Merisodan historiasta

#1
Aloitin tämän ketjun, kun en löytänyt vastaavaa. Tässä Iowa -luokan taistelulaivoista ja erityisesti USS Missourista.


The battleship USS ‘Missouri’ fires its main guns during an exercise in 1990. U.S. Navy photo

The Best-Designed Battleships Ever Built
There were bigger warships, but USS ‘Missouri’ and her sisters brought speed and firepower
by ROBERT FARLEY

The North Carolina and South Dakota–class battleships were designed with the limits of the Washington Naval Treaty in mind. Although much more could be accomplished in 1938 with 35,000 tons than in 1921, sacrifices still had to be made.

As had been practice in the first round of battleship construction, U.S. Navy architects accepted a low speed in return for heavy armor and armament. Consequently, both the South Dakotas and the North Carolinas had speeds a knot or two slower than most foreign contemporaries. The Montanas, the final battleship design authorized by the Navy, would also have had a 28-knot maximum speed.

In any case, Japan’s failure to ratify the 1936 London Naval Treaty bumped the maximum standard tonnage from 35,000 to 45,000 thousand, giving the designers some extra space to work with.

The result was the Iowa class, the most powerful and best-designed battleships ever built.


USS Missouri, the third laid down but last completed of the Iowa class, carried a slightly heavier main armament than the South Dakotas and could make five extra knots. The Iowas were the first U.S. Navy battleships to make speed a primary value, and achieved the speed through a longer hull and more powerful machinery.

Indeed, the Iowas are the fastest battleships ever built, outpacing even the Italian Littorios by a knot or two. While no Iowa ever recorded a speed higher than 31 knots, rumors over the years suggested that the battleships might be able to make 35 knots over short distances.


USS ‘Missouri’ achored off Wonsan, Korea in October 1950 during the Korean War. U.S. Navy photo
Part of the rationale for building the Iowas was to have ships capable of chasing down and destroying the Japanese Kongo-class battlecruisers, themselves built in 1913, but the Navy also wanted to ensure that it had battleships capable of keeping up with the Essex-class carriers.

Missouri’s guns were also a step up from previous classes. The 16-inch/50-caliber could fire a heavier shell, at a longer range and with more penetrating power than the guns carried by the South Dakota class. While the 18.1-inch guns of HIJMS Yamato launched a heavier shell, the 16-inch/50-calibers had more penetrating power and could fire at a slightly faster rate.

On the downside, Missouri’s great length and narrow beam — necessary for transit through the Panama Canal — made her a mediocre seaboat in heavy oceans.

USS Missouri entered service in June 1944 and joined Vice Admiral Marc Mitscher’s Task Force 58 — a fast carrier task force — in January 1945. Missouri’s primary mission was aircraft-carrier escort, although she participated in the bombardment of Okinawa in 1945. On April 11, she suffered superficial damage from a kamikaze strike.

Adm. William “Bull” Halsey took Missouri as flagship of the Third Fleet in May. As U.S. carriers destroyed what remained of Japanese air power and sea power in spring 1945, Missouri bombarded Honshu and Kyushu directly. On Aug. 29, 1945, Missouri entered Tokyo Bay and prepared to accept the Japanese surrender.

On Sept. 2, Japanese envoys boarded Missouri and signed instruments of surrender with representatives from most of the Allied combatants in the Pacific.

After the surrender ceremony, Missouri participated in Operation Magic Carpet and some occupation-related activities, then retired to the United States and training duties.

In part because of the affection that president Harry S. Truman had for the ship — he hailed from Missouri, and his daughter christened the battleship — Missouri remained more active than her sisters in the immediate postwar period.

This included a major show-the-flag cruise in the Mediterranean, reaffirming the U.S. commitment to the security of Greece and Turkey. Active at the beginning of the Korean War, she carried out shore bombardment missions along the Korean peninsula for the better part of three years.

After the war, Missouri again served as a training ship before entering reserve in 1955.


USS ‘Missouri’ fires a broadside in 1988. U.S. Navy photo
Various proposals were floated for reactivating the Iowas over the next 25 years. New Jersey returned to service in 1968 to bombard North Vietnam, but was soon sent back to mothballs. Some proposals in the late 1970s envisioned the replacement of the aft turret with a flight deck capable of operating helicopters and V/STOL aircraft, but these were rejected because of high cost.

At the beginning of the Reagan administration, however, funds began to flow more freely, and plans were hatched to reactivate the four remaining battleships. That the Soviets were putting into service the Kirov-class battlecruisers, the largest surface combatants in the world, helped the battleship advocates make their case.

Missouri returned to service in May 1986, less eight five-inch/38-caliber guns, but with mounts for Harpoon and Tomahawk cruise missiles, as well as Phalanx point-defense guns and Stinger short-range surface-to-air missiles. In addition to the helipad — installed in the 1950s — Missouri was given the capability to launch and recover unmanned drones.

