Muutama ei-sotaleffakin on tullut katsottua, edetään huonoimmasta parhaimpaan.
Luc Besson on jäänyt eräistä elokuvista erinomaisen hyvin mieleeni (esim.
Leon &
Nikita) - 90-luvun lopulla Besson astui hetkeksi scifi-elokuvien puolelle ohjaamalla
the Fifth Element'in, jonka olen aikanaan nähnyt "taivaskanavilta". Erinomaisista näyttelijöistä (Bruce Willis, Gary Oldman) ja taiteellisesti kunnianhimoisesta suunnittelusta (mukaan lukien puvustus tms.) huolimatta eihän elokuva enää tuntunut siltä miltä se aikoinaan tuntui. Nyt siitä huokui monin paikoin ikääntyneisyys, toisaalta sitten tuli tunne ettei oikein ollut varma mikä Bessonin lopullinen idea/ajatus elokuvan suhteen oli. Se tuntui jäävän "rajalle" saavuttamatta mitään erityisten loistavaa (pois lukien puvustukseen tms. liittyvät seikat, jotka olivat kiehtovia). Jatkossa tämä Besson saa pölyttyä hyllyssä...
* *
Unkarilainen
Kornél Mundruczó on minulle ohjaajana aivan uusi tuttavuus - eipä tuo unkarilainen elokuva muutenkaan tuttua minulle ole, viime vuosilta nimistä mieleen tulee vain
László Nemes ja hänen erinomaisen kiinnostava
Son of Saul (vieraskielisen elokuvan Oscar 2016) - Mundruczón
White God (Fehér isten) alkaa perinteisen draaman tavoin, eräänlainen ystävyyskertomus tytön ja koiran välillä ja kuinka heidät sitten erotetaan väkisin toisistaan inhottavan isän toimesta. Tästä alkaa tarina, joka hyvin pitkään on kuiten kasvu- ja kaipuutarina, siitä kuinka tytöt elämä heilahtelee laidalta toiselle hänen kaivatessa, etsiessä ja ikävöidessä koiraansa; koiran osuus taasen on julmempi, kuinka se ajautuu katukoirien pariin, taistelee rankkureita vastaan ja lopulta päätyy miehen omistukseen, joka "luo" siitä taistelukoiran, jonka tarkoituksena on voittaa maallista mammonaa isännälleen.
Elokuva etenee hyvin pitkälle tämän tarinan pohjalta, kuvausta vaihdetaan tytön ja hänen elämänsä sekä koiran kokemusten kuvaamisen välillä. Kunnes tarina muuttaa muotoaan, koira joutuu takaisin koiratarhaan, sitä uhkaa "viimeinen piikki" ja kaikki lähtee uuteen, dystopiseen, suuntaan, jossa koirat vapauttavat itsensä, hyökkäävät koiratarhan henkilökunnan kimppuun, lähtevät kadulle ja alkaa kostotarina, jossa tämän tytön lemmikin johdolla, koirat käyvät kostamassa pahantekijöille - tappaen heidät.
Elokuvan loppuhetket ovat sovitukselliset - ehkäpä jopa uskonnolliseen teemaan vivahtavat kuvasymboliikkansa osalta.
Kokonaisuudessa ihan ok! elokuva - ei maata mullistava mutta kelvollinen draamaa ja dystopista trillerikuvausta yhdistävä leffa.
Linkki:
http://www.imdb.com/title/tt2844798/?ref_=nv_sr_1
* *
Uli Edelin
Baader Meinhof Komplex oli Oscar-ehdokas parhaimmaksi vieraskieliseksi elokuvaksi v. 2009. Ulrike Meinhofin ja Andreas Baaderin & co elämätarina on monilta osin tuttu. Oikeastaan kasvoi lapsuuden ja nuoruuden aikana, jolloin
Punainen Armeijakunta (saks.
Rote Armee Fraktion,
RAF) ja etenkin sen toinen sukupolvi aloittivat toimintansa. Hataria muistikuvia lapsuudesta on vuoden '75 tapahtumista Tukholmassa, samoin kuin lokakuussa 1977 kaapatun Lufthansan koneen kohtalosta, joka sekin eräiltä osin nivoutuu RAF:ään. Aloitin peruskoulun elokuussa 1977 (elokuussa se koulu taisi tuolloinkin alkaa) - muistan kuinka koulussakin esille nousivat uutisissa kerrotut tapahtumat Saksasta elettiin Saksan syksyä. Enhän minä vielä tuolloin ymmärtänyt sen tarkemmin, että mistä oli kyse - miksi vaikutusvaltaisia ihmisiä tapettiin ja keitä tähän RAF'iin kuului? (Totta puhuakseni tuolloin minulle tuli RAF:stä ensinnä mieleen Royal Airforce). Myöhemmin - muutamien vuosien kuluttua - kielitaidon kartuttua ja ymmärryksen kasvettua aloin ymmärtää paremmin mikä tämä RAF oli ja keitä nämä toisinaan nimeltä mainitut henkilöt, kuten Ulrike Meinhof ja Andreas Baader oikein olivat. Mutta elokuvaan...
