GOEBENIN KIROUS
Kun pohditaan 20. vuosisadan henkilöitä joilla oli merkittävää makrohistoriallista painoarvoa, niin mieleen tulee yleensä suuret johtajat tai ideologit - Hitler, Churchill, Mao, Stalin, Atatürk, Thatcher, Gorbatshov ja niin edelleen - tai sitten salamurhaajat kuten Gavrilo Princip tai Lee Harvey Oswald. Nimi Wilhelm Souchon ei todennäköisesti monelta listalta löydy.
Goeben ei ollut suomalaisille suotuisa lätkähalli, vaan Moltke-luokan taisteluristeilijä joka palveli Keisarillisen Saksan laivastossa. Tästä laivasta Churchill tuli myöhemmin lausuneeksi että "minkään muun aluksen ruorissa ei ole saatu aikaan niin suurta teurastusta, murhetta ja hävitystä". Arvio ei mennyt varsin pieleen. Goebenin tarina on klassinen esimerkki pienestä kivestä joka laukaisee kivivyöryn, ja ehkä myös opetus tai varoitus siitä miten tarkasti komentaja kentällä voi käskyjä soveltaa ja noudattaa.
Balkanin sotien puhkeaminen vakuutti Saksan siitä että laivaston pitäisi muodostaa pysyvä osasto Välimerelle valvomaan Saksan etuja. "Välimeren divisioona" perustettiin 1912. Kovin iso se ei ollut: siihen kuului tuliterä taisteluristeilijä Goeben ja Madgeburg-luokan kevyt risteilijä
Breslau. Sen tarkoituksena oli valvoa Saksan etuja Välimerellä tykkivenediplomatialla ja tukeutua Saksan liittolaisten Itävalta-Unkarin ja Italian satamiin. Kun ensimmäinen maailmansota syttyi 28. heinäkuuta, divisioonan komentajan, kontra-amiraali
Wilhelm Souchonin käskyt olivat joko häiritä ranskalaisten kuljetuksia Afrikan ja Euroopan välillä, tai yrittää murtautua Gibraltarista Atlantille. Brittiläisen vastapelurin, Välimeren laivaston komentajan amiraali Milnen käsky puolestaan oli suojata ranskalaisten kuljetuksia ja mikäli mahdollista, upottaa Goeben. Milnellä oli käytössään kolme taisteluristeilijää ja 8 muuta risteilijää, joten hän oli varsin ylivoimainen Souchoniin nähden. Laivastoministeri Churchill sen sijaan kielsi Milneä ryhtymästä taisteluun 'ylivoimaisen vihollisen kanssa', ainakaan ilman Ranskan laivaston tukea. Churchill tarkoitti sillä Itävalta-Unkaria, jolla oli vahva taistelulaivasto Adrianmerellä. (Ranska ja Iso-Britannia olivat sopineet että Ranska keskittäisi taistelulaivansa Välimerelle, ja britit Atlantille.)
Elokuun 3. Souchon sai viestin että Saksa oli julistanut sodan Ranskalle, ja heti seuraavana päivänä hän kävi tulittamassa ranskalaisia satamia Algeriassa. Samana päivänä hän myös kohtasi Milnen taisteluristeilijät
Indefatigablen ja
Indomitablen. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut - Saksan ja Britannian välillä ei ollut vielä sotatila! Lontoossa Churchill kiristeli hampaitaan turhautuneena, sillä muutaman tunnin ajan Goeben olisi ollut tuhottavissa. Milne yritti varjostaa saksalaisia, mutta nämä osoittautuivat nopeammiksi. Vasta yöllä Milne sai tiedot että Britannia oli julistanut Saksalle sodan. Sekä ranskalaiset että britit uskoivat että Souchon yrittäisi länteen ja varmistivat reitit siihen suuntaan. Souchon oli saanut kuitenkin yllättävän käskyn: olikin matkattava Konstantinopoliin!
