Merisodan historiasta

miheikki

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
#21
Britit vaikenivat nöyryyttävästä tappiosta
Vuonna 1741 brittien voittamaton laivasto lähti 186 aluksen voimin valloittamaan Etelä- ja Väli-Amerikkaa. Espanjalle kuulunut Cartagena piti kuitenkin puolensa kuuden sotalaivan ja pienen varuskunnan avulla. Tuhansia brittisotilaita kuoli, ja 50 brittien alusta tuhottiin. Se oli Britannian kuninkaallisen laivaston nöyryyttävin tappio kautta aikojen.
perjantai 21. huhtikuuta 2017 teksti Morten Rendsmark og Boris Koll http://historianet.fi/sota/britit-vaikenivat-noyryyttavasta-tappiosta


Brittiamiraali Edward Vernon levitti kartan hyttinsä pöydälle lippulaivallaan, joka oli ankkurissa Kingstonin ulkopuolella Jamaikalla.

Itsevarmuutta uhkuen hän esitteli vieraalleen Britannian Etelä- ja Väli-Amerikan valloitussuunnitelman.

Oli vuosi 1740, ja amiraalin vieraana oli Lawrence Washington – Yhdysvaltain myöhemmän presidentin George Washingtonin veli – Britannian siirtokunnasta Virginiasta Pohjois-Amerikasta.

Vernon tarvitsi hänen apuaan suunnitelman toteuttamisessa ja vakuutteli: ”Kun espanjalaiset menettävät tärkeimmän kaupunkinsa Cartagenan, loput heidän merentakaisesta imperiumistaan murenee pala palalta.”

Vernon tarkoitti Etelä-Amerikkaa, Väli-Amerikkaa, Kaliforniaa, Floridaa, Kuubaa ja Puerto Ricoa.

Cartagena oli vahvasti linnoitettu kaupunki nykyisen Kolumbian pohjoisrannikolla, ja sen valloittaminen avaisi briteille tien Espanjan muihin Amerikan siirtokuntiin.

”Lawrence”, amiraali sanoi hymyillen, ”alistamme espanjalaiset valtaamme, ja muutamassa vuodessa he kaikki puhuvat englantia.” Washington oli vaikuttunut. Suunnitelma vaikutti toimivalta ja yksinkertaiselta.

Nopeasti Washington sai kerättyä 2 700 vapaaehtoisen armeijan Britannian siirtokunnista Pohjois-Amerikassa.

Nämä liittyivät Vernonin joukkoihin, jotka koostuivat 21 000 brittiläisestä meri- ja maasotilaasta sekä joukosta macheten käytön taitavia orjia Jamaikan sokeriplantaaseilta.

Britannia oli valmis iskemään Espanjan siirtomaaimperiumia vastaan ja murskaamaan sen.


Suunnitelma eteni toivotusti
Edellisenä vuonna, vuonna 1739, Vernon oli hyökännyt espanjalaiseen Portobellon siirtomaakaupunkiin nykyisen Panaman etelärannikolla, lyönyt siellä olleen varuskunnan ja tuhonnut sen linnoitukset.

Sitten hän oli lähettänyt pienehkön laivaston Kap Hornin ympäri hyökkäämään espanjalaisten Tyynenmeren laivaston kimppuun ja Panaman länsirannikolle.

Vuonna 1741 hän tunsi ajan olevan kypsä Cartagenan valloittamiseen ja lähti laivastoineen liikkeelle Jamaikasta Kingstonista.



Brittien valloitusjoukot olivat valtavat. Niihin kuului 186 laivaa, joten Vernon johti maailmanhistorian suurimpiin kuuluvaa maihinnousuoperaatiota.

Hän oli kuullut tiedustelijoiltaan, että Cartagenan varuskunnassa oli vain 2 800 miestä ja kuusi sota-alusta. Niinpä hän uskoi voiton olevan varma.



Amiraali Blas de Lezon patsas pitää edelleen vahtia San Felipen linnoituksen edessä Cartagenassa.

© Getty Images


Vihollislaivoja näkyvissä
Aamulla 13. maaliskuuta 1741 Cartagenan paksujen puolustusmuurien vartiosotilaat antoivat hälytyksen. Horisonttiin oli ilmestynyt laiva, ja hetken kuluttua niitä tuli näkyviin lisää. Kului vain puolisen tuntia, ja koko horisontti näytti peittyvän laivoihin.

Britannian valloitusjoukot olivat saapuneet.

Espanjalainen amiraali Blas de Lezo käveli mietteliäänä edestakaisin huvilassaan Cartagenassa. Joka toisella askeleella hänen puujalkansa kolahti kumeasti lattialautoihin.

