot stm - eversti, näin muistelen. Ja suunnilleen kaikista aselajeista ml. pappeja, sot.virkam. ja lottia. Parhaiten on jäänyt mieleen Rukajärvi, Syväri ja Viipuri - aiheet. Kahden SSään kuuluneen haastattelut sisältyvät noihin, mutta niissä ei ole mitään kohuasioita.

Mitä olen tässä elämässä nähnyt, oppinut ja kokenut, niin tuonne komppanianpäällikköön asti pitää sotilaan olla valmis pistämään itsensä fyysisesti peliin ns. kovassa paikassa. Ehkä joku kunnolla simputettu nuorukaisjoukko voidaan jonkun aikaa johtaa jollain muulla tavalla, sodassa se ei toimi pitkään heidänkään kanssa ja partaukkojen kanssa ei ollenkaan. Jos reserviläisenä tai ammattisotilaana haluaa muuta kuvitella, niin sotakentällä aivot valaistuvat.

Jos taas kenttäarmeijaa katsotaan esim. 200 k vahvuudella, niin eipä niitä ammattisotilaita piisaa kuin ihan avaintehtäviin. Muu tulee kyllä reserviläisten niskaan.
 
Jäsen @EK KIRJOITTI palstalla joskus vuosia sitten -kertomusten- todistusvoiman arvioimisesta ja ongelmista, joita niihin liittyy. Hänen kirjoitustensa pohjalta katselin joku vuosi sitten haastatteluja myös tarkasti siitä näkökulmasta.

Sota on voimakas kokemus kokijalle. Voi vaan kuvitella, millaisia -kertomuksia- liikkuu sotilaiden keskuudessa sodan vielä kestäessä. Moni kertomus muuttuu TODEKSI ajan oloon. Kertoja voi kertoa asiasta, jota hän ei ole kokenut, eikä edes nähnyt: vain kuullut.

Haastattelijan pitäisi olla hervottoman tarkka tässä kohtaa: näitkö itse tai olitko tutkimassa asiaa jne. vai perustuuko kerronta kuultuun tai peräti huhuun?

Moni kertomus sisältää asioita ja yksityiskohtia, jotka toistuvat rintamasta toiseen -liian samanlaisina-. Silloin pitää kysyä itseltään: onko se mahdollista vai mistä jutunjuuri on kotoisin?

Antoisimpia ja todistusvoimaisimpia kertomusosia ovat mielestäni, tällä ymmärryksellä nimittäin, ne jotka on kerrottu tiukasti itsestä ja mahdollisimman pienestä näkökulmasta. Kun näkökulma menee sanotaan pataljoonatasolle, niin hälytyskellojen soitolle on aihetta, pl. tietysti upseerit, jotka toimivat sillä tasolla. Näiden upseerien -oma kokemus- kun on nimenomaan siitä näkökulmasta.

Kertomustodistusvoima on silloin validi, kun se on aika pienissä puitteissa ja perustuu todella omaan kokemukseen ja vielä kerran kokemukseen. Kun tuo kerronta käsittelee -isompia tapahtumia ja puitteita- pidän todistusvoimaa kyseenalaisena. Veteraanikertomuksen yksi osa on monta kertaa jonkinlainen henkisen kuorman purkutapahtuma. Minä en osaa sanoa, miten se pitäisi käsitellä, kun pohditaan todistusvoimaa.

Kun tapahtumista on se -30- vuotta, niin aikaa on kulunut jo liikaa, mitä tulee todistusvoimaan. Näin mielestäni on. Vaikka sota on varmasti kokemuksena voimakas, se varmasti painuu syvälle muistiin ja tajuntaan, niin ihmisen mieli on armollinen: unohdamme aivan hitosti asioita ja 30 vuodessa aivan hirveästi yksityiskohtia. Se pätee myös veteraanikertomuksiin, joita on otettu muistiin. Ja ah, ihmisen muisti osaa olla myös valikoiva: oma osuus tapahtumissa unohtuu sitä varmemmin, mitä negatiivisempana se näyttäytyy....sellaisia me vaan olemme.

Yritin tosiaan ottaa koppia jäsen @EK n kirjoituksista silloin vuosia sitten ja kyllä on sanottava, että hän on oikeassa. Muistaneeko itsekään koko asiaa, minä muistan kyllä. :)
 
Jäsen @EK KIRJOITTI palstalla joskus vuosia sitten -kertomusten- todistusvoiman arvioimisesta ja ongelmista, joita niihin liittyy. Hänen kirjoitustensa pohjalta katselin joku vuosi sitten haastatteluja myös tarkasti siitä näkökulmasta.

Sota on voimakas kokemus kokijalle. Voi vaan kuvitella, millaisia -kertomuksia- liikkuu sotilaiden keskuudessa sodan vielä kestäessä. Moni kertomus muuttuu TODEKSI ajan oloon. Kertoja voi kertoa asiasta, jota hän ei ole kokenut, eikä edes nähnyt: vain kuullut.