Tämä vaatii hiukan taustaa: Balkanin maita ja Italiaa vastaan käytyjen sotien jälkeen Ottomaanien valtakunta oli surkeassa jamassa. Saadakseen tukea se yritti liittyä jompaan kumpaan suurista alliansseista, mutta ne eivät olleet kiinnostuneita: konkurssikypsällä, primitiivisellä maalla ei katsottu olevan mitään annettavaa sodassa. Valtakunnan johto oli sekavassa tilassa: suurin osa vallasta oli vaikutusvaltaisimpien ministerien muodostamalla 'Kolmen paššan triumviraatilla', sulttaani oli lähinnä keulakuva. Suurin osa hallituksesta oli englantilaismielistä mutta jotkut voimaministerit, etenkin sotaministeri
Enver pašša, olivat saksalaismielisiä. Sodan uhatessa saksalaiset tajusivat että kahden rintaman sodassa Ottomaaneista voisi sittenkin olla hyötyä. Elokuun alussa Ottomaanien sisärengas neuvotteli salaisen puolustussopimuksen Saksan kanssa, johon sisältyi lupaus liittyä sotaan Venäjää vastaan Saksan, Itävalta-Unkarin ja Bulgarian rinnalla. Tämän paperin herättämien toiveiden myötä Tirpitz oli käskenyt Souchonin Konstantinopoliin.
Souchonilla ei ollut kuitenkaan tarpeeksi hiiltä purjehtiakseen suoraan Konstantinopoliin. 5. päivä elokuuta hän palasi Messinaan hiilestämään brittiristeilijät kannoillaan. Siellä hän sai kuulla huonoja uutisia:
-Italia oli päättänyt pysytellä puolueettomana, ja Souchonin pitäisi poistua 24 tunnin kuluessa.
-Itävalta-Unkari ei ollut vielä sodassa Britannian tai Ranskan kanssa, joten keisarikunnan laivastolta oli turha odottaa apua taistelussa.
-allianssi turkkilaisten kanssa oli osoittautunut ennenaikaiseksi. Se oli vain pienen piirin neuvottelema kassakaappisopimus joka toteutuisi tiettyjen reunaehtojen täyttyessä - mikäli sulttaani ja muu hallitus saataisiin sen kannalle, mistä ei ollut mitään takeita.
Souchon tilasi hiiltä italialaisilta, mutta sitä saapui hitaasti. Satamassa olevilta saksalaisilta kauppalaivoilta sitä saapui nopeammin. Isojen aluksien hiilestys oli hirveä ja vihattu operaatio ja suuri syy sille miksi hiilestä luovuttiin öljyn hyväksi. Yksinkertaisesti, hiiltä dumpattiin kannelle ja sen jälkeen lapioitiin. Paljon:
Saksalaislaivoilta saatiin 400 vapaaehtoista lapioimaan, Souchonin upseerit käärivät hihat ja menivät lapioimaan miehistön rinnalle, ja hän järjesti miehistölle musiikkia, limonaadia ja hedelmiä. Mikään ei auttanut: hiilibunkkereita ei yksinkertaisesti saatu täytettyä tarpeeksi määräajassa. Lisäksi italialaiset siviilit olivat saaneet kuulla että Messinan ulkopuolella saksalaisia odotti ylivoimainen brittiläinen laivasto-osasto. Paikallislehdet laativat nopeasti otsikoita "ratsastuksesta kuoleman kitaan" ja "kunniakkaasta taistelusta viimeiseen kranaattiin". Moni yritti näpistää tai ostaa miehistön nappeja tai lakkeja muistoksi pian upotettavasta aluksesta.
Tirpitz antoi Souchonille vapaat kädet tehdä sellainen päätös kuin katsoi parhaaksi. Hänen vaihtoehtonsa olivat siis yrittää paluuta Adrianmerelle - ja luultavasti pysyä koko loppusota suljettuna Itävallan laivaston kanssa Adrianmeren pohjukkaan - tai sitten yrittää länteen ja saada jotain upotettua ennen kuin kranaatit ja hiilet loppuivat. Souchon päätti yrittää siltikin Konstantinopoliin. Hän tiesi että Egeanmerellä oli saksalainen hiilestysalus. Mikäli hän saisi takaa-ajajat taas karistettua, hän pystyisi ehkä täydentämään polttoainevarastot ja purjehtimaan Turkkiin - ja siellä hän jukoliste pakottaisi turkkilaiset valitsemaan puolensa. Souchon nosti ankkurin, käski miehet taisteluasemiin ja purjehti Messinasta ulos...ja huomasi ettei mitään ylivoimaista vihollisosastoa ollutkaan.
