Suomessa ei ole tehty keynesiläistä politiikkaa. Mutta valitettavasti ei ole myöskään tehty mitään uudistuksia. Viimeinen 4 vuotta on ollut todella surullista seurattavaa.
Mielestäni tuo juttu oli ihan hyvä. Mutta, kyseessä ei ole joko tai valinta. Molemmat on mahdollista tehdä, ja kannattaakin. Jos nyt vain kovasti leikataan, niin talous syöksyy entistä syvemmälle. Sen sijaan, jos tehdään blogissa mainitut rakenteelliset uudistukset ja samalla elvytetään keynesiläisittäin esim. järkevillä investoinneilla ja panostuksilla T&K:n, saadaan homma lentämään.
Juuri nyt ei tehdä muuta kuin otetaan syömävelkaa.
Itse asiassa Björn Wahlrooskin on ainakin osittain kanssasi samaa mieltä siitä, että menoleikkaukset eivät ole ensisijaisessa asemassa talouskasvun aikaansaamiseksi Suomessa, vaan tärkeintä on saada parannettua työnteon kannattavuutta Suomessa, sekä alentaa työnantajille työntekijän palkkaamisesta aiheutuvia kustannuksia. Wahlroosin sinänsä ihan järkeenkäypiin ajatuksiin voi tutustua oheisesta haastattelusta:
http://areena.yle.fi/tv/2467110
Olen itsekin hyvin pitkälti tässä asiassa Wahlroosin linjoilla, vaikka en muutoin kaikesta olekaan samaa mieltä hänen kanssaan.
Perustelen ajamiani rajujakin menoleikkauksia julkiseen talouteen pääasiassa kolmella asialla:
1. Liiallinen julkisen sektorin koko suhteessa talouden kokoon aiheuttaa tehottomuutta kaikkeen taloudelliseen toimintaan. Jo lähtökohtaisesti yksityisen sektorin toiminta on useimmissa asioissa julkista sektoria tehokkaampaa, tämän voi jokainen havaita arkielämässään. Ylisuuri julkinen sektori myös tuottaa sivutuotteenaan valtavat määrät erilaista työntekoa ja yrittämistä turhaan hankaloittavaa sääntelyä ja byrokratiaa, mikä vähentää taloudellista toimeliaisuutta.
2. Tämän ylisuuren julkisen sektorin rahoittaminen vaatii korkeaa yksityishenkilöiden ja yhteisöjen verotusta, mikä on omiaan vähentämään työnteon ja investointien kannattavuutta. Korkea veroaste myös epäsuorasti vaati tarvittavien verotulojen keräämiseksi luomaan lisää verotukseen liittyvää sääntelyä ja byrokratiaa, mikä taas aiheuttaa ykköskohdassa esitettyjä haittavaikutuksia taloudellisen toiminnan tehokkuudelle.
3. Koska näitä alati paisuvia julkisen sektorin menoja ei ole saatu katettua edes yhdellä maailman korkeimmista veroasteista, ovat valtio ja kunnat velkaantuneet huomattavasti. Paitsi, että tämä rajoittaa julkista kysyntää pitkällä tähtäimellä, luo tilanne myös huomattavaa epävarmuutta koko kansantalouteen. Yritykset eivät uskalla investoida entiseen malliin, koska ne pelkäävät verotuksen kiristymistä entisestään tai julkisten menoleikkausten vaikutuksia niiden tuottamien hyödykkeiden kysyntään. Kansainväliset sijoittajat eivät ole niin innokkaita sijoittamaan heikomman luottoluokituksen omaaviin korkeasti velkaantuneisiin maihin, koska näissä maissa toimintaympäristö ei ole niin kannustava investoinneille, ja investointeihin näihin maihin liittyy huomattavia maariskejä. Korkean julkisen sektorin velkaantuneisuuden heijastevaukutukset kun näkyvät koko taloudessa aina yksityistä kysyntää ja kotitalouksien ostovoimaa myöten, kysy vaikka kreikkalaisilta.
Talous kun on pohjimmiltaan pitkälti psykologiaa. Julkistalouden epävarma tilanne heijastuu myös yksityiselle sektorille yleisenä epävarmuutena ja tulevaisuuden tuotto-odotuksiin liittyvinä riskeinä.
Kyllä minä ainakin, jos olisin tällä hetkellä perustamassa yritystä, ja voisin päättää, että sijoitanko sen Suomeen vai Ruotsiin, niin valitsisin Ruotsin tässä taloudellisessa tilanteessa. Yritysverokustannukset ovat kohtuulisemmalla tasolla Ruotsissa, työntekijän palkkaaminen on edullisempaa, eikä julkisen sektorin puolelta ole odotettavissa hypoteettisen yritykseni tuotteiden yksityiseen tai julkiseen kysyntään vaikuttavia veronkorotuksia tai menoleikkauksia, koska niille ei ole mitään taloudellista tarvetta.