Korkealla sijaitsevasta huvilasta de Lezolla oli hyvät näkymät Cartagenan linnoitusmuureille ja vihollislaivastoon. Hän nosti kaukoputken terveen silmänsä eteen ja tarkkaili tilannetta.

De Lezo tiesi amiraali Vernonin johtavan joukkoja. Miehet olivat ottaneet yhteen aiemminkin. De Lezo oli 15-vuotiaana saanut vasempaan jalkaansa osuman Gibraltarilla meritaistelussa, johon myös Vernon oli osallistunut nuorena brittilaivaston upseerina.

De Lezon tarkkaillessa rauhallisesti ylivoimaisen vihollisen saapumista Espanjan Nueva Granadan siirtokunnan varakuningas don Sebastián de Eslava puolestaan väänteli hermostuneena käsiään.

Hän oli Espanjan Etelä-Amerikan pohjoisten alueiden hallinnollinen johtaja, jonka velvollisuuksiin kuului huolehtia alueen kaivoksista louhittujen kullan, hopean ja jalokivien laivaamisesta vuosittain Cartagenasta Espanjan kuninkaalle.

Sekä de Lezo että de Eslava tiesivät hyvin, että edessä oleva taistelu olisi tärkeä ja sillä olisi niin sotilaallisia, taloudellisia kuin valtapoliittisiakin vaikutuksia. Taistelun lopputulos ratkaisisi Espanjan imperiumin kohtalon.


Laivastot ottivat yhteen
Seuraavina viikkoina britit tutkivat Cartagenan puolustusrakennelmia löytääkseen niistä heikkouksia. Pieniä joukkoja lähetettiin maihin, ja sotalaivat purjehtivat rannikkoa edestakaisin.

Cartagena sijaitsi suljetun lahden ja meren välisellä kannaksella. Lahti oli luonnonsatama, jonne oli kaksi tuloväylää.

Leveämpi – Bocagrande – oli liian matala suurille aluksille, ja kapeampi – Bocachica – oli suljettu kahdella valtavalla rautaketjulla.

Ne roikkuivat veden päällä kahden tykein aseistetun linnoituksen, San Josén ja San Luisin välillä.

Ketjujen takana neljä de Lezon sotalaivaa odotti taisteluvalmiina brittejä, joiden oli tunkeuduttava Bocachican läpi voidakseen laskea joukkonsa suotuisaan paikkaan lahden rannalle.

Bocachica oli vasta ensimmäinen este. Sisällä poukamassa kolme vankkaa linnoitusta suojeli Cartagenaa, ja kaupunkia ympäröivät korkeat muurit, jotka oli rakennettu kalteviksi, jotta tykinkuulat kimpoaisivat niistä takaisin.

Brittilaivasto kävi muutaman tykkikaksintaistelun Bocachican linnoituksia vastaan, kunnes brittisotilaat lopulta pääsivät nousemaan maihin San Luisin linnoituksen edustalla. He pystyttivät tykkinsä tiheään viidakkoon, ja sotalaivat purjehtivat lähelle rannikkoa ja alkoivat tulittaa tykeillään linnoitusta.

Tykinkuulat moukaroivat San Luisin linnoitusta yötä päivää. Osa kimposi takaisin, osa repi halkeamia muuriin.

Vähitellen muuri säröili yhä pahemmin, kunnes siihen syntyi aukko ja yksi torni oli vaarassa joutua valloittajien käsiin.

San Luisin raskaat tykit vastasivat tuleen ja upottivat tai vaurioittivat pahasti muutamia brittialuksia.

Poukaman sisääntuloa vartioivat espanjalaisalukset joutuivat monesti brittien linjalaivojen hyökkäysten kohteeksi.

Ratkaiseva taistelu käytiin 4. ja 5. huhtikuuta, jolloin kymmeniätuhansia tykinkuulia viuhui rautaketjujen yli molempiin suuntiin.

De Lezo seisoi ryhdikkäänä lippulaivansa Galician kannella, kuten brittikapteeni vastapäätä oman aluksensa kannella.

Kuin kaksi taistelukukkoa he saapastelivat edestakaisin ja tuijottivat toisiaan kuulien, puunsirpaleiden ja metallinkappaleiden lennellessä ympärillään.

Tykinkuula osui Galician kannelle vain muutaman sentin päähän de Lezon terveestä jalasta. Amiraalin ilmekään ei värähtänyt.

Laivojen alimmilla kansilla matruusit uurastivat hiestä litimärkinä. Kuumuus oli sietämätön, ja ruudinsavu raastoi miesten keuhkoja ja ärsytti heidän silmiään heidän ladatessaan ja laukaistessaan valtavia tykkejä taukoamatta.

Vesisoikkoja ja -sankoja tyhjennettiin tasaisin väliajoin tykinsuihin niitä viilentämään, ja olot suljetuilla kansilla alkoivat vähitellen muistuttaa höyrysaunaa.