Milne oli saanut tiedon että Goeben oli Messinassa.
Röyhkeämpi amiraali olisi siinä vaiheessa yksinkertaisesti hyökännyt Messinaan, ampunut sataman päreiksi ja Souchonin alukset siinä sivussa. Mutta koska Italia näytti olevan etääntymässä Keskusvalloista, ulkopoliittinen johto oli ehdottomasti kieltänyt loukkaamasta Italian puolueettomuutta. (Churchill myöhemmin sanoi että hän olisi ilman muuta käskenyt Milnen hyökätä, hittoon italialaiset). Milne päätti toteuttaa ykköskäskyään, eli ranskalaisten kuljetusten suojaamista. Hän sijoitti kaksi taisteluristeilijää Messinan länsipuolelle, ja vara-amiraali Troubridgen neljä panssariristeilijää Adrianmerelle. Molemmat todennäköiset reitit oli näin tukittu voimilla joiden läpi Souchon ei helposti menisi. Amiraliteetti piti Milnen suunnitelmaa hyvänä - mielipide joka muuttui myöhemmin huomattavasti. Milne olisi voinut yksinkertaisesti laittaa aluksensa rinkiin Messinan ympärille - mutta hänen mielessään oli käsky kuljetusten suojaamisesta, mikä hänen arvelunsa mukaan onnistuisi parhaiten kaukovarmistuksella.
Vain kevyen risteilijän
Gloucesterin seuraamana Goeben ja Breslau purjehtivat Joonianmerta kohti Kreikkaa. Troubridge tajusi että hänen aluksensa saattaisivat osuttaa Goebenin. Mutta tilanne epäilytti häntä. Troubridgen neljä panssaristeilijää olivat viisi solmua hitaampia kuin Goeben, jonka tykit kantoivat ainakin 5000 jaardia pitemmälle. Troubridge oli tarkkailijana nähnyt Tsushiman salmen taistelun ja hän tiesi järeän tykistön kantamaedun. Troubridge pyrki yllättämään Souchonin aamunhämärissä ja neutraloimaan tämän kaukotaisteluedun: mutta pian kävi ilmi että hän joutuisi taisteluun kirkkaassa päivänvalossa. Hänen lippulaivansa
Defencen kapteeni Wray oli tykistöekspertti, ja oli sitä mieltä että heille kävisi taistelussa huonosti. Pitkällisen ja tuskallisen harkinnan jälkeen Troubridge päätti että Milnen saama käsky 'ei taistelua ylivertaisen vihollisen kanssa' sopi tilanteeseen ja hän lähetti viestin Milnelle ilmoittaen luopuvansa takaa-ajosta. Gloucester ja Breslau kävivät lyhyen laukaustenvaihdon jonka jälkeen Gloucester joutui myös luopumaan seuraamisesta polttoaineen käydessä vähiin. Souchon uskoi olevansa koko ajan takaa-ajettu ja piti laivojaan kovilla: neljä Goebenin konemiestä kuoli tulikuuman höyryn polttamana kun ylirasittuneet putket pettivät. Mutta viimein Egeanmerellä syrjäisessä poukamassa Souchon sai laivansa hiilestettyä kaikessa rauhassa, epäilemättä itsekin onneaan hämmästellen.
