Muut sodat (ei WWII)

Tähystäjä

Eversti
Kuten otsikkokin jo kertoo, niin aina ei jaksa sitä talvi- ja jatkosodan iänikuista uudelleenkäyntiä. Historiallisesti se on edelleen mielenkiintoinen, mutta sodankäynnin kannalta siitä on varmaan kaikki mahdollinen opittavissa oleva jo opittu...

Eli ketjun tarkoituksena luoda threadi, johon keskustelijat voivat tuoda esiin mielenkiintoisia sotahistoriallisia tapahtumia ja yksityiskohtia muista sodista kuin toisesta maailmansodasta. Lisäpisteitä saa, jos tapahtumilla on jonkinlaista relevanssia Suomen puolustukseen nykytilanteessa. Tulevaisuuden sodat tulevat varmasti olemaan erilaisia kuin mitkään aikaisemmat sodat, mutta aina löytyy tiettyjä universaaleja totuuksia joista voi ottaa oppia. Ketjun päätarkoitus on siis historiasta oppiminen, eikä jonkin tietyn yksittäisen tapahtuman puiminen, vaikka sallittua sekin on. Pääasia on, että saadaan aikaan mielenkiintoista sotahistoriallista keskustelua vähän meille tuntemattomammistakin sodista ja konflikteista!

En nyt keksi tähän heti mitään hyvää tarinaa aloitukseksi, mutta tulen palaamaan tähån myöhemmin...

Sillä välin antaa palaa, sana on vapaa!
 
Mä luulen, että jos vielä innostun sotahistoriaa puimaan kotitarpeiksi, niin kiinnostuksen terävin kärki kohdistuu kunkin aikakauden muutoksiin. Tarkoitan nyt vaikka hevosta: mitä tarkoitti, kun hevonen tuli kulkupeliksi sotilaille? Miksi pitkäjousimiehet riisuttiin aseista ja odotettiin pari sataa vuotta hyvinkin, että silloiset ruutiaseet kykenivät kiistämään pitkäjousen sotavälineenä? Anekdoottina olen herkutellut esim. tilanteella, jossa Nuijasodan pohojalaaset olisivat seipäiden asemesta olleetkin kulttuurisesti pitkäjousen käyttäjiä? Mitä se olisi tarkoittanut? Eli miten jotkut menetelmät tai välineet muuttivat tilanteita ja kehitystä? Tämä taas johtaa erääseen lempiajatukseeni: "mikä on tapahtunut ennen, tapahtuu uudelleen". Eli mitä menetelmiä uudet sodat tuovat tullessaan? Mitä innovaatioita kehitys esittää ja edelleen muuttaa koko käsitystä sodasta ja sen menetelmistä?

Eräs raadollisimmista menetelmistä on mm. Venäjällä tuttu Musta Leski - keino. Parhaassa iässään oleva neito lastataan täyteen räjähteitä ja pam. Saavutetaanko sillä mitään? Ehkei saavuteta, mutta se voi muuttaa kohdemaan elämää? Ajatteluna saattaa olla: "olen itkenyt vuoden ja menettänyt kaiken, nyt itkette te"....eikä siinä sen suurempaa strategiaa pohditakaan? Vai onko taustalla sittenkin joku Tekijä, joka vääntää ja pohtii?
 
Tämä menee osittain aiheen ohi tai sitten ei, mutta jostain syystä mieleeni tuli vanha seikkailukirja Tapani Löfvingin muistelmat. Tuon Kyösti Wilkunan kirjan kerrotaan perustuvan Löfvingin omiin muistelmiin. Kuinka todenmukainen se sitten onkaan, mielenkiintoisia tarinoita siinä kerrotaan Isonvihan ajoilta.

Kirjassa on kertomus, jossa Löfving yllättää sissinä toimiessaan lounaissuomessa venäläisen kasakkapartion Loimaan-Yläneen välillä. Paikan pystyy kirjan tarinan perusteella paikantamaan kartalta taloryhmän tarkkuudella.
 
Joitakin vuosia sitten tiedustelin Museovirastosta Porrassalmen taistelupaikasta, ja sain oheiset piirrokset taisteluasemista. Kannattaa kuvia katsoessa muistaa, että tuohon maailman aikaan piirrokset tehtiin omista asemista muodostuvan suunnan mukaan, joten kuvissa alaosa on pohjoinen ja niin ees päin...


tuk_kra_d4_09 (porosalmi).jpg tuk_kra_d4_05 (Porosalmi).jpg
 
Viisammat korjatkoon.
Ennen sisällisotaa suomesta lähti parituhatta jääkäriä saksaan koulutukseen. Kaikki elossa olevat jääkärit eivät tuleet takaisin suomeen. Heistä koulutettiin kommandoja. Pommerijääkäreitä. Taisi niitä olla kokonaiset kuusi kappaletta. Yksi oli norjassa vankina suomen sisällissodan ajan,kun jäi kiinni siellä sabotointitehtävissä. Näin muistelen.
 
Kyllä minä luulen, että toisesta maailmansodasta enemmän saa vieläkin ammennettua kuin nuijasodasta, mutta kannattaa toki tutkia vaikka Georgian sotaa.