In 1990, Missouri deployed as part of Operation Desert Shield, and in January she contributed to the air offensive against Iraq with several salvos of Tomahawk missiles. When the ground invasion began, Missouri and her sister Wisconsin began bombarding Iraqi positions with 16-inch and five-inch guns.

Missouri narrowly avoided an Iraqi anti-ship missile when the accompanying HMS Gloucester shot the missile down.

With the Cold War over, Missouri decommissioned in March 1992. The cost of maintaining the battleships in service, which required large crews and specialized training, was simply too much for the Navy to bear. She was struck from the Navy List in 1995 in anticipation for conversion into a museum ship. Her sisters Wisconsin and Iowa remained on the Navy List until early 2006.

The viability of returning the ships to service was debated for much of the 1990s and early 2000s. The Marine Corps argued that the battleships were necessary for the provision of amphibious gunfire support, a concern that the promise of the Zumwalt-class destroyers would only partially allay.

In 1999, USS Missouri opened
as a museum ship at Pearl Harbor, not far from the wreck of USS Arizona. She has subsequently appeared in a pair of terrible movies — the 2001 Michael Bay effort Pearl Harbor, in which she fills in for USS West Virginia, and the 2012 film Battleship, in which she fights aliens.

Missouri was also the setting for 1992’s Under Siege which was altogether better than either of the other two films.

All of the late American battleship designs combined a grim practicality with a streamlined aesthetic. Because of their length and narrow lines, the Iowas were the pinnacle of the effort. They are truly beautiful ships, and it is fortunate that all four are now on display.

Wisconsin resides in Norfolk, New Jersey in Camden and Iowa in Los Angeles.
https://warisboring.com/the-best-designed-battleships-ever-built-41d367c78da8#.xp51ia58x
 

Sardaukar

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
#2
Pistetäämpä tämä, kun oli varsin edistynyt laiva 1800-luvun alussa ja taisi kyykyttää brittejä aika lujasti:

https://en.wikipedia.org/wiki/USS_Constitution

Constitution is most noted for her actions during the War of 1812 against the United Kingdom, when she captured numerous merchant ships and defeated five British warships: HMS Guerriere, Java, Pictou, Cyane, and Levant. The battle with Guerriere earned her the nickname of "Old Ironsides" and public adoration that has repeatedly saved her from scrapping. She continued to serve as flagship in the Mediterranean and African squadrons, and circled the world in the 1840s. During the American Civil War, she served as a training ship for the United States Naval Academy. She carried American artwork and industrial displays to the Paris Exposition of 1878.

Oli fregattina hieman erilainen ratkaisu ja vahva, mikä yhdessä lisäksi käytettyjen vahvempien puulajikkeiden kanssa teki laivasta huomattavasti osumankestävämmän kuin kevyemmät fregatit.

Tässä siitä hieman: https://en.wikipedia.org/wiki/Frigate#Heavy_frigates

In 1797, three of the United States Navy's first six major ships were rated as 44-gun frigates (or "super-frigates"), which operationally carried fifty-six to sixty 24-pounder long guns and 32-pounder or 42-pounder carronades on two decks; by all regards they were exceptionally powerful and tough. These ships were so well-armed that they were often regarded as equal to ships of the line, and after a series of losses at the outbreak of the War of 1812, Royal Navy fighting instructions ordered British frigates (usually of 38 guns or less) to never engage American frigates at any less than a 2:1 advantage.

 
Viimeksi muokattu:
#3
North Carolina -luokka


USS ‘Washington’ in September 1945. U.S. Navy photo
USS ‘Washington’ Wrecked a Japanese Battleship — At Point Blank Range
‘Washington’s’ wartime service was exemplary
by ROBERT FARLEY

The London Naval Treaty of 1936 was intended to preserve the battleship size limitation at 35,000 tons and to restrict the size of battleship guns to 14 inches. With memory of the Anglo-German and the Anglo-American-Japanese naval races fresh in their minds, the architects of the treaty wanted to limit the most obvious source of escalation.

The United States designed its first generation of London Treaty battleships to carry 12 14-inch guns in three quadruple turrets, a formidable armament equal to that of the “Big Five,” the last five American battleships built before the treaty.

However, the London Naval Treaty had an escape clause. If any one of the original three signatories failed to ratify, the gun limitation rose to 16 inches. Japan did not sign the treaty — its representatives would have been assassinated if it had — so the 14-inch limitation did not apply.

The Royal Navy, in a fit of irrational exuberance, had already begun construction of the 14-inch weapons for its King George V class, and could not alter their structure. The design of North Carolina and Washington, however, allowed for the substitution of triple 16-inch turrets for the quadruple 14-inch mounts.

Accordingly, the Americans quickly adapted to the heavier guns.



USS Washington and her sister, North Carolina, were the first American battleships built since 1921. They displaced 35,000 tons, could make 27 knots, and carried a powerful dual-purpose secondary armament of 20 five-inch guns. The first plans for the North Carolina class envisioned their speed at 23 knots.

