”Miten tällaista törkyä voi hyväksyä?”
Tasan 50 vuotta sitten Suomessa sensuroitiin maantiedon oppikirja, koska siinä puhuttiin Neuvostoliitosta totta. Suomi oli syksyllä 1971 niin suomettunut, että kommunisti Taisto Sinisalo sai yhdellä eduskuntakysymyksellä koko järjestelmän polvilleen.
Tilaajille
Heikki Aittokoski HS
5.12.2021 2:00 | Päivitetty 30.6.2022 13:34
Kaipaatko hyvää kesäluettavaa? HS julkaisee uudelleen parhaita lukemistojuttujaan. Tämä juttu on julkaistu alun perin joulukuussa 2021.
Tiistaina 14. syyskuuta 1971 Eduskuntatalossa oli tohina päällä. Kansanedustajat olivat palanneet kesälaitumilta Helsinkiin.
”Eduskunta aloitti täydellä vauhdilla”, otsikoitiin seuraavan aamun Helsingin Sanomissa.
”Kuppi kahvia, lyhyt kertaus kesän kuulumisiin ja sitten täysi ralli päälle”, HS kuvaili. Kesän kuulumisista oli kerrottavana muun muassa se, että Sdp:n kansanedustaja
Erkki Tuomioja, 25, oli kasvattanut parran.
Täydellä vauhdilla uuteen istuntokauteen lähti myös 45-vuotias kommunisti
Taisto Sinisalo, jonka mukaan oli vastikään nimetty kokonainen poliittinen suuntaus, taistolaiset. He olivat Suomen kommunistisen puolueen SKP:n jyrkän linjan edustajia, niin sanottuja vähemmistökommunisteja, joita myös stalinisteiksi kutsuttiin.
Kansanedustaja, kommunisti Taisto Sinisalo ilmeisesti vuonna 1969. Kuva: Aamulehti
Sinisalo oli lupsakka kotkalainen ja piinkova aatteen mies. Hän oli Neuvostoliiton ylin ystävä, jolla oli herkkä vainu ideologiselle harhaoppisuudelle. Vainuttavaa oli paljon.
Kommunistien maailmankuvaa hallitsi luokkataistelu. Nytkin, syyskuussa 1971, Suomen tehtailla oli Sinisalon mukaan meneillään ”porvariston syyshyökkäyksiä työläisten taistelutahdon murtamiseksi”.
Luokkataistelu oli myös taistelua tiedosta. Taisto Sinisalo jätti heti syysistuntokauden alkajaisiksi kirjallisen kysymyksen, joka merkittiin eduskunnan pöytäkirjoihin kysymyksenä numero 186.
Otsikko kuului: ”Oppikirjoiksi sisällöltään sopimattomien julkaisujen poistamisesta”.
Alkoi näytös, joka jälkikäteen on jäänyt varsin vähälle huomiolle ja joka ei anna mairittelevaa kuvaa sen ajan Suomesta. Kyse oli sensuurista, siitä, millainen kuva maailmasta Suomen nuorille annetaan.
Kansanedustaja Sinisalon hampaissa oli oppikirja, jonka nimi oli konstailemattomasti Maantietoa lukiolaisille. Tekijöinä olivat
Esko Laulajainen ja
Eino Tahvonen.
Noin 200-sivuinen Gummeruksen kustantama oppikirja oli Suomen lukioissa ahkerassa käytössä. Se oli julkaistu vuonna 1966, ja syksyllä 1971 oli otettu jo neljäs painos.
Maantietoa lukiolaisille -oppikirjan kansi. Kuva: Gummerus
Sen ajan oppikirjoihin präntättiin moneen kertaan, takakansia myöten, että teos oli ”Kouluhallituksen hyväksymä”. Ne olivat tärkeitä sanoja. Ilman Kouluhallituksen virallista kelpuutusta oppikirjalla ei ollut pääsyä Suomen koululaisten pulpeteille tai reppuihin.
Taisto Sinisalo hyökkäsi maantiedon oppikirjan maailmankuvaa vastaan. Kysymys numero 186 sisälsi kovaa kieltä heti alkusanoista alkaen.
”Viime aikoina on valtiovallan huomiota jouduttu useissa yhteyksissä kiinnittämään äärioikeistolaisiin hyökkäyksiin maamme rauhanpolitiikkaa ja sen perustan muodostavia suomalais-neuvostoliittolaisia suhteita vastaan.”