Periaatteessa kokemattomuus kostautuu esimerkiksi liian optimistisina aikamääreinä. Tottumiselle pitäisi laittaa aika paljon painoa. Tätä meillä ei ehkä enää ymmärretä, kun soditaan monisteilla ja koulutuskorteilla. Olen ollut joskus ressujen tekemässä harjoituksessa, jossa rambo oli tehnyt niin tiiviin ohjelman, että kaikki nukkuivat sunnuntaina pystyyn eikä kukaan oppinut liikoja. PV:n pitemmät harjoitukset saattaisivat olla teknisesti fiksummat: opetellaan sitä hommaa säännönmukaisesti ja sitten soditaan tehokkaasti, sisäistetään.

Kaikista sodista voi oppia tietysti, miten tunaroidaan. Usein kyse on johtajan yksilöpsykologiasta: ollaan yli-innokkaita, pelkureita, tapattajia, itsepäisiä, ylpeitä tai muuten vain vaivaisia.
 
Jos komentajalla on huono päivä tai hän on muuten kyvytön, asia maksaa verta. Aloitekyky ja aktiivisuus on tapa voittaa ja sen puute johtaa varmaan selkäsaunaan. Suomessa on ollut pääsääntöisesti hyviä komentajia, kiitos demokratian ja asevelvollisuuteen perustuvan sotalaitoksen (ammattisotilasluokka ei ole ollut piittaamatonta).

Sotahistorioitsija Geoffrey Reganin kuvaama Gallipolin sotaretken aikainen maihinnousu Suvlan lahdelle (1915) on mainio esimerkki. Taustoitan nopeasti. Tilanne: Hellaan niemellä eivät britit saaneet läpimurtoa. Rintama jähmettynyt. Anzac-joukot (aussit ja uusiseelantilaiset) olivat loukussa lahdella. Suunnitelma: 1) Suoritetaan maihinnousu Suvlan lahdelle, 2) Anzac-joukot murtautuvat ulos ja 3) sotaretki saadaan päätökseen nopeasti. Kyvykkään ja aktiivisen komentajan johdolla se olisi onnistunut.

61-vuotias kenraaliluutnantti Stopford valittiin tehtävään. Hän oli palvellut buurisodassa sotilaallisena sihteerinä mutta oli ilman minkäänlaista komentajakokemusta. Lisäksi hänen kenttäkelpoisuutensa oli heikko. Stopfordin mukana tulleet korkeat upseerit olivat samanlaista väkeä. Englantilaisjoukkojen komentaja Hamilton oli pyytänyt vahvakuntoista ja lujahermoista miestä, mutta ei saanut yhtään ajassa elävää kenraalia Gallipoliin.

22 000 miehen piti nousta rannoille, joissa vastarinta oli vähäinen ja napata kuuden kilometrin etäisyydellä olevat kukkulat ja yhtyä sitten Anzac-joukkoihin ja jatkaa hyökkäystä, tavoitteena salmen hallinta. Näin brittilaivat pääsisivät merelle Marmaraan.

Rannalla ei ollut vastusta, mutta Stopford päätti, että nyt tarvittiin päivän lepo ja alkoi odotella raskasta tykistöä, vaikka ratkaisevan voiton edessä olivat vain 1500 miehen miliisijoukot saksalaisen majuri Willmerin komennossa. Stopfordin alijohtajista Hammersley tunsi itsensä huonovointiseksi ja Sitwell väitti olevansa liian uupunut hyökkäämään ja että miehetkin tarvitsivat lepoa. Sitwell ei ottanut oman lohkonsa kukkuloita haltuunsa, vaikka ne olivat vielä vapaat turkkilaisista! Yksi divisioonankomentajista, Mahon, taas alkoi oikutella ja sanoutui irti tehtävästään, kun hän joutui alistamaan yhdeksän kahdestatoista prikaatistaan.

Hamilton oli kuullut lentäjiltä, että Suvlan alue oli likimain tyhjä. Mutta Stopfordilta ei kuulunut viestiä. Hamilton lähetti kaksi everstiä kalastusaluksella lahdelle. Kuuden tunnin merimatkan jälkeen näky oli eversteille sunnuntainen. Lahti oli rauhallinen ja rannat täynnä uimareita. Herra kenraali Stopford oli lippulaivallaan lepuuttamassa jalkaansa.

Everstit painostivat Stopfordia etenemään, kun tuli tieto turkkilaisten lähestymisestä. Niinpä Stopford hukkasi viimeisen mahdollisuutensa päättämällä, ettei ilman vahvaa tykistön tukea hyökätä. Tässä vaiheessa Hamilton uumoili pahaa ja tuli itse Imbrosin saarelta paikalle. Hän kuunteli selitykset ja määräsi sitten vimmastuneena ottamaan kukkulat ja heti. Stopford sanoi jalkansa olevan kipeä ja pysyi aluksellaan.

Hamilton meni itse maihin ja käski Hammersleyta pistämään miehet liikkeelle. Eräs nuori upseeri oli vallannut oma-aloitteisesti Scimitar-kukkulan, mutta Hammersley käski joukkojen tulla takaisin rannalle, jotta prikaatit ryhmittyisivät siellä vallatakseen kukkulat! Stopford tuli maihin seuraavan päivän puolella, mutta vain antaakseen ohjeita tykistötulen kestävän korsun rakentamisesta itsensä ja esikuntansa suojaksi. Lähistöllä 800 turkkilaista pidätteli 6000 käskyä odottelevaa brittiä. Eräällä lohkolla Hamiltonille tiedotettiin: "Meitä pidättelee kolme miestä. Yksi on pieni ja valkopartainen, yhdellä on sininen takki ja yksi on paitahihasillaan oleva poika."