Välillä vihollisen tykinkuula iski laivan rungon läpi katkoen tielleen osuneen onnettoman luut ja vääntäen tämän jäsenet sijoiltaan.

Osa kuulista osui vesilinjan alapuolelle, missä laivapuusepät apulaisineen ryntäilivät naulojen ja lankkujen kanssa paikkaamaan reikiä.

Taistelun tuoksinassa myös de Lezo sai sirpaleita reiteensä ja vasempaan käteensä. Hän jatkoi joukkojensa johtamista samalla, kun hänen haavansa sidottiin.



Britit juhlivat oletettua voittoa lehti-artikkeleilla ja mitalilla, johon oli kuvattu amiraali de Lezon antautuminen.

© Bridgeman


Britit uskoivat voittaneensa
Espanjalaisten ja brittien linjalaivojen välinen yhteenotto kesti koko päivän ja yön.

Huhtikuun 5. päivä kello yhdeksältä aamulla tilanne näytti espanjalaisten kannalta pahalta.

Kaksi heidän neljästä sisääntuloväylää suojelleesta aluksestaan oli tuhoutunut. Niiden mastot olivat pirstoutuneet ja rungot ammuttu seulaksi. Myös San Luisin

linnoitus oli kärsinyt pahoja vaurioita. Sen pohjoismuuri oli pommitettu rikki. Britit uskoivat, että espanjalaiset antaisivat vähitellen periksi Myöhemmin samana päivänä Lawrence Washington nousi maihin kahdentuhannen Pohjois-Amerikasta tulleen vapaaehtoisen kanssa.

He marssivat kolmena osastona kohti tuhottua linnoitusmuuria, ja heitä vastassa oli vain noin 400 espanjalaista kivääreineen.

Osa Washingtonin miehistä kaatui, mutta se ei pysäyttänyt muita, jotka ryntäsivät ylös muurin raunioita pitkin.

Espanjalaiset tajusivat menettäneensä pelin. He nostivat valkoisen lipun, mutta hyökkääjä ampui sen heti seulaksi.

Amerikkalaisjoukot rynnistivät eteenpäin pistimet tanassa armoa tuntematta. Jopa vaikeasti haavoittuneet ja puolustuskyvyttömät espanjalaiset tapettiin.

Hyökkääjien joukossa oli myös mustia orjia Jamaikalta, jotka niittivät vihollisia viidakkoveitsillään.

Noin 370 de Lezon miestä kuoli San Luisin taistelussa. Vain muutama pelastautui juoksemalla veteen, josta omat joukot poimivat heidät soutuveneihinsä.

Ennen kuin päivä päättyi, englantilaisten lippu liehui linnoituksen yllä.

Sataman sisääntulon luona Espanjan neljä alusta olivat poissa pelistä, mutta amiraali De Lezon sinnikäs vastarinta oli verottanut myös brittien joukkoja.

Parikymmentä suurta sota-alusta oli upotettu tai ammuttu romuksi. 1 800 brittiä oli kuollut ja tuhansia haavoittunut.

Vedessä kellui kuolleita sotilaita, eivätkä britit vaivautuneet keräämään espanjalaisten ruumiita, jotka alkoivat pian mädäntyä kuumankosteassa ilmastossa. Kalman löyhkä leijui pian lahden yllä.

De Lezo palasi välillä kotiinsa lepäämään taistelusta. Kun hänen vaimonsa Josefa avasi oven, tämä joutui tukahduttamaan kirkaisun nähdessään miehensä verestä tahmean univormun.

Amiraali Vernon oli seurannut taistelua lippulaivaltaan turvallisen välimatkan päästä. Voitonriemuinen hymy nousi hänen huulilleen, kun hän näki brittien lipun nousevan San Luisin linnoituksen ylle ja espanjalaisten evakuoivan San Josén linnoituksen lahden vastakkaisella puolella.

Amiraali nosti upseeriensa kanssa maljan ja lähetti välittömästi laivan viemään Britanniaan kirjeen, jossa hän ilmoitti Cartagenan olevan käytännössä vallattu.

Kun laiva muutaman viikon päästä saapui Englantiin ja britit kuulivat hyvät uutiset, he puhkesivat riemuun. Britanniassa painatettiin voiton kunniaksi mitaleita, joissa luki muun muassa ”Amiraali Vernon nöyryytti ylimielisiä espanjalaisia” ja ”Cartagena valloitettiin huhtikuussa 1741”.

Riemu oli kuitenkin ennenaikaista. Brittien olisi vielä valloitettava San Felipen, Pastelillon ja Manzanillon linnoitukset, ennen kuin he pääsisivät Cartagenan kaupunginmuurille.