60-luvun Länsi-Saksa olisi kieltämättä ollut mielenkiintoinen paikka elää ja kasvaa, aivan kuten moni muukin läntisen Euroopan valtio, jossa opiskelijaliikehdintä oli voimakasta ja vasemmalle kallellaan - eräissä tapauksissa fanaattisuuteen asti, kuten tiedetään. Väistämättä tulee mieleen, että elämmekö nyt toisintoa noista ajoista. Nyt Euroopassa eivät kuitenkaan liikehdi vasemmistoradikaalit opiskelijat vaan radikaalimuslimit sekä päätään nostavat äärioikeistolaiset tai suoranaisesti fasistiset ryhmittymät. Tuolloin 60- ja 70-luvulla sekä vielä osin 80-luvulla demokraattisen lännen onnistui kuihduttaa ja kukistaa vasemmistoradikaalit ryhmittymät, moni niistä lopulta sitoutui osaksi demokraattista yhteiskuntaa - jonka hintaa ehkäpä nyt maksamme, kun puolueisiin saattoi jäädä henkilöitä, jotka eivät hylänneet ideologiaansa ja kapinahenkeään. Nyt valtaan noustuaan he ajavat, muuttuneessa maailmassa, omaa ideologiaansa ymmärtämättä - tai haluamatta ymmärtää - mihin se voi johtaa.
Tietyiltä osin 60-luvun radikalismin nousun voi ymmärtää, Eurooppa ja maailma oli kylmän sodan kourissa ja kahtiajakautunut - sosialistisesta leiristä pyrittiin radikalisoimaan nuorisoa ja se saatiinkin liikehtimään. Samalla osassa länsimaita toimittiin - vähintäänkin harmaalla alueella - mikä johti arveluttaviin toimiin ja ruokki radikalisoitumista. Onneksi länsimaisten yhteiskuntien perusrakenteet olivat riittävän voimakkaita ja lopulta osin niistä johtuen radikaaliryhmät ajautuivat marginaaliin.
Elokuvassa edetään tästä radikalisoitumisesta toiminnan hakemisen ja kouluttautumisen kautta (esim. Jordaniassa sijaitsevat koulutusleirit) vieläkin rajumpaan ja brutaalimpaan toimintaan ja lopulta ensimmäisen sukupolven vangitsemiseen ja tuomitsemiseen, oikeudenkäynteihin ynnä toisen - ehkäpä vieläkin radikaalimman - sukupolven nousuun ja taisteluun.
Jos se idealismi ja ideologia riisutaan pois, nähdään lopulta se, että RAF:n saksalaisjäsenillä ei ollut juuri mitään yhteistä pohjaa arabiterroristien kanssa. He elivät täysin erilaisissa maailmoissa, jopa ideologialtaan eritavoin painottuneissa - mutta sillä saralla edes jotain yhteistä oli olemassa. Mutta muuten - ero on yhtä suuri kuin tänä päivänä lännen ja radikalisoituneiden muslimiterroristien välillä. Ja ehkäpä tässä on elokuvan katsojan/tarkkailijan kannalta ne mielenkiintoisimmat elementit, ideologian sumentama ihminen ei kykene näkemään niitä radikaaleja eroja samansuuntaisen ideologian jakavien ihmisten kesken, josta seuraa se, että hän ei ymmärrä sitä, että jossain vaiheessa sen ideologian sisällä käydään taistelu siitä kuka on vahvin ja tappion kokeneet tavattoman usein tapetaan "luokkapettureina" - nykyään tilalla voi olla jokin toinen nimi. Tästä merkittävästä erosta voidaan vetää suora analogia tähän hetkeen - Euroopasta löytyy kotoperäisiä ryhmittymiä, jotka taistellessaan länsimaista "heteroyhteiskuntaa" vastaan ovat valmiit liittoutumaan vihollisen vihollisen kanssa, ymmärtämättä sitä, että ei se vihollisen vihollinen ole ystäväsi. Vaikkapa nämä radikaalifeministit (tällä hetkellä marginaalissa pl. poliittinen vaikuttaminen), jotka tuomitsevat läntisen kulttuurin epätasa-arvoisena ja samalla tukevat kansalaisiaan sortavia arabikulttuureja nöyrtymällä niiden tahtoon ja vaatimuksiin (se vasemmistoideologia vaikuttaa monella taustalla) sekä toteamalla sorron olevan "kulttuurinen piirre" - eivätkö he ymmärrä, että heitä käytetään hyväksi? Että he ovat kohde, jota hyödynnetään ja joka lopulta, jos se islamilainen valta leviäisi kautta maan, tullaan teloittamaan ensimmäisten joukossa, koska radikaaleina he ovat radikaaleille uhka, joka on ensin raivattava pois tieltä.
Baader Meinhof Komplexin voi varmasti katsoa monella tapaa ja ymmärtää useammalla eri tavalla. Minä koin sen ehkäpä voimakkaimmin psykologisena tutkielmana siitä mihin kaikki johti, mutta myös siitä kuinka erilaisia ryhmiä yritetään saada tekemään yhteistyötä keskenään ja näin hyödyntää ryhmiä niin paljon kuin mahdollista. Erillisinä yksikään ryhmä ei merkittäväksi nouse, mutta kun luodaan verkostoja ja yhteistyörintamia, joissa ideologian sumentamia ihmisiä hyötykäytetään, saadaan aikaan jotain paljon ongelmallisempaa. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.
Linkki:
http://www.imdb.com/title/tt0765432/?ref_=nv_sr_1
vlad