Kuhnimisen hinta tunnetaan. Turkkilaiset olivat pelottavan komentajansa Mustafa Kemalin johdolla miehittäneet kukkulat. Hyökkäys yhdelle isoimmista, Ismail Oglu Tepelle, joka oli ollut miehittämätön koko Stopfordin maleksimisen ajan, maksoi englantilaisille 8000 miehen tappiot. Gallipolin sotaretken mahdollisuudet kaatuivat siihen.

(referoitu everstiluutnantti Heikki Tiilikaisen käännöksestä)
 
Viimeksi muokattu:
Mannermaasulkemus n. 1806-1814 sotatoimineen käynee esimerkistä talouteen liittyvästä konfliktista. Syyn voi kuvitella tulevaisuudessa olevan yhä useammin kriisien polttoaineena. Pienet valtiot joutuvat sijaiskärsijöiksi, kuten tuolloin Suomi (tosin Ruotsin osana).

Suomessahan tuo sota tunnetaan Suomen sotana.
 
Suomen kohtalo sekä 1809 että 1939 oli suurvaltapolitiikan sivutuote. Tässä mielessä verrokki olisi, jos tulevaisuudessa tilanteen kiristyttyä huolestuttavasti reunavaltiot jaettaisiin salaisella sopimuksella, jotta varustautumiseen/rauhantilaan pelattaisiin aikaa. Esimerkiksi Mustanmeren alue ja Suomenniemi olisivat reaalipoliittisesti samassa asemassa - molemmille puolille ja tämä täysin riippumatta EU:n jäsenyydestä.

Tilsitin sopimus 1807

Venäjän täydellinen tappio Friedlandin taistelussa Itä-Preussissa 14.6.1807 taivutti Aleksanteri I:n neuvotteluihin Napoleonin kanssa. Aseleponeuvottelut alkoivat 25.6.1807 lautalla keskellä Niemen-jokea Preussin ja Venäjän rajalla. Keisarit solmivat salaisen sopimuksen Euroopan jakamisesta Tilsitissä (nyk. Sovetskissa). Rauhansopimuksessa Eurooppa jaettiin Ranskan ja Venäjän kesken; Preussi melkein hävisi kartalta.

Kauppasaartoa Englannin ympärille tiukennettiin pakottamalla Tanska, Portugali ja Ruotsi sulkemaan satamansa. Venäjän piti julistaa sota Englannille ja taivuttaa Tanska ja Ruotsi liittolaisten puolelle. Ranskan piti taivuttaa Portugali. Suomesta ei ollut varsinaista puhetta, kohtalo ratkesi sivutuotteena, kun se jäi Venäjän etupiiriin.

Salainen sopimus tsaari Aleksanteri I:n ja keisari Napoleon I:n välillä Tilsitissä 7.7.1807

http://www.histdoc.net/historia/tilsit_su.html
 
Georgian sota on tällä hetkellä kiinnostavin.

Avataan poliittista taustaa, joka ehkä selventää, miksi USA saattoi jopa hiljaisesti hyväksyä yhteistyökumppaninsa Venäjän toimet "alueen vakauttamiseksi". Lähteenä käytän Tiina Juujärven tuoretta (2013) Valtio-opin tutkielmaa Uuden sodan piirteet Georgian ja Venäjän koalition vuoden 2008 konfliktissa.

Georgian ja Venäjän koalition välisestä konfliktista löytyy uuden sodan piirteitä, kuten separatistialueiden muuttuminen rikosvyöhykkeiksi, aiempien sisällissotien ja vuoden 2008 konfliktin etniset taustat, kyseisessä konfliktissa tehty etninen puhdistus sekä Georgian itsenäistymisen alun yksityisen väkivallan markkinat. Vuoden 2008 konfliktissa oli kaksi päätasoa, valtioiden väliset taistelut ja separatistien taistelut omaa maataan vastaan, mikä tekee tapahtumista monitahoisia. Konfliktissa oli siis piirteitä sekä uusista että vanhanmallisista sodista.

Vuonna 2004 Georgian presidentiksi valittiin Mikheil Saakashvili, joka halusi viedä
maansa länteen, mikä ärsytti Venäjää. Välit alkoivat kiristyä hiljalleen, joten vuonna 2006 Georgia muun muassa pidätti venäläisiä syytettynä vakoilusta, Moskova asetti Georgialle täyden kauppasaarron ja ahdisteli Venäjällä asuvia georgialaisia. Erilliset mobilisaatiot Georgian separatistialueilla kasvoivat itsenäisiksi prosesseiksi, joissa jokainen teko aiheutti vastakkaisen teon, mistä syntyi kierre. Ihmiset seurasivat muiden nationalistiliikkeiden ponnisteluja ja Moskovan reaktioita niihin, jolloin reaktiotta jääneet tapahtumat antoivat energiaa muille
nationalismiliikkeille. Mobilisaatiokierteeseen osallistuivat georgialaisten, abhaasien ja
osseettien lisäksi myös Baltian ja Armenian kansalliset liikkeet.