Hiilestyksessä kesti niin kauan että vielä kerran olisi ollut mahdollisuus tavoittaa Goeben. Mutta britit tajusivat hitaasti että Souchonin tavoitteena oli Dardanellit sillä se vaikutti järjettömältä kohteelta: olihan Turkki vielä neutraali. Milne lähti laiskasti seuraamaan saksalaisia, lisäksi elokuun 9. päivä hän sai viestin että Itävalta-Unkarin kanssa oli sotatila. Käskyjensä mukaan Milne rupesi välittömästi keskittämään laivastoaan Maltalle siltä varalta että Itävallan laivasto yrittäisi ulosmurtautumista: Goeben sai jäädä. Neljän tunnin päästä Milne sai uuden viestin: sota oli peruttu! Amiraliteetin yli-innokas virkamies oli nähnyt sotaviestin lojumassa jossain ja pistänyt eteenpäin tajuamatta sen olevan vain varmuuden vuoksi laadittu luonnos. Sota Itävalta-Unkaria vastaan oli kyllä oikeastikin tulossa, mutta se alkaisi vasta neljän päivän päästä. Hiilitäydennyksen aikana Souchon välitti kiireesti viestin Saksan suurlähetystöön: "Minun on ehdottomasti päästävä Dardanellien läpi. Sopikaa asiasta keinolla millä tahansa." 10. päivän aamuna Goebenin radistit alkoivat kuulla viestejä jotka selvästi olivat lähtöisin brittien taisteluristeilijöiltä: Milne oli saapunut Egeanmerelle. Souchon ei voinut jäädä odottamaan vastauksia vaan nosti ankkurin ja purjehti Dardanelleille: siellä asia ratkeasi tavalla tai toisella. Goeben ja Breslau saapuivat Dardanellien eteen viideltä iltapäivällä. Saksalaisalukset ja turkkilaislinnakkeet osoittivat toisiaan tykeillä. Souchon oli epävarma miten pitäisi toimia: hän laittoi linnakkeille yksinkertaisesti viestin "Lähettäkää luotsi". Pian kaksi turkkilaista hävittäjää lähestyi ja lamputtivat helpottavan viestin: "Seuratkaa meitä." Eikä hetkeäkään liian aikaisin sillä tähystäjät näkivät horisontissa kiukkuisia savupilviä: Milnen taisteluristeilijät olivat saapumassa. Mutta niitä ei päästettäisi läpi. Souchonin uhkapeli oli onnistunut! Elokuun 14. Goeben ja Breslau ankkuroivat Konstantinopolin edustalle.
Mitä kulissien takana oli tapahtunut? Ottomaanien johtavassa Kolmen paššan klikissä tilanne oli että sotaministeri Ismail Enver pašša oli saksalaismielinen, laivastoministeri Ahmed Djemal pašša oli brittiläismielinen ja sisäministeri Mehmet Talaat pašša siltä väliltä. Britit ja ranskalaiset olivat Ottomaanien perinteisiä ystäviä, mutta he olivat nyt liittoutuneet perivihollisen, Venäjän, kanssa. Saksaan oli hyvät välit ja paljon yhteyksiä: kenraali Otto Liman von Sanders oli jo vuosia kouluttanut ja organisoinut Turkin armeijaa. Kun voimaministerit saivat kuulla Souchonin tulosta, suurvisiiri Said Halim pašsa sai neronleimauksen: Goeben ja Breslau voitaisiin nimellisesti myydä Ottomaaneille, ja näin turkkilaiset voisivat kiertää velvoitteensa, joka olisi ollut estää sotaa käyvän maan alusten pääsy. Muutaman päivän epäröinnin jälkeen saksalaiset suostuivat ajatukseen. Elokuun 16. päivänä alukset siirrettiin Ottomaanien laivaston kirjoille ja ne saivat uudet nimet: Goebenista tuli
Yavuz Sultan Selim, ja Breslausta
Midilli. Miehistöille toimitettiin fetsit ja jumalanpalvelukset siirrettiin sunnuntaista perjantaille - mutta Souchon oli edelleen osaston komentaja. Britannian suurlähettiläs oli lomalla, joten hän ei ollut paikalla protestoimassa millään tavalla.