Hyökkäys eteni takellellen
Cartagenassa kaikki asekuntoiset miehet ikään katsomatta kutsuttiin palvelukseen, ja naiset ja lapset evakuoitiin kaupungista.

Miehet pantiin kaivamaan San Felipen linnoitusta ympäröiviä vallihautoja syvemmäksi ja rakentamaan mutkittelevia ampumahautoja linnoituksen pääportin edustalle.

Lisäksi espanjalaiset upottivat viimeiset laivansa tukkiakseen niillä pääsyn Cartagenan sisempään satamaan.

Huhtikuun 11. päivä brittilaivat murtautuivat läpi ankarasti puolustetun Bocachican väylän, ja 3 000 sotilasta laskettiin maihin Manzanillon, Pastelillon ja San Felipen linnoitusten länsipuolelle. 600 miestä nousi maihin Boquillan-lahdella Cartagenan itäpuolella.

Britit tunkeutuivat läpi viidakon ja perustivat tykkiaseman kukkulalla sijaitsevaan vanhaan La Popan luostariin.

Samaan aikaan brittien pääjoukot etenivät etelästä kohti San Felipeä, joka oli suurin ja ehdottomasti tärkein Cartagenaa suojaavista linnoituksista.

Jos se vallattaisiin, Cartagena olisi käytännössä piiritetty, sillä vastarintaa ei enää juurikaan olisi odotettavissa.

Britit olivat katkaisseet satamakaupungin huollon mereltä, ja ihmiset olivat nälissään joutuneet syömään kissoja, koiria ja aaseja.

Huhtikuun 20. päivänä britit olivat valmiit hyökkäämään San Felipen linnoitukseen. Noin 3 000 miestä hyökkäsi etelästä, idästä ja pohjoisesta. Heitä oli vastassa 650 espanjalaista ampumahaudoissa ja 300 muureilla.

Brittiyksiköt pääsivät äkkirynnäköllä itämuurille, mutta vain havaitakseen, että tarkoin mitatut tikkaat olivat pari metriä liian lyhyitä, sillä espanjalaiset olivat syventäneet vallihautoja.

San Felipen puolustusta johti väsymätön amiraali de Lezo, jolla oli vielä valtti hihassaan: tykin- ja kiväärinammusten lisäksi hyökkäävät britit saivat niskaansa kiehuvaa öljyä.

Miehet kirkuivat palovammojen aiheuttamissa tuskissa, ja itäpuolen hyökkäys kuivui kokoon.


Etelästä hyökänneet 1 100 brittiä eivät olleet sen onnekkaampia. Kun he päättäväisesti ryntäsivät rinnettä pitkin linnoituksen pääportille, he saivat vastaansa kiivasta kivääritulta portin edustalle kaivetuista ampumahaudoista. Sekin hyökkäys loppui lyhyeen.

Brittien tykit, jotka oli suurella vaivalla raahattu viidakon läpi La Popan luostarille antamaan joukoille tykistötukea, ollivatkin liian kaukana espanjalaisten asemista eivätkä niiden ammukset osuneet lähellekään maaliaan.

Myös pohjoispuolen hyökkäys oli pahoissa vaikeuksissa. Brittijoukot joutuivat espanjalaislinnoituksen tykkien tappavaan tulitukseen.

Osa tykeistä oli sijoitettu muurista ulkoneviin ulkovarustuksiin, joista espanjalaiset pystyivät ampumaan päämuurien suuntaisesti ja vangitsemaan näin vihollisen tuhoisaan ristituleen.

Tunnin turhauttavan taistelun jälkeen britit perääntyivät. Brittiupseerit päättivät keskittyä valtaamaan etelän ampumahaudat räjäyttääkseen sen jälkeen San Felipen pääportin.

Eteläisiä joukkoja vahvistamaan tuli 400 uutta miestä.

Kaikki käytettävissä olevat tykit asetettiin asemiin ja niillä ryhdyttiin ampumaan suojatulta jalkaväen lähtiessä uuteen rynnäkköön.

Aurinko porotti korkealta taivaalta ja kuumuus oli painostava. Tällä kertaa britit kuitenkin onnistuivat paremmin. Sotilaat pääsivät espanjalaisten ampumahaudoille asti, missä alkoivat veriset lähitaistelut pistimillä ja kiväärinperillä. Osa briteistä pääsi läpi ja eteni aina linnoituksen portille asti.

Amiraali de Lezo tarkkaili tapahtumia tornista. Hän katsoi polttavaa aurinkoa ja sitten väsyneitä sotilaitaan.

Karaistunut soturi näki, että taistelu oli tullut ratkaisevaan vaiheeseen. Hän määräsi avaamaan portit ja lähetti viimeiset kolmesataa miestään ankaraan vastaiskuun.



Uudet, voimissaan olevat sotilaat pääsivät niskan päälle, ja brittisotilaat ajettiin ensin takaisin ampumahautojen taakse ja sitten alas rinnettä.

