Britit vaikenivat nöyryyttävästä tappiosta
Vuonna 1741 brittien voittamaton laivasto lähti 186 aluksen voimin valloittamaan Etelä- ja Väli-Amerikkaa. Espanjalle kuulunut Cartagena piti kuitenkin puolensa kuuden sotalaivan ja pienen varuskunnan avulla. Tuhansia brittisotilaita kuoli, ja 50 brittien alusta tuhottiin. Se oli Britannian kuninkaallisen laivaston nöyryyttävin tappio kautta aikojen.
perjantai 21. huhtikuuta 2017 teksti Morten Rendsmark og Boris Koll
http://historianet.fi/sota/britit-vaikenivat-noyryyttavasta-tappiosta
Brittiamiraali Edward Vernon levitti kartan hyttinsä pöydälle lippulaivallaan, joka oli ankkurissa Kingstonin ulkopuolella Jamaikalla.
Itsevarmuutta uhkuen hän esitteli vieraalleen Britannian Etelä- ja Väli-Amerikan valloitussuunnitelman.
Oli vuosi 1740, ja amiraalin vieraana oli Lawrence Washington – Yhdysvaltain myöhemmän presidentin George Washingtonin veli – Britannian siirtokunnasta Virginiasta Pohjois-Amerikasta.
Vernon tarvitsi hänen apuaan suunnitelman toteuttamisessa ja vakuutteli: ”Kun espanjalaiset menettävät tärkeimmän kaupunkinsa Cartagenan, loput heidän merentakaisesta imperiumistaan murenee pala palalta.”
Vernon tarkoitti Etelä-Amerikkaa, Väli-Amerikkaa, Kaliforniaa, Floridaa, Kuubaa ja Puerto Ricoa.
Cartagena oli vahvasti linnoitettu kaupunki nykyisen Kolumbian pohjoisrannikolla, ja sen valloittaminen avaisi briteille tien Espanjan muihin Amerikan siirtokuntiin.
”Lawrence”, amiraali sanoi hymyillen, ”alistamme espanjalaiset valtaamme, ja muutamassa vuodessa he kaikki puhuvat englantia.” Washington oli vaikuttunut. Suunnitelma vaikutti toimivalta ja yksinkertaiselta.
Nopeasti Washington sai kerättyä 2 700 vapaaehtoisen armeijan Britannian siirtokunnista Pohjois-Amerikassa.
Nämä liittyivät Vernonin joukkoihin, jotka koostuivat 21 000 brittiläisestä meri- ja maasotilaasta sekä joukosta macheten käytön taitavia orjia Jamaikan sokeriplantaaseilta.
Britannia oli valmis iskemään Espanjan siirtomaaimperiumia vastaan ja murskaamaan sen.
Suunnitelma eteni toivotusti
Edellisenä vuonna, vuonna 1739, Vernon oli hyökännyt espanjalaiseen Portobellon siirtomaakaupunkiin nykyisen Panaman etelärannikolla, lyönyt siellä olleen varuskunnan ja tuhonnut sen linnoitukset.
Sitten hän oli lähettänyt pienehkön laivaston Kap Hornin ympäri hyökkäämään espanjalaisten Tyynenmeren laivaston kimppuun ja Panaman länsirannikolle.
Vuonna 1741 hän tunsi ajan olevan kypsä Cartagenan valloittamiseen ja lähti laivastoineen liikkeelle Jamaikasta Kingstonista.
Brittien valloitusjoukot olivat valtavat. Niihin kuului 186 laivaa, joten Vernon johti maailmanhistorian suurimpiin kuuluvaa maihinnousuoperaatiota.
Hän oli kuullut tiedustelijoiltaan, että Cartagenan varuskunnassa oli vain 2 800 miestä ja kuusi sota-alusta. Niinpä hän uskoi voiton olevan varma.
Amiraali Blas de Lezon patsas pitää edelleen vahtia San Felipen linnoituksen edessä Cartagenassa.
© Getty Images
Vihollislaivoja näkyvissä
Aamulla 13. maaliskuuta 1741 Cartagenan paksujen puolustusmuurien vartiosotilaat antoivat hälytyksen. Horisonttiin oli ilmestynyt laiva, ja hetken kuluttua niitä tuli näkyviin lisää. Kului vain puolisen tuntia, ja koko horisontti näytti peittyvän laivoihin.
Britannian valloitusjoukot olivat saapuneet.
Espanjalainen amiraali Blas de Lezo käveli mietteliäänä edestakaisin huvilassaan Cartagenassa. Joka toisella askeleella hänen puujalkansa kolahti kumeasti lattialautoihin.