Sinisalo jatkoi, että ”julkeana ilmiönä oikeiston mielipidemuokkaustyöstä” voidaan pitää myös joitakin oppikirjoja.
Maantietoa lukiolaisille oli tikunnokassa, koska sen luku ”Maailman valtiollinen karttakuva” loukkasi Sinisalon mielestä ”jyrkästi niitä periaatteita, joille maamme ulkopolitiikka rakentuu”. Kirja antoi ”historiallisista tapahtumista täysin virheellisen ja valheellisen, tyypillisiä äärioikeistokatsomuksia edustavan kuvan”.
Sinisalo nosti esiin muutaman kohdan, jotka ”rikkoivat alkeellisimpia objektiivisen historiankirjoituksen vaatimuksia”. Sellainen oli hänen mielestään esimerkiksi tämä virke: ”Kokonaan Neuvostoliiton miehitykseen joutuneet sen entiset läntiset reunavaltiot ovat jääneet lujasti Neuvostoliiton poliittiseen ja taloudelliseen johtoon”.
Sinisalon mielestä virke oli siis valhetta. Häntä ei hetkauttanut se, että Neuvostoliiton panssarit olivat vain kolme vuotta aiemmin, elokuussa 1968, jyränneet Tšekkoslovakian alleen.
Niin ikään Sinisaloa ärsytti Maantietoa lukiolaisille -kirjan tehtävä, jossa oppilaiden piti vastata kysymykseen: ”Mitkä Itä-Euroopan valtiot ovat itsenäisyytensä menettäen jääneet Neuvostoliiton osavaltioiksi?”
Vastauksia löytyi tietysti Suomen läheltä: Viro, Latvia ja Liettua.
Sinisalo tuomitsi myös oppikirjan kappaleet, joissa todettiin, ettei Suomi ollut onnistunut pysyttelemään täysin puolueettomana.
Kommunisti Taisto Sinisalo suivaantui oppikirjan luvusta ”Maailman valtiollinen karttakuva” ja erityisesti siinä olleesta tehtävästä, joka hänen mielestään ”edusti äärioikeistokatsomuksia”.
Maantietoa lukiolaisille -kirjan sivulla 191 esitettiin, ettei Suomi ole täysin puolueeton.
Kaikki Sinisalon valheellisiksi väittämät oppikirjan asiat olivat tosiasioita. Hänen eduskuntakysymystään voisikin pitää kukkeana esimerkkinä absurdista huumorista – ellei väliintulolla olisi ollut vakavia seurauksia.
1970-luvun alun Suomea on vaikea hahmottaa. Yhdet toivoivat ja toiset pelkäsivät täysimittaista sosialismia. Niin kuin kaikkina aikakausina, useimmat kai yrittivät vain elää omaa elämäänsä.
Suomea hallitsi
Urho Kekkonen. Presidentin laajoja valtaoikeuksia rajoitti lähinnä Moskova. Kylmän sodan vastakkainasettelu heijastui väistämättä myös pieneen Suomeen.
Suomella ja Neuvostoliitolla oli YYA-sopimus eli sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja avunannosta. Suomen kannalta se oli liekaköysi, jota Kremlin kulloinenkin kommunistivaltias saattoi halutessaan vähän nykäistä.
Presidentti Urho Kekkonen Kultarannassa kesällä 1970. Kuva: Mikko Oksanen / Lehtikuva
Eipä tosin tarvinnut. Suomi oli suomettunut. Hyvin monet suomalaiset toteuttivat Neuvostoliiton toiveita kerkeästi, jopa ennakoivasti.
Näin taisi tapahtua myös Taisto Sinisalon eduskuntakysymyksen kanssa.
Oppikirjoja oli Suomessa sensuroitu ennenkin. Niin tehtiin etenkin jatkosodan jälkeen. Valtioneuvosto asetti joulukuussa 1944 erityisen toimikunnan tarkistamaan oppikirjoja, ”jotka voivat vahingoittaa maamme suhteita ulkovaltoihin”.
Se tarkoitti tietysti Neuvostoliittoa. Poistettavien listoille päätyi kymmeniä oppikirjoja. Vahvimmin edustettuina olivat historian ja maantiedon kirjat.
