Laamanator
Eversti
Tämä on ehkä hieman jo survivalismin suuntaan. Ruoan hankinta omatoimisesti on pirun työvoimaintensiivistä, pitkäjänteistä ja hankalaa puuhaa. Toki se onnistuu, mutta mikä on realismia sotatoimialueelta (todennäköisesti) sivuun sijaitsevalla esikaupunkialueella? Varsinkin kun puoliso kuuluu ammattinsa puolesta väkeen jonka korttiannoksista eittämättä huolehditaan. Ei kasvimaan pidossa toki vikaa ole.
Mutta jos katsotaan eri varautumisen tasoja, niin itse pohdin hiukan seuraavia tasoja:
1.) Välitön: Suoja, ruoka ja vedensaanti kahden viikon ajan ympäri vuoden. Sisältäen polttoaineen ajoneuvoon n. 1000km matkalle ja erinäiset varautumistarvikkeet. Valmius toimintaan ilman verkkovirtaa.
2.) Pitkä aikaväli: Valmius kalastamiseen, metsästykseen, kasvimaan viljelyyn, vaatteiden korjaamiseen ym. alemman kulutustason elämiseen.
Molemmilla tasoilla tärkeää on sosiaalinen verkosto, jonka merkitys on tuotukin esille. Muodostui se sitten sukulaisista, tuttavista, työkavereista ym.
Tervemenoa, iphonemiehenä ja kielitaitoisena moniosaajana esim. Syyria varmasti ottaa mielellään vastaan. Siellä ei verot haittaa, ilmasto on lämpimämpi, työssä pitää käydä jos ei nälkään halua kuolla ja naisen paikka on nyrkin ja hellan välissä.
Tässä googlailtua edellä tuotujen hyvien pointtien lisäksi.
http://www.spek.fi/Suomeksi/Turvatietoa/-Onnettomuudet-ja-hairiotilanteet/Kova-toimikunta
http://www.spek.fi/Suomeksi/Turvatietoa/-Onnettomuudet-ja-hairiotilanteet/Kotivara
On hieman eri asia varautua pitkäkestoiseen ja mahdollisesti hyvinkin tuhoisaan kriisiin kuin parin päivän sähkökatkokseen tai muuhun tilapäiseen ja lyhytkestoiseen häiriötilanteeseen, jonka päätteeksi oletusarvona urhea virkamies tulee pelastamaan avuttoman hallintoalamaisen pinteestä.
Eri pituisia häiriötilanteita varten mitoitetun "kotivaran" pitäminen on hyvä asia ja erittäin suositeltavaa, mutta koska kriisitilanteissa kaikki ei aina mene niin kuin oppikirjojen case-esimerkeissä, niin yksistään yhteiskunnan turvaverkkojen ja -rakenteiden varaan ei kannata kovin paljon laskea. Tilanteen pitkittyessä ja täydennysten estyessä suurtenkin varastojen ehtyminen on lopulta vain ajankysymys. Sen vuoksi on kannattavaa myös luoda valmius mahdollisimman korkeaan omavaraisuusasteeseen eli ruoan ja muiden välttämättömien hyödykkeiden hankkimiseen luonnosta sekä tuottamiseen itse. Käytännössä tämä tarkoittaa monen osalta paluuta noin 1950-lukua edeltävään aikaan, elinkeinoihin ja perinteisiin.
Nykyaikana todennäköisesti aikaisempaa useampi suomalainen lähtisi kriisin kohdatessa ulkomaille. Nykyajan koulutetulla, kielitaitoisella ja paljon ympäri maailmaa matkustaneella suomalaisella on huomattavasti enemmän vaihtoehtoja ja näkökulmia kuin aikaisemmilla sukupolvilla. Suomalaisena ei tarvitse maailmalla hävetä.