Korkealla sijaitsevasta huvilasta de Lezolla oli hyvät näkymät Cartagenan linnoitusmuureille ja vihollislaivastoon. Hän nosti kaukoputken terveen silmänsä eteen ja tarkkaili tilannetta.
De Lezo tiesi amiraali Vernonin johtavan joukkoja. Miehet olivat ottaneet yhteen aiemminkin. De Lezo oli 15-vuotiaana saanut vasempaan jalkaansa osuman Gibraltarilla meritaistelussa, johon myös Vernon oli osallistunut nuorena brittilaivaston upseerina.
De Lezon tarkkaillessa rauhallisesti ylivoimaisen vihollisen saapumista Espanjan Nueva Granadan siirtokunnan varakuningas don Sebastián de Eslava puolestaan väänteli hermostuneena käsiään.
Hän oli Espanjan Etelä-Amerikan pohjoisten alueiden hallinnollinen johtaja, jonka velvollisuuksiin kuului huolehtia alueen kaivoksista louhittujen kullan, hopean ja jalokivien laivaamisesta vuosittain Cartagenasta Espanjan kuninkaalle.
Sekä de Lezo että de Eslava tiesivät hyvin, että edessä oleva taistelu olisi tärkeä ja sillä olisi niin sotilaallisia, taloudellisia kuin valtapoliittisiakin vaikutuksia. Taistelun lopputulos ratkaisisi Espanjan imperiumin kohtalon.
Laivastot ottivat yhteen
Seuraavina viikkoina britit tutkivat Cartagenan puolustusrakennelmia löytääkseen niistä heikkouksia. Pieniä joukkoja lähetettiin maihin, ja sotalaivat purjehtivat rannikkoa edestakaisin.
Cartagena sijaitsi suljetun lahden ja meren välisellä kannaksella. Lahti oli luonnonsatama, jonne oli kaksi tuloväylää.
Leveämpi – Bocagrande – oli liian matala suurille aluksille, ja kapeampi – Bocachica – oli suljettu kahdella valtavalla rautaketjulla.
Ne roikkuivat veden päällä kahden tykein aseistetun linnoituksen, San Josén ja San Luisin välillä.
Ketjujen takana neljä de Lezon sotalaivaa odotti taisteluvalmiina brittejä, joiden oli tunkeuduttava Bocachican läpi voidakseen laskea joukkonsa suotuisaan paikkaan lahden rannalle.
Bocachica oli vasta ensimmäinen este. Sisällä poukamassa kolme vankkaa linnoitusta suojeli Cartagenaa, ja kaupunkia ympäröivät korkeat muurit, jotka oli rakennettu kalteviksi, jotta tykinkuulat kimpoaisivat niistä takaisin.
Brittilaivasto kävi muutaman tykkikaksintaistelun Bocachican linnoituksia vastaan, kunnes brittisotilaat lopulta pääsivät nousemaan maihin San Luisin linnoituksen edustalla. He pystyttivät tykkinsä tiheään viidakkoon, ja sotalaivat purjehtivat lähelle rannikkoa ja alkoivat tulittaa tykeillään linnoitusta.
Tykinkuulat moukaroivat San Luisin linnoitusta yötä päivää. Osa kimposi takaisin, osa repi halkeamia muuriin.
Vähitellen muuri säröili yhä pahemmin, kunnes siihen syntyi aukko ja yksi torni oli vaarassa joutua valloittajien käsiin.
San Luisin raskaat tykit vastasivat tuleen ja upottivat tai vaurioittivat pahasti muutamia brittialuksia.
Poukaman sisääntuloa vartioivat espanjalaisalukset joutuivat monesti brittien linjalaivojen hyökkäysten kohteeksi.
Ratkaiseva taistelu käytiin 4. ja 5. huhtikuuta, jolloin kymmeniätuhansia tykinkuulia viuhui rautaketjujen yli molempiin suuntiin.
De Lezo seisoi ryhdikkäänä lippulaivansa Galician kannella, kuten brittikapteeni vastapäätä oman aluksensa kannella.
Kuin kaksi taistelukukkoa he saapastelivat edestakaisin ja tuijottivat toisiaan kuulien, puunsirpaleiden ja metallinkappaleiden lennellessä ympärillään.
Tykinkuula osui Galician kannelle vain muutaman sentin päähän de Lezon terveestä jalasta. Amiraalin ilmekään ei värähtänyt.