Osseetteja ja abhaaseja houkutteli suvereeniksi kansallisvaltioksi tulemisen sijaan tietoisuus siitä, mitä he eivät halunneet olla, eli vähemmistöryhmä kansallismielistyvässä Georgiassa, joka ei aikonut kunnioittaa Neuvostoliiton aiemmin vähemmistöille takaamaa tilaa.

Etelä-Ossetia: Vuodesta 2002 lähtien Venäjä alkoi myöntää passejaan valtavasti aiempaa enemmän Etelä-Ossetiaan ja Abhasiaan, mitä paikalliset pitivät tervetulleena matkustamisen (lue: rahaa) vuoksi. Lopulta suurimmalla osalla Etelä-Ossetian väestöstä oli venäläinen passi, minkä jälkeen Venäjä pystyi käyttämään kansalaisuutta argumenttina suojella väestöä. Rajakiistat aiheuttivat separatistialueille myös rikollisuuden aallon. Etelä-Ossetiassa osseetit eivät valvoneet rajaa, eivätkä venäläiset ja georgialaiset halunneet valvoa kahden ”oman” alueensa välistä rajaa, joten tavarat ja palvelut alkoivat virrata vapaasti Venäjän ja Georgian välillä. Etelä-Ossetialla ei ole myöskään luonnonvaroja, joten sen ja Georgian rajalle perustettiin laittomat markkinat.

Etelä-Ossetiasta tuli Venäjän suojelualue, jonka väestö oli militarisoitunut ja saa tulonsa salakuljetuksesta. Sorretusta vähemmistöstatuksesta huolimatta separatistihallinto koostuu suurimmaksi osaksi etnisistä venäläisistä, joista useat ovat palvelleet Neuvostoliiton salaisessa poliisissa KGB:ssä, Venäjän asevoimissa tai Neuvostoliiton kommunistipuolueessa.

Abhasia on Etelä-Ossetiaa strategisempi alue, sillä se on paitsi
pinta-alaltaan noin kaksi kertaa Etelä-Ossetian kokoinen, siellä on myös Georgian ainoa
rautatie, tärkeä tieyhteys Venäjälle, puolet Georgian rantaviivasta, parhaat turistikohteet,
maatalous- ja mineraaliresursseja ja suuri voimalaitos.

Romumetallia, aseita, huumeita, naisia, polttoainetta, tupakkaa ja ydinmateriaalia, kaikkea
edellä mainittua virtaa Georgian rajojen läpi. Rajakiistat ovat saaneet aikaan separatistialueilla rikollisuuden aallon. Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa esiintyy salakuljetusta, jonka taloudelliset vaikutukset maalle ovat pienet verrattuna kokonaissalakuljetukseen maan kaikilla rajoilla, mutta joka separatistialueilla lisää rikoksia ja korruptiota sekä lietsoo väkivaltaista ympäristöä salamurhineen, kidnappauksineen ja panttivankeineen. Vaarallisin salakuljetukseen liittyvä potentiaalinen uhka on ydinmateriaali, jota on jätetty Georgian maaperälle. Maan alueelta on tehty Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 197 hylättyä radioaktiivisen materiaalin löytöä, jotka olisivat vaarallisia päästessään terroristien käsiin. Myös osa nyky-Venäjältä varastetusta ydinmateriaalista on lähtenyt maasta Georgian kautta, joka on tärkeä reitti Venäjän ja Lähi-Idän välissä. Yhdysvaltoihin vuonna 2001 tehtyjen terrori-iskujen jälkeen länsi ja varsinkin Yhdysvallat ovat painostaneet entisiä Neuvostoliiton maita, jotta ne taistelisivat radiologisten materiaalien laitonta kauppaa vastaan.

Yksi esimerkki kansainvälisesti vaarallisesta Georgian alueesta on Venäjään kuuluvan Tshetshenian tasavallan rajalla sijaitseva Pankisin laakso, missä on venäläisten virkamiesten mukaan 12 000 tshetsheenipakolaisen joukossa satoja ellei tuhansia islamilaisia jihadi-taistelijoita, erityisesti talebaneja (Gordadze 2009, 42), joita on myös muualla Kaukasuksella (Luukkanen 2008, 129). Venäjä on syyttänyt Georgiaa Pankisin laakson tilanteesta. Satoja taistelijoita ja joitain ulkomaalaisia islamistitaistelijoita suurempi ongelma ovat rikollisryhmät, joista osalla on taistelukokemusta Tshetsheniasta. Ne pyörittävät yhdessä poliisin kanssa laakson kidnappauksia ja huumekauppaa. Moskova väittikin, että laakso oli yksi maailman vaarallisimmista terrorismin keskuksista, jolloin Yhdysvallat alkoi kiinnittää siihen huomiota 9/11 terrori-iskujen jälkeen.
 