Syksyllä 1971 sodasta oli kuitenkin kulunut jo neljännesvuosisata. Suomi oli demokratia, jossa periaatteessa oli myös sananvapaus.
Samalla Suomi oli maa, jossa kommunisti Sinisalo sai sanella muutoksia nuorten oppikirjoihin.
Kouluhallitus reagoi Sinisalon eduskuntakysymykseen ällistyttävänkin ketterästi. Kysymystä seuranneella viikolla, 23. syyskuuta 1971, Kouluhallitus perui Maantietoa lukiolaisille -oppikirjalta luvan.
Ei auttanut, että Gummeruksen osastopäällikkö
Olli Arrakoski oli heti Sinisalon kysymyksen jälkeen kirjoittanut Kouluhallitukselle anteeksipyytelevän, sävyltään liki matelevan kirjeen.
Kouluhallituksen päätöksen tekivät pääjohtajan sijainen
Olli Sampola sekä ylitarkastaja
Jaakko Linnankivi. Heidän nimissään lähti myös paimenkirje Suomen lukioihin, käy ilmi Kouluhallituksen arkistosta.
”Koulujen käyttöön jo hankittuihin kappaleisiin on merkittävä poistetuksi kokonaan luku Maailman valtiollinen karttakuva”, Sampola ja Linnankivi opastivat. On jotakuinkin varmaa, että tuollainen vaatimus herätti lukiolaisten tiedonjanon tehokkaammin kuin yksikään oppitunti.
Ei ole tiedossa, kohdistuiko Kouluhallitukseen painostusta ministereiltä tai peräti presidentti Kekkoselta. Tavatonta se ei 1970-luvun alun Suomessa olisi ollut.
Neuvostoliiton suurlähetystö osasi niin ikään halutessaan sörkkiä vaikka suomalaisia kouluasioita, mutta mikään ei viittaa Tehtaankadun tovereiden aloitteellisuuteen.
Sensuuripäätöksen tarkkaa kulkua on vaikea selvittää, koska tuon ajan päättäjät ovat jo kuolleet – samoin kuin oppikirjantekijät Esko Laulajainen ja Eino Tahvonen.
Laulajaisen kasvattipoika, toimittaja
Marko Laitala tietää kylläkin kertoa, että Laulajaiseen tapaus ”osui kovaa”.
”Hän oli syvästi loukkaantunut”, Laitala sanoo.
Eduskunnassa Sinisalon kysymykseen vastasi opetusministeri
Jaakko Itälä 15. lokakuuta 1971. Itälä oli liberaali eli edusti aatesuuntaa, joka nimenomaisesti korostaa vapauksia kuten sananvapautta.
Opetusministeri Jaakko Itälä vuonna 1971. Kuva: Pertti Messo / Lehtikuva
Itälä ilmoitti, että ”mikäli teokselle haetaan uutta hyväksymistä, se on perusteellisesti tarkistettava, niin että se on kaikilta osin sopusoinnussa koulun kasvatustehtävän kanssa sekä maamme virallisen ulkopolitiikan mukainen”.
Tässä ollaan suomettumisen surullisessa ytimessä. ”Virallinen ulkopolitiikka” pakotti poistamaan suomalaisnuorten koulukirjoista totuuksia esimerkiksi Viron kohtalosta ja Suomen puolueettomuuden luonteesta.
Taisto Sinisalo oli saanut tahtonsa läpi. Eikä siinä kaikki. Kevättalvella 1972 tiedossa olisi vielä masentava jälkinäytös, joka pysyi julkisuudelta piilossa.
Syksyn 1971 käänteet ylittivät valtamedian uutiskynnyksen hieman viipeellä, vasta lokakuun puolella. Sanaa ”sensuuri” ei uutisissa juuri käytetty – Helsingin Sanomienkin otsikossa ”Sinisalo korjauttaa maantiedon oppikirjaa” (HS 9.10.1971).
HS:n uutinen lokakuulta 1971.
HS:n artikkelissa silmiin pistää mielenkiintoinen lause. Sen mukaan Sinisalon ”taustavoimana on Teiniliitto”.
Teiniliitto oli Suomen koululaisten ja lukiolaisten etujärjestö, joka 1970-luvun taitteessa muuttui avoimen puoluepoliittiseksi ja radikalisoitui. Lopulta siitä tuli läpeensä punainen.