Moni heistä pudotti kiväärinsä ja pakeni kauhuissaan, ja päästyään turvallisen välimatkan päähän he kaatuivat uupuneena maahan. Taistelukentälle jäi satoja haavoittuneita ja kuolleita.




Briteille selvisi pian, että vankkojen ja hyvin aseistettujen espanjalaislinnoitusten valloittaminen ei ollut helppoa. Kuvassa espanjalaisten tykkejä.

© Bridgeman

Espanjalaiset pääsivät niskan päälle
Cartagenan valtaus näytti briteille yhä mahdottomammalta sitä mukaa kuin he vähitellen menettivät valtavan ylivoimansa ja sen tuoman edun.

Brittien 12 000 miehen vahvuisista maavoimista 2 400 oli kaatunut taistelussa ja toiset 2 500 oli menehtynyt trooppisiin sairauksiin sekä lavantauti-epidemiaan, joka levisi nopeasti epähygieenisissä oloissa.

Tuhannet miehet makasivat kuolemansairaina telttaleireillä ja laivoissa. Vain neljännes brittien maajoukoista eli noin 3 500 miestä oli edelleen taistelukunnossa.

Paremmin ei mennyt laivastossakaan. 50 brittien laivaa oli upotettu tai vaurioitunut korjauskelvottomiksi.

Espanjan rannikkopatterit ja linnoitusmuurien tykit olivat moukaroineet useimmat kappaleiksi, osa taas oli menetetty Bocachican väylän kaksintaisteluissa espanjalaisia laivoja vastaan.

Kuusi menetetyistä aluksista oli suuria linjalaivoja, joissa oli kolme tykkikantta, 13 oli niin sanottuja 50 tykin laivoja, joissa oli kaksi tykkikantta, ja neljä oli fregatteja eli keskisuuria sotalaivoja. Loput olivat joukkojenkuljetus- ja huoltoaluksia.

Espanjalaiset olivat menettäneet 800 miestä ja kuusi laivaa. Heillä oli vielä jäljellä 2 000 vakinaista sotilasta ja 600 nostoväen miestä reservissä. Brittien uusi hyökkäys olisi uhkarohkea yritys.

Taistelujen kestettyä 67 päivää britit evakuoivat leirinsä ja valmistautuivat vetäytymään.

Amiraali Vernon seisoi lippulaivansa kannella pimeyteen tuijottaen. ”Piru sinut periköön, Blas de Lezo!” hän kihisi kiukuissaan.

Britanniassa tappio oli täydellinen järkytys valtaapitäville, jotka olivat jo ehtineet kuuluttaa amiraali Vernonin suurta riemuvoittoa koko maailmalle. Nyt he olivat nöyryyttävässä tilanteessa.

Tappio oli salattava hinnalla millä hyvänsä, joten Britannian kuningas ja parlamentti kielsivät taistelun mainitsemisen yhdessäkään puheessa, kirjassa tai kirjoituksessa.

Vernon sai pitää asemansa ja jatkaa uraansa laivastossa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Cartagenan taistelu vaiettiin kuoliaaksi.



Neljä kuukautta brittien vetäytymisen jälkeen amiraali Blas de Lezo sairastui ensimmäisestä taistelusta lähtien raivonneeseen lavantautiin.

Kuolinvuoteellaan hän mutisi kuumehoureissaan sanoja, joita kukaan ei ymmärtänyt. Vain yksi sana toistui selvästi kaiken aikaa: ”Fuego! Fuego!” – Tulta, tulta!
 

Herman30

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
#22
Edward Vernon, kutsumanimi "Old Grogg", jonka mukaan nimettiin juoma = vedellä laimennettu rommi eli grogg.
 
Tykkäykset: PSS
#23
Edward Vernon, kutsumanimi "Old Grogg", jonka mukaan nimettiin juoma = vedellä laimennettu rommi eli grogg.
Ja Grogg sana tuli shortsihousuista, joita Vernon käytti. Nuukana miehenä lanttasi miehistön rommiannoksen vedellä, sillä Amiraalin oli maksettava rommi omasta pussistaan.

Ei ollut jostain syystä suosittu miehistön keskuudessa... :p
 
Tykkäykset: PSS

miheikki

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
#26
face kirjoitti:
Ydinsukellusvene upottaa risteilijän

ARA General Belgrano oli Argentiinan laivaston risteilijä, jonka Britannian Kuninkaallisen laivaston ydinsukellusvene HMS Conqueror upotti 2. toukokuuta 1982 Etelä-Atlantilla Falklandin sodan aikana.