Kun Vladimir Putin nousi Venäjän pääministeriksi, hän vaati Georgian ilmatilaa käyttöönsä, jotta voisi kontrolloida Tshetshenian Georgian puoleista rajaa toisessa Tshetshenian sodassa. Kun Georgia kieltäytyi, Venäjä hyökkäsi sanallisesti ja myöhemmin fyysisesti. Maiden välillä oli myös sanaharkkaa Pankisin laakson jihadi-taistelijoista, joita oli sekoittunut 12 000 tshetsheenipakolaisen joukkoon. Venäjä syytti Georgiaa. Vuoden 2001 Yhdysvaltoihin kohdistuneiden terrori-iskujen jälkeen Moskova väitti, että laakso on maailman vaarallisimpien terrorismin keskusten joukossa, mikä herätti Yhdysvaltojen
huomion.

Moskovassa Georgian kiinnostus länteen nähtiin nollasummapelinä, jossa Venäjän
vaikutusvalta ja kontrolli vähenevät. Saakashvilin ja Putinin tapaamiset olivat sähköisiä,
vihaa hitusella kunnioitusta. Molemmat olivat vallankumousjohtajia, jotka yrittivät
uudistaa yhteiskuntiaan, mutta eri suuntiin. Suhteet Venäjään huononivat jatkuvasti. Vuoden 2006 tammikuussa Georgiaan tuleva kaasuputki ja sähkölinja räjäytettiin Venäjän puolelta rajaa, keväällä Venäjä asetti maan taloussaartoon, syyskuussa venäläisupseereita pidätettiin vakoilusta, seuraavaksi Venäjä asetti maalle täyden kauppasaarron sisältäen liikenteen ja postin, ja Venäjällä elävien etnisten georgialaisten asemaa huononnettiin. Vuonna 2007 Venäjä pommitti kahdesti Georgian aluetta, maaliskuussa virallisia rakennuksia Kodorin rotkossa pommitettiin ja elokuussa lähellä Etelä-Ossetiaa pudotettiin ohjus.

Yhdysvallat halusi lähettää joukkojaan Georgiaan, ja kun öljyikkunan länteen avannut öljyputki Azerbaidzanin Bakusta Georgian Tbilisiin ja Turkin kautta Välimerelle (BTC-öljyputki) nousi
ajankohtaiseksi ja otettiin käyttöön vuonna 2005, Georgian painoarvo lisääntyi entisestään.
Amerikkalaiset sotilasasiantuntijat avustivat armeijaa ja aloittivat koulutuksen.

Georgian sekä Venäjän, Etelä-Ossetian ja Abhasian koalition välinen konflikti alkoi 7. ja 8.
päivän välisenä yönä elokuussa 2008 ja kesti noin viisi päivää. Kiristyvä tilanne johti
koviin taisteluihin Tskhinvalin kaupungissa ja sen ympärillä Etelä-Ossetiassa. Taistelut
jatkuivat ympäri maata useissa paikoissa ja aiheuttivat tuhoa. Ihmismenetykset olivat
huomattavia - siviileille. Taisteluiden loputtua Georgia sanoi menettäneensä 170 sotilasta, 14 poliisia ja 228 siviiliä. Haavoittuneita oli 1747. Venäjän mukaan heiltä kuoli 67 varusmiestä, ja
lisäksi 283 ihmistä haavoittui. Etelä-Ossetiasta kuoli 365 ihmistä, joissa oli mukana
varusmiehiä ja siviilejä. Yhteensä 850 ihmistä kuoli ja vielä enemmän haavoittui tai katosi.
Lisäksi 100 000 siviiliä joutui pakenemaan kodeistaan.
 
Georgian tapahtumia pidän sotilaallisesti pelkkänä kahakkana. Mutta oppia siitä saa.

Operaatiolla oli neljä ensisijaista tavoitetta.

Putin ja Medvedev suunnittelivat sotaa 2,5 vuotta. Venäjä halusi lopettaa Georgian suvereniteetin Etelä-Ossetiassa ja Abhasiassa. Se halusi myös poistaa alueilta georgialaisjoukot ja -väestön, estää maan Nato-jäsenyyden ja antaa Ukrainalle viestin, että Nato-jäsenyys voi johtaa invaasioon.

Ja muutama sekundäärinen tavoite.

Saakashvilin syrjäyttäminen Venäjä-myönteisellä johdolla, separatistialueiden kontrolloiminen laajojen Etelä-Kaukasuksen puolustuspäämäärien vuoksi ja Etelä-Kaukasuksen energiakäytävän eli Baku-Tbilisi-Ceyhanin öljyputken ja Baku-Erzerumin kaasuputken saaminen kontrolliin.

Cohen, Ariel ja Hamilton, Robert E.: The Russian military and the Georgia war: lessons
and implications. Strategic Studies Institute, U.S. Army War College, Carlisle 2011.

http://www.strategicstudiesinstitute.army.mil/pdffiles/PUB1069.pdf
 
Vaikka EU:n mukaan Georgia aloitti sodan, Venäjä oli yllättävän valmistautunut
tilanteeseen. Ugardantan sotilastukikohdasta Javan ulkopuolella Etelä-Ossetiassa oli tullut
tiedustelutietoa, että Venäjä oli kunnostanut lakkautetun tukikohdan edellisvuoden aikana,
joten nyt siellä oli mahdollista pitää paljon enemmän joukkoja. Venäjä toi valmiiksi lisää
sotilaslentokoneita ja maan Mustanmeren laivasto valmistautui isoon operaatioon.
Maavoimat kokoontuivat ja ilmavoimat asettautuivat lähtöasemiin. Kun Saakashvili yritti
soittaa Medvedeville, häntä ei tavoitettu.