Laivojen alimmilla kansilla matruusit uurastivat hiestä litimärkinä. Kuumuus oli sietämätön, ja ruudinsavu raastoi miesten keuhkoja ja ärsytti heidän silmiään heidän ladatessaan ja laukaistessaan valtavia tykkejä taukoamatta.
Vesisoikkoja ja -sankoja tyhjennettiin tasaisin väliajoin tykinsuihin niitä viilentämään, ja olot suljetuilla kansilla alkoivat vähitellen muistuttaa höyrysaunaa.
Välillä vihollisen tykinkuula iski laivan rungon läpi katkoen tielleen osuneen onnettoman luut ja vääntäen tämän jäsenet sijoiltaan.
Osa kuulista osui vesilinjan alapuolelle, missä laivapuusepät apulaisineen ryntäilivät naulojen ja lankkujen kanssa paikkaamaan reikiä.
Taistelun tuoksinassa myös de Lezo sai sirpaleita reiteensä ja vasempaan käteensä. Hän jatkoi joukkojensa johtamista samalla, kun hänen haavansa sidottiin.
Britit juhlivat oletettua voittoa lehti-artikkeleilla ja mitalilla, johon oli kuvattu amiraali de Lezon antautuminen.
© Bridgeman
Britit uskoivat voittaneensa
Espanjalaisten ja brittien linjalaivojen välinen yhteenotto kesti koko päivän ja yön.
Huhtikuun 5. päivä kello yhdeksältä aamulla tilanne näytti espanjalaisten kannalta pahalta.
Kaksi heidän neljästä sisääntuloväylää suojelleesta aluksestaan oli tuhoutunut. Niiden mastot olivat pirstoutuneet ja rungot ammuttu seulaksi. Myös San Luisin
linnoitus oli kärsinyt pahoja vaurioita. Sen pohjoismuuri oli pommitettu rikki. Britit uskoivat, että espanjalaiset antaisivat vähitellen periksi Myöhemmin samana päivänä Lawrence Washington nousi maihin kahdentuhannen Pohjois-Amerikasta tulleen vapaaehtoisen kanssa.
He marssivat kolmena osastona kohti tuhottua linnoitusmuuria, ja heitä vastassa oli vain noin 400 espanjalaista kivääreineen.
Osa Washingtonin miehistä kaatui, mutta se ei pysäyttänyt muita, jotka ryntäsivät ylös muurin raunioita pitkin.
Espanjalaiset tajusivat menettäneensä pelin. He nostivat valkoisen lipun, mutta hyökkääjä ampui sen heti seulaksi.
Amerikkalaisjoukot rynnistivät eteenpäin pistimet tanassa armoa tuntematta. Jopa vaikeasti haavoittuneet ja puolustuskyvyttömät espanjalaiset tapettiin.
Hyökkääjien joukossa oli myös mustia orjia Jamaikalta, jotka niittivät vihollisia viidakkoveitsillään.
Noin 370 de Lezon miestä kuoli San Luisin taistelussa. Vain muutama pelastautui juoksemalla veteen, josta omat joukot poimivat heidät soutuveneihinsä.
Ennen kuin päivä päättyi, englantilaisten lippu liehui linnoituksen yllä.
Sataman sisääntulon luona Espanjan neljä alusta olivat poissa pelistä, mutta amiraali De Lezon sinnikäs vastarinta oli verottanut myös brittien joukkoja.
Parikymmentä suurta sota-alusta oli upotettu tai ammuttu romuksi. 1 800 brittiä oli kuollut ja tuhansia haavoittunut.
Vedessä kellui kuolleita sotilaita, eivätkä britit vaivautuneet keräämään espanjalaisten ruumiita, jotka alkoivat pian mädäntyä kuumankosteassa ilmastossa. Kalman löyhkä leijui pian lahden yllä.
De Lezo palasi välillä kotiinsa lepäämään taistelusta. Kun hänen vaimonsa Josefa avasi oven, tämä joutui tukahduttamaan kirkaisun nähdessään miehensä verestä tahmean univormun.
Amiraali Vernon oli seurannut taistelua lippulaivaltaan turvallisen välimatkan päästä. Voitonriemuinen hymy nousi hänen huulilleen, kun hän näki brittien lipun nousevan San Luisin linnoituksen ylle ja espanjalaisten evakuoivan San Josén linnoituksen lahden vastakkaisella puolella.
Amiraali nosti upseeriensa kanssa maljan ja lähetti välittömästi laivan viemään Britanniaan kirjeen, jossa hän ilmoitti Cartagenan olevan käytännössä vallattu.