This was in keeping with the pre-treaty battleships, which the U.S. Navy expected North Carolina and Washington to operate with. However, an investigation of foreign battleship designs, as well as exercises that demonstrated the need for battleships to operate with aircraft carriers, pushed designers to a much higher speed.

The North Carolinas sacrificed some armor protection, but their anti-aircraft armaments were very strong, making them extremely effective as aircraft-carrier escorts.



USS ‘Washington’ in April 1944. Photo via Wikimedia
Laid down in 1937, USS Washington entered service in May 1941, the ninth ship to bear that name. The first six took their name directly from the nation’s first president. The latter three took their name from the state named for George Washington.

Since the founding of the state, two additional ships — a ballistic missile submarine and an aircraft carrier — have taken the name George Washington, while a Virginia-class attack submarine has taken the name Washington, so as to eliminate any confusion.

As the first of a new generation of ships, Washington suffered from considerable teething troubles, and required an extensive period of trials and training. This kept Washington in the Atlantic, where she was, incidentally, closer to the war in Europe.

It is fortunate that Washington and North Carolina were not deployed with the Pacific Fleet. Although they would have had a better chance at surviving than the older battleships at Pearl Harbor, had they been lost or even severely damaged, it would have been a serious setback for the U.S. Navy.

USS Washington deployed to the United Kingdom for service with the Home Fleet in March 1942. She helped guard convoys to Murmansk, hedging against a sortie from Tirpitz or Scharnhorst. A confrontation would have favored Washington, as her armament and armor were superior to that of Tirpitz, and she had much better fire control. In September, after a refit, the vessel entered the Pacific, where she would remain for most of the war.

In late September, Washington was deployed to the Solomon Islands. The Solomons’ battles centered around the control of Henderson Airfield. Japanese forces had been pushed back on the island of Guadalcanal, but still held large parts of the island. Japanese naval units resupplied the Army forces at night, and heavy Japanese units bombarded Henderson Field on a regular basis.

The U.S. Navy’s job was to prevent this from happening.

On Nov. 13, 1942, Washington was deployed, along with the battleship South Dakota and four destroyers, to intercept a Japanese task force steaming toward Henderson Field. The Japanese fleet included Kirishima, one of four Kongo-class battlecruisers. The U.S. Navy force was superior on paper, but the Japanese had considerable skill at night fighting and had better torpedoes.

In a confused night action, all four U.S. destroyers were crippled or sunk, and South Dakota managed to wander into the searchlights of the Japanese heavy ships. The Japanese poured fire into South Dakota, leading to severe damage and electrical failures.

The Japanese lacked radar, however, and didn’t notice the approach of Washington. Washington subjected Kirishima to a withering, point blank barrage of 16- and five-inch shells, reducing her to sinking condition in about 10 minutes. The rest of the Japanese force retired shortly afterward. Washington suffered no damage.



Bow damage to the USS ‘Washington’ after a collision with USS ‘Indiana.’ U.S. Navy photo
Washington spent most of the rest of the war in convoy escort.

Her closest brush with disaster came in February 1944, when she rammed the battleship Indiana. Indiana received the brunt of the damage, but Washington was still forced to retire to Puget Sound Naval Yard for a refit. Later, Washington served as an escort at the Battle of the Philippine Sea and the Battle of Leyte Gulf. Washington also delivered shore bombardment at Iwo Jima and Okinawa.

Washington was taken out of commission in June 1947. The U.S. Navy went through three major cycles of battleship disposal in the 20th century. The first came in 1922–23, when most of the pre-dreadnoughts and older dreadnoughts were scrapped in accordance with the Washington Naval Treaty.

Between 1946 and 1948, all of the pre-war battleships, with the exception of the Big Five and Mississippi, were either scrapped or sunk as targets.

The last cycle came in the late 1950s, when the Big Five — Colorado, Maryland, West Virginia, California and Tennessee — and six of the 10 fast battleships were disposed of, either through scrapping or through donation.

Alabama, Massachusetts and North Carolina were all adopted by their respective states. Washington was not; the existence of the large reserve fleet in the Puget Sound probably sealed Washington’s fate.

What was the point of keeping Washington around when several other battleships remained in reserve? There’s little question, however, that USS Washington would now make a splendid memorial along the waterfront in Tacoma or Seattle.

Washington’s wartime service was exemplary. Had the U.S. Navy pursued its original plan of keeping the ships at 23 knots, they would have had little influence over the Pacific War.

Their relatively light armor notwithstanding, Washington and her sister were excellent ships, comparing favorably with those foreign contemporaries that remained restricted by the naval treaty system.
https://warisboring.com/uss-washing...-at-point-blank-range-abca83d8ee35#.9u2rvguzt











 

Rannari

Ylipäällikkö
#5
Ruotsin laivaston kunniakasta historiaa.
Siinä sitä olisi meillekin miinalaivan mallia :) Naapurissa ei varmaan oltu 70-luvulla kovin tyytyväisiä kun tuo paatti myytiin Allenden Cileen ja päätyi hetikohta Pinochet:n laivastoon.