Jonkun täytyi laverrella Sinisalolle oppikirjoista. Sinisalo tuskin paneutui omasta aloitteestaan lukion sisältöihin, koska hänen ei tiedetty olleen kärryillä nuorten asioista.
Mutta tuliko aloite juuri Teiniliitolta?
Sen selvittäminen voisi olla mahdollista, vaikka tapahtumat kaukaisia ovatkin. 1970-luvun alun Teiniliitto-aktiivit ovat nyt osapuilleen seitsenkymppisiä.
Teiniliitto oli syksyllä 1971 niin sanotun yleisdemokraattisen rintaman eli vasemmiston ja keskustan käsissä. Järjestö kuitenkin liukui kovaa vauhtia kohti täyttä taistolaishallintaa.
Maantietoa lukiolaisille -tapauksen aikoihin Teiniliiton puheenjohtajana oli 21-vuotias sosiaalidemokraatti, ”sosialistiksi ja marxilaiseksi” tunnustautunut
Erkki Liikanen, joka jäi kolme vuotta sitten eläkkeelle Suomen Pankin pääjohtajan tehtävästä.
Erkki Liikanen vuonna 1970. Kuva: Sanoman arkisto
”Poliittiset tunnelmat olivat kireät, usein taistolaiset vastaan muut”, Liikanen toteaa sähköpostitse. ”Epäilen siksi suuresti viittausta, että Teiniliitto järjestönä olisi antanut tukea taistolaisten johtajalle.”
Muuta Liikanen ei halua aiheesta kommentoida. Hän kehottaa kääntymään historiantutkijoiden puoleen.
Avainpaikoilla oli myös
Satu Hassi, nykyinen vihreiden kansanedustaja, joka vuonna 1971 oli Teiniliiton taistolainen varapuheenjohtaja.
”Minulla ei todellakaan ole muistikuvaa tällaisesta asiasta”, Hassi vastaa sähköpostissa. ”Kysymyksen taustavaikuttajana saattaa hyvinkin olla ollut joku, joka on ollut aktiivinen myös Teiniliitossa, mutta en muista että Teiniliitto järjestönä olisi puuttunut oppikirjojen ’neuvostovastaisena’ pidettyyn sisältöön.”
Teiniliiton arkisto on onneksi tallessa. Se on Kansallisarkiston hoteissa ja on säilynyt ilmeisen kattavana.
Teiniliiton hallituksen pöytäkirjoista tai muistakaan dokumenteista ei löydy merkkejä siitä, että järjestö olisi propagoinut Taisto Sinisalon suuntaan.
Sen sijaan löytyy runsaasti todisteita ajan hengestä. Pöytäkirjoista käy ilmi, että hallituksen nuoret porvarijäsenet
Peter Fagernäs ja
Kimmo Sasi jyrättiin toistuvasti.
Fagernäs opittiin sittemmin tuntemaan finanssialan johtajana, Sasi taas kokoomuspoliitikkona. Sasikaan ei muista, että maantiedon oppikirjaa olisi Teiniliiton hallituksessa käsitelty.
Yksi, joka voisi muistaa, on Helsingin yliopiston aikuiskasvatustieteen professori
Yrjö Engeström. Hän oli kova taistolainen, joka Teiniliiton arkiston mukaan oli tammi–helmikuussa 1972 järjestämässä kampanjaa koulujen ”yhteiskunnallisen opetuksen uudistamiseksi”.
Kampanjan tavoitteena oli ”räikeästi suurpääoman etujen mukaisen, imperialismia tukevan, maamme ulkopolitiikan vastaisen tms. materiaalin käytön kieltäminen opetuksessa”.
Engeström kertoo sähköpostitse, ettei muista syksyn 1971 oppikirjatapausta, koska ei omien sanojensa mukaan ”seurannut sitä läheltä” ja oli ”jo toisissa hommissa”, sillä ”työsuhde Teiniliittoon oli päättynyt 1970”. Jatkokysymyksiin hän ei vastaa.
Vaikuttaa siltä, ettei Teiniliitto toiminut suoraan yhteistyössä Taisto Sinisalon kanssa. Mutta ei järjestö myöskään asettunut vastustamaan oppikirjasensuuria. Pikemminkin päinvastoin.