Alunperin General Belgrano otettiin käyttöön vuonna 1938 USS Phoenix nimellä ja se liitettiin Yhdysvaltain Tyynenmeren laivastoon. USS Phoenix selvisi Japanin hyökkäyksestä Pearl Harboriin ja palveli toisessa maailmansodassa osallistuen useisiin meritaisteluihin ja maihinnousuoperaatioihin. Alus myytiin 1951 Argentiinalle ja sitä modifioitiin ennen sen luovutusta Argentiinaan; kansirakenteita supistettiin, torpedosuojausta lisättiin panssaroimalla runkoa, maston tasanteet ja lentokoneiden katapultit poistettiin. Aluksen aseistusta ja varustusta muutettiin 1970-luvulla. SeaCat-ilmatorjuntaohjusjärjestelmä lisättiin, viestintä-, tutka- ja tulenjohtojärjestelmät modernisoitiin. Aluksen 15 x 152 mm pääaseet ja 40 mm sekä 20 mm ilmatorjunta-aseistus kuitenkin säilytettiin.

Falklandin sodan puhjettua huhtikuussa 1982 General Belgrano lähetettiin Falklandin saarten alueelle odottamaan lähestyviä Royal Navyn voimia. Alus pysytteli kuitenkin Britannian julistaman Falklandinsaaria ympäröivän 200 meripeninkulmaa laajan sotatoimialueen ulkopuolella. Britannia Kuninkaallisen laivasto hyökkäyssukellusvene HMS Conqueror löysi General Belgranon Burdwoodinmatalikolta Falklandin saarten eteläpuolelta 30. huhtikuuta, aloittaen risteilijän varjostamisen ja odottaen käskyjä Britanniasta. Kuninkaallinen laivasto teki päätelmän, jonka mukaan General Belgranon olisi osa pihtiliikettä, jossa argentiinalaiset sota-alukset lähestyisivät saaria, sekä pohjoisen että etelän suunnasta, mikäli Royal Navyn laivasto-osasto saapuisi Falklandin vesille.

HMS Conqueror sai pääministeri Margaret Thatcherin valtuuttamana käskyn tuhota risteilijän. 2. toukokuuta kello 15.57 HMS Conqueror ampui kolme torpedoa, joista kaksi osui maaliin. Toinen torpedo räjähti aluksen konehuoneessa tuhoten sen, sähkögeneraattorit ja konehuoneen yläpuolella sijainneet miehistön majoitustilat. Arviolta 275 miehistön jäsentä sai välittömästi surmansa. Alukseen alkoi tulvia nopeasti vettä, eivätkä pumppulaitteistot toimineet sähkökatkon vuoksi. Alle puoli tuntia sukellusveneen hyökkäyksen jälkeen General Belgranon kapteeni Hector Bonzo antoi käskyn jättää uppoava alus. Merestä pelastettiin noin 700 eloonjäänyttä.

General Belgranon upotus tapahtui sotatoimialueeksi julistetun alueen ulkopuolella. Vihollisaluksen upotus herätti arvostelua Britanniassa, jossa jotkin tahot pitivät sotatoimialueen ulkopuolella suoritettua vanhan sotalaivan upotusta tarpeettomana joukkomurhana. Argentiinassa upotus aiheutti kostonhimoam ja sen, että Argentiinan hallitus hylkäsi Perun välittämän rauhansuunnitelman ja Britannian myöhemmin tarjoaman aselevon. Falklandin sota kiihtyi upotusta seuranneina viikkoina. Vain kahta päivää myöhemmin Argentiinan Río Grandesta lähteneet hävittäjälentokoneet hyökkäsivät Exocet meritaisteluohjuksin ohjushävittäjä HMS Sheffieldia vastaan, joka pahoja vaurioita saatuaan upposi.

HMS Conqueror on ainoa ydinsukellusvene joka on upottanut vihollisaluksen torpedoimalla.
 
#27
Viitaten tuohon Belgranoon,

Brittilaivaston sukellusveneistä Falklandin sodassa on erinomaisesti kirjoitettu osuus James Jinksin ja Peter Hennessyn kirjassa "The Silent Deep, Royal Navy Submarine Service Since 1945". Peittoaa Tom Clancyt 10-0. :)
 
#28
Belgranon upottamisessa on kiinnostavaa, että vaikka suv oli "huippumoderni" ydinkäyttöinen vene, ammutut torpedot olivat melkeinpä "toisen maailmansodan periaatteilla toimivia". Eli mitään homing-toimintoa ei ollut, eli jos ammutaan ohi niin ohi myöskin menee.

https://en.wikipedia.org/wiki/ARA_General_Belgrano
"At 15:57 (Falkland Islands Time) on 2 May, Conqueror fired three 21 inch Mk 8 mod 4 torpedoes (conventional, non-guided, torpedoes), each with an 805-pound (363 kg) Torpex warhead. While Conqueror was also equipped with the newer Mark 24 Tigerfish homing torpedo, there were doubts about its reliability."
 