Aika huima ero Suomen ja Ruotsin merivoimilla 1960-luvun alussa. Toki myös ilmavoimissa ja varustuksen osalta varmasti myös maavoimissa.
 
Viimeksi muokattu:

Merten sheriffi

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
#6
Siinä sitä olisi meillekin miinalaivan mallia :) Naapurissa ei varmaan oltu 70-luvulla kovin tyytyväisiä kun tuo paatti myytiin Allenden Cileen ja päätyi hetikohta Pinochet:n laivastoon.

Aika huima ero Suomen ja Ruotsin merivoimilla 1960-luvun alussa. Toki myös ilmavoimissa ja varustuksen osalta varmasti myös maavoimissa.
Juurikin näin. Ruotsi oli asevoimien puolesta pieni suurvalta. Suomi taas samassa sarjassa neuvostoliiton pienempien sateliittien kanssa.
 

tulikomento

Ylipäällikkö
#7
Ruotsin laivaston kunniakasta historiaa.
Siinä sitä olisi meillekin miinalaivan mallia :) Naapurissa ei varmaan oltu 70-luvulla kovin tyytyväisiä kun tuo paatti myytiin Allenden Cileen ja päätyi hetikohta Pinochet:n laivastoon.

Aika huima ero Suomen ja Ruotsin merivoimilla 1960-luvun alussa. Toki myös ilmavoimissa ja varustuksen osalta varmasti myös maavoimissa.
Mitäpä mieltä muuten olette ruotsalaisista Halland -luokan hävittäjistä ?

https://en.wikipedia.org/wiki/Halland-class_destroyer

Olivat käsittääkseni melko edistyksellisiä. Jo 60-luvulla aseistukseen kuului merimaaliohjuksia.
 

Mikoyan

Kenraali
Lahjoittaja
#9
Lyhyt juttu suomalaisista sukellusveneistä:
http://www.veteraanienperinto.fi/ve...ukset-21/i3-22/373-suomalaiset-sukellusveneet

Suomalaiset sukellusveneet

Erik Helenius

Meidän veneemme olivat suunnitellut 1920-luvun loppupuolella ja perustuivat I maailmansodan aikana saatuihin kokemuksiin. Käytän seuraavassa esimerkkinä meidän suurinta eli Vetehis-luokan venettämme, koska siinä olivat mm. kaikki sukellusveneen aseet.



Veneen pituus oli 63,5 m ja sen uppouma pinnalla 493 t sekä sukelluksissa 718 tonnia. Suurin sallittu sukellussyvyys oli 75 m, vaikka painerungon kestävyys oli laskettu 180 metrin syvyyteen saakka. Sukellusveneeseen kuuluivat oleellisena osana sukellustankit, joiden avulla se sukelsi veden virratessa tankkeihin. Tärkeä elementti oli myös paineilma, jolla oli useita erilaisia tehtäviä veneessä. Paineilma säilytettiin 180 ilmakehän paineessa ilmapulloissa, kuten myös happivarastot.

Painerunko oli jaettu kahdella paineenkestävällä ja kolmella vesitiiviillä laipiolla kuuteen osastoon, jotka perästä alkaen olivat seuraavat:
1. Perätorpedo- ja sähkömoottoriosasto.

2. Dieselosasto.

3. Peräakkurnalaattoriruuma, jonka päällä oli neljän konehenkilöstöön kuuluvan asunto.

4. Miinanlaskuosasto, jossa alhaalla olivat tasaus- ja säätötankit ja päällä neljän kansihenkilöstöön kuuluvan asunto. Veneen keskus oli yhtenäinen osasto, jonka alla olivat muona-, ammus- ja käyttö-öljysäiliöt eli päivätankit.

5. Keula-akkumalaattoriruuma, jossa myös oli upseeriosasto, radiohytti ja keittiö.

6. Keulatorpedo-osasto, joka samalla oli 12 miehistöön kuuluvan asunto-osastona.

7. Keskuksen päällä oli torni, jossa oli luukku osastoon neljä eli keskukseen; myös katossa oli luukku, joka johti sillalle. Torniin oli sijoitettu kaksi 6,2 metrin pituista näköputkea.

Sukellusvenemiesten valinta



Pintakulussa vene käytti kahta dieselkonetta ja sukelluksissa kahta sähkömoottoria, jotka saivat virtansa 124 kennosta.

Tällainen oli tuleva toimipaikkani kun vuoden 1941 lopulla Laivaston komentaja kutsui minut puhutteluun ja kysyi, haluanko siirtyä sukellusveneelle. Vastasin myöntävästi ja vuoden 1942 alusta siirryin sukellusveneupseerikurssille. Menettely oli henkilöstön valinnassa tällainen. Sukellusveneille otettiin vain vapaaehtoisia!

Kurssin kestettyä kolme kuukautta kurssilaiset siirtyivät veneille, aluksi nuoremmiksi upseereiksi.