Eikä briteillä aluksi tuntunut olevan edes mitään protestoitavaa: päinvastoin he olivat tyytyväisiä tapahtuneeseen. Milne katsoi suorittaneensa tehtävänsä, kuljetukset olivat turvassa ja 'saksalaiset siivottu Välimereltä'. Britannian pääministeri Asquith kirjoitti että nyt aluksista ei ollut enää mitään huolta, sillä "turkkilaiset eivät osaisi purjehtia niitä muualle kuin kiville". Mutta kun tieto Ottomaanien ja saksalaisten suorittamasta 'hevoskaupasta' saapui, britit tajusivat tulleensa vedätetyiksi. Nyt korostuivat lukemattomat epäonnistumiset Goebenin takaa-ajossa. Milne kutsuttiin kotiin ja Ensimmäinen merilordi, Battenbergin prinssi, raivostui Troubridgen päätöksestä olla hyökkäämättä Souchonin laivojen kimppuun. Onneton yhteensattuma moninkertaisti saksalaisten tempun proganda-arvon. Ennen sotaa Ottomaanit olivat tilanneet kolme taistelulaivaa brittiläisiltä telakoilta vastineeksi Kreikan varusteluun (jolle britit myös rakensivat laivoja...). Kaksi niistä oli melkein valmiita ja turkkilaiset miehistöt olivat saapuneet Englantiin ottamaan ne vastaan. Mutta sodan sytyttyä britit takavarikoivat laivat omaan käyttöönsä. Teko oli sinänsä ymmärrettävä ja britit tarjosivat korvausta. Mutta Turkissa tapahtunutta pidettiin petoksena. Julkinen mielipide kääntyi vahvasti brittejä vastaan, etenkin koska laivoihin oli kerätty miljoonia kansalaiskeräyksillä. Tässä ilmapiirissä saksalaisten 'jalomielinen' tarjous otettiin hyvin vastaan.
Yavuz Sultan Selimin massiivinen hahmo Kultaisen sarven edustalla dominoi poliittista keskustelua Konstantinopolissa: se oli hyvin näkyvä muistutus saksalaisten kasvaneesta vaikutusvallasta maassa. Turkkilaisministeri tapasi elokuussa Belgian suurlähettilään ja ilmoitti tälle valitettavan uutisen: Saksa oli vallannut Brysselin. "Vai niin!" vastasi suurlähettiläs. "Minulla on teille vielä vakavampia uutisia: Saksa on vallannut Turkin!" osoittaen ikkunastaan näkyvää taisteluristeilijää. Britannian suurlähettilään saavuttua lomaltaan hän viimein jouti protestoimaan saksalaisalusten saapumista. "Jos ne on kerran myyty teille niin sitten saksalaiset pitäisi lähettää kotiin ja laivat miehittää turkkilaisilla." Enver paššalla oli tähän vastaus valmiina: miehistö on nyt turkkilaista, heillähän on fetsit, ettekö näe. Souchon oli omalaatuisessa tilanteessa: hän palveli nyt vieraan maan laivastossa, jota harjoitti brittiläinen upseerikomennuskunta. Enverin käskystä yhteistyö heidän kanssaan lopetettiin ja he poistuivat maasta. Enver oli innoissaan saamastaan kahdesta modernista sota-aluksesta. Brittien poistuttua hän nimesi Souchonin vara-amiraaliksi ja Ottomaanien laivaston komentajaksi ja maahan saapui iso valtuuskunta saksalaisia meri- ja rannikkopuolustusupseereja korvaamaan britit. Muun maailman tapahtumat mutkistivat turkkilaisten tilannetta: Saksa oli hävinnyt Marnen taistelun ja alkoi näyttää ettei se ehkä voittaisikaan sotaa, ainakaan heti. Tämä toisaalta vakuutti saksalaiset siitä että turkkilaiset oli saatava Keskusvaltojen puolelle. Enver pašša ilmoitti että rahoittaakseen sodan Turkki tarvitsee kaksi miljoonaa liiraa kullassa, minkä summan saksalaiset viipymättä toimittivat. Briteillä ei puolestaan ollut juuri mahdollisuuksia lahjoa turkkilaisia koska Venäjä oli paljon tärkeämpi liittolainen. Kaikessa hiljaisuudessa venäläisten kanssa sovittiin että mahdollisuden sodan tullessa, Venäjä saisi vallata Konstantinopolin itselleen. Churchill jopa esitti että sota turkkilaisia vastaan voisi tuottaa huomattavia uusia maa-alueita brittiläiseen imperiumiin. Näin sitten kävikin - mutta hinta oli kova.
