Tuossa RVL jänöjussien koulutuksessa mainitaan sana ”erikois-” ja se ei ole siinä ihan aiheetta. Etuliite tarkoittaa asiayhteydessä jonkinasteista fyysistä ja psyykkistä rääkkiä sekä lyhyitä unia. Sen lisäksi kukaan ei tule paapomaan ja kyselemään, ottaisiko herra jänö mielummin hanhenmaksaa ja kaviaaria vai tofu-misokeittoa? Jälkiruuaksi kookospalleroita ja minttukaakaota kermavaahdolla? Entäpä jos maastossa olevassa täydennyskätkössä ei olekaan lakto-ovo-vegamuonapakkauksia? Joskus on pärjättävä enimmäkseen omin toimin ja omin voimin sillä, mitä saa ja mitä löytää ympäristöstä. Erikoishommissa on eduksi olla kaikkiruokainen, muuten jää ateria sun toinenkin välistä.
E=mc2 eli ravinnossa täytyy olla paljon energiaa ja kun kulutus on erityisen kova etenkin 24/7 ulkoilmaelämässä talvella, on yksinkertaisesti pakko pupeltaa päntiönään jos meinaa pysyä toimintakykyisenä. Syömisen kanssa nirsoilleet lähtivät yleensä kesken reissun lanssilla pois.
Pakkaskeleillä lämmin rasvainen eväs oli luksusta ja herkkua, se vanhan ajan kunnollinen sikanauta sulateltiin umpijäästä hiljalleen liikkeessä puseron rintamuksessa ja lisättiin sitten trangia-annokseen. Ne joidenkin parjaamat pussikeitot saivat jokseenkin poikkeuksetta lisäsattumia eli vähintäinkin näkkäriä ja voita (jos sitä oli).
Sissyn eli metsäjäniksen menu (RVL files, 80-luvun puolivälin tienoo), jota olen edelleen noudattanut: ”Syön kaikkea, mikä ei syö minua ensin.”
www.tekniikkatalous.fi