Kun laiva muutaman viikon päästä saapui Englantiin ja britit kuulivat hyvät uutiset, he puhkesivat riemuun. Britanniassa painatettiin voiton kunniaksi mitaleita, joissa luki muun muassa ”Amiraali Vernon nöyryytti ylimielisiä espanjalaisia” ja ”Cartagena valloitettiin huhtikuussa 1741”.
Riemu oli kuitenkin ennenaikaista. Brittien olisi vielä valloitettava San Felipen, Pastelillon ja Manzanillon linnoitukset, ennen kuin he pääsisivät Cartagenan kaupunginmuurille.
Hyökkäys eteni takellellen
Cartagenassa kaikki asekuntoiset miehet ikään katsomatta kutsuttiin palvelukseen, ja naiset ja lapset evakuoitiin kaupungista.
Miehet pantiin kaivamaan San Felipen linnoitusta ympäröiviä vallihautoja syvemmäksi ja rakentamaan mutkittelevia ampumahautoja linnoituksen pääportin edustalle.
Lisäksi espanjalaiset upottivat viimeiset laivansa tukkiakseen niillä pääsyn Cartagenan sisempään satamaan.
Huhtikuun 11. päivä brittilaivat murtautuivat läpi ankarasti puolustetun Bocachican väylän, ja 3 000 sotilasta laskettiin maihin Manzanillon, Pastelillon ja San Felipen linnoitusten länsipuolelle. 600 miestä nousi maihin Boquillan-lahdella Cartagenan itäpuolella.
Britit tunkeutuivat läpi viidakon ja perustivat tykkiaseman kukkulalla sijaitsevaan vanhaan La Popan luostariin.
Samaan aikaan brittien pääjoukot etenivät etelästä kohti San Felipeä, joka oli suurin ja ehdottomasti tärkein Cartagenaa suojaavista linnoituksista.
Jos se vallattaisiin, Cartagena olisi käytännössä piiritetty, sillä vastarintaa ei enää juurikaan olisi odotettavissa.
Britit olivat katkaisseet satamakaupungin huollon mereltä, ja ihmiset olivat nälissään joutuneet syömään kissoja, koiria ja aaseja.
Huhtikuun 20. päivänä britit olivat valmiit hyökkäämään San Felipen linnoitukseen. Noin 3 000 miestä hyökkäsi etelästä, idästä ja pohjoisesta. Heitä oli vastassa 650 espanjalaista ampumahaudoissa ja 300 muureilla.
Brittiyksiköt pääsivät äkkirynnäköllä itämuurille, mutta vain havaitakseen, että tarkoin mitatut tikkaat olivat pari metriä liian lyhyitä, sillä espanjalaiset olivat syventäneet vallihautoja.
San Felipen puolustusta johti väsymätön amiraali de Lezo, jolla oli vielä valtti hihassaan: tykin- ja kiväärinammusten lisäksi hyökkäävät britit saivat niskaansa kiehuvaa öljyä.
Miehet kirkuivat palovammojen aiheuttamissa tuskissa, ja itäpuolen hyökkäys kuivui kokoon.
Etelästä hyökänneet 1 100 brittiä eivät olleet sen onnekkaampia. Kun he päättäväisesti ryntäsivät rinnettä pitkin linnoituksen pääportille, he saivat vastaansa kiivasta kivääritulta portin edustalle kaivetuista ampumahaudoista. Sekin hyökkäys loppui lyhyeen.
Brittien tykit, jotka oli suurella vaivalla raahattu viidakon läpi La Popan luostarille antamaan joukoille tykistötukea, ollivatkin liian kaukana espanjalaisten asemista eivätkä niiden ammukset osuneet lähellekään maaliaan.
Myös pohjoispuolen hyökkäys oli pahoissa vaikeuksissa. Brittijoukot joutuivat espanjalaislinnoituksen tykkien tappavaan tulitukseen.
Osa tykeistä oli sijoitettu muurista ulkoneviin ulkovarustuksiin, joista espanjalaiset pystyivät ampumaan päämuurien suuntaisesti ja vangitsemaan näin vihollisen tuhoisaan ristituleen.
Tunnin turhauttavan taistelun jälkeen britit perääntyivät. Brittiupseerit päättivät keskittyä valtaamaan etelän ampumahaudat räjäyttääkseen sen jälkeen San Felipen pääportin.
Eteläisiä joukkoja vahvistamaan tuli 400 uutta miestä.
Kaikki käytettävissä olevat tykit asetettiin asemiin ja niillä ryhdyttiin ampumaan suojatulta jalkaväen lähtiessä uuteen rynnäkköön.