Souchonin asema oli hyvin outo: toisin kuin von Sanders, hän kantoi nyt turkkilaista univormua ja hänellä oli suorassa komennossaan turkkilaisia sotavoimia. Mutta hänen välitön esimiehensä Djemal pašša ei halunnut päästää häntä tekemään sitä mitä hän todella halusi - sotimaan venäläisiä vastaan. Toisaalta Enver pašša lähetti hänelle käskyjä provosoimaan 'välikohtaus' Venäjän laivaston kanssa. Enver halusi järjestää 'Mainilan laukaukset' jolla epäröivä Turkin hallitus saataisiin tukemaan liittoa Saksan kanssa, mutta heti kun Djemal sai kuulla niistä, hän käski perua ne. Enver pašša ja saksalaiset jatkoivat omin päin Turkin ja ympärysvaltojen suhteiden sabotointia: syyskuun lopussa he sulkivat Dardanellit muiden maiden kauppalaivoilta. Tämä oli vakava isku Venäjälle.
Lokakuussa Souchon päästettiin viimein irti. Enver oli suostutellut Talaatin ja Djemalin suunnitelmaansa 'välikohtauksen' järjestämisestä. Talaat tosin arpoi vielä kantaansa ja esitti että turkkilaisten kannatti vain pitää kulta ja pysyä puolueettomana. Mutta kerran merelle päästyään Souchon päätti taas puuttua maailmanpolitiikkaan. 27. lokakuuta hän nosti ankkurin Yavuzin, kolmen risteilijän ja viiden hävittäjän kanssa. Enverin skenaario oli hänestä liian kesy: 29. päivän aamuna hän hajoitti laivastonsa ja hyökkäsi suoraan useita venäläisiä satamia vastaan ilman minkäänlaisia sodanjulistuksia tai ennakkovaroituksia. Hyökkäys Sevastopoliin torjuttiin, sillä venäläisten vakoojat olivat varoittaneet heitä, Sevastopolin rannikkötykistö oli valmiina. Mutta muuten Souchonin laivat saivat aikaiseksi hyvin näyttävän, joskin strategisilta tuloksiltaan melko vähäisen hyökkäyksen aikaiseksi. Kymmeniä venäläisiä sotilaita ja siviilejä kuoli ja upotetuilta aluksilta otettiin vankeja.
Ottomaanien hallitus järkyttyi Souchonin yksityisestä Pearl Harborista. Monet ministerit - mukaanlukien suurvisiiri - uhkasivat erota. Ympärysvallat vaativat korvauksia Venäjälle ja saksalaisten internointia tai maastakarkoitusta 12 tunnin sisällä. Hallitus äänesti anteeksipyynnön lähettämisestä Venäjälle ja Enver paššan näkemys jäi tappiolle. Vielä hetken historian suunta keikkui veitsen terällä: mutta kokouksen jälkeen Enver muutti viestiä ominpäin uhmakkaampaan suuntaan ja tämä versio lähti venäläisille. Britit puolestaan olivat jo viikkoja olleet varmoja että Ottomaanit olivat todellisuudessa kokonaan saksalaisten kelkassa. Churchill oli ohjeistanut Välimeren laivastoa hyökkäämään turkkilaiskohteita vastaan heti jos Ottomaanit yrittäisivät jotain. Koska britit eivät saaneet mahdottoman lyhyeen deadlineensä vastausta, marraskuun 1. brittialukset tulittivat Izmiriä. Vielä seuraavana päivänä suurvisiiri yritti pyydellä anteeksi venäläisiltä, selittäen koko episodin olevan saksalaisten sooloilua. Raivostuneet venäläiset vastasivat että oli myöhäistä enää selitellä: se on sota nyt. Jo samana päivänä venäläisjoukot ylittivät rajan Kaukasuksella. Seuraavana päivänä brittien taistelulaivat tulittivat Dardanellien linnoituksia ja 86 turkkilaissotilasta kuoli. Lopullinen kulminaatiopiste oli ohitettu ja Ottomaanien hallituksen oli todettava ettei sotaa voinut enää perua: 4. päivä Ranska ja Iso-Britannia julistivat sodan Ottomaanien valtakunnalle. Enverin ja Souchonin suunnitelma oli onnistunut. Neljä ottomaaniministeriä erosi, kuten oli uhannut. Yksi heistä oli talousministeri Djavid bey, joka julisti profeetallisesti: "Tämä on valtakuntamme tuho - vaikka voittaisimmekin!"