Veneiden monimutkainen toiminta vaati aluksien henkilöstön jakoa ns. jakokirjan mukaisiin toimipaikkoihin, kuten muillakin laivaston aluksilla. Tehtävistä mainittakoon: taisteluhälytys pinnalla tai sukelluksissa, irrotus- ja kiinnityshälytys, merivahti ja sukellushälytys, eräitä tärkeimpiä mainitakseni. Veneellä oli lukuisia huoltotehtäviä kuten aseiden huolto, akkujen lataus, yleiset laivatyöt, aluksen "painon" laskeminen sekä veneen viippaaminen, keula- ja peräpuolen pitäminen samanpainoisina.

Elämä sukellusveneessä vaatii sopeutumista



Miten tässä melko ahtaassa, monien putkien, vedenpaineen kestävien ovien ja lukemattomien venttiilien keskellä tultiin toimeen?

Aloitetaan vaikkapa nukkumisesta. On paljon puhuttu ns. lämpimästä punkasta eli petistä, jota kaksi käytti vuorollaan. Suomen veneillä jokaisella miehellä kyllä oli oma peti.

Ruokailu tapahtui normaalisti pinnalla ollessamme, mutta sukelluksissa voitiin tietyin edellytyksin käyttää sissimuonan tapaan jaettua erikoismuonaa, johon muuten sisältyi oikeaa kahvia. Yötoiminnan aikana se oli todella piristävää.

Sukelluksista tuli esille myös ilman puhdistus. Hiilihapon määrä ei saanut ylittää 1,5 prosenttia vaan tuuletus oli aloitettava melko pian sukelluksen jälkeen. Ilma tuuletettiin kalipatruunoiden kautta. Kali sitoi hiilihapon ja ilmaan lisättiin vain kulutettu happi. Oltaessa pitkään sukelluksissa oli välillä tarkistettava hyrräkompassin näyttämä suunta eli katsottava ettei ruorimies ollut nukahtanut.

Vahtipalvelus oli pintakulussa sama kuin laivaston alusten yleensä käyttämä, mutta sukelluksissa oli yleensä 2 tunnin vahdit. Upseerivahvuus oli yleensä vain kaksi. Taisteluhälytys veneen ollessa sukelluksissa edusti tiettyä huipputilannetta, silloin jokainen mies oli paikallaan.

Sukellusveneen aseet



Veneemme tärkein ase oli torpedo, jonka huolto aluksella oli juttu sinänsä. Torpedot vaativat viikoittaiset tarkastukset ja torpedon hyrrä aika-ajoin suuntavakavuuden tarkistuksen. Ottaen huomioon, että torpedo painoi noin tonnin, sen käsittely ei ollut helppoa. Sen ampumakuntoon saamiseksi ei tarvinnut muuta kuin avata torpedoputken ulkoluukut ja odottaa käskyä. Keula torpedo-osastossa oli kaksi varatorpedoa, joten muutaman miehen petit olivat "turvallisessa" paikassa.

Myös miinat vaativat osakseen huomiota. Veneen keskialuksella, tornin kummallakin puolella oli 5 miinakuilua, joissa oli päällekkäin kaksi miinaa Ne voitiin pudottaa veneen sisältä.

Pinnalla oltaessa käytettävissä oli torpedojen lisäksi 76 mm ja a 20 mm tykit,

Päiväpalvelus aloitettiin herätyksellä klo 6. Sitä seurasivat aamutoimet. Klo 8 suoritettiin lipunnosto ja työnjako. Näin tehtiin normaalioloissa. Toiminnan aikana oltiin joko merivahdissa tai sukelluksissa.

Veden alla jopa 3 vuorokautta



Ehkä kiinnostavin asia on kuitenkin elämä sukelluksissa. Veneemme oli suunniteltu 80 mpk (n. 150 km) vedenalaiseen matkaan 4 solmun nopeudella. Sukelluksissa pystyttiin olemaan esim. paikallaan pohjassa n. 3 vrk. Normaali partiomatka ajettiin vahdittain, jolloin vapaana vahdista olevat yleensä lepäsivät. Turha liikkuminen veneessä ei ollut sallittua, turhat sähkövalot sammutettiin, piti säästää sähköä! Ruokailu tapahtui vahdeittain, kuten muillakin aluksilla. Sukellusaika meillä oli yleensä 23-24 tuntia.

Pinnalle noustaessa noustiin aluksi näköputkisyvyydelle, jolloin köli oli 13 m:n syvyydessä. Tällöin päällikkö suoritti ympäristön tarkastelun. Ellei hän huomannut mitään epäilyttävää hän käski nousta. Käskyllä -ilmaa kaikille- voitiin poistaa vettä sukellustankeista niin paljon, että torni oli pinnalla. Dieselit käynnistettiin ja loppuvesi puhallettiin tuulettimella pois. Mikäli veneen sukelluskykyä ei tarvittu pohjaluukut voitiin sulkea.