Haastattelijan pitäisi olla hervottoman tarkka tässä kohtaa: näitkö itse tai olitko tutkimassa asiaa jne. vai perustuuko kerronta kuultuun tai peräti huhuun?

Moni kertomus sisältää asioita ja yksityiskohtia, jotka toistuvat rintamasta toiseen -liian samanlaisina-. Silloin pitää kysyä itseltään: onko se mahdollista vai mistä jutunjuuri on kotoisin?

Antoisimpia ja todistusvoimaisimpia kertomusosia ovat mielestäni, tällä ymmärryksellä nimittäin, ne jotka on kerrottu tiukasti itsestä ja mahdollisimman pienestä näkökulmasta. Kun näkökulma menee sanotaan pataljoonatasolle, niin hälytyskellojen soitolle on aihetta, pl. tietysti upseerit, jotka toimivat sillä tasolla. Näiden upseerien -oma kokemus- kun on nimenomaan siitä näkökulmasta.

Kertomustodistusvoima on silloin validi, kun se on aika pienissä puitteissa ja perustuu todella omaan kokemukseen ja vielä kerran kokemukseen. Kun tuo kerronta käsittelee -isompia tapahtumia ja puitteita- pidän todistusvoimaa kyseenalaisena. Veteraanikertomuksen yksi osa on monta kertaa jonkinlainen henkisen kuorman purkutapahtuma. Minä en osaa sanoa, miten se pitäisi käsitellä, kun pohditaan todistusvoimaa.

Kun tapahtumista on se -30- vuotta, niin aikaa on kulunut jo liikaa, mitä tulee todistusvoimaan. Näin mielestäni on. Vaikka sota on varmasti kokemuksena voimakas, se varmasti painuu syvälle muistiin ja tajuntaan, niin ihmisen mieli on armollinen: unohdamme aivan hitosti asioita ja 30 vuodessa aivan hirveästi yksityiskohtia. Se pätee myös veteraanikertomuksiin, joita on otettu muistiin. Ja ah, ihmisen muisti osaa olla myös valikoiva: oma osuus tapahtumissa unohtuu sitä varmemmin, mitä negatiivisempana se näyttäytyy....sellaisia me vaan olemme.

Yritin tosiaan ottaa koppia jäsen @EK n kirjoituksista silloin vuosia sitten ja kyllä on sanottava, että hän on oikeassa. Muistaneeko itsekään koko asiaa, minä muistan kyllä. :)
Kiistän kaiken, tai ainakin olin kännissä ja siis edesvastuuton. Lisäksi savolainen verenperintöni aiheuttaa sen, että minun puheitani kannattaa miettiä vähintään kahteen kertaan ennen kuin uskoo yhtään mitään.

Alkoi kuitenkin kiinnostamaan ihan itseänikin. Pakko yrittää etsiä moista kirjoitelmaa.

Mutta käsittääkseni tarkoitat juuri sitä ilmiötä, että muistitieto korruptoituu jälkikäteen. Kun samat tyypit keskenään kertovat samat tapahtumat uudelleen ja uudelleen, niistä hioutuu "hyvä juttu", eikä tosijuttu. Yksi kertoo yhtä ja toinen toista ja täydentävät toisiaan ja sitten kun haastatellaan yhtä tyyppiä, niin se kertoo koko porukan kokemuksen omanaan. Tahtomattaan ja siihen vakaasti uskoen.

Tai sitten tosiaan (tämä sattui itselle) haastateltava hiihtää kärkimiehenä, kun se Siilasvuo halusi katkaista sen Raatteen tien. Tosiasiassa joukkueenjohtaja on valinnut kärkiryhmän ja siellä ryhmyri on sanonut, että läheppä hihtammaan ja sitten on menty. Siilasvuosta ei välttämättä ole tiedetty edes nimeä. Tässäkin tapauksessa asia tietenkin on juuri näin kuin se kerrotaan, mutta ei sitä kyllä tasan tarkkaan silloin hiihdettäessä ole tiedetty, vaan ainoastaan se, että nyt vituttaa ja ankarasti.

Tai talvisodassa Neuvostoliittoon internoitujen evakuoimatta jääneiden suojärveläisten siviilien haastattelu, joka on ihan yhtä tyhjän kanssa nykyään (tai siis vielä silloin reilut kymmenen vuotta sitten). Kaikilla oli ollut nälkä ja kylmä ja pirusti piti tehdä töitä ja ryssä meinasi ampua, eikä mistään tiedetty mitään. Sitten taas kun lukee Suomessa keväällä 1940 tehtyjä kuulustelupöytäkirjoja, niin paljastuu ettei kaikkien olot ihan tuommoisia ollutkaan, vaikka monella olikin. Leireille sai viedä mukanaan tavaraa ja jotkut veivät niin paljon ettei työtä tarvinnut tehdä koko talvena, vaikka neuvostoviranomaiset patistelivat. Radioista yksi tuli takaisin Suomeenkin... Jos tuommoisista asioista meni kysymään, niin hyvä ettei tullut puukosta.
 
Top