Tassa olen nyt parisen kuukautta viettanyt aikaa solttujen kanssa jotka ovat nahneet enemman taikka vahemman toimintaa, osalta puuttuu osia, osa ei tieda mita puuttuu, osalla vaan vaikeaa olla siviilissa. Jokainen heista on omalla tavallaan kokenut masennuksen ja myos siita pois paasemisen.
Veimme ystavani veteraani sairaalaan, jossa koko piha kirjaimellisesti on taynna inva paikkoja. Vaikka Iowa cityn sairaala ei ole suurimmasta paasta, on se kookas ja kuhina on kova. Siella on miesta ja naista saamassa hoitoa, ja vain auttamassa toisiaan.
Ystavani menetti toisen jalan polvesta alaspain, afganistanissa. Han silti sanoo olevansa aina terve, koska menetti vain jalan, ei mitaan tarkeaa... Toinen ei nukunut kunnolla, kun naki painajaisia kaatuneista ystavistaan. Han ei osannut eika voinut antaa anteeksi itselleen sita, etta tuli ehjana kotiin ja se etta hanella oli moraalinsa.
Heita kaikkia on auttanut se, etta heilla on jotain mihin uskoa. Heilla se on merijalkavaki, lojaalisuus ikuisesti. Sairaalassa ja sen ulkopuolella on jalattomia auttamassa kadettomia, iasta riippumatta. Onpa sitten korean veteraani, taikka irakin, kaikki ovat valmiita tukemaan veljea.
Odottaessamme ystavaa aulassa, siella alkoi eras mies vain itkemaan, ei mennyt kovinkaan montaa hetkea, kun ymparilla oli veteraaneja laidasta laitaan lohduttamassa. Kukaan ei huutanut hoitsua, eika haroillyt, jokainen oli lasna, eika miehien itku ollut paha kenellekaan. Eika hanta vaheksytty.
Hiljaa kiitti kaikkia kun oli saanut sielunsa tyhjaksi. Kukaan ei nauranut, ilkkunut, painvastoin! Miehet ja naiset juttelivat, ja huomasimme olevamme keskella kertomusta sodista ja kohtaloista.
Itse olen ollut hautaamassa ystaviani, vaimoni ja ollut onnellinen, etta psyykkeeni on kestanyt sen. Silti niin perheeni, aseveljet, kuin jopa tuntemattomat tulivat juttelemaan. Sotilas saa itkea ja surra. Sinua halataan, mika suomalaiselle on kauhistus, mutta sinusta pidetaan huolta. Silloin jaksaa pidemmalle ja terveempana. Kukaan ei koskaan jaksa yksin, ei edes suomessa. Jokaisella sotilaalla on arpensa, ja niiden kanssa me elamme. En minakaan aina hymyile, mutta yleensa kyn hymy hyytyy, muistan varoittaa, etta kipeaa tulossa.
Koskaan ei kannata vaheksya sotilasta jolla on PTSD, silla sina et valttamatta voi tietaa mita mies/nainen on kokenut. Mekin saimma vasta nyt tietaa mita ystavamme oli kokenut, ja sita ei toivo kenellekaan. Elokuvissa elama on helppoa, mutta se on vain elokuvissa.
.