Hyökkäyksessä vihollisen alusta vastaan päällikkö oli ainoa, joka ratkaisi maalin nopeuden ja maalikulman. Näitten avulla voitiin laskea tähtäyskulma. jonka avulla torpedon piti osua.

Vihollinen kohdisti vastatoimenpiteet veneeseen heti sen tultua havaituksi tai torpedon osuessa. Vene yritti väistää vastustajan syvyyspommit, jotka aiheuttivat huomattavaa tärähtelyä vedessä. On kuitenkin todettava, että silloisella vastustajilla ei ollut hyviä kuuntelulaitteita. Ehkä tämä pelasti veneemme useista hyökkäyksistä.

Tämän tapaista oli elämä sukellusveneessä. Toimintaan liittyi monenlaisia tapahtumia, jotka antoivat lisäpotkua henkilöstölle.

Muistiini on jäänyt erikoisesti toiminta Ahvenanmerellä vuonna 1942, jolloin isot veneet vuorollaan upottivat yhden sukellusveneen. Onnistunut hyökkäys ja mahdolliset palkkiot kunniamerkein oli eräs tapa piristää veneen miehistöä. Toiminta-alue oli kesällä 1944 itäinen Suomenlahti ja Koiviston salmen miinoittaminen 5.7.1944.
 

Rannari

Ylipäällikkö
#10
Sukellusveneistä kiinnostuneiden kannattaa poiketa Tallinnan merimuseossa. Siellä on roudattu haliin ilmeisesti noiden Suomen isompien veneiden kokoluokkaa oleva Lembit. Sen sisällä pääsee kulkemaan päästä päähän. Kulku sisään ja ulos on keulakannen torpedoluukusta ( tuossa edellä ei siis lue että torpedoputkesta :) ). Paikka on kävelyetäisyydellä matkustajasatamasta. Ulkoalueella on kevyempää kalustoa kuten entiset Rymättylä ja Rihtniemi sekä vanha jäänmurtaja.

Lennusadam

Kuriositeettina hallista löytyy myös suomalainen it-panssari tyyppiä ZSU-57-2. Minulle ei auennut miksi.
 
#11
Kuriositeettina hallista löytyy myös suomalainen it-panssari tyyppiä ZSU-57-2. Minulle ei auennut miksi.
Museo on hieno ja todella käymisen arvoinen. Se sai jonkin kansainvälisen museoalan arvostetun palkinnonkin suunnittelusta ja lay-outista valmistuessaan. Mutta esineitä siellä ei ole tiloihin nähden riittävästi! Eihän Viro mikään Tanskan veroinen merivalta
koskaan ollutkaan, mutta näyttelyesineiden vähyys johtuu siitä, että eivät uuden museon avautuessa lopettaneet Vanhankaupungin tykkitornissa ollutta entistä neuvostohenkistä merenkulkumuseotaan. Siksi nämä täyteesineet.
 

Rannari

Ylipäällikkö
#13
Museo on hieno ja todella käymisen arvoinen. Se sai jonkin kansainvälisen museoalan arvostetun palkinnonkin suunnittelusta ja lay-outista valmistuessaan. Mutta esineitä siellä ei ole tiloihin nähden riittävästi! Eihän Viro mikään Tanskan veroinen merivalta
koskaan ollutkaan, mutta näyttelyesineiden vähyys johtuu siitä, että eivät uuden museon avautuessa lopettaneet Vanhankaupungin tykkitornissa ollutta entistä neuvostohenkistä merenkulkumuseotaan. Siksi nämä täyteesineet.
Näyttely on tosiaan varsin suppea. Ilman hienoja tiloja ja tuota sukellusvenettä koko paikka ei välttämättä olisi edes käynnin arvoinen. Miinoja on esillä varsin hyvin. On sääli ettei Suomessa kuulemma olevaa ainutlaatuisen laajaa miinakokoelmaa ole saatu kunnolla esille vaikka Forum Marinumiin.
 
#14
On sääli ettei Suomessa kuulemma olevaa ainutlaatuisen laajaa miinakokoelmaa ole saatu kunnolla esille
Näin on sillä eihän meillä ole Merivoima- tai Laivastomuseotakaan. Kaksi merimuseota toimii osittain päällekkäin eikä Forum Marinum ole pelkästään Merivoimien museo, jollainen siitä mun muistaakseni piti tulla. Tila ei siis riitä. Ehkä joskus näemme miina-
näyttelyn. Miina-ase laiminlyötiin 1920-1939 ja voidaan sanoa, että tämä jatkuu museopuolella edelleen.
 

Rannari

Ylipäällikkö
#15
Näin on sillä eihän meillä ole Merivoima- tai Laivastomuseotakaan. Kaksi merimuseota toimii osittain päällekkäin eikä Forum Marinum ole pelkästään Merivoimien museo, jollainen siitä mun muistaakseni piti tulla. Tila ei siis riitä. Ehkä joskus näemme miina-
näyttelyn. Miina-ase laiminlyötiin 1920-1939 ja voidaan sanoa, että tämä jatkuu museopuolella edelleen.
Miinojen ohella myös laivatykistön puolelta löytisi näyttelyyn asti varmasti yhtä ja toista. Forun Marinum tokii lohkaisee hyvän siivun laivastolle mutta niukkaahan se silti on. Pienoismalleja museossa on hyvin esillä.
 