#29
Belgranon upottamisessa on kiinnostavaa, että vaikka suv oli "huippumoderni" ydinkäyttöinen vene, ammutut torpedot olivat melkeinpä "toisen maailmansodan periaatteilla toimivia". Eli mitään homing-toimintoa ei ollut, eli jos ammutaan ohi niin ohi myöskin menee.

https://en.wikipedia.org/wiki/ARA_General_Belgrano
"At 15:57 (Falkland Islands Time) on 2 May, Conqueror fired three 21 inch Mk 8 mod 4 torpedoes (conventional, non-guided, torpedoes), each with an 805-pound (363 kg) Torpex warhead. While Conqueror was also equipped with the newer Mark 24 Tigerfish homing torpedo, there were doubts about its reliability."
Aivan kuten Saksan ja USA:n laivastot II maailmansodassa suhteen on hämmentävää, kuinka vähän huomiota RN kiinnitti torpedoaseistuksensa tilaan kylmän sodan aikana verrattuna niihin suunnattomiin summiin joita käytettiin itse sukellusveneiisin. Ehkäpä tämä johtuu siitä, että sukellusveneissä on upseerit, torpedoilla ei. :)
 

peelo

Ylipäällikkö
#30
Jostain kertomuksesta muistikuva että siellä sukellusveneillä oli kyllä modernejakin torpedoja, mutta maalitilanne oli sellainen että voitiin ampua ohjautumattomalla.
 

Rannari

Ylipäällikkö
#31
Jostain kertomuksesta muistikuva että siellä sukellusveneillä oli kyllä modernejakin torpedoja, mutta maalitilanne oli sellainen että voitiin ampua ohjautumattomalla.
Ja sellaistakin tarinaa on liikkunut ettei Briteillä ollut kiirettä kertoa asian todellista laitaa. Mieluummin myivät taistelussa koeteltua Tigerfishia :)

Mut kyllä oli meilläkin Nuoli-luokalla kova aseistus kun risteilijäkin olisi todistettavasti äänyt toiseksi sen torpedoille?
 
#32
Ja sellaistakin tarinaa on liikkunut ettei Briteillä ollut kiirettä kertoa asian todellista laitaa. Mieluummin myivät taistelussa koeteltua Tigerfishia :)

Mut kyllä oli meilläkin Nuoli-luokalla kova aseistus kun risteilijäkin olisi todistettavasti äänyt toiseksi sen torpedoille?
Menee pikkuisen käsiteltävän aiheen sivuun, mutta onko missään näkynyt kuvia/mittapiirustuksia tms. Nuoli-luokan veneestä, jossa olisi torpedot kiinnitettynä? Muistan nuorena poikana jossain merivoimien yleisötilaisuudessa Nuoli-luokan pienoismallia katsoessani yhtäkkiä tajunneeni, että kannella olleet kiinnikkeet olivat aivan samanlaiset kuin esim. brittiläisissä moottoritorpedoveneissä. Kultaisella 1980-luvulla ei kauheasti elämöity Nuolien kaksoisroolista...
 
Viimeksi muokattu:
#33
Linkissä tarinaa Nuolien torpedoista.

MOOTTORITORPEDOVENEISTÄ JA JÄREÄSTÄ TYKISTÖSTÄ OHJUS-
TULENKÄYTTÖÖN – MERIPUOLUSTUKSEN KAUKOTORJUNNAN
KEHITYS JATKOSODAN PÄÄTTYMISESTÄ 1980-LUVULLE

JUUSO SÄÄMÄNEN - Kirjoittaja on kapteeniluutnantti ja SM ja toimii opettajana Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksessa

http://journal.fi/ta/article/download/49384/14583

Forum Marinumissa on kai jonkinlainen mittapiirros nähtävillä:


Kuva tuolta, jossa lisääkin Nuoli-kuvia
https://taloforum.fi/viewtopic.php?t=383&start=104
 

Sardaukar

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
#34
Belgranon upottaminen tapahtui suurinpiirtein WW II-torpedoilla. Ja seurannut Tigerfish oli myöskin enemmän säälittävä kuin pelottava.

Sitä seurannut Swordfish onkin sitten yksi maailman parhaista sukellusvenetorpedoista:

https://en.wikipedia.org/wiki/Spearfish_torpedo
 

JR49

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
#35
Linkissä tarinaa Nuolien torpedoista.