Toimillaan Souchon oli aikaansaanut loistavan menestyksen Saksalle. Kaikille muille osallisille tulos oli hirvittävä katastrofi. Kuten Djavid bey ennusti, Ottomaanit eivät kestäneet raskasta sotaa vaan valtakunta hajosi. Churchillin toiveet helposta saaliista olivat kuitenkin ennenaikaisia. Turkkilaiset taistelivat odottamattoman sitkeästi. Gallipolin maihinnousu torjuttiin hirvittävin tappioin, ja brittien ensimmäinen hyökkäys Mesopotamiaan päättyi nöyryyttävään antautumiseen. Lähi-Idän sotanäyttämö imi valtavia määriä liittoutuneiden sotavoimia: Britannia ja Ranska lähettivät sinne yli kaksi miljoonaa miestä. Venäjän ulkomaankaupasta puolet - ja tuontiviljasta 90% - oli kulkenut Dardanellien läpi. Salmien sulkeuduttua Ententen kyky tukea Venäjää materiaalisesti heikkeni merkittävästi: lisäksi Venäjä lähetti miljoona miestä Kaukasuksen ja Persian rintamille. Saksan kannalta Souchon oli ikään kuin poistanut vihollisen muonavahvuudesta kolme miljoonaa miestä - mikä kontrasti siihen että hän olisi upottanut pari hassua joukkojenkuljetusalusta. Saksan investoinnit Lähi-Itään eivät olleet paljon mitään ympärysvaltoihin verrattuna: kaksi laivaa miehistöineen ja muutama tuhat upseeria ja spesialistia tukemaan Turkin armeijaa, ja Idän rautatien kautta lähetettyä materiaaliapua. Ludendorff itse arveli että ilman Ottomaanien sotaan liittymistä Saksa olisi hävinnyt sodan kaksi vuotta nopeammin. Sodan kärsimykset ja ruokapula johtivat Venäjällä vallankumoukseen 1917 - joka olisi kenties vältetty jos Dardanellit olisivat pysyneet auki. Britannian ja Ranskan 'helpot' saaliit Ottomaanien jäämistöstä osoittautuivat ongelmalliksi. Arabit ja juutalaiset rupesivat riitelemään brittien ristiriitaisista lupauksista. Venäjää vastaan käydyistä tappioista hermostuneena Kolme paššaa organisoivat armenialaisten kansanmurhan. Churchill kirjoitti sodan jälkeen: "Souchon purjehti Dardanelleille, ja päästämällä hänet läpi turkkilaiset kutsuivat peruuttamattoman kirouksen maansa ja koko idän ylle."
Souchon ja Yavuz kokivat vielä monta ihmeellistä seikkailua ennen kuin Souchon palasi Saksaan 1917. Yavuz ehti palvella vielä Naton laivastoissa ennenkuin poistettiin 1950-luvulla. Milnen ura tyssäsi episodiin. Virallisesti häntä ei syytetty mistään, mutta hänet siirrettiin pois kaikista tehtävistä ja kitkutti puolella palkalla vuoteen 1919 asti, kunnes lopulta tajusi erota. Milne aina puolustautui kaikkia syytöksiä vastaan sillä että oli suorittanut hänelle annetut tehtävät tarkasti ja tunnollisesti. Troubridge haastettiin sotaoikeuteen "vihollisen kimppuun hyökkäämisen laiminlyönnistä". Hän puolustautui taitavasti ja sai vapauttavan tuomion. Hänen urakehityksensä jatkui, mutta tapauksesta jäi brittilaivaston sisälle paljon pahaa verta. Merikomennusta hän ei enää saanut. Vielä 1939, kun amiraali Harwood palasi Englantiin
Graf Speen upottamisen jälkeen, sir Dudley Pound onnitteli häntä ja julisti että "Troubridgen oikeudenkäynnin tulos on nyt lopullisesti osoitettu virheelliseksi!" Kaikki kolme paššaa murhattiin tai teloitettiin 1920-luvun alussa.
Yavuz romutettiin 70-luvun alussa, mutta Goebenin kirous leijuu yhä Lähi-Idän yllä.
suomenkuvalehti.fi