Asmus, Ronald D.: A little war that shook the world: Georgia, Russia, and the future of the
West. Palgrave Macmillan, New York 2010.

Juujärven tutkimus s. 55:

https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream...19/URN:NBN:fi:jyu-201304011378.pdf?sequence=1
 
Venäjän geopoliittinen menestys oli nerokkaasti juonittu. Nostan hattua!

Suurin osa Georgian johtajista oli lähtenyt maasta kesälomien vuoksi. Moskova oli ajoittanut invaasion hyvin, sillä Abhasiaan keskittynyt Georgia oli valmistautumaton toimiin Etelä-Ossetiassa. Korkeassa valmiudessa keväästä asti olleet joukot olivat pudottaneet valmiustasoaan ja sotilaat olivat lähteneet lomalle tai maalle töihin. Asevoimia oli myös Irakissa tai harjoittelemassa sitä varten.

Donald Asmuksen ja Tiina Juujärven mukaan Georgia hyökkäsi, koska rajaa ylittävät venäläisjoukot asettivat tuhannet georgialaiset Etelä-Ossetian kylissä vaaraan. Georgia olisi voinut joko hylätä ja menettää separatistiprovinssit heti tai taistella suurvaltaa vastaan ja yrittää puolustaa omia kansalaisiaan. Separatistialueet olivat Saakashvilin politiikan kulmakivi, joten kyse oli myös hänen uskottavuudestaan.

Sodan kulminaatiopiste oli toisen rintaman avaaminen lännessä, jossa venäläisten tukemat abhaasijoukot valtasivat Kodorin solan ja saivat vastaansa vain vähän georgialaisten toimia.
 
Väestö oli helppo karkottaa pois jaloista. Eteläosseetit alkoivat ryöstää ja tuhota sekä pahoinpidellä, raiskauksia, panttivangiksi ottoa ja sattumanvaraisia pahoinpitelyitä oli runsaasti. Näin saatiin 135 000 ihmistä pakenemaan kodeistaan.

Kaiken lisäksi Georgia antoi valmistautuneelle Venäjälle syyn ja itse asiassa aloitti hyökkäystoimet. Ei tarvittu Mainilan laukauksia! Georgian voimankäyttö Etelä-Ossetiassa, esimerkiksi Tskhinvalin pommitus 7. ja 8. päivän välisenä yönä ei ollut kansainvälisen oikeuden mukaista, eikä myöskään Georgian voimankäyttö venäläisiä rauhanturvaajia vastaan. Näin on todettu EU:n tutkimuksessa.
 
Juujärvi viittaa päättelyssään Mary Kaldoriin:

"Uudet sodat liittyvät myös identiteettipolitiikkaan, joka tarkoittaa vaatimusta
vallasta identiteetin, kuten kansallisuuden, heimon, uskonnon tai kielen perusteella. Ne
perustuvat nostalgisiin näkemyksiin menneisyydestä. (mt., 16–18.) Identiteettipolitiikka
liittyy globalisaatioon niin, että se on samaan aikaan paikallista ja globaalia helpon
tiedonvälityksen ja matkustamisen ansiosta ja saanut aikaan esimerkiksi diasporayhteisöjen
kasvamisen. Politiikkaa auttavat myös uudet sähköiset tiedotusvälineet. Toinen uusien
sotien piirre identiteettipolitiikan lisäksi on sodankäynnin keinojen muutos, jossa
erityyppiset taistelijat hyökkäävät siviileihin. Kolmas piirre on globaali sotatalous, jossa
maailmansotien keskitetyn talouden sijaan talousrakenne on hajanainen, vain pieni osa
osallistuu siihen, ja työttömiä on paljon."

Kaldor, Mary (toim.): Global insecurity: Restructuring the global military sector, volume
III. Pinter, Lontoo 2000.

Kaldor, Mary ja Kumar, Radha. ”New forms of conflict” teoksessa Conflicts in Europe:
Towards a New Political Approach. Helsinki Citizens' Assembly Publication Series 7.
Praha, 1993.

Konfliktin uuden sodan piirteitä olivat identiteettipolitiikkaan liittyvät etniset ristiriidat,
siviileille tehty etninen puhdistus ja epämääräiset taistelujoukot. Identiteettipolitiikan
mukaisesti separatistialueet haluttiin tyhjentää etnisistä georgialaisista, eli koalitio vaati
valtaa etnisyyden perusteella. Kansalaisuutta käytettiin myös hyväksi ennen konfliktia,
jolloin alueiden asukkaille jaettiin kansainvälisen lain vastaisesti venäläisiä passeja.

Toinen uusien sotien piirre on sodankäynnin keinojen muutos, jossa erityyppiset
taistelijat hyökkäävät siviileihin.
Enää ei käytetä pelkkiä siviilikohteiden pommituksia. Siviilit eivät pakene pommittajia vaan raiskaajia ja mielivaltaisen tuntuista mutta täysin harkitusti siviilejä kohtaan väkivaltaa käyttäviä.

Venäjä sai suurimman osan tavoitteistaan läpi ja mitättömin tappioin. Georgian sotilaallinen panos oli luokaton. Sotilaat ikään kuin katsoivat peliä sivusta kakkendaali housuissa, jos proosallisesti haluaa asian tiivistää.
 