MOOTTORITORPEDOVENEISTÄ JA JÄREÄSTÄ TYKISTÖSTÄ OHJUS-
TULENKÄYTTÖÖN – MERIPUOLUSTUKSEN KAUKOTORJUNNAN
KEHITYS JATKOSODAN PÄÄTTYMISESTÄ 1980-LUVULLE

JUUSO SÄÄMÄNEN - Kirjoittaja on kapteeniluutnantti ja SM ja toimii opettajana Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksessa

http://journal.fi/ta/article/download/49384/14583

Forum Marinumissa on kai jonkinlainen mittapiirros nähtävillä:


Kuva tuolta, jossa lisääkin Nuoli-kuvia
https://taloforum.fi/viewtopic.php?t=383&start=104
Olipas mielenkiintoinen artikkeli. Kuriositeettina panin merkille, että Britannia ei vielä 50-luvun alussa myynyt meille Flower-luokan korvettia, koska epäili sen Neuvostoliiton hyötyvän jotenkin. Siis ihan oikeesti, Flower-luokka, tuo sota-alusten aatelia, ja vielä 50-luvulla...:rolleyes:
 
#36
HMS Compass Rose Julmasta Merestä... :cool:
 

Rannari

Ylipäällikkö
#37
Linkissä tarinaa Nuolien torpedoista.

MOOTTORITORPEDOVENEISTÄ JA JÄREÄSTÄ TYKISTÖSTÄ OHJUS-
TULENKÄYTTÖÖN – MERIPUOLUSTUKSEN KAUKOTORJUNNAN
KEHITYS JATKOSODAN PÄÄTTYMISESTÄ 1980-LUVULLE

JUUSO SÄÄMÄNEN - Kirjoittaja on kapteeniluutnantti ja SM ja toimii opettajana Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksessa

http://journal.fi/ta/article/download/49384/14583
Tuossa on pari mielenkiintoista poikkeamaa suhteessa muihin lähteisiin. Esimerkiksi Mk8-torpedoja mainitaan hankitun vain 30kpl toisen 38kpl erän peruuntuessa. Muistan muualla kuitenkin olleen selkeä maininta hankintamäärästä 68kpl. Toisaalta saksalaisen T/45-torpedon ( G7a ) mainitaan olleen jo vuonna 1949 "käyttöarvoltaan olematon" mutta Laivaston Historia kertoo sen pysyneen kuitenkin varastoituna loppuun asti eli 80-luvun loppuun tai 90-luvun alkuun.

Samaa aihepiiriä käsittelevää kirjallisuutta runsain nippelitiedoin edustaa ainakin TÄMÄ.
 

ctg

Ylipäällikkö
#38
En tiennyt että Saksalaisilla oli tukialus pari toisessa maailmansodassa.

From the first days of his ascension to power, Adolf Hitler planned to rebuild the Kriegsmarine into a world-class navy. Most of the world’s other major fleets included aircraft carriers, and so German naval authorities soon determined that the Reich would also require carriers.

Germany laid down its first carrier in December 1936, and launched the Graf Zeppelin two years later. The vessel would never enter service, however. Disputes between the Kriegsmarine and the Luftwaffe would delay the development of an air group, skepticism about the value of carriers would slow the project and, finally, the demands of the war prioritized other projects.

Had Graf Zeppelin entered service, however, she might have posed a formidable problem for the Royal Navy. Acting either alone or in support of Kriegsmarine battleships, Graf Zeppelin could have threatened Britain’s commercial lifeline, and at the very least made the anti-submarine campaign considerably more complicated.
http://warisboring.com/graf-zeppelin-was-nazi-germanys-big-dumb-aircraft-carrier/

Despite her size, the Germans did not expect Graf Zeppelin to carry a very large air group. Work on pilot training and aircraft development started in 1938. The responsibility for this development lay with the Luftwaffe, an inter-service collaboration arrangement that has repeatedly proved unworkable in practice.

In any case, the initial projected air group included 20 Fi 167 biplane torpedo bombers, 10 Bf 109 fighters and 13 Stuka dive bombers. As the project matured, the Germans dispensed with the Fi 167, and began working on plans to convert the Ju-87 into a torpedo bomber, as well as a carrier specialized fighter.
 
#39
Ei niitä kahta ollut eikä pitänytkään. Graf Zeppelin oli ainoa ja jos muistan oikein, sen rungosta rakennettiin Tirpitz.
Me-109 T oli tukialusvarianntti ja niitä jopa rakennettiinkin.
 
#40
Ei niitä kahta ollut eikä pitänytkään. Graf Zeppelin oli ainoa ja jos muistan oikein, sen rungosta rakennettiin Tirpitz.
Me-109 T oli tukialusvarianntti ja niitä jopa rakennettiinkin.
Rungosta ei tehty Tirpiziä, vaan se jäi keskeneräisenä kellumaan, kunnes saksalaiset itse upottivat sen 1945. Neuvostoliittolaiset paikkasivat aluksen ja erinäisten siirtojen jälkeen sitä käytettiin tutkimusluonteisena harjoitusmaalina, minkä seurauksena se upposi 1947.
 
Top