15. lokakuuta 1971 aihetta käsiteltiin Ylen A-studiossa. Ohjelmassa haastateltiin Taisto Sinisaloa mukavan leppoisasti. Häneltä kysyttiin, mikä oli hänen oma maantiedon kouluarvosanansa. Sinisalo vastasi, että ”ei erikoinen”.
A-studion haastateltavana oli myös Teiniliiton puheenjohtaja Liikanen. Hän esitti, että Suomessa pitäisi asettaa poliittisin perustein valittu asiantuntijaelin, joka hyväksyisi oppikirjat.
Teiniliiton valtavirran ajatusmaailmaa valottaa järjestön julkaisu, Teinilehti. Sen linja oli tukevan vasemmistolainen. Päätoimittajana oli
Risto Repo, joka jäikin toimittajan uralle. Toimitussihteerinä oli
Kalle Löövi, joka teki elämäntyönsä Suomen Punaisessa Ristin palveluksessa.
Teinilehden tarjontaan kuului muun muassa luokkataistelun etujoukkoon kuuluneen
Jaakko Laakson kirjoitussarja ”Tätä et kuule koulussa”. Myöhempi kansanedustaja Laakso valisti Suomen nuorisoa muun muassa siitä, ”mitä on imperialismi”.
Entisellä päätoimittaja Revolla ei ole Maantietoa lukiolaisille -tapauksesta ”lehden osalta mitään muistikuvaa”.
Teinilehdessä oli syksyllä 1971 ainakin kaksi artikkelia, joissa Laulajaisen ja Tahvosen oppikirja nostettiin esille. Teinilehden kirjoitukset julkaistiin sen jälkeen, kun Sinisalo oli jo esittänyt eduskuntakysymyksensä.
Lokakuun lopulla lehdessä oli ”Kannanotto opetusmateriaalista”, joka julkaistiin Teiniliiton nimissä. Sillä on siis täytynyt olla Teiniliiton hallituksen hyväksyntä.
”Opetuksen sisältö ei koskaan voi olla yhteiskunnallisesti puolueetonta”, kerrottiin Teiniliiton kannanotossa lokakuussa 1971.
Kannanoton kuvitukseksi Teinilehden toimitus oli valinnut ”maan kuuluisimman maantiedon oppikirjan” eli Laulajaisen–Tahvosen.
Kannanotossa luki: ”Suomen Teiniliitto katsoo, että kaikkien yhteiskunnallisen demokratian aikana – – kansallista taantumusta vastaan työskentelevien voimien tulee kiinnittää voimakasta huomiota opetuksen sisältöön.”
Päävaatimuksena Teiniliitolla oli yksityisten kustantamoiden syrjäyttäminen oppikirja-alalta, koska ne olivat liian oikeistolaisia. Avainsanoja olivat ”yhteiskunnan kontrolli”.
Vaan kuka toimitti Taisto Sinisalon tietoisuuteen Maantietoa lukiolaisille -oppikirjan?
Kovan linjan kommunistien Tiedonantaja-lehdessä kansanedustaja Sinisalon tekemisiä uutisoitiin perusteellisesti.
Sinisalon puheita painettiin sanasta sanaan. Niin esimerkiksi hänen SKP:n keskuskomiteassa pitämänsä puhe, jossa hän tuomitsi kovin sanoin ”eräät liikkeessämme”, jotka syyllistyivät ”joustavuuteen” eivätkä ”kyenneet soveltamaan marxismi-leninismiä Suomen oloihin”.
Myös syyskuun eduskuntakysymys painettiin sanasta sanaan. Ja 23. syyskuuta, siis samana päivänä kun Kouluhallitus perui lupansa Maantietoa lukiolaisille -kirjalta, Tiedonantajassa oli kiintoisa pikku-uutinen: ”Koulutoveri paljastaa oikeistopropagandan”.
Koulutoveri?
Tiedonantaja kirjoittaa: ”Vastailmestynyt edistyksellisten koululaisten julkaisema KOULUTOVERI-lehti kiinnittää vakavaa huomiota siihen seikkaan, että maamme kouluissa opetetaan mm. maantiedon varjolla ulkopolitiikkamme vastaisia asenteita”.
Toden totta, sellainen lehti oli syksyllä 1971 olemassa, ja sen numerot löytyvät Kansalliskirjaston kokoelmista.
Koulutoveri-lehtien kannessa on
Karl Marxin,
Friedrich Engelsin ja
Vladimir Leninin kuvat.