Aurinko porotti korkealta taivaalta ja kuumuus oli painostava. Tällä kertaa britit kuitenkin onnistuivat paremmin. Sotilaat pääsivät espanjalaisten ampumahaudoille asti, missä alkoivat veriset lähitaistelut pistimillä ja kiväärinperillä. Osa briteistä pääsi läpi ja eteni aina linnoituksen portille asti.
Amiraali de Lezo tarkkaili tapahtumia tornista. Hän katsoi polttavaa aurinkoa ja sitten väsyneitä sotilaitaan.
Karaistunut soturi näki, että taistelu oli tullut ratkaisevaan vaiheeseen. Hän määräsi avaamaan portit ja lähetti viimeiset kolmesataa miestään ankaraan vastaiskuun.
Uudet, voimissaan olevat sotilaat pääsivät niskan päälle, ja brittisotilaat ajettiin ensin takaisin ampumahautojen taakse ja sitten alas rinnettä.
Moni heistä pudotti kiväärinsä ja pakeni kauhuissaan, ja päästyään turvallisen välimatkan päähän he kaatuivat uupuneena maahan. Taistelukentälle jäi satoja haavoittuneita ja kuolleita.
Briteille selvisi pian, että vankkojen ja hyvin aseistettujen espanjalaislinnoitusten valloittaminen ei ollut helppoa. Kuvassa espanjalaisten tykkejä.
© Bridgeman
Espanjalaiset pääsivät niskan päälle
Cartagenan valtaus näytti briteille yhä mahdottomammalta sitä mukaa kuin he vähitellen menettivät valtavan ylivoimansa ja sen tuoman edun.
Brittien 12 000 miehen vahvuisista maavoimista 2 400 oli kaatunut taistelussa ja toiset 2 500 oli menehtynyt trooppisiin sairauksiin sekä lavantauti-epidemiaan, joka levisi nopeasti epähygieenisissä oloissa.
Tuhannet miehet makasivat kuolemansairaina telttaleireillä ja laivoissa. Vain neljännes brittien maajoukoista eli noin 3 500 miestä oli edelleen taistelukunnossa.
Paremmin ei mennyt laivastossakaan. 50 brittien laivaa oli upotettu tai vaurioitunut korjauskelvottomiksi.
Espanjan rannikkopatterit ja linnoitusmuurien tykit olivat moukaroineet useimmat kappaleiksi, osa taas oli menetetty Bocachican väylän kaksintaisteluissa espanjalaisia laivoja vastaan.
Kuusi menetetyistä aluksista oli suuria linjalaivoja, joissa oli kolme tykkikantta, 13 oli niin sanottuja 50 tykin laivoja, joissa oli kaksi tykkikantta, ja neljä oli fregatteja eli keskisuuria sotalaivoja. Loput olivat joukkojenkuljetus- ja huoltoaluksia.
Espanjalaiset olivat menettäneet 800 miestä ja kuusi laivaa. Heillä oli vielä jäljellä 2 000 vakinaista sotilasta ja 600 nostoväen miestä reservissä. Brittien uusi hyökkäys olisi uhkarohkea yritys.
Taistelujen kestettyä 67 päivää britit evakuoivat leirinsä ja valmistautuivat vetäytymään.
Amiraali Vernon seisoi lippulaivansa kannella pimeyteen tuijottaen. ”Piru sinut periköön, Blas de Lezo!” hän kihisi kiukuissaan.
Britanniassa tappio oli täydellinen järkytys valtaapitäville, jotka olivat jo ehtineet kuuluttaa amiraali Vernonin suurta riemuvoittoa koko maailmalle. Nyt he olivat nöyryyttävässä tilanteessa.
Tappio oli salattava hinnalla millä hyvänsä, joten Britannian kuningas ja parlamentti kielsivät taistelun mainitsemisen yhdessäkään puheessa, kirjassa tai kirjoituksessa.
Vernon sai pitää asemansa ja jatkaa uraansa laivastossa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Cartagenan taistelu vaiettiin kuoliaaksi.
Neljä kuukautta brittien vetäytymisen jälkeen amiraali Blas de Lezo sairastui ensimmäisestä taistelusta lähtien raivonneeseen lavantautiin.
Kuolinvuoteellaan hän mutisi kuumehoureissaan sanoja, joita kukaan ei ymmärtänyt. Vain yksi sana toistui selvästi kaiken aikaa: ”Fuego! Fuego!” – Tulta, tulta!