Juna112Porojetsiin

Kapteeni
Lahjoittaja
#16
Sukellusveneistä kiinnostuneiden kannattaa poiketa Tallinnan merimuseossa. Siellä on roudattu haliin ilmeisesti noiden Suomen isompien veneiden kokoluokkaa oleva Lembit. Sen sisällä pääsee kulkemaan päästä päähän. Kulku sisään ja ulos on keulakannen torpedoluukusta ( tuossa edellä ei siis lue että torpedoputkesta :) ). Paikka on kävelyetäisyydellä matkustajasatamasta. Ulkoalueella on kevyempää kalustoa kuten entiset Rymättylä ja Rihtniemi sekä vanha jäänmurtaja.

Lennusadam

Kuriositeettina hallista löytyy myös suomalainen it-panssari tyyppiä ZSU-57-2. Minulle ei auennut miksi.
Lembit'iin tutustuessa kannattaa katsoa myös tornin ulkopintaa. Siinä joitakin fritsuja, jotka on Lembitille antanut pari VMV:tä ... en kyllä muista mitkä(mulla on jossain kuva plakaatista siinä Lembitissä).
 
#17
Juttua "superdreadnought' Iron Dukesta:

'
HMS ‘Iron Duke’ in 1916. Photo via Wikimedia
‘Iron Duke’ Was the United Kingdom’s Super Dreadnought
Britain pumped out battleships like crazy before World War I

by ROBERT FARLEY

HMS Iron Duke was the second battleship named after the Duke of Wellington. The first, scrapped in 1906, had the distinction of ramming and sinking HMS Vanguard, another Royal Navy battleship.

The second Iron Duke was the name ship of the last class of dreadnoughts to enter Royal Navy service prior to the beginning of World War I. She and her sisters were considered “super-dreadnoughts,” an ill-defined term that distinguishes the second generation of dreadnought battleships from the first.

Generally speaking, super-dreadnoughts avoided wing turrets, carrying guns in the centerline with super-firing turrets. Most super-dreadnoughts carried weapons heavier than 12 inches — although this varied from country to country — and had more advanced armor schemes. However, no one has successfully established a clear definition for the distinction.


Laid down in 1912, Iron Duke was commissioned in March 1914. She displaced 25,000 tons, and carried 10 13.5-inch guns in five twin turrets. Her secondary armament, deployed in single casemates, consisted of 12 six-inch guns. Like most Royal Navy battleships of the era, she could make 21 knots.

Iron Duke was a well-designed ship, capable of outgunning her German — if not American — counterparts, and serving as the basis for the even more heavily armed Chilean battleship Almirante Latorre.

The Iron Dukes were the third four-ship class of super-dreadnought (following the Orions and the King George Vs), and represented a staggering acceleration of peacetime naval construction on the part of the United Kingdom.


HMS ‘Iron Duke.’ Photo via Internet Archive Book Images
The Royal Navy, mindful of its competition with Germany, would commission 22 super-dreadnoughts between 1912 and 1917, plus another half-dozen battlecruisers. Only U.S. aircraft-carrier construction in World War II can compare with this level of productivity.

HMS Iron Duke became flagship of the Grand Fleet upon its creation in August 1914. Iron Duke carried the flag of Adm. John Jellicoe, who had been promoted by Winston Churchill to command at the beginning of the war.

Jellicoe’s job was to not lose the war, and the way to do that was to avoid being destroyed by the German High Seas Fleet. Given that the German fleet was smaller than the Grand Fleet and was limited geographically, this was an achievable task.

Jellicoe understood that numerical superiority was key to victory in modern naval engagements, and steadfastly refused to allow the Royal Navy to meet the High Seas Fleet in detail. Consequently, the Grand Fleet spent most of its time conducting gunnery and seamanship drills, punctuated by the occasional sortie to try to catch the High Seas Fleet in the open.

The only genuinely productive sortie of this sort came in late May 1916, when Iron Duke served as Jellicoe’s flagship at the Battle of Jutland.

At the head of the British line, she inflicted serious damage on the German battleship SMS Konig, as well as several smaller ships. The German prey escaped in the night, however, and Iron Duke returned to Scapa Flow as the Navy became mired in controversy.

The failure to destroy the High Seas Fleet, despite obvious British advantages, took a severe toll on public and elite impressions of Admiral Jellicoe. Jellicoe was eventually “promoted” out of the command of the Grand Fleet, and replaced by David Beatty. The crew of Iron Duke didn’t care for the new admiral, so Beatty moved his flag to Queen Elizabeth.

The rest of Iron Duke’s World War I career was uneventful.