En tiedä kuuluuko ja lasketaanko 5-päivän Georgian taisteluihin sitä, että kun sotatoimet lopetettiin virallisesti niin Venäjän tankit eivät pysähtyneet siltikään. Ne jatkoivat edelleen kohti Tiblisiä ilman vastarintaa.Ilmeisesti Georgian yksiköt olivat ryhmittyneet puolustamaan pääkaupunkia.Vasta Bushin nopea päätös aloittaa humanitaarinen apu pääkaupunkiin lopetti tankkien etenemisen. Humanitaarinen apu jonka toteuttaa Yhdysvaltojen ilmavoimat. Silloin loppui eteneminen. Tyypillistä Vanjakäytöstä. Vain voima puhuu.
 
Sotahistorioitsija Geoffrey Reganin kuvaama Gallipolin sotaretken aikainen maihinnousu Suvlan lahdelle (1915) on mainio esimerkki.

Olen joskus miettinyt juuri Suvla Bayn taistelua, sillä tarina kuulostaa uskomattomalta, voiko todellakin olla niin että johtaja on niin kädetön että pystyy mokaamaan operaation niin perusteellisesti ettei vihollisen tarvitse laittaa montakaan tikkua ristiin, mutta ilmeisesti voi.

Hamilton oli pyytänyt nuoria dynaamisia kenraaleja, mutta brittien jäykkä byrokratia esti tämän. Kenraalit oli nimitettävä tehtäviin virkaikäjärjestyksessä - ei poikkeuksia. Sitten kun kenraalit osoittautuivat kädettömiksi, Hamilton oli liian kohtelias tarttuakseen heti toimeen. Vasta sitten kun Stopford & co. olivat saaneet sabotoitua operaation totaalisesti, hän lopulta rupesi jakelemaan potkuja.

Kaikki ei tietenkään ollut Stopfordin syytä. Hänen esikuntapäällikkönsä omasi sotakokemusta länsirintamalta. Hän neuvoi Stopfordia etteivät hyökkäykset valmisteltuja asemia vastaan onnistuisi ilman raskaan tykistön tukea - sinänsä ihan oikein ja Stopford periaatteessa järkevästi kuunteli sotakokemusta omaavan miehen neuvoja. Mutta Suvlan lahdella ei ollut linnoitteita saati tykistöä . Staattisiin puolustuslinjoihin tottunut esikuntapäällikkö ei osanut kuvitella tilannetta jossa tarvittiin nopeutta ja rohkeita päätöksiä.

Toinen ongelma oli tapa millä maihinnousut tehtiin. Gallipoli oli eräs ensimmäisistä moderneista maihinnousuista, mutta kellään ei ollut kokemusta sellaisesta. Ennen 20. vuosisataa maihinnousut tehtiin niin että miehet saapuivat laivoissa rannikolle, sitten heidät soudettiin laivaveneissä maihin. Rannalla heidät kerättiin kasaan ja sitten lähdettiin etenemään. Valmisteltuja asemia vastaan ei yleensä yritetty maihinnousuja koska ne epäonnistuivat kuitenkin. Mutta 1. maailmansodassa puolustajan mahdollisuudet olivat kasvaneet niin paljon paremmiksi että maihinnousuosaston piti valmistautua taisteluun heti rantaviivalta. Sitä varten kehitettiin sitten vasittuja maihinnousualuksia ja uusia harjoiteltuja taktiikoita ja proseduureja joissa miehet laskivat maihin taisteluvalmiina yksikköinä: Gallipolissa mitään sellaista ei kuitenkaan ollut. Miehen nousivat maihin 1800-luvun malliin, menivät vääriin paikkoihin, ottivat tappioita heti puolustajien tulesta, yksiköt menivät rannalla täysin sekaisin jne. Jos paikalla olisikin ollut joku upseeri joka olisi omanut aloitekykyä, hänellä ei ollut paljoa mahdollisuuksia toimia.

Vaikutelma on myös ettei Stopfordilla ollut oikein käsitystä siitä mikä operaation tavoite oli. Hän tuntuu jämähtäneen siihen että hänen tavoitteensa oli saada miehet maihin. Kun joukot saatiin maihin, tehtävä oli onnistunut. Sitä en osaa sanoa, eikö Stopfordille oltu kunnolla selitetty asiaa, vai eikö hän vain kuunnellut käskynjakoa. Joka tapauksessa komentavalla upseerilla pitäisi olla sen verran aloitekykyä että ottaa asioista selvää.
 
Mä luulen, että jos vielä innostun sotahistoriaa puimaan kotitarpeiksi, niin kiinnostuksen terävin kärki kohdistuu kunkin aikakauden muutoksiin. Tarkoitan nyt vaikka hevosta: mitä tarkoitti, kun hevonen tuli kulkupeliksi sotilaille? Miksi pitkäjousimiehet riisuttiin aseista ja odotettiin pari sataa vuotta hyvinkin, että silloiset ruutiaseet kykenivät kiistämään pitkäjousen sotavälineenä? Anekdoottina olen herkutellut esim. tilanteella, jossa Nuijasodan pohojalaaset olisivat seipäiden asemesta olleetkin kulttuurisesti pitkäjousen käyttäjiä? Mitä se olisi tarkoittanut? Eli miten jotkut menetelmät tai välineet muuttivat tilanteita ja kehitystä? Tämä taas johtaa erääseen lempiajatukseeni: "mikä on tapahtunut ennen, tapahtuu uudelleen". Eli mitä menetelmiä uudet sodat tuovat tullessaan? Mitä innovaatioita kehitys esittää ja edelleen muuttaa koko käsitystä sodasta ja sen menetelmistä?