Koulutoveri-lehden kansia vuodelta 1971. Kuva: Heikki Aittokoski / HS
10. syyskuuta ilmestyneessä Koulutoveri-lehdessä on aukeaman kokoinen artikkeli otsikolla ”Imperialismi ja sosialismi oppikirjoissa”. Sen pääasiallisena maalitauluna on Laulajainen–Tahvonen.
Koulutoveri-lehden artikkeli syyskuulta 1971.
Kirjoituksen loppuhuipennuksessa tuomitaan Neuvostoliiton valtapiiriä koskevat oppikirjan kohdat. ”Tämä on jo niin tökeröä ja avointa antikommunismia, että pakostakin herää kysymys, miten on mahdollista että Kouluhallitus tällaista törkyä voi hyväksyä.”
Johtopäätös on painettu isoilla kirjaimilla ja lihavoituna: ”ME VAADIMME, ETTÄ LAULAJAISEN–TAHVOSEN MAANTIETOA LUKIOLAISILLE -OPPIKIRJAN KÄYTTÖ ON HETI KIELLETTÄVÄ KOULUISSA!”
Koulutoveri-lehden nuoret taistolaistoimittajat vaativat syyskuussa 1971 maantiedon oppikirjan poistamista Suomen kouluista. Kuva: Heikki Aittokoski / HS
Kolme päivää Koulutoverin ilmestymisen jälkeen Taisto Sinisalo esitti eduskunnassa kysymyksensä, joka johti Kouluhallituksen sensuuripäätökseen. Tuntuu päivänselvältä, mistä Sinisalo on tietonsa ammentanut.
Koulutoverin artikkelin kirjoitti kolmikko
Seppo Iisalo,
Jukka-Pekka Kouri ja
Timo Saari. Iisalo oli tuona syksynä 22-vuotias, ikäisekseen jo kokenut toimittaja.
Syöttivätkö Koulutoverin nuorukaiset Taisto Sinisalolle hänen eduskuntakysymykseensä johtaneet tiedot?
”Ei meillä ollut häneen mitään yhteyttä, oltiin kyllä ihan erillisiä”, Seppo Iisalo vastaa. ”Se on mahdoton ajatus.”
50 vuoden takainen Suomi vaikuttaa kaukaa katsottuna apealta maalta. Sadattuhannet muuttivat Ruotsiin, loppujen vapaudella oli rajansa.
Suomettumisen ajan sensuuri ja itsesensuuri olivat tietysti paljon suurempi ilmiö kuin yksi maantiedon oppikirja. Mutta ei tapausta Laulajainen–Tahvonen väheksyäkään voi. On arvattavissa, millä tavalla se vaikutti oppikirjojen tekijöihin 1970- ja 1980-luvulla.
Kaikki kävi kovin helposti. Kansanedustaja Taisto Sinisalo sai yhdellä eduskuntakysymyksellä koko järjestelmän polvilleen. Kustantaja pyyteli anteeksi, Kouluhallitus taipui heti, opetusministeri puhui potaskaa, muut poliitikot enimmäkseen vaikenivat, ja media oli hampaaton.
Lopputulos oli se, että Suomen lukiolaisilta peiteltiin tosiasioita.
Huhtikuussa 1972 Maantietoa lukiolaisille -kirjasta ilmestyi Kouluhallituksen hyväksymä ”viides, uudistettu painos”.
Kirjasta oli kadonnut kokonainen luku. Tilalla oli luku, jonka otsikkona oli ”Kansainvälisiä järjestöjä ja liittokuntia 1970-luvun alussa”. Tuon luvun lopuksi lukiolaisille esiteltiin YYA-sopimus artikla artiklalta.
Suomettuminen meni niin pitkälle, että se tuntuu jälkikäteen suorastaan nöyryyttävältä.
Arkistoista käy ilmi, että kevättalvella 1972 Kouluhallituksen johto pelasi varman päälle. Taisi pelottaa.
Kun Laulajaisen–Tahvosen viidennelle painokselle haettiin hyväksyntää, Kouluhallitus katsoi parhaaksi luetuttaa käsikirjoituksen
Christina Porkkalalla.
Porkkala oli diplomi-ekonomi, talousmaantiedon opettaja ja Suomi–Neuvostoliitto-seuran pääsihteeri.