The Washington Naval Treaty culled the world’s battleship fleets, but Iron Duke survived the first cut of 1922. She served extensively in the Black Sea and in the Mediterranean, helping to manage the fallout of the Russian Civil War and the Greco-Turkish War.

The Royal Navy investigated a modernization scheme in the late 1920s, but expected the pending London Naval Treaty of 1930 to further reduce the number of allowable battleships. Instead of a modernization, Iron Duke was demilitarized, losing most of her armor and much of her armament.

She served as a gunnery training ship for the rest of the 1930s, and was an accommodation ship at the beginning of World War II. In October 1939, long-range German bombers struck Scapa Flow, and damaged Iron Duke badly enough to force a grounding. A March 1940 raid inflicted additional damage, and Iron Duke would remain in place for the balance of the war.

In 1948, Iron Duke was sent to the breakers.

HMS Iron Duke and her sisters perfectly captured the “super dreadnought” concept — their large guns, tripod masts and balanced appearance made them look both stout and deadly.

Iron Duke seemed singularly well named for her role as flagship of the Grand Fleet, although it is odd that the greatest collection of Royal Navy capital ships was led by a ship that took the name of a British Army commander.

Her type was of so little use by World War II that the Royal Navy made no effort to restore her to frontline service, as the vessel would have suffered badly under the guns of modern German, Japanese and Italian warships.
https://warisboring.com/iron-duke-was-the-united-kingdom-s-super-dreadnought-d863155336d0#.4ugxfm3lu
 

Merten sheriffi

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
#18
PAIKALLISET
Naantaliin saapuu kaikki Suomen sodat nähnyt veteraanialus


Carpelan juhlalipuissa

Naantalin Venemessut


Naantalissa koetaan ensi kesänä historiallisia hetkiä, kun yli 100 vuotta vanha von Fersen-luokan sotalaiva M/S Wilhelm Carpelan saapuu Naantalin Venemessuille.

Kaikki Suomen sodat nähnyt veteraanialus on edelleen ajokunnossa. Se saapuu messuille omilla koneillaan.

Sotatoimien lisäksi alus on osallistunut Suomenlahden miinanraivaustoimintaan ja toiminut pitkään yhteysaluksena Turun ja Utön linnakkeen välillä.




– Aloitimme jo vuosi sitten valmistelemaan Suomen 100 -vuotisjuhlien näkymistä Naantalin Venemessuilla. Oli selvää, että messuille pitäisi tuoda esille jokin merkittävä alus, jonka vaiheet liittyvät tiiviisti Suomen historiaan ja kohtalon hetkiin. Varsinaisissa sotatoimissa mukana olleita aluksia ei vesillä enää kovin montaa ole jäljellä, kertoo Naantalin Venemessujen toimitusjohtaja Tuomas Levanto.

– Pitkän prosessin ja erinäisten neuvottelujen jälkeen päädyimme tuomaan messuille M/S Wilhelm Carpelanin. Aluksessa tiivistyy Suomen merenkulun ja laivaston historia. Olemme todella ilahtuneita myös siitä, että Valtioneuvoston kanslia on liittänyt M/S Wilhelm Carpelanin Naantalin vierailun Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden 2017 viralliseen ohjelmaan, Levanto jatkaa.

Venemessuille saapuva M/S Wilhelm Carpelan on rakennettu Helsingissä Kone ja Silta Oy:n telakalta Venäjän keisarillisen laivaston käyttöön vuonna 1915. Aluksen pituus on 18,3 metriä, leveys 3,9 metriä, syväys

1,8 metriä ja uppouma lastattuna noin 20 tonnia. 80 hv:n petrolimoottori antoi alun perin nopeudeksi noin 10 solmua. Alukseen on myöhemmin vaihdettu moottoriksi 180-hevosvoimainen Valmet 815D -dieselmoottori.

Wilhelm Carpelan palveli laivaston käytössä vuoteen 1977 saakka, jolloin se myytiin yksityisomistukseen. Erinäisten vaiheiden jälkeen alus päätyi Merimuseo Forum Marinumin hallintaan vuonna 2014. Tämän jälkeen alukseen on asennettu jälleen miinanraivauskalusto ja tällä hetkellä alus edustaakin historiallista miinanraivaajaa.

Museoviraston perinnelaivarekisteriin alus kirjattiin vuonna 1995.

– M/S Wilhelm Carpelan on Naantalin Venemessuilla yleisön ihasteltavissa perjantaista sunnuntaihin. Aluksen historian lisäksi messuilla yleisölle kerrotaan miinanraivauksesta ja siitä, miten valtava urakka Suomenlahden miinanraivaus on kokonaisuudessaan ollut. Itse asiassa sodanaikaisia miinoja löytyy Suomen rannikolta edelleen, Levanto kertoo.

Naantalin Venemessut järjestetään 26.–28.5.2017 Naantalin Vierasvenesatamassa. Tapahtumaan on vapaa sisäänpääsy.
 

Juna112Porojetsiin

Kapteeni
Lahjoittaja
#20