Jousien käyttö sota-aseena on vaatinut aika tehokasta organisaatiota. Englannissa ja Walesissa kuninkaat velvoittivat vapaat talonpojat harjoittelemaan pitkäjousilla lapsesta pitäen: kun sota tuli, oli paljon jousiampujia joita värvätä armeijaan. Mutta tämä järjestelmä taisi vaatia kruunun tukea, talonpojilla oli muutakin hommaa kuin aseharjoittelu. Manner-Euroopassa ei ollut yleensä vastaavia järjestelmiä. Maaorjuus oli vahvempi, vapaita talonpoikia vähemmän. Jousilla toki ammuttiin mutta ne olivat metsästysjousia, huonosti sopivia sodankäyntiin.

Englantilaiset vapaat miehet saivat olla suhteellisen rauhassa aateliston sorrolta koska pitkäjouset tekivät heistä vaarallisia kapinan sattuessa. "Pitkäjousisota" olisi tosiaan ollut varmaan aika erilainen kokemus...sitä en sitten osaa sanoa, olisiko tuollainen järjestely ollut Suomessa mahdollinen.
 
Olen joskus miettinyt juuri Suvla Bayn taistelua, sillä tarina kuulostaa uskomattomalta, voiko todellakin olla niin että johtaja on niin kädetön että pystyy mokaamaan operaation niin perusteellisesti ettei vihollisen tarvitse laittaa montakaan tikkua ristiin, mutta ilmeisesti voi.

Hamilton oli pyytänyt nuoria dynaamisia kenraaleja, mutta brittien jäykkä byrokratia esti tämän. Kenraalit oli nimitettävä tehtäviin virkaikäjärjestyksessä - ei poikkeuksia. Sitten kun kenraalit osoittautuivat kädettömiksi, Hamilton oli liian kohtelias tarttuakseen heti toimeen. Vasta sitten kun Stopford & co. olivat saaneet sabotoitua operaation totaalisesti, hän lopulta rupesi jakelemaan potkuja.

Kaikki ei tietenkään ollut Stopfordin syytä. Hänen esikuntapäällikkönsä omasi sotakokemusta länsirintamalta. Hän neuvoi Stopfordia etteivät hyökkäykset valmisteltuja asemia vastaan onnistuisi ilman raskaan tykistön tukea - sinänsä ihan oikein ja Stopford periaatteessa järkevästi kuunteli sotakokemusta omaavan miehen neuvoja. Mutta Suvlan lahdella ei ollut linnoitteita saati tykistöä . Staattisiin puolustuslinjoihin tottunut esikuntapäällikkö ei osanut kuvitella tilannetta jossa tarvittiin nopeutta ja rohkeita päätöksiä.

Toinen ongelma oli tapa millä maihinnousut tehtiin. Gallipoli oli eräs ensimmäisistä moderneista maihinnousuista, mutta kellään ei ollut kokemusta sellaisesta. Ennen 20. vuosisataa maihinnousut tehtiin niin että miehet saapuivat laivoissa rannikolle, sitten heidät soudettiin laivaveneissä maihin. Rannalla heidät kerättiin kasaan ja sitten lähdettiin etenemään. Valmisteltuja asemia vastaan ei yleensä yritetty maihinnousuja koska ne epäonnistuivat kuitenkin. Mutta 1. maailmansodassa puolustajan mahdollisuudet olivat kasvaneet niin paljon paremmiksi että maihinnousuosaston piti valmistautua taisteluun heti rantaviivalta. Sitä varten kehitettiin sitten vasittuja maihinnousualuksia ja uusia harjoiteltuja taktiikoita ja proseduureja joissa miehet laskivat maihin taisteluvalmiina yksikköinä: Gallipolissa mitään sellaista ei kuitenkaan ollut. Miehen nousivat maihin 1800-luvun malliin, menivät vääriin paikkoihin, ottivat tappioita heti puolustajien tulesta, yksiköt menivät rannalla täysin sekaisin jne. Jos paikalla olisikin ollut joku upseeri joka olisi omanut aloitekykyä, hänellä ei ollut paljoa mahdollisuuksia toimia.

Vaikutelma on myös ettei Stopfordilla ollut oikein käsitystä siitä mikä operaation tavoite oli. Hän tuntuu jämähtäneen siihen että hänen tavoitteensa oli saada miehet maihin. Kun joukot saatiin maihin, tehtävä oli onnistunut. Sitä en osaa sanoa, eikö Stopfordille oltu kunnolla selitetty asiaa, vai eikö hän vain kuunnellut käskynjakoa. Joka tapauksessa komentavalla upseerilla pitäisi olla sen verran aloitekykyä että ottaa asioista selvää.

Staattisuus on tuhon tie. Kun liike pysähtyy, joku iskee pian sivusta. Niin se vain on.
 
Back
Top